perjantai 31. lokakuuta 2014

Pyhäinpäivänä Jyväskylässä tapahtuu

Pyhäinpäivänä (lauantaina 1.1.2014) Jyväskylän Kirkkopuiston kulmilla tapahtuu yhtä ja toista.
Ulla Aatinen: Valon kylä. Kuva täältä.
Valon kylä lohduttaa marraskuun yössä
Pyhäinpäivän iltana nousee Kirkkopuistoon laukaalaisen taiteilijan Ulla Aatisen yhteisöllinen teos Valon kylä, joka muodostuu noin paristasadasta värikkäästä pienoisteltasta. Jokaisen teltan sisällä on hautakynttilä. Kokonaisuuden pystytys aloitetaan valoisaan aikaan iltapäivällä klo 14 ja se kestää useita tunteja – toivotammekin kaikki halukkaat tervetulleeksi avustamaan pystytyksessä ja kynttilöiden sytytyksessä. Vapaaehtoiset valvovat leiriä ja ovat innokkaita keskustelemaan sen herättämistä ajatuksista, kunnes leiri keskiyöllä puretaan.
Valon kylä on vaeltava teos, joka ilmaantuu hämärässä ja katoaa aamulla ilmaantuakseen taas jonakin iltana jonnekin muualle. Se kuvaa katoavaisuutta, kodittomuutta ja irrallisuutta ajasta ja paikasta. Toisaalta sen yhteisöllisyys kuvaa hetkellistä lämpöä ja läheisyyttä, jonka voi löytää satunnaisessa kohtaamisessa toisten matkalaisten kanssa. Teos hiljentää katsojan ja sen keskellä voi aistia pyhyyttä sekä odotusta.
Kaupunginkirkossa runot saavat musiikista siivet
Pyhäinpäivän konsertissa klo 18 kuullaan Anne Federlyn lauluja Anna-Maija Raittilan runoihin sekä Petri Laaksosen ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamia kappaleita. Anne Federley Ensemblessa soittavat Pekka Björninen, piano, Markus Lajunen, huilu ja saksofoni, Ilona Rimpilä, kontrabasso, Esko Turpeinen, kitara ja rummut.

Konserttiin on vapaa pääsy.
Kahvila Kultavatkain. Kuva: Innimari Hyvärinen. Kuva täältä.
Jyväskylän taidemuseossa tunnelmoidaan keskiyöhön
Ovet ovat avoinna klo 24 saakka. Tarjolla on mukavaa juttuseuraa, tekemistä ja ohjelmaa. Kahvila Kultavatkain herkkuineen palvelee eettisin ja ekologisin periaattein. Halloween-teema innoittaa Taskuhirviö-työpajassa. Yliopiston taideaineiden ainejärjestön Corpuksen käsityökerhossa neulotaan yhdessä omilla kutimilla tai tehdään tupsuja Maiju Ahlgrénin Mukavuusalue-näyttelyn yhteisölliseen Tupsunomia-teokseen. Hannes Heikuran ZONE-näyttelyn valokuvien kiehtovaan maailmaan sukelletaan aluksi keskustelevan kuvan tarkastelun keinoin ja lopuksi heittäytymällä äänen ja liikkeen vietäviksi. Pitkä ilta päättyy runo- ja musiikkiesitykseen.

Ohjelma taidemuseossa:
klo 18–23 Kahvila Kultavatkain – tarjolla suolaista ja makeaa esteettisin ja eettisin periaattein
klo 18–22 Taskuhirviö-työpaja Taika-tilassa
klo 20–22 Julkista neulontaa (tai tupsuja) Corpuksen käsityökerhossa
klo 19 ja 20 Löytöretki Hannes Heikuran valokuviin, keskusteleva kuvan tarkastelu – Henna Keski-Mäenpää
klo 21 Ääntä ja liikettä – heittäytyminen Hannes Heikuran valokuviin musiikkipedogogi Pirjo Selpolan kanssa, kesto n. 30 min.
klo 22 Arat sanat, Suvi Behmin runot kohtaavat Joonas Sutisen musiikin

Näyttelyt:
17.10.–23.11. Maiju Ahlgrén: Mukavuusalue
19.9.–30.11. Hannes Heikura ZONE

Näyttelyihin ja tapahtumiin klo 18–24 on vapaa pääsy.

Tervetuloa Kirkkopuiston kulmille.  
Minä aion pyöriä tapahtumassa iltapäivän/illan aikana. 
Saa tulla moikkaamaan mikäli tunnistatte. Olen ainakin pystyttämässä Valon kylä teosta. 

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Rakkaus sen kaikissa sävyissä

"Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa,
maailmassa mulle ainaiseks jäät.
Saan vihdoinkin häävalssiin rakkaimman johtaa,
nyt meillä on häät."

Kuljeskelin syyskuun puolivälissä Kuopion kulttuurihistoriallisen museon näyttelyn kulisseissa, mutta nyt tutustuin Nyt meillä on häät -näyttelyyn virallisesti. Näyttely on jakautunut Korttelimuseoon ja Kuopion museon alagalleriaan ja aloitin matkani Korttelimuseosta.
Korttelimuseon näyttelyt kertovat ajasta ennen häitä; kuinka suureen päivään valmistaudutaan, mitä odotuksia, toiveita ja kenties pelkoja siihen liittyy. Yksittäiset häistä kertovat esineet oli valjastettu osaksi pihaharakennusten ja eri aikakausien historiaa, mikä oli iloinen yllätys. Esimerkiksi päärakennus esitteli hääperinteitä 1800-luvun säätyläispiireissä. Avioitumisen ehtona pidettiin samaa elintasoa, johon nuoret olivat vanhempiensa luona tottuneet. Säätyläisnaiselle ikä oli myös tärkeä kriteeri, sillä yli 30-vuotiaana oli vaikea päästä avioon. Se mikä tuli itselleni järkytyksenä oli tieto, että yli 24-vuotiaan naisen tuli maksaa vanhan piian veroa! Vaikka 1800-luvulla rakkausavioliitot asetettiin ihanteeksi, rakkauden kuitenkin oletettiin toteutuvan tietyissä, sosiaalisesti hyväksyttävissä puitteissa. Rakkauden ajateltiin tässä tapauksessa olevan perheestä huolehtimista ja toisen kunnioittamista, eikä niinkään välttämättä romanttista rakkautta.
Parituvan kutojan asunnossa käsiteltiin seurustelua ja avioliittoon valmistautumista, kosintaa, kihlausta ja lahjoja. Kun sulhanen antoi morsiamelle morsiussilkin eli ison huivin, jota käytettiin sekä pää- että hartialiinana, tuli morsiamen ommella sulhaselle paita omatekoisesta kankaasta. Kapiot (petivaatteet, pyyheliinat, vaatteet ja muut kodin tekstiilit) olivat naisen perintö omasta kotitalostaan, johon naisella säilyi täysi omistusoikeus myös miehensä kuoleman jälkeen. Kapioiden määrä riippui morsiamen perheen varallisuudesta ja niiden saamiseksi oli tapana käydä ensimmäisen kuulutuspäivän jälkeen keruulla keräämässä lahjoja naapureilta ja sukulaisilta. Lahjat olivat tavallisesti pellavaa, viljaa, kangasta ja rahaa. Kapioiden valmistuksessa morsian sai osoittaa parhaimmat käsityötaitonsa. 
Kapioarkku, jonka valmisti morsiamelle usein tämän setä tai eno.
Vanhassa apteekkirakennuksessa käsiteltiin enteitä ja uskomuksia häistä ja avioliitosta. Tämä oli mielestäni Korttelimuseon paras näyttelyosuus. Lemmenloistujen ja symbolisten tapojen historiasta oli hauska lukea. Häät olivat (ja ovat tietyllä tavalla edelleen) siirtymärituaali, jossa morsian irrotettiin entisestä asemastaan tyttärenä ja siirrettiin uuteen asemaan aviovaimoksi ja miniäksi. Samalla morsian siirtyi omasta suvustaan miehen sukuun. Siirtymän aikana morsian oli vailla statusta ja oli siksi erityisen altis pahoille voimille. Tämän vuoksi morsian tarvitsi erilaisia suojelurituaaleja. Pahoja henkiä yritettiin mm. eksyttää ja välttää pahaa silmää.

Morsiussauna on osa vanhaa suomalais-karjalaista hääperinnettä ja saunotustavat ovat vaihdelleet ympäri maata. Saunotuksessa testattiin mm. morsiamen luonnetta ja näytettiin ettei avioliitto ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Morsian pestiin saunassa jauhoilla ja suolalla. Jauhot symboloivat vaurautta ja suolapesulla varmistettiin, ettei vanha suola jäänyt janottamaan. Saunassa käytetty vasta heitettiin saunan katolle ja sen varren suunnasta arvuuteltiin tulevan lapsen sukupuolta.  
Jauhoja ja suolaa morsiussaunotukseen.
1930-luvusta kertova rakennus tuntui kotoisalta, sillä täällä oli paljon esinemuistoja mummoloista. Kammariin oli asetettu 1930-luvun tyylinen morsiuspuku ja saman vuosikymmenen saketti. Täällä kerrottiin häävastaanotosta, morsiuspuvusta ja aikalaisten häämuistoista.
1930-luvun tyylinen morsiuspuku: omistaja Kuopion kaupunginteatteri; saketin on valmistanut vaatturi A. Kettunen Jyväskylässä 1930-luvulla. Paita, liivi ja solmio: Kuopion kaupunginteatteri.
Tämä haastattelupätkä sai herttaisuudessaan hymyilemään (ja sydämen sykkimään kotimurteelle):

 "-Missä sitä nyt tavattiin, tansseissa tietysti. (Jotenkin hyvin perisavolaista, että kysymyksiin vastataan kysymyksillä :D ) Rönössä työväentalolla käätiin. Ja Carlssonin yläkerrassa.

- No entä sitten? Mitenkä romanssi jatkui?
- No mitä siinä? Seurusteltiin. Ei se äet tainnu siitä Villestä niin tykätä, ties aeka paljo niistä sen kot'oloista. Vaikka ihan mukava se ol' sillo, Ville.

- Missä Ville sinua kosi?
Hymyä äänessä. Mietintää. -Tuolla sitä istuttiin Puijon rinteellä, mättäällä, ku se rupes puhumaan yhteen muuttamisesta ja omasta koista. Lupas, että oma mökkikii rakennettaa. Yhessä. Ol' se Ville männy isän luokse asiasta puhumaa ja isä ol' sanonu, että pie siitä Aenosta hyvä huol. Kirkon sakastissa meijät vihittiin. Sukulaeset ol' mukana. Minun sukulaeset. Eihän niitä Villellä ollu ku Martta ja se asu muualla. Sitte se tulj seuraavana kesänä käämään. Kahvitilaisuus ol' vihkimisen jäläkeen ja sitte vielä pyhänä käv vieraita. 

- Minkälaisia häälahjoja silloin annettiin?
- Ihan niitä tavallisia; patoja ja kattiloeta, astioita ja ruokaeluvälineitä. Isä osti meille kaeken välttämättömän. Paljo ostikii. Olivat just lopettaneet Aarnen kanssa isot työt niin ol' rahhooki väljemmin.
Anna Wildrose: Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään, 2014.
Vaihtuvien näyttelyiden rakennuksessa oli Anna Wildrosen aarreaitta. Paljon värejä, kimallusta ja runsaita yksityiskohtia kierrätysmateriaaleista. Näitä teoksia sai tutkia hetken jos toisenkin, sillä kokonaisuudet olivat monitulkintaisia.

Vihjeet kulkivat teosten nimissä. Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään on vastine Raamatun tulkinnalle, jossa nainen luotiin miehen kylkiluusta. Minulle teos muistutti sanonnasta "Jokaisen menestyvän miehen takana on nainen", sillä naisen pään päällä seisoo kruunupäinen mies voitonlippu kädessään. Naiset ovat tukipylväitä, joiden ansiosta miehet voivat saavuttaa unelmansa, kun naiset pitävät perustukset pystyssä. Tässä on pieni negatiivinen kaiku, kun katsoo kuinka miesjoukko kiipeää naisen olkavartta pitkin huipulle. Toisaalta teoksen nainen on vahva kuin vuori ja levittäessään kätensä, miehet ropisisivat maahan kuin muurahaiset.
Anna Wildrose: yksityiskohta teoksesta Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään.
Anna Wildrose: Sateenkaariperhe, 2009-2011.
Ensivilkaisulla Wildrosen teokset saattavat näyttää pelkältä kitschiltä, mutta pysähtyessä tarkastelemaan ja etsimään tarinoita teosten takaa huomaa, että ne ottavat voimakkaasti kantaa ja esittävät kipeitäkin asioita sekä avioliitosta että elämästä yleensä. Etenkin yllä oleva Sateenkaariperhe, tuntui näyttelyn teemaan liittyen erityisen tärkeältä. 
Kuopion museolle siirryttäessä teemat kääntyivät itse hääpäivään, morsiuspukuihin, juhlatunnelmaan ja häähumuun, mutta toisaalta näytettiin myös kolikon toinen puoli. Historialliset tietoiskut jatkoivat perinteiden välittämistä, jotka alkoivat käydä tutummiksi mitä lähemmäs nykypäivää saavuttiin.
Ensimmäinen näyttelysali otti kävijän vastaan 16-metrisellä catwalkilla, joka oli täynnä toinen toistaan kauniimpia hääpukuja 1800-luvun lopusta 2010-luvulle. Täällä olivat esillä mm. ne kaksi Janne Renvallin kyseistä näyttelyä varten suunnittelemaa hääpukua. 
Janne Renvall, 2014. Olkaimeton korsetilla tuettu puku. Miehustaosa on punottu tyllistä. Täyskellohelma on tylliminipoimutelmilla päällystetty. Keeppi on Saga ® suomensupia ja sulkia. Alushameessa on kaksi tyllikerrosta.
Yksityiskohta Janne Renvallin suunnittelemasta hääpuvusta.
Hääkengät vuodelta 2014.
Savossa häitä vietettiin tavallisesti syksyllä (syyskuun lopulta tammikuun loppuun) vielä 1800-luvulla. Ajankohta oli sopiva maatalousyhteisön vuodenaikoihin kuuluvien töiden vuoksi. Palvelusväki vietti häitään yleensä marraskuun tietämillä, satovuoden lopulla. Kesähäät alkoivat kuitenkin saavuttaa suosiota jo 1800-luvulla.   

Suomalaisiin häätapoihin omaksuttiin vaikutteita brittiläisistä häätavoista. Kun kirkkohäät yleistyivät 1900-luvun alkupuolella, alettiin Suomessakin noudattaa tapaa, jossa isä saattoi morsiamen alttarille. "Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua, jotain sinistä" -sanonta jatkui Britanniassa "ja hopeakolikko kenkääsi". Yllä olevassa kuvassa morsiamen oikean kengän sisäpohjaan on kiinnitetty kolikko muistutukseksi tuosta perinteestä.
Käsin tehdyt hääkengät vuodelta 1842.
Hääpuvun lisäksi päivän tärkein esine on ehdottomasti sormus. Vitriineissä oli esillä muitakin hääjuhlaan kuuluvia esineitä ja asusteita, mutta sormuksella on varmasti se voimakkain symbolinen merkitys. Sillä otetaan puoliso ikuisesti omaksi ja luvataan rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Näillä kyseisillä sormuksillä oli myös voimakas kulttuurihistoriallinen merkitys.
  • Sormus nro 2: Sormus on vuosien 1939-1940 suuren kultakeräyksen tulosta. Sen on lahjoittanut keräykseen Hilkka Muukkonen Joensuusta. Sormuksen on valmistanut Jacob Herman Lundström, joka toimi Kuopiossa kultaseppänä vuosina 1799-1842.
  • Sormus nro 3: Saara Lyytikäisen (11.7.1899-3.2.1940) vihkisormus. Kuopiolainen Saara Lyytikäinen kuoli 3.2.1940 tapahtuneessa pommituksessa Kuopion Piispanpuiston sirpalesuojassa. Sormuksen on valmistanut kultaseppä Pekka Happonen Kuopiossa. Saara Lyytikäinen oli naimisissa puuseppä Tatu Lyytikäisen kanssa. Sormuksessa on kaiverrukset: "Saara & Tatu 17/6 -23".
  • Sormus nro 4: Minna Canthin kultainen vihkisormus, jonka sisäpuolelle on kaunokirjaimin kaiverrettu: "Ferdinand & Minna 17.9.1865". Sormuksen on valmistanut Carl Gustaf Lindeberg Kuopiossa 1865. Vihkisormuksessa on ollut kaksi kiveä.   
Katosta varisi häälahjaksi saatuja esineitä ja hyötytavaroita. Anna Wildrose.
Toisen näyttelysalin puolella jatkuivat Korttelimuseosta tutut Anna Wildrosen teokset. Täällä tunnelma oli kuitenkin toisenlainen. Ensimmäisen salin toiveikkuus, ilo, romantiikka ja loputon rakkaus vaihtuivat realismiin, vaikeuksiin, haasteisiin ja avioeroon. Vaikka kuinka toiselle luvataan, rakkaus ei aina ole ikuista.
Anna Wildrose: Kulkue, 2000-2014.
Wildrosen teos Kulkue, tiivisti mielestäni hienosti salin yleisteeman. 

"Paljon matkassasi kuljetat:
arvot, arvet, asenteet,
tavat, toiveet, tavarat,
pettymykset, pelot, unelmat,
vuosituhantiset perinteet."
Salin keskellä oli pöytiä eri aikakausilta, joiden kansiin oli kiinnitetty historiatietoa avioliiton haasteista ja kääntöpuolista. Naiselle asetetut odotukset, vaatimukset ja paineet, avioliittolain muutokset, rekisteröidyt parisuhteet, avioero, lesken oikeudet, perinnönjako, naimattoman naisen oikeudet ja naisasialiike ovat teemoja, joita ilman näyttely olisi jäänyt pinnalliseksi.
Anna Wildrose.
Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaiset ihmiset (miehet, naiset, lapset, eri kulttuurin edustajat) suhtautuvat Wildrosen rikkaisiin teoksiin. Pienistä elementeistä voi syntyä voimakkaita tunteita. Kuvissa näkyvä lintuhäkki on verhottu romanttisesti pitsillä ja sen sisälle on asetettu morsiuspari. Eri tavoin paria sijoittelemalla saa aikaan tunnelman muutoksia. Tällä kyseisellä sommitelmalla lapsi oli tullut sanomaan Wildroselle: "Minunkin vanhempani ovat eronneet."
Yksityiskohta Anna Wildrosen teoksesta.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo on tarttunut kaikkia naisia (ja miehiä) koskettavaan aiheeseen monisyisesti. Sen viattoman valkoisuuden, kermakakun ja romanttisuuden taustalla on paljon unohdettujakin asioita, jotka kaipaavat pölyjen pyyhkimistä. Tuntemukset liikkuivat ärsytyksestä ja suuttumuksesta iloon ja löytämisen riemuun, sillä näyttelyyn on piilotettu yllätyksiä. Vaikka en koskaan ole ollut mitenkään suuri avioliiton puolestapuhuja, tämä oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä näyttelykokonaisuus. Se sekä vahvisti että rikkoi ajatuksiani aiheesta. Näyttely väritti muistamalla ja muistuttamalla ihmisten kauneimman piirteen, rakkauden, sen kaikissa sävyissä.
Anna Wildrose: Viattomuus, 2009, kollaasi.
Nyt meillä on häät -näyttely Kuopion museossa ja Korttelimuseossa 28.2.2015 saakka.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Talviteloille

Pelargoniat on pelastettu pakkasöiltä lopullisesti talviteloille. Kukinnat olivat vielä runsaat ja hyväkuntoiset, joten katkoin kukkaoksat maljakkoon. Pienen hetken ilahduttavat vielä tässä muodossa. 
Kumelan Hyasintti on osoittautunut hyväksi ostokseksi.
Vaikka en saisi näitä talvetettua, ovat maksaneet kyllä hintansa takaisin useaan kertaan. 
Todella pitkään ja runsaasti kukkivia yksilöitä!

maanantai 20. lokakuuta 2014

Mirel Wagner

Löysin muutama kuukausi sitten artistin, joka sytytti pitkästä aikaa välittömästi. Mirel Wagner (s. 1987, Etiopia) on suomalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikki sijoittuu jonnekin folkin ja bluesin välimaastoon. Itse pidän kovasti mm. Leonard Cohenista ja Billie Holidaysta ja Wagner jatkaa mielestäni heidän jalanjäljissään. Alkuvuodesta 2014 uutisoitiin, että artisti on solminut levytyssopimuksen yhdysvaltalaisen Sub Popin kanssa, jonka tiimissä ovat kasvaneet aikoinaan mm. Nirvana, Soundgarden ja Mudhoney.
Superihana yllätys kaiken tämän jälkeen oli tieto, että nainen tulisi esiintymään Jyväskylään! Viime lauantaina Mustassa Kynnyksessä kuultiin hieno kattaus molemien albumien tunnelmia. Ainut miinus kokemuksessa oli se, että olisin toivonut showtimen alkavan hieman aiemmin kuin klo 23.00 jälkeen, sillä asioikseen keikalle lähteminen tuohon aikaan on todellista tahtojen taistelua. (Vanhuus alkaa painaa täälläkin.) Mutta kyllä kannatti!
Retromekossa ja mustissa bootseissa lavalle astellut nainen vahvisti positiivista mielikuvaa artistista. Hieman ujon oloinen Wagner ei pitänyt välipuheita, kappale-esittelyjä tai kevennyksiä, vaan hymyili ja kiitti kappaleiden väleissä. Tunnelma oli intiimi ja pääosassa kappaleet, nainen ja kitara. Muuta ei tarvittu.
Lyriikat olivat paikoitellen erittäin raskaita, mutta samalla niissä oli jotain todella kaunista.

"(---) I shut the doors
Pull the curtains and hide
I heard something moving
Somewhere outside
No death can
Tear us apart
But death comes a sneaking in
Trough the keyholes
He's clever and he knows
What's beneath the floorboards (---)"

- Mirel Wagner/No Death -




Veikkaan, että kovin pitkään ei naisen esiintymistä pääse katsomaan 7 eurolla...

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Taiteilijatoveruutta

*Yhteistyössä Kuopion taidemuseo
Syyskuun loppupuolella juhlittiin Taiteilijatoveruutta-näyttelyn avajaisia ja tehtiin pikakierros myös itse näyttelyyn, mutta tällä kertaa oli tarkoitus perehtyä kokonaisuuteen tarkemmin. Yhteistyössä Hämeenlinnan taidemuseon ja taidehistorian professori emerita Riitta Konttisen kanssa koottu näyttely kulkee 1870-luvun Helsingistä 1930-luvun Tammisaareen. Vuosikymmenten aikana liikutaan sekä Suomessa että Euroopassa. Helene Schjerfbeckiä, Ada Thiléniä, Helena Westermarckia ja Maria Wiikiä yhdisti elinikäinen ystävyys, intohimo ja rakkaus taiteeseen sekä se ettei kukaan heistä avioitunut. Kaikki olivat myös taustaltaan kotoisin ruotsinkielisestä sivistyneistöstä ja Schjerfbeckiä lukuun ottamatta hyvin toimeentulevista virkamieskodeista.
Näyttelyn alkupuolella taiteilijuuteen johdattelevat muun muassa elävän mallin piirustukset, mestarimaalausten kopiopiirrokset ja luonnokset. 1800-luvun sivistyneistön tyttöjen kasvatukseen kuului taiteiden opiskelua, mutta matka varsinaiseksi taiteilijaksi oli pitkä ja vaivalloinen. Taiteilijan ammatin ajateltiin olevan naisille arveluttava, sillä moraalisäännöt kielsivät heiltä esimerkiksi miesmallien anatomian piirtämisen. Kun anatomian osaaminen ontui, naiset eivät voineet maalata onnistuneesti haluttuja historiamaalauksia, joissa oli usein paljon ihmis(mies)hahmoja, ja joka genrenä oli lähes täysin miesten, kuten Albert Edelfeltin, hallinnassa. Mikäli naiset uskaltautuivat taiteilijan ammattiin, heidän oletettiin pitäytyvän naisellisten aiheiden, kuten asetelmien ja lapsimaalausten parissa.
Näyttelyssä on esillä mm. Maria Wiikin elävän mallin piirustuksia myös miesmalleista, mutta ne on piirretty Pariisin akatemiassa. Suomessa alastomien mallien piirtäminen ei ollut mahdollista varsinkaan naisille. Näissäkin tapauksissa miesten kriittiset paikat on verhottu kangaspaloilla ja esimerkiksi Schjerfbeck on rajannut oman miesmallinsa navan yläpuolelle.
Maria Wiik: Akatemiaharjoitelmia elävän mallin mukaan, n.1881-1882, hiili ja liitu. Ateneumin taidemuseon kokoelmat.
Suuren näyttelysalin puolella näkymä pysäytti. Lattiasta kattoon ulottuvat mustavalkoiset harsokuvat toivat taiteilijatoverit takaisin tähän hetkeen. Usein tämänkaltaiset plagaatit toimivat vain mainoksina, mutta tässä tapauksessa ne herättivät taiteilijat eloon. 1880-luvulla miltei kaikki toverukset olivat iältään kolmenkympin hujakoilla, siis suunnilleen samanikäisiä kuin minä nyt. Sitä alkoi miettiä valokuvia katsellessa kuinka paljon elämä on muuttunut, kuinka paljon helpommaksi oman tiensä etsiminen on käynyt. Intohimo omaan alaan ja osaamiseen välittyi teoksista, halu oppia ja kehittyä. Samastuin tuohon tunteeseen ja huomasin kunnioittavani naisia aiempaa enemmän.
Helene Schjerfbeck: Espanjalainen, 1881, öljyväri. Ateneumin taidemuseo/Jalo Sihtolan kokoelma.
Kaikki neljä naista suuntasivat taideoppiin Pariisiin. Ensin Maria Wiik vuonna 1875, jonka jälkeen yksitellen loputkin, viimeisenä Helene Schjerfbeck vuonna 1880. Pariisin akatemiavuosista kertova seinä oli hämmästyttävä. Teokset eivät olleet vain yksittäisiä tekijänsä tuotoksia vaan samalla historiallisia dokumentteja. Näyttelyssä oli sekä Schjerfbeckin että Westermarckin maalaus punahuivisesta espanjalaismiehestä. Vierekkäin ollessaan teokset paljastivat kummankin taiteilijan maalaustelineen sijainnin. Teoksia vertailemalla saattoi sijoittaa itsensä sekä Schjerfbeckiksi että Westermarckiksi espanjalaisen eteen. Akatemiatyöt olivat maalaustavaltaan keskenään niin samankaltaisia, että ilman nimilappujen lukemista en osannut erottaa taiteilijoita toisistaan.
Ylh. Ada Thilén: Bretagnelainen maalaistalo, 1884, öljyväri. Yksityiskokoelma. Alh. Helena Westermarck: Bretagnelainen maalaistalo, 1884, öljyväri. Yksityiskokoelma.
Kesäisin akatemioissa ei ollut opetusta, joka osaltaan ajoi taiteilijoita maaseudulle. Bretagnen alue Ranskassa nousi taiteilijoiden suosioon 1800-luvun loppupuolella, josta kertovat myös yllä olevat Thilénin ja Westermarckin maalaukset. Samalla tavoin kuin akatemiassa maalatut espanjalaisen muotokuvat, Bretagnen maisemamaalauksissa voi nähdä taiteilijatovereiden suosineen yhdessä maalaamista. Ada Thilén ja Helena Westermarck ovat maalanneet maalaistaloa tismalleen samasta suunnasta. Ystävykset voi kuvitella seisomassa vierekkäin nurmella. Thilén on tyypilliseen tapaansa sijoittanut maisemaan pieniä ihmishahmoja, kun Westermarck on antanut luonnon olla hiljaisuudessa. Maalaukset muistuttivat näin itse taiteilijoiden olemassaolosta, kun teokset heittivät katseen takaisin katsojan näkökulmaan, taiteilijan näkökulmaan, kun useampi taiteilija oli maalannut samaa kohdetta. Mietin teoksia katsellessani, että Westermarck on antanut maisemalle hippusen dramaattisemman sävyn harmaalla taivaallaan, mutta sitten kuulin että Thilénin maalaus on konservoitu, jonka vuoksi taivas näyttää kirkkaammalta. Kenties konservoinnin jälkeen Westermarckinkin taivas olisi kirkkaampi? Näin sitä värimaailmat ohjaavat mielikuvia, vaikkei tiedä ovatko värit alkuperäisessä asussaan. Samaa kohdetta hieman eri suunnasta oli maalannut myös Maria Wiik.
Vas. ylh. Ada Thilén: Leikkivä poika, 1882, öljyväri. Turun taidemuseo. Vas. alh. Maria Wiik: Sisäkuva, 1880-luku, öljyväri. Taidekoti Kirpilä. Oikealla Ada Thilén: Kukka-asetelma, 1870-luku, öljyväri. Yksityiskokoelma.
Näyttelyn hauska erikoisuus oli yllä näkyvä Ada Thilénin Kukka-asetelma, jonka hän on maalannut varsinaisen maisemamaalauksen toiselle puolen. Onko kukkamaalaus jäänyt kesken siksi, että aihe on kyllästyttänyt vai siksi, että maalauspohjista on ollut pulaa ja maisemamaalaus on ollut aiheeltaan myyvempi?
Näyttelyn mainoskuvaksi nostettu Helena Westermarckin Silittäjättäriä (tärkeä kysymys) on yksi näyttelyn mielenkiintoisimmista töistä. Paitsi että se on yksityisomistuksessa eikä siten jatkuvasti nähtävillä se osoittaa, ettei nuorten naisten ajatusmaailma ole juurikaan muuttunut 1880-luvun lopusta. Arkiaskareiden lomassa ystävien kanssa juoruillaan ja mietitään kuka poika on se kaikkein ihanin. Kuka nainen ei ole koskaan testannut rakkauden toimivuutta päivänkakkaralla kuten maalauksen tyttö; tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää? Muistan yläasteaikoinani lähetelleeni tunneilla lappuja ystävien kesken, joissa puitiin välituntitapahtumia, puhelinsoittoja tai vaihdettuja katseita. Se oli jännittävää ja tunnerikasta aikaa! Samanlainen jännityksen tunne välittyy Westermarckin maalauksesta. Rakkautta testaava tyttö on keskittyneen ja huolestuneenkin oloinen, kun vieressä oleva punapää hymyilee odottaen lopputulosta. Varsinainen askare, silittäminen, on unohtunut "tärkeämmän kysymyksen" alle.
Helena Westermarck: Silittäjättäriä (tärkeä kysymys), 1883, öljyväri. Yksityiskokoelma.
Helene Schjerfbeck: Miilunpolttaja, 1882, öljyväri. Helsingin taidemuseo/Aune ja Elias Laaksosen kokoelma.
Monet näyttelyn teoksista kertovat naisten ja lasten arjesta. Näiden lisäsi kukka-asetelmat ja maisemamaalaukset olivat naisille turvallisia aiheta maalata. Helene Schjerfbeck oli taiteilijatovereista kuitenkin ainoa joka uhmasi paitsi aiheillaan myös maalaustavallaan ajan normeja. Hän tarttui miehisiin historia-aiheisiin ja muokkasi sivellintyöskentelyään modernistisempaan suuntaan. Myös Schjerfbeckin ystävien oli välillä vaikea ymmärtää hänen uutta kuvaustapaansa. Näyttelyssä ei ole esillä hänen myöhäistä tuotantoaan, sillä kokonaisuus keskittyy taiteilijatoveireiden yhteiseen aikaan. Miilunpolttaja kuvaa hienosti työssään levähtävää miestä. Maalaus tuo aiheeltaan mieleen kymmenisen vuotta myöhemmin Eero Järnefeltin maalaaman Kasken (1893), joka on dramaattisempi, mutta molemmat kuvaavat aikansa arkea. Mikä näyttelyn teoksista välittyy on se, että naiset ovat osanneet kuvata arkea vähäeleisemmin, mutta tunnelmaltaan yhtä voimakkaasti kuin miehet.
Maria Wiik: Saunavihdat, 1895, öljyväri. Yksityiskokoelma.
Naiset ovat osanneet kuvata arjen pieniä hetkiä kauniisti ja moniulotteisesti. Hiljaisissa hetkissä on yllättävän monta sävyä ja tunnelmaa: kaunis, suojeleva, auttava, pelokas, uhkaava, surullinen, kujeileva, odottava. Maria Wiik kuvaa hetkeä, jossa vanha mies opettaa nuorelle tytölle saunavihtojen valmistusta. Tyttö näyttää tietävän mitä tekee, mutta mies katsoo vieressä ohjaavasti, piippu kädessään odottaen, milloin saa antaa lisäohjeita. Perinteet siirtyvät eteenpäin.
Ada Thilén: Rantamaisema, 1910-luku, pastelli. Yksityiskokoelma.
Ada Thilénin varhaisissa töissä näkyy selvästi Düsseldorfin koulukunnan (romanttis-realitinen tyyli) ja ohjaajansa Hjalmar Munsterhjelmin (1840-1905) vaikutus. Myöhemmissä töissä näkyy mielenkiinto myös uusia taidesuuntia kohtaan ja itseäni miellyttivät eniten puhtaiden väripalettien impressionistisen utuiset kokonaisuudet.
Ada Thilén: Eteläsatamasta, noin 1902-1903, öljyväri. Yksityiskokoelma.
Taiteilijatoverit kuvittaa onnistuneesti neljän ystävättären tien nuorista naisista itsenäisiksi taiteilijoiksi, jotka eivät kuitenkaan koskaan hylänneet ystävyyttään ristiriidoista ja erilaisista luonteenpiirteistä huolimatta. Teemat kulkevat opiskeluajoista maalausmatkoille Ranskaan ja Italiaan ja lopulta takaisin Suomeen. Italian matkoista kertovassa osuudessa viehättivät muun muassa Schjerfbeckin maisemamaalaukset, mutta taiteilijoiden kotimaan kuvaukset ja ihmiskertomukset vaikuttivat lopulta syvemmin. Ne kertovat myös meidän omasta historiastamme.
Helena Westermarck: Tinasotilailla leikkivä poika, noin 1891, öljyväri, yksityiskokoelma.
Tilat on jaksotettu hyvin teemojen mukaan, joka helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Kiertosuunta oli välillä hieman hakusessa, sillä monella seinällä oli katseenvangitsijoita, jotka vetivät mukaansa ja irrottivat käsikirjoitetusta polusta. Polulta poikkeaminen ei kuitenkaan rikkonut tunnelmaa, sillä kokonaisuus on hallittu vuosikymmenten ja aiheiden (maisemat, naiset, lapset) myötä.
Näyttelyssä oli tuttuja teoksia, mutta se mikä oli ilahduttavaa, myös hämmästyttävän paljon yksityiskokoelmissa olevia teoksia. Etenkin Ada Thilénin teokset ovat tutustumisen arvoisia, sillä hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa erittäin vähän. Näyttely on aiheuttanut positiivista kuhinaa niin savolaisissa kuin kauempaakin tulleissa, sillä syskuun lopussa avatussa näyttelyssä on viikossa vieraillut väkeä yhtä paljon kuin yleensä koko kuukauden aikana. Kävijät ovat osallistuneet innokkaasti myös näyttelyyn liittyviin opastuksiin ja Taidevartteihin.
Näyttelyyn liittyy Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta-julkaisu.
Vaikka näyttely kulki teemoittain ja esitteli ystävyyden aikana syntyneitä tuotoksia oli hienoa, että maalausten lisäksi itse taiteilijat ja heidän tarinansa kulkivat koko ajan siinä rinnalla. Taiteilijoita ei voinut unohtaa kun he katselivat kävijää suurina harsokuvina vierestä. Tämä teki näyttelykäynnistä uudenlaisen kokemuksen. Tottakai sitä tiedostaa näyttelyssä kuin näyttelyssä kenen teoksista on kysymys viimeistään sitten kun lukee teoslapun, mutta usein sitä kuitenkin siirtää tekijän lopulta taka-alalle, pois varsinaisen teoskokemuksen tieltä. Tekijällä ei ole väliä jos teos on vaikuttava. Tällä kertaa mietin kuitenkin jokaisen teoksen kohdalla taiteilijoiden persoonaa, heidän elämäänsä, ystävyyttään, kyseistä aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, naiseutta ja sen tuomia vaikeuksia. Ei ollut teosta ilman kontekstia. Ja kuten avajasiltana totesin, olin niin pitkään ollut nykytaiteen silmälasit silmilläni, että paluu taiteen historiaan oli virkistävä elämys.

Taiteilijatoveruutta: Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik 
Kuopion taidemuseossa 6. tammikuuta 2015 saakka.

Menneet Taidevartit näyttelyyn liittyen voi käydä katsomassa täältä: