maanantai 30. kesäkuuta 2014

Se on loppu nyt

...nimittäin kesätyörupeama. Minne se kuukausi katosi? Ensimmäiset kaksi viikkoa oli melkoista haipakkaa näyttelyn pystytyksen, avajaisten, teehetken ja kesäretken kanssa. Ai niin, mahtuihan sinne väliin myös esittävän taiteen Reaktio-festivaali. Jyväskylän taidemuseo ja Taiteen edistämiskeskus olivat osa festivaalia tarjoamalla kaksi työpajaa: osallistavan ja julkisen taiteen työpajan sekä äänitaidetyöpajan
Oravilla oli kaikki tavallistakin sekaisemmin.
Edellä mainittuun työpajaan osallistuminen tuli itselleni vähän ex tempore, enkä ollut ihan selvillä siitä mitä tuleman piti. Työpajan sisältö kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta: "Kokeellisen musiikin ja äänen tuottamisen työpaja avaa osallistujille äänien ja musiikillisen ilmaisun maailman. Työpajassa tuotetaan kehomusiikkia kineettisen prosessin avulla ja elektroakustista musiikkia kontaktimikrofoneilla." Työpajan vetäjänä toimi ranskalainen Eric Lemay. Osallistujia oli itseni mukaan lukien vain kolme, mutta pienellä porukalla pääsi itse paremmin tekemään. Homma ei kuitenkaan omalta osaltani alkanut kuin elokuvissa, sillä minähän en ole aiemmin ollut millään lailla musiikin tai äänen kanssa tekemisissä, enkä siis tiedä niistä laitteista yhtikäs mitään. Olin mukana lähinnä kokeilumielessä ja elämyksiä etsimässä enkä niinkään syventämässä oppimaani. Toiset osallistujat olivat olleet musiikin kanssa tekemisissä aiemminkin, joten lähtötilanne ei ollut tasainen, vaikkei osallistujilta mitään etukäteistaitoja vaadittukaan. Herra Lemay oli ystävällinen myös minua kohtaan ja selitti mitä eri laitteilla ja piuhoilla tehdään, mutta oli hieman hankalaa pysyä mukana englanninkielisessä selostuksessa, kun laitteet eivät suomeksikaan sano yhtään mitään. Onneksi toinen ryhmäläisistä piti minut ajan tasalla. Alku huipentui omalta kohdaltani surkuhupaisasti sitten siihen, että Lemay antaa käteeni jonkin piuhan ja sanoo että saan yhdistää sillä laitteet toisiinsa. "Laitat vaan plussan plussaan ja miinuksen miinukseen." Seison siinä sitten hetken piuha kädessäni ja alan nauraa, että en tiedä kumpi näistä on plussa ja kumpi miinus. Että näin hyvällä pohjalla oma osallistumiseni oli. :D
Eric Lemay kertoo laitteista. Kuva: Elena Tarashchanskaya-Bagdasarov.
Noh, alkujärjestelyjen jälkeen pääsimme varsinaiseen tekemiseen, kun mikrofoni oli viritelty vanhaan radioon ja miksauspöydän avulla saimme "tuunailla" erilaisia ääniä. Musiikki-ihmiset voivat sitten sivuuttaa käyttämäni musiikkitermit. ;) Työpajan parasta antia oli kuitenkin ihan arkiset esineet.
Lemay käytti esimerkkinä paistoritilää, jonka päihin oli sitonut juuttinarut. Langanpäät kieputettiin sormien ympärille ja sormet laitettiin korviin. Kun ritilää sitten kopautti johonkin, tässä tapauksessa esimerkiksi pöydänkulmaan, sai korvissa soimaan kuin kirkonkellojen kuminaa. Ja mikä hassuinta, ympärillä olevat ihmiset eivät kuule sitä lainkaan. Ääni kulkeutuu lankaa pitkin vain kokeilijan korviin. Tämä oli yksi sellainen elämän heureka-hetki. Joku ryhmässä sanoikin, että mitä tyhmemmältä ulkopuolisin silmin homma näyttää, sitä paremmalta se todennäköisesti testaajalle kuulostaa. Allekirjoitan väitteen.
Koska olimme ihastuneet paistoritilään jatkoimme sen parissa. Tällä kertaa Lemay kiinnitti ritilään pienen mikrofonin ja laittoi kokonaisuuden roikkumaan valaisimeen. Nyt ritilään tulevat äänet saatiin kuulumaan kaikille osallistujille samanaikaisesti.   
Mikrofoni toisti pienimmänkin äänen todella voimakkaana ja esimerkiksi puhaltaminen tai langan päällä koskettaminen sai aikaan hauskoja ääniä. Sormella hipaisu jäi myös kauniisti soimaan.
Kun pääsimme vaihtoehtomusiikin makuun ideoita alkoi syntyä. Mikrofonin painaminen ilmapalloa vasten, samalla kun palloon lisää tai poistaa ilmaa, saa aikaan musiikkia. Alla olevassa kuvassa on suorastaan yhden miehen orkesteri, kun ilmapalloon kiinnitettyä kuminauhaa näppäili toisella kädellä.
Tietokoneelle tallentui myös muun muassa veden kiehumista ja metallitarjottimen rytmejä. Alku"hankaluuksista" huolimatta oli aivan todella hauskaa. Ja suosittelen tuon ritilän ja langan yhdistelmää ainakin lapsiperheille, halpaa hupia tuottaa ääniä "hiljaisesti".
Olin iloinen että työhuoneeni seinällä oli juuri Dominik Wlodarekin teos Hietalahden telakka, 2012, carborundum/kuivaneula, sillä muistan käyneeni katsomassa kyseisen näyttelyn jossa teos oli esillä. 
Joko alkaa kuulostaa siltä että kesätyörupeama oli yhtä leikkimistä ja hauskanpitoa? Varsinainen tehtävänanto oli kuitenkin tuottaa tulevaan kokoelmanäyttelyyn sisältöä historiallisen aikajanan muodossa, joten iso osa ajasta meni myös tietokoneella istuessa. Maailman, Suomen ja Jyväskylän tapahtumien kerääminen aikaväliltä 1947-1973, kartutti kuukauden aikana melko hyvän nippelitietokokoelman. Tiesittekö että astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin vuonna 1948? Tai että Suomen ensimmäiset liikennevalot otettiin käyttöön Helsingissä vuonna 1951? Tai muistaisitteko että Etelä-Afrikalta kiellettiin osallistuminen olympialaisiin 1964-1988 välisenä aikana apartheid-politiikan vuoksi? Sitä sai itsekin ihan uudenlaisen käsityksen historiasta kun huomasi, että maailmalla kohistiin vuonna 1957 siitä, kuinka Neuvostoliitto laukaisi avaruuteen Sputnik 2:n mukanaan Laika-koira, ja samana vuonna Suomessa  kauppoihin ilmestyivät ensimmäiset valmisruoat: maksalaatikko, lihapyörykät, kaalikääryleet ja vispipuuro. Kehitystä on ollut monentasoista.
Yhtään tylsää päivää ei ehtinyt olemaan, sillä arkea tahdittivat mukavasti mm. näyttelypalaverit, julkisen tilan taideteosten inventointiin osallistuminen, Säynätsalon kunnantalolla vierailu, runojen kopioiminen, säilytystiloihin tutustuminen ja tapahtumien dokumentoiminen.
Kuutti Lavonen: Ferito d'amore, 2014, litografia.
Kaiken kruunasi mahtava työporukka. Ihmettelin jo ääneen että hakeutuuko museoalalle vain ihania ihmisiä vai käykö minulla vain hyvä tuuri. Niin tai näin, hyvä työyhteisö paikassa kuin paikassa antaa lisäpotkua ja energiaa päiviin. Tuli myös todistettua että ensivaikutelma voi pettää. Muistelin erään työntekijän hieman pelottavaksi, mutta jo päivän aikana kävi ilmi että sanaa "pelottava" ei voi kyseisen henkilön kohdalla käyttää samassa lauseessa. Keskisuomalainen ja savolainen huumori eivät taida olla niin kaukana toisistaan kuin voisi etukäteen ajatella. Poskilihaksia koeteltiin kyllä koko kuukauden edestä.

Mahtava kokemus!

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Taivas alla Höyry-galleriassa

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo
Suomen käsityön museon kesäretken paluumatkalla pysähdyimme vielä Korpilahden satamassa Höyry-galleriassa. Taas paikka josta olin kuullut paljon hyvää, mutta jossa en koskaan aiemmin ollut itse käynyt.
Höyry-galleria on metalliseppä Ulla Huttusen ja puuseppä Arto Salmisen ylläpitämä taidegalleria entisessä vuonna 1900 rakennetussa höyrysahassa. Galleriatilat ovat rakennuksen yläkerrassa ja alakerrassa toimii Emalipuu-kauppa. Huttunen valmistaa myyntiin emali- ja Salminen puutuotteita. Kaupan nimi tulee hauskasti siitä että he myyvät myös tuotteita, joissa yhdistyvät sekä emali että puu. Kaupassa on myös paljon kotimaisten taiteilijoiden ja käsityöläisten tuotteita.
Sitä unohtuu itse niin usein sinne kameran taakse, että tämä paparazzi-otos oli hauska yllätys.
Yläkerran näyttelytilassa oli Mika Heinosen veistoksia. Jo ensinäkemältä huomasi että tämä ei ollut mikään "pönötysnäyttely" vaan teoksia oli tehty pilke silmäkulmassa. Vai miltä kuulostaa teos "Tarzans hungry, Tarzans eat now!"? Vaikka materiaalit ja esineiden hyödyntämiset olivat hauskoja ja oivaltavia, pidemmän kiertelyn jälkeen huomasi että niissä oli jotain, joka vei pintaa syvemmälle.
Mika Heinonen: Daidalos (Melankolia), 1995, terrakotta, rauta, patina.
Takaseinälle ikkunan viereen oli asetettu veistos, joka toi välittömästi mieleen antiikin Rooman filosofimuotokuvat. Nimi Daidalos ei näyttelyssä herättänyt mitään muistikuvia, vaikka sitä oli selitetty melankolialla. Wikipedia tiesi kertoa, että juuri Daidalos oli se henkilö, joka rakensi Kreetalle labyrintin, johon Minotauros suljettiin. Labyrintin rakennuttanut kuningas Minos telkesi myös Daidaloksen ja tämän pojan Ikaroksen labyrintin syövereihin. Isä ja poika kuitenkin pakenivat labyrintista Daidaloksen Ikarokselle suunnittelemilla vahasiivillä. Kaikki tietävät tässä vaiheessa miten tarina jatkuu: Ikaros ei noudattanut isänsä neuvoa ja lensi liian lähelle aurinkoa, jolloin siipien vahaliitokset sulivat ja Ikaros putosi mereen ja hukkui. Melankoliaa siis kerrakseen.
Mika Heinonen: Pikku Prinssille, 2002, karttapallot, merikortti, vanha nahka, valo.
Oletteko koskaan miettineet millainen reppu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssillä olisi? En minäkään, mutta nähtyäni teoksen Pikku Prinssille ajattelin, ettei se juuri toisenlainen voisi ollakaan. Karttapallon osasista oli rakennettu reppu, jonka sisällä loisti valo. Pimeän avaruuden halki matkatessa tämä olisi varsin hyödyllinen. Toisaalta aloin ajatella niitä pikku prinssejä (ja prinsessoja), jotka aloittavat ensimmäisen koulutiensä ja taivaltavat syksyn pimenevillä teillä. Voisiko joku kehitellä kaikille ekaluokkalaisille tällaiset kauniisti valaistut reput?   
Mika Heinonen: yksityiskohta teoksesta Pikku Prinssille, 2002.
Mika Heinonen: Rantatunnelmia, 2014, lättypannu, valokuvat, pihka.
Uusimpia teoksia edusti muun muassa Rantatunnelmia, jossa valurautaiseen lettupannuun oli räiskäleiden tilalle sijoitettu järvivalokuvia, jotka oli päällystetty pihkalla. Teoksen nimi olisi voinut olla myös kesämökkitunnelmia, sillä varsin moni suomalainen osaa varmasti samastua kuvien tunnelmaan, jossa peilityynen järven pinnan rikkoo vain vesilinnun jättämä uimavana tai ajoittainen tuulenvire. Tähän yhdistettynä kesäillan lämmin nuotio ja suomalainen kesä on tiivistetty.
Mika Heinonen: Vincent's still my chief, 2014, siveltimet, kelopuun oksat.
Näyttelyn ehdottomin suosikkini oli maalaussiveltimistä koottu intiaanipäällikön päähine, joka oli kunnianosoitus Vincent van Goghille. Yksi oman aikansa sivellintyöskentelyn mestareista. Tämä oli myös näyttelyn osallistavin teos, sillä se oli asetettu juuri sopivalle korkeudelle siten että sen alle saattoi kuvitella astuvansa. Muutama kokeilikin hetken intiaanipäällikön osaa. ;)
Höyry-galleria sijaitsee kauniilla paikalla aivan rannan tuntumassa.
Mika Heinosen näyttely oli hyväntuulinen, muttei liian kevyt. Näyttelyn nimikin oli leikkisän moniulotteinen: taivas alla (taivas alapuolella) vai taivasalla (ilman kattoa pään päällä)? Taivaankannen haaveilijasta kodittomaksi vai toisinpäin? 
Höyry-gallerian vierailu todisti taas sen että museoiden ohella pitäisi vierailla useammin myös gallerioissa. Isäntäpari Huttunen&Salminen on ottanut hoitaakseen ison urakan, sillä galleria ja kauppa ovat auki ympäri vuoden viikon jokaisena päivänä. Mutta molemmista paistaa rakkaus työtään ja galleriaa kohtaan. Asiakaskunta, taiteilijat, miljöö ja intohimo vievät varmasti eteenpäin, mutta Huttunen ja Salminen ansaitsevat kyllä suuren kiitoksen antaessaan vanhalle rakennukselle uuden elämän.
Matkamuistoksi tarttui Arto Salmisen valmistama rannerengas. Sainpa yhden puuseppä-enoistanikin hymyilemään Salmisen kekseliäälle korulle.
Mikäli ajelette kesällä Jyväskylän ja Mäntän välillä, pysähtykää kahvilla Korpilahden satamassa ja käykää moikkaamassa Huttusta ja Salmista, ovat nimittäin mukavia ja helposti lähestyttäviä. Pikkulinnut kertoivat että Huttunen olisi alkujaan savolainen, joka sai tämän savolaisen hymyilemään ja miettimään, että sekö teki vierailusta niin kotoisan...? ;)

Höyry-galleria on avoinna ympäri vuoden ma-pe 11-18, la-su 12-16 (tai sopimuksen mukaan), 
osoitteessa Korpilahden satama, Korpilahdentie 10, 41800 Korpilahti.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Nyt mentiin mets...Mänttään.

* Yhteistyössä Suomen käsityön museo
Serlachius-museot
Pääsin osallistumaan Suomen käsityön museon henkilökunnan kesäretkelle, joka suuntautui Mänttään. Paikalle veti, mikäs muukaan kuin mediassakin paljon paistatellut, upouusi Serlachius museoiden Göstan paviljonki. Pääsimme tutustumaan tiloihin tuoreeltaan, miltei heti avajaisten jälkeen. Ensimmäiseksi pitää sanoa, että yllä oleva museomainos on paras sitten miesmuistiin! Huomiota herättävä, itseironinen ja toisaalta ihanasti Guggenheimille kuittaileva slogan. ;)
Vanha kartanorakennus, joka yhdistyy uuteen osaan lasikäytävän avulla.
Göstan paviljongin sisäänkäynti.
Saako tunnustaa olleensa hivenen epäilevä Tuomas ennen varsinaista vierailupäivää? No minä olin. Mietin että kuinka ihmeessä niin massiivinen uudisrakennus voi istua vanhan tiilirakennuksen kylkeen, mutta niin se vain istui. Paremmin kuin hyvin. Puuarkkitehtuuri sopii mainiosti ylistämään Serlachius-suvun historiaa ja nostamaan Mäntän taidekaupunkien kärkeen. Näyttelyiden osalta jako on tehty siten, että kartanossa esitellään Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmien teoksia ja uudessa paviljongissa nähdään nykytaiteen vaihtuvia näyttelyitä.

Paviljongin lasiovet vetivät puoleensa ja toivottivat kävijät tervetulleeksi avaraan aulaan, jossa lipunmyyntipiste oli sijoitettu fiksusti siten, että tiskin toiselle puolelle oli jätetty tilaa museokaupalle. Näin kävijät jakautuvat tasaisesti tiskin molemmin puolin eikä jonoa kerry yhteen kohtaan.
Museonjohtaja Pauli Sivonen kertoi rakennusprosessista Harry Kivijärvi-salissa.
Saimme kuulla museonjohtaja Pauli Sivosen ajatuksia rakennusprosessista. Taidemuseo Göstan uudistaminen oli sisältöhanke, jossa haluttiin muuttaa museon toimintaperiaatetta. Siinä missä se ennen oli "yhtiön showroom" ja oman kokoelman esittelyä, haluttiin nyt astua lähemmäs nykyaikaa tuomalla tiloihin enemmän vaihtuvia näyttelyitä ja moderneja museopalveluja. Näihin uusiin museopalveluihin kuuluvat mm. museokauppa, ravintolapalvelut ja polkupyörälainaus. Yllä olevaa Harry Kivijärvi-salia on tarkoitus hyödyntää paitsi galleriatilana myös musiikkisalina sekä teatteri- ja puhetilaisuuksia varten. Sivonen kertoi että aiempi vuosittainen 40 000 kävijämäärä halutaan nostaa 100 000 kävijään per vuosi. Luku kuulostaa hurjalta, mutta toivon vilpittömästi että tavoite saavutetaan. Ainakin puitteet matkailukohteelle ovat nyt kunnossa.
Kohti näyttelysaleja.
Näyttelyoppaanamme toimi Anneli Vehkaniemi ja kierros  kierrettiin paviljongista kartanoon. SuperPop-näyttelyn käytössä ollut tila on upea. Valo tuli tilaan tasaisen kauniisti ja lähes 12 metrin korkeus tuntui varsin hulppealta. Teokset saivat tilaa hengittää, mutta niitä ei ehtinyt kierroksen aikana kunnolla katsoa kun piti siirtyä jo eteenpäin.
Ylhäällä James Rosenqvistin teos Ladies of the Opera Terrace, 1986, öljyväri kankaalle, yksityiskokoelma.
Kierros jatkui paviljongista lasikäytävää pitkin kartanoon. Alakerrassa oli Göstan ystävät -näyttely, jossa esiteltiin Gösta Serlachiukselle tärkeiden taiteilijoiden teoksia taidesäätiön omista kokoelmista. Täällä voi bongata niitä Suomen kultakauden merkkiteoksia. Muistakaapa nostaa katseenne välillä myös kohti kattoa, sillä sieltäkin saattaa löytää katseltavaa kattomaalausten muodossa. Jälkikäteen huomasin että olin sivuuttanut paviljongissa museotarkkailun, sillä myöhemmin jonkun kysyessä millaiset valot suurimmassa tilassa oli, en osannut vastata. Hyvä kun muistin minkä värinen lattia siellä oli. Seuraavalla kerralla pitää vierailla rauhassa paitsi teosten edessä, myös tekniikkaa tarkkaillen.
Taustalla Akseli Gallen-Kallelan teos: Sissi Serlachiuksen muotokuva, 1889. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
Taustalla Albert Edelfeltin teos: Porilaisten marssi, 1892. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
Yläkerrassa oli Malli ja hullu kuvailija -näyttely, jossa rikottiin perinteisiä taidenäyttelyn rajoja tekemällä kokonaistaideteos, johon on kudottu kaunokirjallisia tekstejä yhdistämään taideteokset ja ripustus toisiinsa. Kaunokirjallisten (ja käsin kirjoitettujen!) tekstien nostaminen seinille teosten rinnalle oli onnistunut elementti. Teksteistä on vastannut kirjailija/dramaturgi Riikka Ala-Harja, joka on käyttänyt fiktiivisten tekstien taustalla faktoja taidehistoriasta. Myös seinien maalaaminen/tapetoiminen eri teemojen mukaan oli tehty oivaltavasti ja paikka paikoin sykähdyttävästi. Mutta. Meitä on kahta koulukuntaa kun puhutaan teoslapuista. On niitä, joita ei haittaa kuljettaa teosluetteloa mukana näyttelyssä, kun ripustajat ovat halunneet siivota "ylimääräiset" tekstit seinäpinnoilta. Ja on niitä, jotka haluavat että se teoslappu on aina siinä teoksen vieressä. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. En henkilökohtaisesti tykkää selata museoissa sitä teosluetteloa, sillä voi olla että kierrän näyttelyä ihan eri järjestyksessä kuin on tarkoitus ja se sivujen plärääminen pilaa tunnelman ja katkaisee ajatuksen. Galleriat ovat asia erikseen. Lisäksi tässä on sellainenkin käytännön syy, että mikäli näyttelystä on tarkoitus tehdä muistiinpanoja blogiin, on äärimmäisen hankalaa kirjoittaa muistiinpanoja ja yrittää toisella kädellä käännellä teosluettelon sivuja, jotta saisi teoksen nimen selville. Alakerran Göstan ystävissä teoslaput olivat perinteisillä paikoillaan. 
Akseli Gallen-Kallela: Malliharjoitelma, 1885, öljyväri kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
 Näyttelyn nimi viittaa Akseli Gallen-Kallelaan, joka oleili ja työskenteli 1880-luvun lopulla Keuruulla. Hän sai paikallisten mielissä hullun maineen ja kutsumanimen "kuvailija". Näyttely kertoo  Suomen kultakauden taiteesta mallien kautta. Yllä olevan maalauksen vieressä on teksti, joka alkaa sanoilla: "Niin sinä vain mittailet minua,  mutta mitään et näe. Katsot minuun, mutta et näe."
Eero Järnefelt: Koli, 1908, öljyväri kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
 Koli-huone oli näyttelyn vaikuttavin. Jo sillä, että tilaan oli tuotu aitoja kiviä oli suuri merkitys. Seinä oli päällystetty mustavalkoisella Kolin valokuvalla ja maustettu tekstillä, jossa luki: "Minä olen Koli. Olen kalliota ja kiveä. Alkaa sataa, mutta minä en tästä sula. Mustasta pilvestä paiskaa sankkaa sadetta, mutta minä en kulu, en lähde. Olen vuori, olen tämän maan mahtava Koli. (---)" Yhtä pysyvinä kuin Kolin vaarat ovat taidehistorioitsijoiden mielissä Järnefeltin maalaukset, joista yksi esimerkki nousee esiin mustavalkoisesta seinästä kuin koru.
Ravintola Gösta.
Näyttelykierrosten päätteeksi lounastimme uudessa Ravintola Göstassa, jota luotsaavat Michelin-kokki Pekka Terävä, Henry Tikkanen ja Pasi Heinonen.
Jälkiruokana kahvin kaverina oli mansikka-raparperi-pannacottaa.
Eihän tästä voi olla muuta kuin iloinen. Iloinen siitä, että vaikeina aikoina museokentältä kuuluu jotain hyvää, iloinen siitä että se kuuluu nimenomaan Mäntästä ja säätiön omalla rahoituksella. Saivat tehdä juuri sellaista kuin halusivat ja josta Gösta Serlachius aikoinaan haaveili.
Jos jotain kritisoitavaa paviljongista pitäisi keksiä niin täytyy sanoa, että entisenä siivoojana en henkilökohtaisesti pidä kaikkein kiitollisimpana vessojen suurta rosteripinnoitusta. Ovat nimittäin herkkiä ottamaan itseensä sormenjälkiä. Kokonaisuudessaan paviljonkiprojekti teki kuitenkin hyvää paitsi Suomen arkkitehtuurikentälle myös koko taidemuseokentälle.
Autoton opiskelija kiittää myös kesän (14.6.-10.8.2014) suunnitellusta julkisesta liikenteestä. Vilppulan rautatieasemalta voi hypätä suoraan Serlachius-bussin kyytiin, sillä junavuoroilta on linja-autokuljetus museoille. Kahden euron hintaisella lipulla saa matkata koko päivän vaikka kaikkien Mäntän kulttuurikohteiden välillä. Serlachius-museoilta saa lainata myös 10 euron panttia vastaan polkupyöriä/kypäriä päivän ajaksi. Pantin saa takaisin kun palauttaa pyörän museoon. Pyöräillen voisi kulttuurikohteiden lomassa pyörähtää vaikka luonnon helmassa tai kirpparikierroksella.

Kiitos Suomen käsityön museolle ja Serlachius-museoille mukavasta päivästä.
Toista Serlachius-museoiden lausetta lainaten "Käykää rohkeasti pidemmälle!

Ajatuksiaan uudesta paviljongista ovat kirjoittaneet myös muun muassa:

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

*Yhteistyössä Jyväskylän taidemuseo
Jyväskylän taidemuseon kesäretken varsinainen päämäärä oli Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. Ajatuksena oli tutustua etenkin Kuutti Lavosen kirkkomaalauksiin taidemuseon kesänäyttelyn hengessä. Tänne olin toivonut pääseväni pitkän aikaa ja nyt se haave toteutui.
Jos joku ei kenties tiedä menestystarinaa surullisen tuhopolton jäljiltä, niin tehdään pikainen tilannekatsaus. Pyhän Olavin kirkko tuhopoltettiin 21. syyskuuta 1997. Tulipalossa tuhoutui täysin kirkon 1700-luvulta ollut sisustus sekä 1600-luvn puolivälistä ollut kattoholvi ja saarnastuoli. Järkytyksestä huolimatta kirkon korjaustyön suunnittelu aloitettiin jo syksyllä 1997. Suurelta osin talkootyöllä pelastettu kirkko osoitti millainen merkitys tahdonvoimalla ja yhteisöllisyydellä on vielä tänäkin päivänä. Puuvalmis kirkko otettiin käyttöön 3. elokuuta 2003, mutta sisätilan maalausohjelmasta järjestettiin erillinen hanke, joka alkoi kesällä 2005.
Järkyttävästä palosta muistuttaa mm. hiileksi mustunut ovi.
Edellä mainittuun maalaushankkeeseen liittyvät taiteilijat Kuutti Lavonen ja Osmo Rauhala. Kirkko saatettiin sisustukseltaan entisenlaiseen asuunsa ja kirkkovaltuusto päätti, että myös valitut taiteilijat pitäytyvät samanlaisessa kuvaohjelmassa mikä kirkossa oli ollut ennen tulipaloa. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut kopioida maalauksia takaisin, vaan toteuttaa ne tälle ajalle tyypillisin keinoin. Taiteilijoilta edellytettiin kuitenkin että teokset ovat esittäviä. Maalaustyö aloitettiin kesällä 2005, jolloin kirkon ovet sulkeutuivat yleisöltä työrauhan takaamiseksi. Ennen maalaustyön aloittamista taiteilijoiden oli etsittävä oikea koostumus maaleilleen, jotta se kestäisi lämmittämättömässä kirkossa lämpötilojen suuretkin vaihtelut. Pohjustus tehtiin lyijykaseiinilla. Osmo Rauhala maalasi teoksensa öljyväreillä, Lavonen rasvaisella munatemperalla. 
Yhteensä kirkossa on 101 taideteosta. Kuutti Lavonen sai maalattavakseen lehterikaiteiden 29 peiliä. Teemana hänellä oli Kristuksen kärsimystie, Viimeinen tuomio, Pietari ja Paavali sekä neljä evankelistaa. Osmo Rauhalan tehtäväksi tuli toteuttaa alttarialueelle 72 erikokoista kuvaa aiheina Luomiskertomus, Paratiisi ja Syntiinlankeemus. Maalausprojekti valmistui 15. elokuuta 2009.

Kuutti Lavonen: Paavali sekä evankelistat Matteus ja Markus.
Kuutti Lavonen: Veronica pyyhkii Jeesuksen kasvoja, Jeesus kaatuu kolmannen kerran, Jerusalemin itkevät naiset.
Kuutti Lavonen: Ristiinnaulittu, Kylkihaavan pisto, Pietà.
Kuutti Lavonen: Avoin hauta, Ylösnousemus, Noli me tangere (Älä koske minuun).
Lavosen Noli me tangere teos ei avautunut nimensä kautta lainkaan, kunnes oppaanamme ollut Maiju Vuorenoja selitti sen liittyvän Johanneksen evankeliumiin, jossa Jeesus sanoi Marialle: "Älä koske minuun. Minä en ole vielä noussut Isän luo...". 
Osmo Rauhala: Alttarin taustalla Pyhä Henki laskeutuu (lintu), Sunnuntaiaamu (aurinko), Karitsa. Alttarikaidetta kiertää etupuolella hyveen kasvit kuten iiris, kielo, lumme, ketoneilikka ja pihlaja.
Osmo Rauhala: Luomiskertomus: viides päivä - evät ja siivet, neljäs päivä - kosmoksen alku, kuudes päivä - maidon synty, seitsemäs päivä - lepo.
Rauhala ei halunnut Luomiskertomuksessa kuvata lainkaan ihmistä, joten nisäkkäiden synty on kuvattu peuran imettäessä vasaansa. Ihmisen olemassaolosta vihjaa kuitenkin seitsemäs (lepo)päivä, johon on maalattu ihmisen jalanjäljet.
Osmo Rauhala: höylä, lamppu, tähkä, A, Khii ja rho.
Saarnastuolin höylä viittaa Nehemiaan kirjaan ja samainen lause on otettu rakennusvaiheessa kirkon tunnuslauseeksi: "Me olemme Herran palvelijoita ja siksi ryhdymme rakennustöihin."
Kuutti Lavonen: Vesi ja seitsemän aaltoa, Osmo Rauhala: Kuolema ei ole elämän päätepiste vaan kaksoispiste.
Oppaanamme oli upea Maiju Vuorenoja, jonka kertomana yksikään kuulija ei varmasti jäänyt kylmäksi. Tässä kerrotaan Lavosen ja Rauhalan yhteisestä pylväästä, jonka oli tarkoitus kietoa maalaukset toisiinsa. Lavonen maalasi Veden ja seitsemän aaltoa, jotka viittaavat Johanneksen evankeliumiin: "Jeesus vastasi hänelle: Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämä vettä". Kyseinen teksti kuljettaa ajatukset hienosti Lavosen teoksista Rauhalan maailman (ja sateen) luomiseen. Rauhala maalasi pylvääseen puolestaan kaksoispisteen. Teoksen nimi on Kuolema ei ole elämän päätepiste vaan kaksoispiste. Tämäkin viittaa Johanneksen evankeliumiin: "Jeesus sanoi: Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole." Rauhala johdattaa teemallaan takaisin Lavosen kärsimystielle ja lopulta Jeesuksen ylösnousemukseen. Näin taiteilijat saivat yhdellä pylväällä suljettua kirkkosalin kaikki teokset ympyräksi.
Tulipalossa tuhoutuneen krusifiksin paikalle sijoitettiin 1700-luvun rajantakaisen Karjalan Pyhäjärven kirkon krusifiksi.
Pyhän Olavin kirkossa vierailu tuntui niin pitkän odotuksen jälkeen siltä kuin olisi päässyt tapaamaan ihailemaansa julkkista. Paljon siitä oli kuullut ja monelta taholta, mutta tunnelma on aina erilainen itse koettuna. Kuutti Lavosen maalaukset herättivät voimakkaita tunteita ja saivat kiinnostumaan myös Jyväskylän taidemuseon kesänäyttelystä ihan uudella tavalla. Kunhan työrupeama päättyy, aion unohtaa näyttelyrakentamisen "työkatsantokulman" ja heittäytyä teosten vietäväksi. Rauhalan teoksia katsellessa ei voinut kuin hämmästellä sitä oivaltavuutta, jolla Raamatun tekstejä on kuvitettu.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko oli jopa vielä parempi kuin olin osannut kuvitella. Suuri kiitos kuuluu ehdottomasti oppaallemme, Maiju Vuorenojalle. Kiitos myös Jyväskylän taidemuseolle, että pääsin toteuttamaan yhden haaveistani.

Tästä videosta voi tiivistetysti kuunnella vielä taiteilijoiden ajatuksia prosessista:



Joko sinä olet vieraillut Tyrväällä? Millaisia ajatuksia kirkko herätti?