sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun viimeinen

Ei olisi marraskuu voinut päättyä kauniimpaan säähän. 
Hyvää ensimmäistä adventtia.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kiitokset sinne minne ne kuuluvat

Amerikkalaiset viettävät tänään kiitospäivää
joten sen innoittamana päätin jakaa omaa kiitollisuuttani eteenpäin.
Ystävä- ja tuttavapiirissä on melko paljon opettajia, joilta kuulee yhtä sun toista kouluelämästä. Lähinnä kauhistelen kuulemaani nykymenosta, jonka myötä arvostan kyseistä ammattia entistä enemmän. Opettajuuteen kuuluu muutoksia, sopeutumista, tilannetajua, paljon ihmissuhdetaitoja ja kärsivällisyyttä, kekseliäisyyttä, joustavuutta, inspiroimista, luonteenlujuutta, empatiaa jne. jne. Ominaisuudet pätevät toki moneen muuhunkin ammattiin, mutta kun kyseessä on lasten- ja nuorten ohjaaminen oikeille poluille (ja siellä pitäminen), voi opettajan ammattia mielestäni pitää yhtenä haastavimmista.

Omalla koulutielläni on ollut lähes poikkeuksetta ihania opettajia. Olen jälkikäteen miettinyt kuinka kiitollinen olen hyvistä opettajistani, sillä pienetkin asiat ovat jättäneet lähtemättömän muistijäljen. Muistan mm. yläaste- ja lukioaikoinani miettineeni kuinka pidin jostakin opettajasta, hänen persoonastaan ja tavastaan opettaa. Koskaan noita ajatuksia ei tullut mieleenkään sanoa ääneen sitä kun ajatteli, että vaikuttaisi muiden oppilaiden silmissä mielistelijältä. Mutta nyt kun noista ajoista on tarpeeksi aikaa, haluan muistaa koulutieni ohjaajia. Opettajat antavat itsestään paljon, mutta tuntuvat silti jäävän vaille ansaitsemaansa huomiota, joten haluan omalta osaltani välittää kiitokset sinne minne ne kuuluvat. 
Ala- ja yläaste:

Seppo, 1.-2.luokka:
Uskallan väittää, ettei kotipaikkakunnallani ole/ollut yhtä mahtavaa ala-asteen opettajaa. Suvussamme tämä on tullut todistettua moneen otteeseen, sillä itseni lisäksi Sepon opetuksessa ovat olleet pikkusiskoni, yksi nuoremmista serkuistani ja viimeisimpänä toinen kummipojistani. Lempeä, mutta samaan aikaan jämäkkä persoona. Erityisesti muistoihin ovat jääneet tunnit, joilla Seppo luki meille Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä. Taisimme katsoa kirjan lukemisen jälkeen tarinan myös elokuvana. Se oli ensimmäinen kosketukseni varsinaisten lastensatujen ulkopuolelle ja tarina vei mukanaan. Luokka pysyi hiljaisena ja jaksoi kuunnella. Muistan myös kuinka saimme palkinnoksi esimerkiksi hyvästä käytöksestämme vähän pidempiä välitunteja, jolloin Seppo ilmoitti "huutasevansa" meidät sisälle, kun aika tuli täyteen. Sain siis hyvät eväät koulutielle.

Aune, kuvaamataito, 7.luokka:
Yläasteelle siirryttäessä tavallinen piirtely ja askartelu vaihtuivat mm. perspektiiviopin ja kolmiulotteisuuden harjoitteluun. Aune on jakanut mielipiteitä ja herättänyt voimakkaita tunteita useammassa sukupolvessa, mutta jos keskityn vain omaan oppimiseeni, niin opit kyllä menivät perille. Muistan etenkin perspektiiviharjoituksen, jossa jokainen sai harjoitella yhden pakopisteen perspektiiviä piirtämällä haluamansa maiseman. Harjoitukset tuli piirtää viivotinta apuna käyttäen ja lopputulos piti käydä näyttämässä opettajalle, jotta hän tarkisti oliko tehtävässä onnistunut. Hän mittaili piirustuksia omalla viivottimellaan ja mikäli viivat eivät menneet oikein, hän passitti oppilaan takaisin pulpetin ääreen. Rentous ja hauskuus näiltä tunneilta olivat poissa, mutta minulle sopi tarkkojen sääntöjen noudattaminen. Millintarkka tekeminen tuotti tulosta ja muistan ikuisesti kuinka sain opettajalta positiivista palautetta omasta työstäni. Varsinaiset kehut olivat nimittäin melko harvassa. Mutta sen jälkeen ei ole tarvinnut perspektiiviasioita kovin paljon opetella. Ja nuo Aunen kiitokset saivat itse asiassa ensimmäisen kerran miettimään arkkitehdin ammattia. Hän jäi eläkkeelle kyseisen vuoden jälkeen.

Kirsti, maantieto/biologia, 7.-9.luokka:
Kirsti oli myös yksi vanhemman sukupolven opettajista, mutta hänessä ei ollut mitään pelättävää. Muistan Kirstin tarinankertojana ja hänen opetuksessaan oli aika ajoin jopa draamallisia piirteitä. Meidän ei tarvinnut kerätä kasvikansiota, mutta teimme luontoretkiä lähiympäristöön ja pidin niistä. Erotan edelleen toisistaan kynsisammalen, rahkasammalen ja kerrossammalen, tosin sekoitan vieläkin hieskoivun ja rauduskoivun keskenään. Kirstin tunneilla oli paljon tekemällä oppimista. Pidin myös siitä, että mikäli jaksoi kuvittaa vihkoaan aiheeseen liittyvillä kuvilla, siitä sai lisäpisteitä.

Seija, äidinkieli, 7.-9.luokka:
Seijan tunneilla opeteltiin mm. esseekirjoittamisen perusteita ja löysin itsestäni kirjoittajan. Asioiden käsittely kirjallisessa muodossa tuntui omalta jutulta ja kannustava palaute loi lisäinspiraatiota. Näillä tunneilla harjoiteltiin myös väittelytilanteita, jotka opettivat perustelemaan omia kantoja monipuolisesti. Näissä kilpailuhenkisyys kyllä heräsi ja muistan, että ryhmät yrittivät kaikin keinoin kumota vastapuolen väitteet välillä melko epäoleellisillakin kommenteilla. Mutta hauskaa oli. Hauskaa oli myös tehdä ryhmätyönä tarinallinen radiokuunnelma. Muistan kuinka se käsikirjoitettiin eräänlaiseksi perhetarinaksi, jossa esitin teini-ikäistä tyttöä. Olimme valmistelleet kuunnelman siten, että teimme itse kaikki ääniefektitkin realistisen tunnelman aikaansaamiseksi, kenken kopinasta puhelimen pirinään. Ysiluokalla jokainen sai kirjoittaa itselleen kirjeen tulevaisuuteen, jonka sai sitten muutamia vuosia myöhemmin. Äidinkieli näyttäytyi monipuolisena ja mielenkiintoisena alueena niiden ala-asteen sijamuotojen opettelujen sijaan.

Anne, englanti, 7.-9.luokka:
Anne oli mielestäni melko neutraali englanninopettaja, mutta hän teki minusta ympäristötietoisemman näyttämällä jollain lomanalustunnilla Michael Jacksonin videon Earth Song. Ensimmäistä kertaa oikeasti kuuntelin mitä laulussa sanottiin. Pienet asiat voivat tehdä paljon.

Minna, liikunta/tukioppilastoiminta, 7.-9.luokka:
Suurin osa oppilaista jakautui kahtia eri liikuntamuotojen suhteen: joko tykättiin telinevoimistelusta tai pallopeleistä ja talvella joko hiihtämisestä tai luistelusta. Olin pallopelien ja hiihtämisen kannalla, enkä kokenut koululiikuntaa ärsyttävänä asiana. Opin Minnalta myös vislaamisen taidon, sillä jollain tunnilla hänellä ei ollut pilliä ja hän teki ryhmävaihtoja vislaamalla. Tuostakin taidosta on ollut sittemmin hyötyä. Muistan kuinka Rooman opintomatkalla yritimme käsin huitoa tien toisella puolen olevalle ryhmäläisellemme missä olimme. Liikenteen melu oli kova eikä hän huomannut meitä ennen kuin kuuli vislaukseni.
Minna oli myös toinen tukioppilastoiminnan ohjaajista. Muistan, että ehkä ensimmäisellä tukioppilaskoulutuksen tunnilla katsoimme Anna hyvän kiertää (Pay It Forward) -elokuvan ja jokainen osallistuja oli melko hiljainen loppupäivän ajan. Elokuvassa Haley Joel Osmentin näyttelemä poika joutuu kärsimään puolustaessaan koulukiusattua poikaa. Tukioppilastoiminta teki minusta itsevarmemman ja rohkeamman, ulospäinsuuntautuneemman.
Lukio:

Helena, äidinkieli:
Yläasteella syntynyt rakkaus äidinkieleen jatkui lukiossa kuva- ja tekstianalyysien ja artikkelien sekä esseekirjoittamisen myötä. Positiivinen ja rakentava palaute oli tärkeää oman kehittymisen kannalta. Muistan kuinka äidinkielen kirjassa oli kuva-analyysitehtävä, jossa piti kirjoittaa Caspar David Friedrichin maalauksesta Vaeltaja sumujen yllä. Pääsin ensimmäistä kertaa sukeltamaan taideteoksessa pintaa syvemmälle, ja tietämättäni tuolloin syttyi rakkaus taidehistoriaan vaikken tiennyt, että sellaista voisi edes opiskella. Helenan opit puheen kirjoittamisesta pelastivat minut muutamaa vuotta myöhemmin suuremmalta paniikilta, kun sain viikon varoitusajalla kuulla, että minut oli valittu pitämään silloisessa koulussani valmistuvan opiskelijan puhetta.

Aki, matematiikka:
Saahan tämän jo sanoa ääneen? Lukion komein opettaja. Mutta se mistä olen Akille kiitollinen, on hänen kärsivällisyytensä. Lukioon mennessä minulla oli vielä yläasteen kuviksentunneilla syntynyt ajatus arkkitehdin ammatista, jonka vuoksi suostuin ilmoittautumaan ensimmäisenä vuonna pitkän matematiikan kursseille, vaikka vihasin kyseistä ainetta. (Ehkä hälytyskellojen olisi ajatellut soivan jo tuossa vaiheessa...) Noh, niiden kahden pitkän matematiikan kurssin jälkeen hylkäsin arkkitehdin ammatin ja vaihdoin Akin kursseille lyhyeen matematiikkaan kun tajusin, että en ymmärrä yhtikäs mitään laskuista, joissa ei lasketa jotain konkreettista. Äksät, yyt, potenssit ja muut numerot vain vilisivät mielessä. Akille suuri kiitos siitä, että hän jaksoi selittää kärsivällisesti ja havainnollistavasti vaikeatkin kaavat ja tarkisti, että asiat olivat todella menneet perille.  Hänen ansiostaan jaksoin kuitenkin yrittää matematiikan parissa inhosta huolimatta.
Mutta Akin kurssilla koin myös "matemaattisen urani" ainoan huippuhetken. Muistan kuinka edellisellä tunnilla oli ollut kuvaamataitoa ja olin ottanut sieltä mukaani pienen ämpärillisen ylimääräistä savea. Saviämpäri oli pulpetilla, kun Aki palautti geometrian kokeita takaisin. Hän naureskeli ja sanoi jotain ämpäristä, kun minä puolestani sanoin, etten tiedä haluanko kyseistä koepaperia takaisin. Aki sanoi, että "tämän sinä kyllä haluat takaisin", ja kun katsoin paperin yläreunaan, siellä komeili punaisella kynällä 9-. En muista koskaan sitä ennen, tai sen jälkeen, saaneeni matematiikan varsinaisesta kokeesta niin hyvää tulosta. Mutta tämäkin osoitti sen, että geometrian kurssi oli ainoa, joka tuntui ymmärrettävältä, koska siinä oli jotain visuaalista. Kulmien asteiden selvittäminen oli ajoittain mukavaa ja ymmärsin mitä sini, kosiini, tangentti, hypotenuusa ja viereiset ja vastaiset kateetit olivat. Pienellä muistin virkistämisellä osaisin käyttää kaavoja kenties edelleen.

Anni, kuvaamataito:
Kun arkkitehdin ammatti oli karissut matematiikan kurssien myötä, piti keksiä toinen suunta elämälle. Olin aina tiennyt, että tulen olemaan tekemisissä taiteen kanssa tavalla tai toisella. Annin kuvaamataidon tunnit nostivat esille opettajuuden. Lempeän, ohjaavan ja kannustavan otteen myötä kuviksenopettajan ammatti alkoi kiehtoa ja tavoittelin sitä lukion jälkeen kolmesti. Annin tunneilla opettelin muuten ensimmäisen kerran taidehistorian klassikkoteoksia ja muistan saaneeni kuvatestissä kaikki oikein. Tässäkään vaiheessa en tiennyt, että taidehistoriaa voisi opiskella yksittäisenä aineena.

Tiina, psykologia:
Psykologia oli jossain vaiheessa lukio-opintoja vahvana jatko-opiskelualueena, sillä Tiinan kursseilla opin löytämään itsestäni ja ympäristöstä erilaisia kerroksia. Esimerkiksi lapsen kehityskaari, neuropsykologia, oppiminen ja muisti avasivat samanlaisen syväluotaavan maailman, minkä kuva- ja tekstianalyysit olivat tehneet äidinkielentunneilla. Tällä kertaa oppiminen ei keskittynyt kuitenkaan mihinkään ulkoiseen vaan omaan itseen. Psykologian tunnit opettivat katsomaan omaa ajatusmaailmaa uudella tavalla ja perustelemaan niitä.
Erilaisten harjoitustehtävien kautta huomasin esimerkiksi kuinka eläviä mieli ja muisti ovat. Muistan kuinka eräällä tunnilla tuli tehdä muutaman minuutin mielikuvaharjoittelu silmät kiinni. Kädet asetettiin samalle tasolle suoriksi pulpetin yläpuolelle. Tiina sanoi, että toiseen käteen tuli kuvitella raskas vesiämpäri ja toinen käsi oli kevyt ilman mitään painoa. Raskaan ja kevyen kuvitteluhetken jälkeen jokainen avasi silmänsä ja huomasimme, kuinka se "vesiämpärikäsi" oli laskeutunut toista kättä alemmas. Toinen oli muistiharjoitus. Meidän tuli muistaa ehkä 20 erilaista asiaa, jotka Tiina luetteli ja kirjoittaa ne paperille sen jälkeen, kun hän oli luetellut ne kaikki. En millään voinut etukäteen uskoa, että muistaisin kaikki, jos niitä ei saanut kirjoittaa samalla kun sanoja lueteltiin. Muistikeinona käytettiin jokaisen omaa koulutietä. Tiina luetteli yhden asian kerrallaan ja sana tuli "ripustaa" johonkin oman koulumatkan varrelle. Kun tuli muistiinpalautushetki olin aivan yllättynyt siitä, että muistin jokaisen koulutielleni ripustetusta asiasta!
Psykologian tunnit vahvistivat minäkuvaa, auttoivat keskustelutilanteissa ja löysin uudenlaisen tason myös kirjoittamisen suhteen.

Aira, historia/yhteiskuntaoppi:
Aira sai minut rakastumaan historiaan, sillä opetus oli innostavaa ja monimuotoista. Tämä näkyi myös koenumeroissa ja ystäväni onkin aika ajoin naureskellut, kuinka ala-asteen "nelosen historian oppilaasta" kuoriutui "kiitettävä historiaintoilija". Ala-asteella en osannut kuitenkaan vielä käsitellä historiaa, enkä mielestäni saanut tarpeeksti ohjausta suurten kokonaisuuksien käsittelyyn. Tuolloin ajattelin, että historia on vain vuosilukujen pänttäystä, mutta Airan myötä ymmärsin, että vuosiluvut eivät ole se pääasia, vaan kontekstin hahmottaminen. Vuosiluvut voi aina nopeasti tarkistaa, mutta historiallisten tapahtumien synty, eteneminen ja vaikutus antaa pohjan myös nykyisyyden ymmärtämiselle. Luulen, että tässä oppimistavan muutoksessa oli osansa myös psykologian kursseilla; osasin käyttää muistiani ja mieltäni uudella tavalla. Yksi ahaa-elämyksen hetkistä oli, kun pystyin hahmottamaan ja muistamaan toisen maailmansodan kehityksen ja kuljettamaan siinä rinnalla Suomen tapahtumia. Aiemmin kaikki sotahistoria oli vilissyt mielessä samoin kuin matematiikan numerot ja yhtälöt.
Monimuotoinen historianopetus sisälsi mm. elokuvia (esim. Amistad), museovierailun ja monipuolisia kurssitehtäviä. Kurssitehtävistä voimakkaimmin on jäänyt mieleeni oman sukupuun kokoaminen, jossa sai todella sijoittaa itsensä osaksi historian jatkumoa. Vaikka suurin osa juuristani onkin perisavolaisia, yksi haara ulottuu Karjalan Salmiin ainakin 1800-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä lähtien. Airan kurssien myötä aloin arvostaa historiaa uudella tavalla kun ymmärsin, että se ei ole vain jotain mennyttä, vaan jotain mitä minäkin kannan koko ajan mukanani.
Toinen vaikuttava historian kurssin muisto liittyy paikalliseen sairaalamuseoon. En enää muista mihin kurssiin vierailu oli linkitetty, mutta tämä oli ensimmäinen muistini ja ymmärrykseni kattava museovierailu ja oppaana ollut nainen teki kertomuksillaan museon eläväksi. Kyseinen kerta on edelleen yksi museovierailuhistoriani huippuhetkistä, vaikka tarinat olivat järkyttäviä.
Olen Airalle erityisen kiitollinen, että hän näytti kuinka suurta intohimoa omaa alaa kohtaan voi osoittaa. Historia ei ole Airalle vain työ vaan elämäntapa, jota hän välittää eteenpäin. Kun sai kurssien ajan paistatella sen innostuksen loisteen valossa, siitä tarttui jotain myös omaan elämääni. Oli siis olemassa mahdollisuus, että työn ja harrastuksen voisi yhdistää. Polku ei löytynyt heti, mutta nyt tiedän olevani tuolla samalla tiellä. Opiskelu ja harrastukset kietoutuivat elämäntavaksi.
Paljon eväitä elämään tulee kotoa, mutta koulumaailman vaikutusta ei tule unohtaa, joten kiitos etenkin yllä mainituille opettajille. Sain kaikilta kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta, joten laitoin hyvän kiertämään takaisin. Nyt kun katson listaa jälkikäteen huomaan, että jokainen heistä on ollut (tietämättäänkin) auttamassa minua löytämään nykyisen tieni.

"Opettajat avaavat oven, mutta sisään on mentävä itse." 
- kiinalainen sananlasku - 

Haastan jokaisen lukijan nimeämään ainakin yhden opettajan, jolle on kiitollinen!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kokemuksellinen Seminaarinmäki

Kulttuuriympäristökasvatuksen kurssi tuli päätökseensä tiistaina, 
jolloin Näyttelykeskus Soihdussa vietetiin posterinäyttelyn avajaisia.

"Kulttuuriympäristökasvatus pohtii, miten ihmisten suhdetta ympäristöihinsä voitaisiin kehittää, ja miten vuorovaikutusta ympäristön käyttäjien ja toimijoiden kesken voidaan edistää. Kulttuuriympäristökasvatus lähestyy samoja teemoja kuin arkkitehtuuri-, ympäristö- ja taidekasvatus. Kulttuuriympäristökasvatuksen toimijoita ovat kaikki opettaja-, kulttuuri- ja ympäristöalan tahot, jotka vaikuttavat ympäristöön ja ihmiten ympäristösuhteeseen."
Seminaarinmäki kuvattuna pienoismallissa 1910-luvulla.
Kurssilla oli eri alojen ammattilaisia kertomassa omasta suhteestaan kulttuuriympäristöön, sen tutkimiseen ja sen hyödyntämiseen opetuksessa. Kurssin tarkoitus oli miettiä kuinka ihmiset voisivat rikastaa ja syventää suhdettaan ympäristöönsä, kokea sen omakseen ja samalla vaikuttaa oman ympäristönsä tilaan. Kokonaisuus toteutettiin Jyväskylän yliopiston Kulttuuriympäristön tutkimuksen maisterikoulutuksen (KUOMA) ja Opettajankoulutuslaitoksen (OKL) yhteistyönä. Yksi kurssin parhaista piirteistä olikin mm. taidehistorioitsijoiden, kuomalaisten ja opeopiskelijoiden yhdistäminen. 
Kurssilaiset jakautuivat seitsemään pienryhmään, joissa ryhmät kehittivät Seminaarinmäelle sijoitetun ympäristön toimintamallin tai -menetelmän. Mallit näyttävät, miten eri ryhmien kanssa voidaan löytää kulttuuriympäristöstä uusia merkityksiä elämyksellisellä ja hauskalla tavalla. Posterinättelyn avajaisissa jokainen ryhmä oli tiivistänyt toimintamallinsa julisteeseen ja esitteli ideansa näyttelyvieraille.
Jo kurssin aikana oli hauska huomata kuinka eri kulmista ja monipuolisesti aihetta lähestyttiin. Kohteiksi valikoituivat Seminarium, Ryhtilä, Riihi ja nyt jo kadonnut Moirislampi. Toiset lähestyivät kohdetta aistien (näkö, tuoksut, kuulo, tunto) avulla, toiset suunnittelivat draamallisia piirteitä, toiset kehittelivät konkreettisen tehtävävihkon kulttuuritoimijoiden avuksi, toiset herättivät eloon vanhoja perinteitä ja perinneleikkejä, kun toiset ottivat askeleen kohti nykypäivää ja kehittelivät Aurasma-sovellusta apuna käyttäen näyttelykierroksen ja toiset loivat #munpaikka ryhmän Facebookiin.  
Joku kurssilaisista sanoikin hienosti, että kulttuuri ei ole vain historiaa vaan se on myös tässä ja nyt. Kurssi avasi silmät tarkkailemaan lähiympäristöäkin uusin ja erilaisin silmin.
Kiitos yhteistyöstä, erityisesti Eeva, Jonna, Maiju ja Kristian! :)

Kurssijulisteisiin ja erilaisiin toimintamalleihin voi käydä tutustumassa Näyttelykeskus Soihdussa, Jyväskylän yliopiston Seminarium-rakennuksessa 20.2.2015 saakka.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Blogikirppis ja joulukatu

Jyväskylän taidemuseossa järjestettiin lauantaina muoti- ja lifestylebloggaajien blogikirppis. Kirppis oli osa Oranssi Myrsky kulttuuri- ja harrastetapahtumaa. Saavuin paikalle hieman klo 12 jälkeen ja paikalla oli jo paljon innokkaita kirppistelijöitä. Paljon hyväkuntoisia vaatteita, kenkiä, koruja ja laukkuja, jotka vaihtoivat nopeasti omistajaa. Museon alagalleriassa sai tutustua samalla Maiju Ahlgrénin Mukavuusalueeseen ja toisessa ja kolmannessa kerroksessa Hannes Heikuran valokuviin. Kolmannessa kerroksessa oli mahdollisuus nauttia myös brunssikahvilan herkuista.

Ihmisiä oli liikkeellä paljon paitsi Oranssin Myrskyn myös avatun joulukadun vuoksi.
Kirppikseltä ei tarttunut mukaan mitään, mutta taidemuseon museokaupasta löysin Kiss kiss-taidesukkikset mallia Elämänpuu. Värejä ja kuoseja oli niin paljon että valinta oli vaikea. Mustat sukkikset on kuitenkin helppo yhdistää hameeseen kuin hameeseen tai mekkoon kuin mekkoon.
Illalla juhlittiinkin sitten yhteen menoon tupareita, synttäreitä ja pikkujouluja naamiaisten merkeissä. Tänään on lupa kotoilla Simpsonit-maratonin verran, jonka jälkeen pitäisi nipistää muutama hetki koulutehtäville.

Hyvää sunnuntaita! Toivotaan että lumi pysyy maassa.

torstai 20. marraskuuta 2014

Tutti siamo artisti!

Tiistai-iltana kävin katsomassa KöyhtyNYT - Rikkaamman elämän puolesta! -näytelmän. Teatterikoneen näyttelijät Aaro Vuotila ja Annu Sankilampi, sekä kuvataiteilijat Tuomas Hallivuo, Johanna Juvonen & Biagio Rosa ovat halunneet rikkoa taiteen raja-aitoja yhteisessä esityksessä, joka syntyi Monitaidetila IKKUNAan. Esityksen lähtökohtana ovat olleet ajankohtaiset uutiset meiltä ja maailmalta. Hanke on Taiken Keski-Suomen aluetoimipisteen rahoittama ja se liittyy läänintaiteilija Kirsi Pitkäsen TILA-projektiin.

En osannut etukäteen odottaa juuri mitään, mutta pidin hyvänä ideana yhdistää kuvataiteen ja teatterin ammattilaisia yhteiseen projektiin. Näytelmä alkoi klo 19 ja katsojille jaettiin ovella käsiohjelman lisäksi kynät, joita kuulema tarvittiin esityksen jälkeen.
Taidekriitikko Hallivuo arvostelee taiteilijoiden tuotoksia.
Näytelmä käynnistyi stereotypisoimalla erilaisia taiteilijatyyppejä: boheemi viininjuoja, klassisesti mittaileva taiteilija ja hullu, impulsiivinen Persoona. Teosten valmistuttua mukaan astui taidekriitikko, joka tylytti yhden matkineen Jackson Pollockia, toisen matkineen taiteilijaa, joka matki Jackson Pollockia ja kolmannen olevan hakoteillä identiteetistään: onko hän näyttelevä taiteilija vai taiteileva näyttelijä? Onnistuneita huumorin siemeniä oli ripoteltu pitkin matkaa. 
Tutti siamo artisti!
Kaikki osapuolet, kriitikko mukaan lukien, julistivat yhteen ääneen: "Tutti siamo artisti!" Me kaikki olemme taiteilijoita! He kasasivat maalatuista pahvilaatikoista yhdenlaisen taiteen idean. Tämän jälkeen paikalle lennähti siniviittainen supersankari Super-A, joka ilmoitti kyllä kannattavansa kulttuuria, mutta "tällainen näperöinti gallerian nurkassa on turhaa, sillä taide on muutakin kuin maalattuja pahvilaatikoita". Kyseiseen tilaan hän aikoi toteuttaa lapsiperheille suunnatun "Ralli-Marketin", joka työllistäisi ihan oikeita taiteilijoita, esimerkiksi pellen roolissa. Kerta toisensa jälkeen Super-A kaatoi taiteen idean, jota taiteilijajoukko yritti epätoivoisesti koota uudelleen. Kun taiteilijat puolustautuivat sanomalla "mutta taide luo hyvinvointia", Super-A vastasi kieltävästi ja sanoi puolestaan rahan tuovan hyvinvointia. 
Tila hämärtyi ja yksi taiteilijoista purki suuttumustaan: "Missä vaiheessa ihmisen mieli menee niin mustaksi, että ei nähdä kuin se oma totuus?" Taiteilijajoukko kulki lyhdyt käsissään kuin hautajaiskulkue ulos tilasta. Ikkunan takaa he katsoivat hiljaa ja liikkumattomina tilaa, jonka Super-A oli vallannut. Katsojat jäivät tulevaan "Ralli-Markettiin", kun taiteilijat ajettiin ulos. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli huutaa katsomosta: en minäkään halua jäädä tälle puolen lasia! Syntyi myötätunto taiteilijoita kohtaan.
Uutisten kuvitusta.
Uutisankkuri luki ajankohtaisia uutisia Suomesta ja maailmalta: sodat, ilmastonmuutos, ebola, mielenterveys, terveyspalvelujen keskittäminen... Tilan ulkopuolella olevat taiteilijat maalasivat uutiskuvia ikkunalasiin. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun surulliset uutiset alkavat ahdistaa ja sitä mieluummin kääntää kanavaa tai lehden sivua. Tässä tilanteessa oli vain kuunneltava ja katseltava. Surullisen notkelman jälkeen alettiin nostattaa tunnelmaa ensin pakonomaisesti hymylihaksia aktivoimalla ja sitten maalaamalla ja ajattelemalla iloisia asioita. Tämä oli yksi näytelmän terävistä kärjistä: kuinka ihmisiä huijataan hymyilemään tosielämässäkin. 
"Ajattele iloisia asioita."
Tilanne ei kuitenkaan onneksi jäänyt noin pinnallisen jäykäksi. Näyttelijät jakoivat yleisöön eri värisiä post-it -lappuja, joille jokainen sai kirjoittaa ajatuksia omasta elämästään: millä minä rikastutan omaa elämääni. Taiteilijajoukko esitti sillä aikaa kappaleen Tahdon uskoa. Yleisössä kiersi hattu, johon jokainen sai halutessaan pudottaa sen verran rahaa, minkä arvoiseksi näytelmän arvioi. Irvikuvallinen iloisuus vaihtui mielihyvään, toivoon ja hyvään oloon. Laulussa sanottiin: 

"Tahdon uskoa sinuun,
tahdon uskoa meihin,
tahdon uskoa että maailma pelastuu.
Tahdon pysähtyä, katsoa sinua silmiin,
vaikka on marraskuu.

Lopuksi taiteilijat seisoivat hiljaa katsojien edessä ja katsoivat meitä silmiin. Kuinka voimakkaan välittämisen tunteen pelkkä silmiin katsominen tuo! Poistuessa jokainen sai valita ulko-ovesta itselleen palasia toisten rikkaista elämistä. Minä keräsin mukaani läsnäoloa, viiniä ja palan tähtitaivasta sekä rauhallisia aamuja ja aamukahvia
Näytelmä piikitteli onnistuneesti nyky-yhteiskunnan/maailman tilannetta ja kuljetti tunteita vuoristoradan tavoin. Tilaa oli hyödynnetty hienosti ja sisä- ja ulkokohtausten vuoropuhelu toimi samalla, kun osa ihmisistä kulki tietämättä, tiedostamatta tai välittämättä tilan ohi. Osa autoilla, osa pyörillä, osa jalan. Seuraavan aamun taidekasvatuksen luennolla käsiteltiin onnellisen sattuman kautta taiteen arvoa, jossa syntyi oiva mietelause:

 "Taide ei suoraan vaikuta mihinkään jos sen kanssa ei ole tekemisissä.
- Pauline von Bonsdorff - 

Olkaa siis tekemisissä taiteen kanssa, sillä se rikastaa elämäänne enemmän kuin raha.

KöyhtyNYT esityksiä on jäljellä vielä kolme:

la 22.11.2014 klo 19
 ma 24.11.2014 klo 19
ti 25.11.2014 klo 19

osoitteessa Kauppakatu 8 (Galleria Hoppa), Jyväskylä.
Maksu näytelmän jälkeen omantunnon mukaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Iloisia ajatuksia

"Makaa joka aamu ennen ylös nousemista rentoutuneena sängyssä 
ja pudottele tieten tahtoen mieleesi iloisia ajatuksia."
- Norman Vincent Peale -

Hyvää alkavaa viikkoa!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Monenlaisia mörköjä

 ...nimittäin graduprojektiin liittyen. Olen ollut tässä syksyn mittaan siinä pisteessä, että tuntui etten saisi omin avuin vietyä projektia eteenpäin. Suunta oli haettu uudelleen jo vähän aiemmin, mutta muiden kurssien ohella gradu tuntuu jäävän vääjäämättä toissijaiseksi. Osallistuin viime tipassa maisterivaiheen tutkimusviestinnän kurssille, jossa käsitellään mm. kirjoitusprosessin hallintaa ja tieteellistä kirjoittamista sekä oman äänen etsimistä.
Etukäteen hieman laiskotti mennä ensimmäiselle tunnille (lisää töitä muiden kurssien rinnalle), mutta kun tehtävänä oli tuoda mukanaan kirja, jonka olisi halunnut kirjottaa, se inspiroi sen lisäksi, että opiskelutilana oli ihanan rento Oppio-rakennuksen Lounge. Kirjaesittelyjen jälkeen muodostimme pieniä ryhmiä ja aloimme puhua erilaisista peloista, esteistä ja vaikeuksista graduprojektin kanssa. Sanallistimme ja kuvasimme ne erilaisiksi möröiksi ja hirviöiksi. Oli todella vapauttavaa huomata, että moni muukin painii ihan samanlaisten ongelmien ja pelkojen kanssa. Nyt kun ne tehtiin näkyväksi ja sai vertaistukea, maailma näytti taas paljon valoisammalta.
Luovan kirjoittamisen menetelmän avulla listasimme ensin asioita, joista elämässämme pidämme ja kirjoitimme sitten unelmapäivästä 5-10 vuoden kuluttua. Tämän jälkeen jokaisen tuli pohtia mikä asema ja tehtävä gradulla on suhteessa tuohon unelmapäivään.
Gradu - mikä gradu...?
Taas tuli todistettua, että yksin ei ole hyvä vaeltaa pimeydessä. Toisaalta muistin myös sen, että hetkessä eläminen on tällaisissa jutuissa tärkeää. Ei pidä murehtia etukäteen liian montaa asiaa tai se murehtiminen lamauttaa. Keskityt sen yhden kappaleen kirjoittamiseen sen sijaan, että mietit jo kuinka se vaikuttaa kokonaisuuteen/lopputulokseen. Jälkikäteen on helppoa muokata jo syntynyttä tekstiä mieleisekseen, mutta jos murehtii niin paljon ettei saa kirjoitettua lausettakaan, ei ole myöhemmin mitään muokattavaakaan. Ehkäpä palaan tämän kurssin tunnelmiin myohemminkin. Ihana yliopisto, että tällaisiakin "self-help" kursseja järjestetään! ♥
Tämän mörön kanssa taistellaan varmasti usein.
Tämän lisäksi kävin päivittämässä kuulumisia amanuenssin luona ja sain kuulla, että opinnot näyttävät etenevän hyvin, kursseja on tarpeeksi ja kokonaisuus näyttää muutenkin olevan mallillaan. Jotkut asiat pitää vain uskaltaa sanoa ääneen, niin hyvät kuin huonotkin, että asiat menevät eteenpäin.
Elämä on taas mallillaan!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Talo - koti vai mainos?

Keski-Suomen museossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely. Tynkkynen on ammatiltaan muotoilija, joka mielestäni näkyykin näyttelyn teoksissa. Hän on nostanut pääosaan viivan, sen varjon ja käsityömaailmasta tutut tekniikat. Painopiste on vuosien saatossa kallistunut yhä enemmän taiteelliseen ilmaisuun. Materiaali ei ole enää lähtökohta vaan se seuraa ideaa. Käsityöperinne on kuitenkin edelleen hänen kiinnostuksensa kohteena ja ideoittensa lähteenä.

Ovensuuhun oli kerätty lehtikirjoituksia näyttelystä. Yhdessä jutussa kirjoitettiin seuraavaa:
"(---)Tämä leikki, valaistus ja painottumuuden tuntu ovat näyttelyn parasta antia. Töitä kannattelevat ideat ovat hyvin yksinkertaisia ja visuaalisuus pelkistettyä. Siksi Talo-tila -näyttely on varsin nopeasti nähty, eikä tunnu kasvavan, vaikka sille antaisi aikaa."
Näin ajattelin ensinäkemältä itsekin. Varsin nopeasi nähty, eikä se tunnu kasvavan. Himmelihommeli eli Unikylä ja Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille olivat näyttelyn ehdottomimmat vetonaulat, joissa leikittiin valolla ja varjolla.
Hanna Tynkkynen: Lähiö, 2014.
Teosten muodot olivat yksinkertaisia ja pelkistettyjä, jonka vuoksi tuntui hankalalta syventää ajatuksia. Lähiö teos muistutti rintamamiestaloalueita, joissa samanmuotoisia rakennuksia on ripoteltu pitkiin riveihin. Talojen väliin jäävät muodot toivat mieleen tonttialueet ja puna-musta värimaailma muistutti karjalaisuudesta.
Hanna Tynkkynen: Himmelihommeli eli Unikylä.
Näyttelyn pääroolin saanut Himmelihommeli eli Unikylä koukutti. Se näytti kauniilta ja kiehtoi moniulotteisuudellaan, mutta kesti kauan ennen kuin sain mistään ajatuksesta kiinni. Päätin alkaa listaamaan konkeettisia näkymiä:  viivat, varjot, geometria, talot, läpinäkyvyys, keveys, liike, hauraus, talo --> katto pään päällä --> asuminen --> tyhjät tilat --> kodittomuus. Näistä ajatuksista tulin miettineeksi kumpi on varsinaisessa pääroolissa: himmelitalot vai seinille heijastuvat talojen varjokuvat? Tämä ajatus palautti mieleeni jokin aika sitten (ehkä aamu-tv:ssä) näkemäni keskustelun, jossa pohdittiin 2000-luvun asuntomarkkinoita ja niiden muutoksia. Järkytyksekseni kuulin, että ennen nykyistä lamakautta jo ensiasuntojen ostajat ostivat suoraan ns. unelma-asunnon, jonka vuoksi joutuivat ottamaan suuria lainoja. Aiemmin oli ostettu tarpeeseen sopiva koti ja kartutettu omaisuutta pikkuhiljaa unelmakotia varten. Osa nuorista aikuisista joutui sitten laman myötä melkoisiin vaikeuksiin asuntokauppojensa kanssa, kun olivat ostaneet tarvettaan suuremman asunnon. Voin tietyllä tavalla samastua siihen haaveeseen unelmakodista. Varsinkin sisustusblogeissa hehkutetaan unelma-asumista, kodin laittamista ja remontointia. Kaikki näyttää helpolta ja upealta. Todellisuudessa blogimaailman alla on ihan tavallinen elämä, mutta sinne blogiin poimitaan ne arjen kauniit hetket, vastoinkäymisiä harvoin esitellään.

Unikylä kiteytti loppujen lopuksi ajatuksen hienosti. Himmelitalot kuvasivat asuntomarkkinoita ja asumista, mutta läpinäkyvyydessään havainnollistivat sen tosiasian, että ulkopuolisille näkyy loppujen lopuksi vain raamit ja jokainen rakentaa kotinsa sisällön itse. Seinille heijastuneet varjot näyttäytyvät aina todellista taloa suuremmilta, jonka vuoksi ne kuvaavat niitä haaveita, joita jokaisella on omasta unelma-asunnosta. Tasapainottelu todellisuuden ja varjokuvien välillä on vaikeaa ja sosiaalinen media kyllä röyhkeästi kannustaa tavoittelemaan varjokuvia. Oli kuitenkin lohduttavaa huomata, että himmelitalot riippuivat turvallisesti kiinni katosta, kun varjokuvista tuo tukiköysi oli lähes kokonaan kadonnut.
Tämän jälkeen Lähiö -teos tuntui mukavan turvalliselta. Esimerkiksi karjalaista siirtoväkeä asuttaessa taloissa ja unelmissa ei pröystäilty, taloja rakennettiin oikeaan tarpeeseen. Vaikka asuinalueiden talot muistuttivat toisiaan ja olivat ulkoisesti lähes toistensa kopioita, jokainen rakensi kotinsa omannäköisekseen. Talot olivat sisältä koteja, eivät mainoksia.
Hanna Tynkkynen: Karkulaiset, 2014.
Karkulaiset -teos tasapainoilee kuvaavasti näiden kahden teoksen välissä. Osa taloista on tukevasti alustallaan, mutta osa karkaa vaivihkaa osaksi Unikylän varjokuvia. Karkulaisia on löydettävissä sieltä täältä näyttelyn seiniä.
Hanna Tynkkynen: Valotalo ei Uusi elämä pitsiliinoille, 2014.
Toinen näyttelyn vaikuttavista teoksista oli Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille. Ensinäkemältä tämäkin oli vain kaunis kuori ilman sen suurempaa sisältöä, mutta jatkoin jo aloittamallani polulla. Muoto on samanlainen kuin Unikylän himmelitaloissa, mutta tällä kertaa talo ei olekaan läpinäkyvä vaan verhottu valkoiseen kankaaseen. Ikkunoina toimivat käsintehdyt pitsiliinat. Sisälle voi kurkistaa, mutta ovea et talosta löydä. Ulos näyttelytilan seinille heijastuu koristeelliset varjokuvat eli ne mitä talon sisältä on haluttu ulkopuolisille heijastaa. Valot on suunnattu juuri siten, että kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman näyttävä. Mutta kun katsoo talon sisälle, siellä ei ole lämpöä, ei lattiaa, ei kalusteita, ei ihmisiä. Talo on tyhjä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä sai todella miettimään mitä koti minulle merkitsee.

Aiemmin mainitun lehtijutun kirjoittaja ei ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa näyttelyssä, sillä kyllä se kasvoi kun sille antoi aikaa. Nopeasti nähty, mutta katsominen vie kauemmin.
Osallistuin Hanna Tynkkysen näyttelyyn liittyen myös himmelityöpajaan, jonka ohjaajana toimi taiteilijan äiti Tiiti Tynkkynen. Kolmetuntisessa tapahtumassa harjoiteltiin perusmuotojen rakentamista. Himmelin tekeminen on ollut pitkäaikaisena haaveena ja nyt sain siihen jo vähän tuntumaa. Ei se ollutkaan niin hankalaa kuin olin alun perin ajatellut. Työpaja tuotti tällaisen lopputuloksen:
Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely 
Keski-Suomen museossa sunnuntaihin 9.11.2014 saakka.

Ps. Jos joku tunnistaa Lähiö ja Karkulaiset -teoksissa
käytetyn tekniikan, olisin iloinen informaatiosta. :)