lauantai 12. heinäkuuta 2014

Uuden Polven Museo

Hellepäivinä on hyvä mennä museoihin vilvoittelemaan ja samalla pääsee nauttimaan mm. taiteesta. Kun olin ensin vilvoitellut Kuutti Lavosen näyttelyssä, siirryin Kankaan tehtaalle Uuden Polven Museon näyttelyyn. Näyttelyä oli kehuttu, eikä suotta. Vanhan paperitehtaan pergamenttihalliin oli ripustettu monipuolinen kattaus 20 nykytaiteilijan teoksia.
Virpi Lehto: Sukututkimuksia, 2014, akryyli ja muste paperille.
Sisään astuessani aloitin kierroksen suurelle paperirullalle maalatusta Virpi Lehdon Sukututkimuksia-teoksesta. Kyseinen teossarja oli oivallinen taustoittamaan tehtaan historiaa myös niille, joille se oli tuiki tuntematon. Lehto kirjoitti taustoistaan seuraavaa: 

"Kankaan tehdas on ollut osa elämääni jo melkein ennen syntymääni. Isoisäni oli Kankaan tehtaan mylläri 40-luvulle saakka. Äitini oli 1kk:n ikäinen muuttaessaan Kankaalle, puolet sukuani työskenteli tehtaalla. Äitini serkku työskenteli Kankaalla lähes tehtaan lakkauttamiseen saakka. Tarinat tehtaalta ja myllyltä olivat osa lapsuuttani. Kertomukset pommituksista, Tourujoesta, Taulumäestä ja Lohikoskelta, sukulaisista, joita en koskaan tavannut, värittävät vieläkin mielikuvitustani ja tarinat ja valokuvat ovat vielä jäljellä. Ensimmäiset piirustuspaperini sain äitini enolta. Paperia riitti."

Lehto oli kuvittanut noita tarinoita onnistuneesti, sillä ihmiset ja historia tulivat jo alkumetreillä lähelle. Tunnelma oli kuitenkin hieman pelottava. En varsinaisesti pidä autiotaloista, varastoista, ullakoista, kellareista tai tällaisista "hylätyistä" halleista (ainakaan yksin ollessani). Suuressa tilassa ei ollut alkuvaiheessa muita kuin minä, näyttelyvalvojakin oli ilmeisesti ruoka/kahvitauolla. Videoteoksista kaikui hallin seinille outoja ääniä (joka lietsoi mielikuvitusta), ja kun ensimmäistä käytävää kulki eteenpäin tulivat vastaan katosta roikkuvat Tyko Elon suurikokoiset Jätti Gorno ja Saatanan made. Eläimet oli kuorrutettu paksuilla neonvärisillä maalikerroksilla. Tarina jatkui Maija Helasvuon Mestaukseen ja Riikinkukon kuolemaan. Tässä vaiheessa aloin miettiä, että mikäli koko näyttely jatkuu samalla teemalla, taidan lyödä hanskat tiskiin melko pian.
Pää vadilla kuin Johannes Kastajalla. Maija Helasvuo: Riikinkukon kuolema, 2012, haapa, mänty.
Aiheistaan huolimatta Helasvuon teokset olivat hyvässä ympäristössä. Materiaalia ei oltu työstetty liikaa ja rouhea puupinta muistutti paitsi käsityötaidosta myös ihmisten olemassaolosta. Ne kuljettivat mukanaan niitä tarinoita, joita Lehdon teokset olivat laittaneet alulle. 
Arto Väisänen: Kerta kiellon päälle, 2014, sähkökaappi-installaatio; Ihmeparaneminen, 2012, hiili nepalinpaperille; Aamu, 2014, kollaasi.
Helasvuon teoksista siirryttiin Arto Väisäsen herkkiin paperiteoksiin. Herkkä-sanaa käytän tässä yhteydessä vain paperista, sillä vaikka teoksissa kulkee mukana myös herkän oloinen viiva, on niissä aina jokin mystinen ja ahdistava pohjavire, joka kaivaa esille ihmismielen synkempiä puolia. Nämäkin teokset oli kuin tehty ympäristöönsä. Ikkunaa vasten asetetut paperiteokset siivilöivät auringonvaloa kauniisti. Oli hauska huomata, että Väisänen on edelleen tutkimusmatkalla erilaisten paperien maailmassa. Usein taideteoksissa itse materiaali jää huomioimatta, kun aihe nostetaan pääosaan. Väisänen on kuitenkin onnistunut luomaan tekniikan, jossa paperi ilmaisee ajoittain voimakkaammin kuin viiva. Väisäsen mustasieluinen hiili tarvitsee rinnalleen herkän paperin, jotta kokonaisuus ei ole liian raskas kannettavaksi.
Arto Väisänen: Aamu, 2014, kollaasi.
Väisäsen teos Aamu laittoi miettimään, oliko tässä viimeiset muistumat tehdastyöläisistä ja heidän arjestaan. Viivoista erottaa hädin tuskin jalan, lihaksikkaan käsivarren, kenties kasvojen piirteitä. Muuten viivat ohenevat ja hajoavat kuin verisuoniksi läpikuultavan paperin pinnalle. Paperin, joka on rikki ja paikkailtu.
Valokuva Jari Haanperän videoteoksesta Viimeinen lento.
Seuraavaan teoksen kohdalla mietin hetken annanko sille aikaa ja mahdollisuuden vaiko en. Paksun verhon takaa kuului niitä oudon ahdistavia ääniä ja teoksen nimi oli Viimeinen lento. Ei luonut kovin positiivista mielikuvaa. Ajattelin kuitenkin että kun nyt tänne on tultu katsomaan näyttelyä, niin katsotaan sitten kerralla kunnolla, ja astuin mustan verhon taakse. Positiivinen yllätys oli se, että ajoitukseni oli loistava, sillä teos oli juuri alkamassa. Videoteoksissa kun on aina se ikävä puoli, että yleensä astuu paikalle kesken kaiken ja tarina voi olla menossa missä kohtaa tahansa. Jari Haanperän Viimeisessä lennossa mies syö folioon käärittyä broileria(?), kun huomaa maassa kuolleen valkoisen kyyhkysen. Mies vie kyyhkyn kotiinsa ja itkee. Lintu rinnastetaan Pyhään Henkeen, samalla kun seinällä olevasta rististä ja muovikalvosta rakennetaan leija. Video päättyi siihen, että mies kiinnittää kuolleen valkoisen kyyhkysen leijaan ja lennättää sitä keinotekoisesti puhallinten avulla ja hymyilee. En ollut ihan varma mitä olisin lopputuloksesta ajatellut näine uskonnollisine sivujuonteineen, mutta videoteos ei ollut alkuahdistuksesta huolimatta niin masentava kuin olin pelännyt. Ainakin teoksen mies näytti lopussa onnelliselta. Tarvitsisin useamman katsomiskerran todetakseni riittäisikö se minulle.
Satu Loukkola: Muotokuva, 2011, kipsi.
Ainakin näennäisesti positiivisen Haanperän teoksen lopputuleman jälkeen siirtyminen seuraavalle käytävälle sai hymyn huulille, sillä Satu Loukkolan muotokuvagalleria oli värikästä ja hauskaa katseltavaa. Olen muutaman kerran maininnut etteivät pönöttävät muotokuvat ja pronssipatsaat ole mielestäni sitä mielenkiintoisinta katsottavaa, mutta Loukkola oli mm. huumorin keinoin rikkonut tuota ilmeisesti muillekin tuttua ajatusta. Muotokuva kommentoi toteutustavallaan kyseistä termiä ja herätti ajattelemaan sitä mistä muotokuvan yleensä ajatellaan rakentuvan: kasvoista, silmistä, nenästä ja suusta, hiuksista ja niiden väristä, kasvojen uurteista ja piirteistä. Burkaan verhottu nainen kiehtoo tässä tapauksessa enemmän kuin perinteinen muotokuva. Uteliaisuus saa kurkistelemaan ristikon taakse ja etsimään silmiä, kun perinteisessä muotokuvassa ohittaisin paljaat kasvot sen suuremmin miettimättä. Ristiriitaista. Burkaan verhottu haluaa olla näkymätön, mutta länsimaalaisen silmin se herättää vain enemmän mielenkiintoa, kun paljaat kasvot kyseisessä kulttuurissa vaikuttavat todennäköisesti samoin. Kulttuurierojen mielenkiintoisia puolia.
Ei ollut aivan uusi keksintö toteuttaa Rintakuvaa kirjaimellisesti, mutta sekin toimi edelleen.
Loukkola karisti teoksillaan viimeisetkin ensimmäisen käytävän ahdistuksen ja pelon rippeet. Näissä oli jo kauneutta ja pilkettä silmäkulmassa.
Satu Loukkola: Rintakuva, 2012, kipsi.
Minja Revonkorpi: Selfie with a wedding dress, 2014, akryyli pleksille.
Aina sanotaan, että taide kertoo jotain omasta ajastaan tai heijastelee sen tunnelmaa. Kuulostaa hienolta, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa ja kuinka se näkyy taiteessa? Hyvä ja konkreettinen esimerkki oli mm. Minja Revonkorven Selfie with a wedding dress, jossa näkyy tämän hetken trendi ja tuo ärsyttävyyksiin asti noussut selfie-sana. Miksei voida puhua omakuvasta? Ja miksi kaverikuva pitää vääntää frendsieksi kun sen lausuminenkin on vaikeampaa? Kaverikuva = KK? Arto Väisäsen kohdalla kirjoitin paperista, mutta Revonkorpi käyttää maalauspohjanaan pleksilevyjä, joilla saa kieltämättä mielenkiintoisen kerroksellisuuden maalaamalla pleksin molemmin puolin.
Outi Markkanen: yksityiskohta teoksesta Luupuu 4., esinekooste.
Outi Markkasen Luupuu-teokset eivät aluksi meinanneet aueta. Esinekoosteissa oli valkoiseksi maalattuina mm. rukin osia, keittiövälineitä ja heinäseipäitä. Ensiajatus oli että kommentoidaanko näillä pitkään vallalla ollutta valkoisen ja maalaisromantiikan ihannointia sisustuksessa, mutta Koululuut-teos herätti ajatukset toiselle tasolle. Esineet oli maalattu valkoisiksi tietenkin siksi, että ne rinnastettiin nimensä mukaisesti luihin. Luut rakentavat ja pitävät kasassa ja Markkasen teoksissa korkeat "puut" olivat naisten esineiden kautta naisten selkärankoja. Nämä palauttivat hienosti keskusteluyhteyden ensimmäisen käytävän työnkuvauksiin ja tehtaan historiaan, ihmisiin jotka olivat ja työskentelivät täällä.  
Koululuut-teos sen sijaan oli jo ensinäkemältä niin tuttua, että saatoin kuulla jo vanhempieni lauseet korvissani, kuinka sitä nuorena hiihdettiin puusuksilla kouluun ja saatiin opettajalta kenties karttakepillä sormille. Ja kuinka tytöt joutuivat hiihtämään hameet päällä, kun housut olivat naisväellä vielä harvinaisuus. Näiden muistojen myötä varmasti useammalle tuon ajan koululaiselle muodostui vahva luusto ja selkäranka.
Outi Markkanen: Koululuut, esinekooste.
Antti-Ville Reinikainen: Lipasto, 2013, installaatio/veistos.
Kolmannella käytävällä Antti-Ville Reinikainen oli tuonut mukaan irrotettuja kodin nurkkia. Nämäkin jatkoivat hyvin sitä tarinallisuutta ja historiallisuutta, joka kulki läpi näyttelyn ja jota vanha paperihalli osakseen vaati. Lipaston kohdalla saattoi taas nähdä ne työläiset ja heidän arkensa. Kyseinen teos oli kaikista kolmesta Reinikaisen teoksista näyttävin ja huomiota herättävin, mutta ihastuin silti enemmän sitä vastapäätä pylvään varjossa seisoneeseen Portaikkoon. Kuinka voikin pieni pala irrotettuna ympäristöstään herättää niin voimakkaita tunteita! Samanlaiset portaat olivat molemmissa mummoloissani. Rintamamiestalon portaat, joita juostiin lapsena vinniin ja alas. Taidettiinpa niissä joskus taiteillakin siihen malliin, että vanhempia myöhemmin kuultuaan hirvitti. Teoksessa oli jopa samanlainen struktuuritapetti(?) jonka muistan. Olisi tehnyt mieli silittää portaita ja seinää, mutta se takaraivoon iskostunut kosketuskielto ehkäisi aikeeni.
Antti-Ville Reinikainen: Portaikko, 2014, installaatio/veistos.
Johanna Väisänen: yksityiskohta teoksesta Zoo - Forced Migration, 2014, mediainstallaatio.
Kuten mainitsin, videoteokset ovat haasteellisia. Ne vaativat itselleen juuri sen tietyn ajan avautuakseen tai olemaan avautumatta. Teoksen ääreen päätyy usein kesken kaiken, jolloin tarinallisuus sekoaa. Myönnän olevani videoteosten kohdalla usein malttamaton ja heittäväni hanskat tiskiin (liian) nopeasti. Hetki, jolloin astun teoksen ääreen on merkittävä, sillä muutamassa sekunnissa muodostan mielikuvan siitä, pidänkö teoksesta vaiko en. Tämä on tietysti hieman sääli, sillä teos voi olla kesken missä kohtaa tahansa. Johanna Väisänen on kuitenkin onnistunut koukuttamaan teoksillaan usein, joten olen muodostanut hänen kohdallaan jo käytännön poikkeuksen katsoa teokset alusta loppuun, vaikka kriittiset ensisekunnit eivät välttämättä miellyttäisikään.
Yksi muiden joukossa? Valokuva Johanna Väisäsen videoteoksesta Zoo - Forced Migration.
Teemat jotka Väisäsen teoksissa itseäni kiinnostavat ovat sulavalinjaiset vinttikoirat yhdistettynä museomaailmaan. Samanlainen yhdistelmä oli esillä myös Göstassa (Suolanjyvä - Grain of Salt, 2012), jossa vinttikoirat kuljeskelivat Emil Wikströmin valkoisten veistosten keskellä. Tällä kertaa Väisänen oli yhdistänyt teokseensa vanhaa kaitafilmiä Hagenbeckin eläintarhasta vuodelta 1980 ja Kuopion luonnontieteellisen museon varastojen täytettyjä eläimiä. Täytettyjä eläimiä oli pussitettuna myös näyttelytilassa, jonka kokonaisuus oli hieman karmiva, mutta liikkuva kuva näytti upealta koirien lyhyen turkin pinnalla. Se sai videoteoksen elämään kahdella tasolla. Teos rinnasti onnistuneesti eläintarhan eläimet lemmikkieläimiin. Koirat muistuttivat gaselleja siroine muotoineen ja toisaalta seepran raidat muutti ne lähes tiikereiksi.
Valokuva Johanna Väisäsen videoteoksesta Zoo - Forced Migration.
Uuden Polven Museo oli monipuolisuudessaan mahtava. Tunneskaala heitteli laidasta laitaan, mikä on minun tapauksessani hyvä juttu, koska teokset ovat herättäneet tunteita. Näyttelyssä kuljetaan hienosti historiasta nykyaikaan, tehdään rinnastuksia ja rapsutetaan välillä esiin kipeitäkin muistoja huumoria unohtamatta. Kolmen "pylväskäytävän" teemat vaihtelivat (voimakkaasti yleistäen) mielestäni seuraavasti:
1. käytävä:  rajua ja ravistelevaa, tehtaan historiaa ja arkea.
2. käytävä: iloa ja huumoria, naisellisuutta ja ihmissuhteita.
3. käytävä: vahvoja värejä ja abstraktioita, ympäristöä ja yhteiskuntaa.
Raisa Jäntti kirjoitti Keskisuomalaisen arviossaan näyttelystä mm. näin: "Hallissa tulee kävellyksi paljon edestakaisin. Pysähtyminen on vaikeampaa. Mielenkiinnolla odotan, mitkä teokset kokonaisuudesta vaivaavat minua vielä, kun kesä on lopussa." Suosittelen lämpimästi lukemaan koko tekstin, hän on löytänyt kivoja näkökulmia.

Olen samaa mieltä Jäntin kanssa siitä, että hallissa tulee tosiaankin käveltyä paljon, mutta pysähtyminen ei ollut kohdallani vaikeaa, päinvastoin. Pysähtelin jatkuvasti, paitsi teosten äärelle myös tarkastelemaan tilaa. Rapisevaa maalia, laastin alta pilkottavia tiilenpäitä, halkeamia ja jälkiä lattiassa, merkkejä seinillä. Pergamenttihalli oli elämää nähnyt ja rosoinen, kuten osa teoksistakin. Alun pelko vaihtui tutustumisen jälkeen voimakkaaseen tunteeseen, että tästä tahdon pitää kiinni, kuin ystävästä. Samanlainen olen ihmissuhteissa, aluksi pelokas heittäytymään, mutta kun toinen antaa itsestään palasia, sitä luottaa ja ihastuu kohteeseen. Samanlaisia palasia jokainen taiteilija oli ripotellut pitkin hallia. Tunsin antavani myös jotain takaisin. Sitä piti vain luottaa ja heittäytyä.

Uuden Polven Museo on avoinna joka päivä klo 12-18, 31.7.2014 saakka. 
Osoite: Kankaan paperitehdas, Pergamenttihalli, Kympinkatu 3, 40320 Jyväskylä. 
Vapaa pääsy.

6 kommenttia:

  1. Kiitos vinkistä, voi jos tuonne ehtisin. Näyttää todellakin mielenkiintoiselta näyttelyltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari: Ympäristö ja teokset tekivät kyllä mielenkiintoisen kokonaisuuden.

      Poista
  2. Kiitos taidenäyttelystä. Sitähän tässä rempan keskellä kaipasikin:).

    VastaaPoista
  3. Olen iloinen että kävin näyttelyssä - ja tykkäsin itsekin myös niistä portaista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kenkä: Samoin, kannatti käydä. Mutta sinun postauksesta sai kyllä mahtavan kattauksen koko Kankaan alueeseen. Kiitos siitä! :)

      Poista