sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Opintomatka

 
Huomenna starttaa bussi Seminaarinmäeltä kohti Itä-Suomen museotarjontaa. Museologian ryhmän kanssa vierailemme seuraavissa paikoissa:

- Mekaanisen musiikin museo Varkaudessa

- Varkauden museo ja taidemuseo

- Valamon konservointilaitos, Heinävesi

- Pohjois-Karjalan museo, Joensuu

- Kuopion taidemuseo


- Kuopion luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen museo



Paluu Jyväskylään tapahtuu tiistai-iltana.
 

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Alla prima

 

Alla prima -tekniikka tuli minulle tutuksi terminä vasta äskettäin. Kuitenkin olin nähnyt tekniikkaa jo paljon aiemmin. Opintomatkalla (2008) Latvian taideakatemiaan pääsimme tutustumaan ja kurkistelemaan paitsi upeaan rakennukseen, myös oppilastöihin. Lopputyötään tekevien opiskelijoiden joukossa oli minulle ylitse muiden valokuvamaisen tarkka tekniikka, jossa opiskelija oli maalannut pieniä kohtia maalauksesta kokonaan valmiiksi. Silloin se oli minulle jotain aivan uutta ja ihmeellistä.


Suomen 1800-luvun maalaustaidetta kurssilla käsitellessämme sivusimme alla prima -tekniikkaa Ferdinand von Wrightin myötä.


"Alla prima (ital. yhdellä kertaa) eli kertamaalaus on maalaustapa, jossa kuva maalataan valmiiksi yhdellä maalauskerralla ennen kuin öljyväri kuivuu. Alla primassa ei ole alusmaalausta tai erillistä viimeistelyvaihetta. Monesti taiteilijat kuitenkin hahmottelevat ensin maalauspohjalle alustavan piirustuksen luonnostelemalla kuvan pääpiirteet nopeasti lyijykynällä tai hiilellä" (Wikipedia)


"Ferdinand von Wrightin mukana tuli Suomeen Dresdenin koulukunnan suosima alla prima -tekniikka. Periaatteena oli, että taiteilija maalasi pienen kappaleen taulusta kerralla valmiiksi ja siirtyi sitten pohjustuksen toiseen kohtaan. Etuna oli se ettei koskaan tarvinnut maalata puolikuivalle tai kuivalle värille, ja maalari pystyi hallitsemaan työnsä täysin ilman paakkuuntumisen, jälkikäteisen tummenemisen, kellastumisen tai halkeilun vaaraa." (B. von Bondsdorff: Suomen taiteen historia keskiajalta nykyaikaan, s.197)
 

tiistai 23. marraskuuta 2010

Taidehistorian vaikeuksia

Nyt olen tällä Taiteen historia II kurssilla huomannut, että mitä lähemmäs nykyaikaa tulemme, sitä vaikeammaksi eri taiteenlajien määritteleminen menee. Esihistoriasta 1800- luvun loppuun taidesuunnat olivat suht selkeitä kokonaisuuksia ja taiteilijat usein pysyivät yhdessä tyylisuunnassa. 1900-luvulle tultaessa tyylisuuntia alkaa modernin taiteen kohdalla olla niin paljon, että samalla taiteilijalla voi olla useita tyylisuuntavaiheita uransa aikana. Tämä tekee teosten opettelusta haastavaa.

Magnus Enckell - Poika ja pääkallo, symbolismi


Magnus Enckell - Lepäävä Fauni, impressionismi

Arkkitehtuuri on edelleen yhtä haastavaa ja vaikeaa oli aikakausi mikä hyvänsä.
Toisaalta on mukava huomata, että aiemmin opetellut asiat ovat yhä muistissa, 
kuten kubismi ja sen eri muodot.


Georges Braque - L'Estaquen maisema, fasettikubismi

Fasettikubismi = Lähtökohtana oli Cézannen taide ja hänen neuvonsa 
"tulkita luontoa lieriön, kartion ja pallon avulla".


Georges Braque - Portugalilainen, analyyttinen kubismi

Analyyttinen kubismi = Väriasteikkona oli harmaanruskea ja kohteina yksinkertaiset asetelmat. Analyyttisen kubismin vaiheessa yhtenäinen perspektiivi katoaa mosaiikkimaisen 
pintavaikutelman tieltä.


Pablo Picasso - Kitara, synteettinen kubismi

Synteettinen kubismi = Merkitsi palaamista rikkaampaan väriasteikkoon, minkä lisäksi teoksiin otettiin mukaan "todellisuuden" osia esimerkiksi lippujen tai lehtiotsikoiden muodossa. Tällöin voidaan katsoa syntyneen ensimmäiset kollaasit.


Pablo Picasso - Guernica

Simultaaniperspektiivi = Menetelmä esittää kuvattava kohde samanaikaisesti useammasta perspektiivikulmasta.

(kuvat Googlesta)

Vaikka välillä tuntuukin vaikealta, tunnen silti olevani oikealla alalla, oikeassa paikassa.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Ikkunapoka

 
Sain viimein valmiiksi 1,5 vuotta sitten kirpparilta ostamani ikkunapokan. Krakeloin sen valkoiseksi. Nyt erottuvat paremmin nuo kulmissa olevat rautaosat.






 

Sorsia

 
Ne jotka tuntevat minut hyvin, tietävät etten voi vastustaa sorsia. Niissä on jotakin vastustamattoman suloista, olemuksessa, ulkomuodossa ja vaappuvassa kävelytyylissä. Niinpä varsinkin Kuopiossa asustaessani kuvailin sorsia miltei aina niitä nähdessäni. Valkeisenlampi oli hyvä kuvauspaikka.

Täällä näin vielä viime viikolla kuinka sorsaparvi värjötteli Tourujoen rannalla pakkasessa. Nyt lienevät jo lentäneet etelään.

Kuva-arkistosta löytyi tällaisia.






 

lauantai 20. marraskuuta 2010

Kuoleman kosketus, Galleria 12

 
Piipahdin Kuopiossa käydessäni Galleria 12:ssa katsomassa Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen opiskelijoiden näyttelyn. Aihe ei ollut iloinen, vaikka ulkona oli mitä kaunein aurinkoinen pakkaspäivä. Galleriaan astuessa katse kiinnittyi ensimmäisenä Katja-Maria Nymanin diptyyppikuviin Anne. Kuljin näyttelyssä mustan portfolion kanssa, jossa taiteilijat olivat selittäneet kuviensa ja tekemisiensä taustoja. Täytyy sanoa, että ensikosketus näyttelyyn oli riipaiseva. Anne –kuvapari kertoi lapsensa menettäneen äidin tunteista. Ensimmäisessä kuvassa nainen on itkusta punaisin silmin tyhjän sylin kanssa, kun taas toisessa kuvassa lapsen tilalla on muovinen nukke. En voinut tuijottaa kuvia pitkään.


Eniten samastuin Satu Pirisen 4-osaiseen kuvasarjaan 24 neilikkaa, 3 ruusua ja unohtamisen pelko. Portfoliossa hän avasi kuvasarjaa näin: ”--- Olen yrittänyt pelastaa ja säilöä kaiken mummolasta irtoavan itselleni pakkomielteisesti. Pelkään unohtavani. Tekisi mieli repiä lattioita, tapetteja ja rapsuttaa pois maalipintaa tavoittaakseni paikkaan kätketyt muistinsirpaleet. Teokseni on tutkielma paikasta, jossa kuolema ja poismeno ovat läsnä arkipäivässä, esineissä, kaikkialla mihin vain katson näen häivähdyksiä entisestä. Vanhassa mummolassa on muistoja elämästä ja kaipuusta johonkin, jota ei voi enää tavoittaa.

Itse en ole ehkä aivan noin pakkomielteinen, mutta huomaan itsessäni samanlaista mummolan säilyttämisen tarvetta esineiden muodossa. Mummon kuoleman jälkeen tuli todelliseksi se, että mennyt aika ei enää palaa. Se on surullista, mutta muistot säilyvät ja niitä muistoja vaalin esineiden kautta. Lisäksi kirjoitin vihkoon kaikenlaisia muistoja mummosta, yhteisestä ajasta ja hetkistä. Paitsi että kirjoitukset ovat tärkeitä minulle, ajattelen niiden olevan tärkeitä myöhemminkin. Minusta on ainakin mukavaa lukea vaikka äidin tai isän vanhoja kouluvihkoja. Vihkon nurkkiin sitä on kirjoiteltu ja piirrelty jo silloinkin.

Valokuvataiteen opiskelijat olivat lähestyneet kuolema-aihetta monelta kannalta. Osa oli tuonut teoksiin todella henkilökohtaisia kokemuksia ja avoimesti, poikaystävän väistämättömästä kuoleman odotuksesta, isän ja lapsen menetykseen. Yksi oli lähestynyt kuolemaa luonnon kautta; kuten Olli Karttunen asiaa valaisi: ”Aiheena on kuolema, mutta mielestäni sitä voi ymmärtää vain tutkimalla elämää”. Kimmo Metsäranta teoksessaan Death on video, oli näyttänyt malleilleen netistä löytämiään (väkivaltaisia) kuolemavideoita ja kuvannut heidän reaktioitaan.

Toisessa huoneessa alkoi tulla epätoivo. Näyttely oli melko raskasta katseltavaa, varsinkin jos luki kuviin liittyviä tekstejä samalla portfoliosta. Missä on toivo? Ei kai elämä ole näin lohdutonta? Viimeisessä huoneessa valoa näkyi tunnelin päässä. Tilaan tullessa katse kiinnittyi ensiksi mustataustaiseen teokseen, jossa oli keskellä pieni hento omenapuunoksa, johon oli teipattu omena. Kyseessä oli Maija Savolaisen valokuva Perintö. Hän kirjoitti siitä näin: ”Vanhempani muuttivat neljä vuotta sitten äitini synnyinkotiin, jonka pieni puutarha on aina ollut täynnä omenapuita.” Ajattelin kuvassa olevan toivoa, vaikka omenapuunoksa olikin hento ja omena kiinnitetty oksaan. Kuitenkin se oli vielä osa elämää ja muisto puutarhan omenapuutarhasta.


Karina-Sirkku Kurzin valokuvassa Yet untitled, oli suuri paperipino ja valkoisen pinon välistä pilkisti punainen paperi. Kuvittelin paperipinon kuvaavan elämän sivuja ja punaisen paperin jonkun läheisen kuolemaa, joka tuskin erottuu suuresta pinosta, mutta ei ole unohtunut, on käsittelemättä.

En tiedä kuinka Savolainen ja Kurz ovat toivoneet kuviensa tulkittavan, mutta aloin etsiä kuvista toivoa suuren epätoivon aallon keskellä. Eveliina Hujanen oli kirjoittanut mielestäni teoksistaan hyvin, joka sopii koko näyttelyyn: ”Samaan aikaan, kun tuntee olevansa täydellisen läsnä tilanteessa, ei mieli kuitenkaan tahdo tarttua käsillä olevaan todellisuuteen. --- Kuolevaisuuden hyväksyminen osana elämää auttaa ymmärtämään muita inhimillisiä kokemuksia.” Niinhän se on. Kuolema tulee aina jotenkin yllättäen ja sen hyväksyminen on hankalaa; silti se opettaa paljon meille, jotka vielä jäämme tänne rakentamaan ja kulkemaan omia polkujamme.

Galleriasta lähdettyäni aurinko oli hävinnyt jo pilvien taakse. Näyttely ei kuitenkaan hävinnyt ajatuksistani. Illalla matkatessani junalla kotiin, huomasin edessäni istuvan nuoren naisen lukevan vihkosta raskauden keskeyttämisestä. En tiennyt mitä ajatella, tai miten.

(kuvat Galleria 12)
 

Ilotulitus

 
Taas yksi hyvä syy asua korkealla. Mitä parhain paikka oli seurata Seppälän Citymarketin komeaa ilotulitusta. :)


 

torstai 11. marraskuuta 2010

Naamiogalleria

 

Innostukseni vierailla VIHDOIN Suomen käsityön museossa lähti heidän nettisivuiltaan, jossa mainostettiin Eila Hämäläisen ja Kaarina Pekkalan valmistamia karnevaalinaamioita. Näytönpaikka –ikkunassa oli uskomattoman upeita ja erilaisia naamioita Naamiogalleria näyttelyssä. Taustalla oli kauniita, suurennettuja valokuvia Venetsian kanaaleista.



Tässä näyttelyssä esillä olevat naamiot ovat omia mallejamme. Osin naamiopohjat mukailevat perinteisiä venetsialaisia karnevaalinaamioita, kuten esimerkiksi bauta, volto, nasone tai salaperäinen, viettelevä moretta. Syntyneet hahmot ovat kuitenkin omia luomuksiamme. Osin arkipäiväisiäkin tai luonnosta ja vanhoista tarinoista nousseita tai nykyajan idoleista hahmonsa saaneita. Naamio voi toimia esteettisenä, hauskana koristeena. Mutta kiehtova on kysymys, mitä on naamion takana? Kuka hän on, mitä hän edustaa? Miksi hän kätkeytyy? Nykypäivän arjessa naamioituminen näyttää jatkuvan esimerkiksi facebookissa, naamakirjassa, sosiaalisessa mediassa, jonka monia käyttäjiä viehättää julkinen esiintyminen tuntemattomana tai toisella identiteetillä. Kasvokkainkin ihminen voi eri syistä pitää naamiota kanssakäymisessä.”




Tämä katsaus upeisiin naamioihin ei ainakaan parantanut Italia-kuumettani :P Tuollaisia olisi mukavaa joskus itsekin tehdä. Hyllystäni löytyy yksi venetsialainen naamio, jonka ystäväni aikoinaan toivat, eivät sentään Venetsiasta, vaan Budapestista. Käytin tätä fuksiaisissa.


 

Parasta puusta

 
Samaisessa paikassa Suomen käsityön museossa oli toisessa kerroksessa Parasta puusta näyttely.


Puun työstäminen on perinteinen suomalainen taito, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Se taipuu moneksi modernien muotoilijoiden, taiteilijoiden ja arkkitehtien käsissä. Puu on meille suomalaisille samalla arkinen ja kuitenkin arvokas.”

Tämä näyttely oli kiva. Tiloihin oli tuotu eri aloilta olevien ihmisten valintoja parhaasta puusta.


Museot pyysivät viittäkymmentä puualaan eri tavoin syvästi juurtunutta tai lujassa liitoksessa olevaa henkilöä kertomaan heidän suhteestaan suomalaiseen puuhun. Heitä pyydettiin osallistumaan Parasta puusta –näyttelyyn ja valitsemaan sinne omasta mielestään kolme parasta suomalaista puuesinettä perusteluineen.”


Valintoja olivat tekemässä muun muassa Riitta Uosukainen, Sirkka-Liisa Anttila. Lasse Lehtinen, Susanna Ahlvik, Hannu Roine, Panu Kaila, Ristomatti Ratia, Eero Paloheimo, Sami Rintala ja Inka Nieminen.


Näyttelyssä oli todella loistavat tekstit, jotka herättivät ajatuksia niin yhteiskunnasta kuin henkilökohtaisista ajatuksista, siitä mikä on puun merkitys nykyään ja millainen se oli ennen. Näyttelyssä oli myös mukavat videopätkät erilaisista puun työstämistavoista, kuten kirveenvarren, vastan ja haaparuuhen synnystä.

Panu Kaila, arkkitehti ja professori, avasi ajatuksiaan puusta seuraavasti:

Puu on rakennusmateriaaleista ainoa, joka on elämän rakentama. Puu on siksi monimuotoinen kuin elämä itse. Ei ole kahta samanlaista puupalikkaa. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Puurakennus on terveellisin elinympäristö. Puu vanhenee kauniisti. Hylätty puutalo katoaa maisemasta ihmisiän kuluessa. Lopuksi puu on osallisena elämän kiertokulussa, se on luontoon palautuva ja uusiutuva.”

Puuosaamisen syvin perusta on käden, työkalun ja puun liitossa. Käsityön jälki puhuttelee tiedostamattomalla tasolla.”


Eero Paloheimo, kirjailija ja professori, kuvaili puolestaan puuta näin:

”--- Puu lohduttaa meitä tuon satumaan ahdistuksessa. Puu on ainoa villi materiaali, jota meillä on vielä käytössä sylin täydeltä ilman kalvavaa tunnetta siitä, että söisimme lastemme leipää. Kun veistämme puuta, etsimme itseämme, tyydytämme selittämätöntä kaipuutamme menneeseen. Puu on äiti.”


Näyttelyn lopussa oli vielä katsojakysymys: Mikä näyttelyn puuesineistä on Minun mielestäni paras. Äänestin Soili Arhan Suurta kattokruunua (2006), joka oli tehty puun siemenistä.


Nyt haluan antaa Sinulle mahdollisuuden kertoa mielipiteesi:
Mikä on parasta mitä puusta on tehty?
Onko se kenties pärekori, paperi, tuohivirsut, tervavene, paanukatto, Aarikka, Artek, Aalto, kitara, vasta/vihta, heinäseiväs, rukki, Tapio Wirkkala, Secto -valaisin, tuoli, kuksa vai jokin muu? Hienoja puuesineitä on paljon!

(kuvat Googlesta)

Tähän loppuun on vielä pakko laittaa aiheeseen sopiva video, Vesa-Matti Loiri: Hyvää puuta.


 

Kirjotut Onnen maisemat

 
Myönnetään, kävin vasta nyt ensimmäisen kerran museossa muutettuani Jyväskylään. Suunnistin Suomen käsityön museoon, jossa oli aulassa Sirkka Muurelan näyttely. Kuvia en voi valitettavasti laittaa, joten kannustan teitä käymään vilkaisemassa näyttelyn. Aulaan pääsee ilmaiseksi katsomaan Muurelan näyttelyä 5.12.2010 saakka.

Sirkka Muurela tuo kirjotuilla, sadunomaisilla tekstiilikuvillaan esille eläin- ja luonnonrakkauttaan. Moni tekstiili kuvaakin eläimelle kuviteltua taivasta, jossa se voi olla onnellinen: esimerkiksi Pikku-Karhun taivaassa on kristallivirta, kukkia ja auringon paistetta.”

Suurikokoisten kirjottujen töiden taidokkuus välittyi jo ulko-ovelle. Töissä oli kaunista ja pikkutarkkaa luonnon havainnointia. Niin eläimet kuin kasvitkin oli kirjottu todella upeasti. (Minulla ei ikimaailmassa riittäisi kärsivällisyys moisiin.)

Näyttelyssä oli myös kolme työtä, joista sai kuunnella enemmän laittamalla kuulokkeet päähänsä. Muurela kertoi töidensä taustoista ja lapsuudestaan. Haastatteluista välittyi Muurelan intohimo ja halu tehdä sydämellä ja itseä kiinnostavista aiheista. Muurela sanoikin:
Minä tahdon tehdä vain sellaisia kuvia, joista itse jokaista kankaankulmaa myöten kovasti pidän. --- Ihmisille on annettu kädet sitä varten, että niillä tehdään muutakin kuin painellaan nappuloita.”

Kaksi työtä erottuivat eläinvaltaisesta kokonaisuudesta. Suojele-seinällä oli kaksi kirjottua tekstiili-ikonia. Kristus-Emmanuel I ja II. Työt on valmistettu Valamon kansanopistossa 1989. Muurela innostui ikonimaalauksesta 80-luvun lopulla ja hankkiutui Valamon kansanopiston kurssille. Kurssilla maalattiin siveltimellä, mutta Muurelan mielestä siveltimellä ei tullut tyydyttävää jälkeä, joten hän valmisti muilta salaa ikonia omalla tyylillään, neulalla ja langalla. Lopputulos sai kiitosta kurssin ohjaajilta.

Ikonikuvat olivat muiden tapaan todella taidokkaita. Kirjotut langat myötäilivät Kristus-lapsen kasvojen ja sädekehän muotoja. Minusta oli hellyttävää kuinka langat pyörittivät otsalle hiuskiehkurat! Toisessa Kristuksessa oli käytetty muun muassa sota-ajan sillalankaa ja muliinilankaa. Kehykset oli Muurelan mukaan ommeltu kiiltäväpintaisesta kankaasta, sillä ortodoksisissa kirkkotekstiileissä käytetään kiiltoa.

Vaikka lankojen nimet ja muu ammattisanasto ei ollutkaan tuttua, täytyy myöntää että kirjomalla voi saada aikaan uskomattomia asioita. Muurelan töistä välittyi paitsi taidokkuus, myös elämänilo ja lapsenmielisyys.
 

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Sunnuntai

 
Leppoinen sunnuntai. Olin ajatellut opiskella taidehistorian kuvia, mutta päädyin laiskottelemaan. Sallittakoon se sunnuntaina.


Tykkään kuvata ikkunoista ja parvekkeelta avautuvia taivaanrantoja. Taivas ei koskaan ole samanlainen. Tässä esimerkki kuin William Turnerin maalauksesta.


Talossamme on käytäntö, että luetut aikakauslehdet laitetaan kiertoon ja kävinkin lehtilaatikosta nappaamassa itselleni vanhat Glorian Antiikit.


Täällä olen paljon nähnyt kuumailmapalloja, ja taas sellainen lipui talomme ohi. On alkanut mietityttää uskaltaisiko tuollaiseen kyytiin joskus lähteä...


Aloitin lukemaan Tove Janssonin karjalankielistä Taikurin hattua (Tiedoniekan hattu). Alussa oli vaikeaa, mutta kun tarinan joten kuten tietää ja sanoihin alkaa päästä sisälle, lukeminen oli mukavaa.


"Kevättuuli tansi ylähän välläl da joga puolel nägyi sinine taivahanrandu. Päivänlaskupuoles levii meri, päivännouzupuoles mutkakas jogi virdai Yksinäzien Mägilöin välih, pohjazes levii saloloin keviän hursti, suves nouzi savu Muumitaloin truvas."
 

torstai 4. marraskuuta 2010

Taide kuuluu kaikille!

Kävin tänään Suomen käsityön museon ja Jyväskylän kansalaisopiston järjestämällä luennolla. Aiheena oli Taide kuuluu kaikille ja luennoitsijana oli tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgren. Ja nyt, jos Sinulla on läheisiä tai tuttavia vanhainkodissa, psykiatrisessa laitoksessa tai jossain muussa laitoksessa, lueppa seuraavat rivit. (Mielellään lukisit muutenkin) (kuva täältä)  
Ahlgren on tehnyt muutaman vuoden ajan ympäristö- ja yhteisötaideteoksia ihmisille, jotka asuvat tai ovat laitoksissa. Luennolla hän esitteli teoksiaan ja sai todella ajattelemaan aihetta. Taidetta arkipäiviin sellaisille, jotka sitä todella kaipaavat. Laitoksissa potilaat tuijottavat päivästä toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen valkoisia seiniä ilman mitään virikkeitä. Espoon kaupunki järjesti Ikäihmisten kulttuuriprojektin, johon Ahlgren osallistui suunnittelemalla muun muassa tekstiilien värjäyspäivän vanhainkodin asukkaille ja henkilökunnalle. Hän laittoi myös alulle 15 minuutin ohjelman, jossa joka päivä jokainen työntekijä saisi viettää 15 minuuttia päivästä haluamallaan tavalla. Jos hoitaja haluaa käydä kahvilla tai lepäämässä, se sopii. Moni hoitaja kuitenkin järjesti ohjelmaa vanhainkodin asukkaille. Ahlgren kertoi esimerkkeinä kuinka hoitaja oli vienyt vuodepotilaan sängyssään pihalla olevaan puutarhaan kiertoajelulle, kuinka toinen hoitaja oli soittanut asukkaalle klassista musiikkia ja kuinka kolmas hoitaja oli vienyt erään asukkaan katsomaan salaojaremonttia (asukas oli aikoinaan ollut remonttimies) tai kuinka neljäs hoitaja oli järjestänyt asukkaalle kahvit terassilla. Asiat eivät välttämättä äkkiseltään kuulosta kovin ihmeellisiltä, mutta päivästä toiseen samojen rutiinien toistuessa (ruokailu, vaippojen vaihto, odottamista, ostos-tv:n katselua) tuollaiset virikkeet tuovat sisältöä päivään ja elämään. (kuva täältä)  
Ahlgrenin Terveisiä täältä jostakin projektissa hän valmisti tilkkupeitteitä potilaille, kuvataidetta sängyssä. Taide ei laitoksissa ilahduta potilaita käytävien seinillä tai aulassa, vaan sen pitäisi tulla lähemmäs ihmistä. Ahlgren on loistavasti toteuttanut tilkkupeitot, joihin on muodotettu kuvia vanhojen postikorttien pohjalta. Näin taideteoksen saa ylleen, kosketeltavaksi, aistittavaksi, lämmikkeeksi.
Color mobile oli projekti jossa Kontulan vanhustenkeskuksen työntekijöille valmistettiin työesiliinat. Jokainen työntekijä sai valita lempivärinsä, jonka mukaan Ahlgren valmisti essut, joissa on jokin positiivinen mietelause. "On mielenkiintoista, että dementoivia sairauksia sairastavilla säilyy värien hahmottamisen kyky. Samoin säilyy kuulemma kyky lukea, vaikkakaan luetun ymmärtämisestä ei ole varmuutta. Olen ymmärtänyt, että dementoituneilla ihmisillä on nk. "kirkkaita hetkiä", jolloin he saattavat hetkellisesti palata tähän hetkeen. Toivoisin, että sellaisina hetkinä heillä olisi jotakin mieleenpainuvaa ja ilahduttavaa ympäristössään". Näin hoitajien asut tuovat väriä ja iloa elämään. Dementiapotilaiden on helpompi tunnistaa värikkäissä asuissa olevat hoitajat toisistaan, kuin jos heillä kaikilla olisi ns. virallinen vaalean värinen työpuku. "Se punapaitainen hoitaja lupasi tulla hakemaan minut kahville" on todennäköisempi ajatus kuin alkaa muistella esimerkiksi hiustenväriä...
Tässä vielä linkki Muu maa -teoksiin, joka ilahduttivat minua. Tässä oli vain murto-osa esimerkeistä, joita Ahlgren on projekteissaan toteuttanut! Käykää ihmeessä tutustumassa hänen kotisivuilleen linkkien kautta. Ahlgren on saanut projektien toteuttamiseen apurahaa, joka mahdollisti projektit. Apurahoista huolimatta tämä sai minut ajattelemaan erilaisia mahdollisuuksia mitä yksityisenä henkilönä voisin tehdä, jos/kun läheiseni joutuvat johonkin laitokseen. Dementiapotilaille esimerkiksi koota kirja vanhoista valokuvista (netissä helppoja kuvakirjojen teko-ohjeita), joista todennäköisesti olisi vielä muistoja, värikkäitä tilkkutyynyjä kosketeltaviksi tai tehdä omia mielenmaisemia jossain muodossa. Oli ihanaa huomata kuinka Ahlgren oli todella paneutunut työhönsä, asettanut itsensä potilaiden asemaan ja miettinyt mitä itse haluaisi nähdä, tuntea ja kokea heidän asemessaan. On hieman outoa, että kultturialoja karsitaan ja niistä säästetään. Suomi vanhenee nopeasti ja meidän tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota vanhusten ja dementuneiden hoitoon. Ahlgrenilla on siihen hyvä ratkaisu. Vaikka taide ei olisikaan taidetta sanan varsinaisessa merkityksessä, kulttuurista saa hyvinvointia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Pienetkin virikkeet laitosten sisällä saavat avaamaan keskusteluja potilaiden ja henkilökunnan välillä ja puhumaan muustakin kuin säästä tai milloin on seuraava lounas... Liputan "Arjen aistimusten" ja "Terveyttä kulttuurista" ajatuksien puolesta!

Kaija Koo

 
Eilen toteutin teini-iän haaveen ja näin Kaija Koon livenä. Täytyy sanoa että enpä ole aivan äsken jonottanut ulkona puolta tuntia keikalle pääsyä. Ajattelin että olisin yksi harvempilukuisten nuorten joukossa, mutta yllätyksekseni jonoa tarkkaillessani huomasin ikähaitarin olevan 20-vuotiaista 60-vuotiaisiin. Kuulin vanhempi-ikäisten herrojen naureskelevan, että "Kuuntelevatko tuon ikäiset oikeasti Kaija Koota...?" Ilmeisesti kuuntelevat.


Sisälle päästyäni keikka oli jo alkanut ja hivutin itseni eturivin tuntumaan. Paikkana Jyväshovi ei todellakaan ollut hyvä, lava oli pieni ja niin matalalla, että Kaija joutui seisomaan laatikon päällä nähdäkseen eturivin taakse. Ja että takana olevat ihmiset olisivat nähneet yhtään mitään.

Joka tapauksessa itse keikka oli mahtava. Kaija on vielä kauniimpi livenä kuin kuvissa. Pirteän energistä ja tyylikästä tähtisilmää oli ilo katsella ja kuunnella. Ei todellakaan uskoisi naisen olevan ylpeästi 48-vuotias (tahdon hänen iässään olla samannäköinen!). Virtaa riitti enemmän kuin joillain nuoremmilla kollegoilla ja pidän siitä, että oli artisti kuka hyvänsä, hänellä on jalat maassa.


Yleisö lauloi kuorossa kaikki kappaleet ja huvitti katsoa eturivin tuntumassa olevaa parikymppistä nuorta miestä, joka lauloi aivan tunteella niin Ex-naisen kuin Tuulikellonkin. Itse en karaokesta välitä, mutta tuolla sai testata laulutaitojaan muun yleisön seassa. Illan aikana kuultiin kaikki hitit edellämainittujen lisäksi: Tule lähemmäs beibi, Tinakenkätyttö, Isä, Tuulten viemää, Kuka keksi rakkauden sekä uusin radiohitti Vapaa. Jonottaminen kannatti, sillä tämä oli yksi parhaimmista keikoista vähään aikaan.