lauantai 26. lokakuuta 2013

Karua kauneutta

Kuopion taidemuseon toisessa kerroksessa oli yhdistetty Juho Rissasen taiteeseen nykytaiteilijoiden teoksia ja luotu museon omista kokoelmista kokonaisuus nimeltä Karua kauneutta Juho Rissasen seurassa. Kuopiossa syntynyt Juho Rissanen (1873-1950), jonka syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi 140 vuotta, nousi köyhistä oloista lahjakkuutensa ja tukijoidensa avulla yhdeksi kultakauden mestareista. Hänet tunnetaan parhaiten savolaisen kansan, työn ja arkisen elämän kuvaajana ja teoksissa ovat läsnä omakohtaiset kokemukset. Vaikka Rissanen muutti jo vuonna 1918 ulkomaille hän ei unohtanut kotikaupunkinsa ihmisiä.  
vas. Oka Karvonen: Murakoita, 1979, oik. Juho Rissanen: Istuva nainen, 1915, vesiväri, värikynä ja lyijykynä paperille.
Kuopion kuvataiteesta ei voida puhua ilman Juho Rissasta ja hänen kuvastonsa on juurtunut syvälle ainakin omaan mieleeni. Piirroksista pidän eniten, sillä niissä on muutamalla viivalla vangittu se tunnelma ja hetki joka tekee kokonaisuudesta merkityksellisen, eikä niissä ole mitään ylimääräistä. Tästä esimerkkinä Istuva nainen jolla ei ole edes kasvoja. Ilmettä ei voi nähdä mutta asento huokuu nöyryyttä ja hiljaisuutta, kenties suruakin. Mielenkiintoista ristiriitaa luo takaa menneisyydestä loistava valo jolle on käännetty selkä, mutta tulevaisuuden kasvopuoli on varjossa. Tässä näkyy myös pitämäni pelkistetty vartalonmuoto, joka on hieman kulmikas. Rissasella naisetkin ovat naisia, eivätkä hentoisia keijukaisia.
Arto Väisänen: Syrjäytetyt, 2000, hiilikynä, lyijykynä ja liitu paperille.
Nykytaiteilijoista Rissasen kanssa keskustelee muun muassa Arto Väisänen, jonka teos Syrjäytetyt näyttää ensikatsomalta surrealistisuudessaan olevan yhtä kaukana Rissasesta kuin Pluto Auringosta. Mutta onhan heillä yhteys: savolaisuus, hiilipiirros ja nimi Syrjäytetyt viittaa vähempiosaiseen kansanluokkaan tai -ryhmään, tavalliseen kansaan ja sen elämän kääntöpuoleen. Väisäsen syrjäytettyjen joukko kuvaa ronskimmin elämän raadollisen puolen siinä missä Rissanen sai sisällytettyä omiin teoksiinsa myös kauneutta. Tästä kai näyttelyn nimikin on juontanut juurensa. Väisäsen teoksessa hahmot ovat kuin tuomiolle kävelevä joukko, osalla kädet näyttävät sidotuilta. Pakenevatko he jostakin vai pakotetaanko heidät johonkin? Nimi ja tunnelma (tuska ja epätoivo) tuovat mieleen tämän hetken irtosanomiset ja yt-neuvottelut. Milloinkahan tilanne helpottaisi...?
Juho Rissanen: Lettipäinen tyttö, 1899, vesiväri ja lyijykynä paperille.
Inari Krohn: Letitys, 1999, viivasyövytys paperille.
Näyttelyn kaunein seinä koostuu läheisyydestä, tyttömäisyydestä ja kosketuksesta. Hiusten letitys oli lapsena itselleni tärkeä hetki; siinä toisen päästää lähelle ja antaa luvan koskettaa. Toisaalta tähän liittyy myös ripaus kipua, sillä muistan useammankin kerran äitini tehneen hiuksiini ranskanlettiä ja valittaneeni että "Älä revi!". Kaikesta huolimatta hiusten letitykseen kietoutuu lähimmäisenrakkaus ja hellyys. Hiusten letittäminen ja pitkät hiukset liittyvät voimakkaasti myös tyttömäisyyteen. Kun ensimmäisen kerran leikkautin hiukseni pitkistä lyhyiksi, kampaaja kyseenalaisti valintani eikä suostunut leikkaamaan hiuksiani niin lyhyiksi kuin olin aikonut. Hän jätti minulle varan katua päätöstäni (jota en kuitenkaan koskaan tehnyt).

Juho Rissasen Lettipäinen tyttö edustaa tyypillistä lettipäistä tyttöä, jonka rinnalla Inari Krohnin Letitys herättää kummastusta. Pitkähiuksista lasta(?) letitetään, mutta leukapieliä ja nenänalusta peittää parta. Pitkien hiusten tyttömäisyys riitelee parrakkaan miehisyyden kanssa vaikka henkilö ei näytä sen ikäiseltä että parrankasvu olisi mahdollista. Tästä huolimatta teoksessa on sama tunnelma: lähimmäisenrakkaus ja hellyys. Muistan joskus kuulleeni tutkimuksesta jossa poikalapset tuntevat saavansa vähemmän hellyyttä ja huomiota kun heillä ei ole pitkiä hiuksia mitä letittää. Hiusten letitys on usein vain äidin ja tyttären välinen tapahtuma, huomaamatta merkityksellinen hetki, joka kuitenkin näyttää ulospäin voimakkaasti merkitykselliseltä. Inari Krohnin teos huutaa sitä huomiota jota poikienkin tulisi saada osakseen.
vas. Tuomo Saali: Koditon, 1978, linopiirros paperille. oik. Tuomo Saali: Työtön, 1978, linopiirros paperille.
Hellyysteeman rinnalle nousevat yhteiskunnalliset asiat kuten työttömyys ja kodittomuus. Nämä hyvinvointivaltion kääntöpuolet ovat vaikuttava kuvaus siitä mitä meillä tapahtuu edelleen. Tuomo Saalin linopiirroksissa Koditon ja Työtön ovat kääntäneet selkänsä tulevaisuudelle, taivaalta sataa vettä ja taustalla kulkevat ihmiset ovat kuin toisesta maailmasta ja jättävät keskushenkilöt huomiotta, kulkevat vain ohitse. Kahdella ei ole enää kiire mihinkään. Lähimmäisenrakkaus on näistä kaukana.
Jaakko Heikkinen: Täti, 2003, vesiväri paperille.
Jottei yleistunnelma synkistyisi täysin, näyttelyn peräseinälle on tuotu Jaakko Heikkisen Täti, joka värikkyydessään saa arkisenkin elämän näyttämään paremman puolensa. Pöydällä kahvikuppi, maitotölkki ja kukkaliina, seinällä keltaista maalia ja ikkunasta avautuva vehreys eivät voi tehdä muuta kun muistuttaa arjen pienistä iloista vaikka ympärillä velloisi millaiset sadepilvet. Tällaisia kuvia tämän vuodenajan harmaus tarvitsisi enemmän.
vas. Juho Rissanen: Jalkojaan lämmittelevä mies, 1903, vesiväri kartongille. oik. Panu Patomäki: Kirvesmies, 1970-luku, betonia.
Seuraavalla seinällä kiteytyy suomalaisuus: työnteko, periksiantamattomuus ja se kuuluisa sisu. Nämä kuvat muistuttavat siitä kuinka Suomea on rakennettu ja kuinka sitä osaa olla ylpeä juuristaan. Kyllä minussa on kourallinen kansallisromantikkoa. Panu Patomäen Kirvesmies on komea ja katse huomiota herättävä. Luulin tätä pronssiveistokseksi, mutta se paljastuikin betoniksi! Kuinka kuvaavaa: ei hienostella pronssilla kun saman voi tehdä katu-uskottavammin betonista!
Panu Patomäki: Kirvesmies.
Vaikka tämä tila on Kuopion taidemuseossa se josta vähiten pidän, oli pieneen ympäristöön saatu tarinallisesti mielenkiintoinen kokonaisuus. Ja vaikka näyttelystä ei jäisi muuta mieleen, niin ainakin Jani Ruscican videoteoksessa, Swan Songissa, sisilialaisten laulama vanha kansanlaulu pyörii mielessä yhtä tiukasti vielä näyttelykäynnin jälkeenkin kuin PSY:n Gangnam Style, vaikka kummastakaan en ymmärrä kappaleen sisältöä. "Ciuri, ciuri / ciuri di tuttu l'annu / l'amuri ca, mi dasti ti lu tornu...".

Karua kauneutta Juho Rissasen seurassa Kuopion taidemuseossa 4. tammikuuta 2014 saakka.

2 kommenttia:

  1. Tosi mielenkiintoiselta näyttävä näyttely! Kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari: Oleppa hyvä :) Minä tykkään tällaisista rinnastuksista vanhan ja uuden taiteen kesken. Näissä näkee että ei ne aiheet ole vuosien varrella järin muuttuneet vaikka tekemisen tapa on saanut ehkä kirjavampia muotoja.

      Poista