keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Ryijyjen lumo

Maisa Kaarna: Avoin ovi, 2009, taiteilijan kutoma.
En ollut suoraan sanoen täysin vakuuttunut omasta innostani lähteä katsomaan Keski-Suomen museossa avautunutta Moderni suomalainen ryijy -näyttelyä. Ensimmäinen asia mikä ryijyistä tuli mieleeni oli tummat ja tunkkaiset sävyt. Ja Skade Florströmin suunnittelema Pirtin ikkuna, jollainen oli aina ensimmäisenä vastassa mummolan eteisessä. Mainoskuvaksi oli valittu kuitenkin hehkuvan sininen Eva Brummerin suunnittelema Kesäyö-ryijy, joten ajattelin käydä testaamassa tunnelmiani ennakko-oletuksista huolimatta. Tarkoitukseni oli vierailla näyttelyssä ja käydä samalla kuuntelemassa itse ryijykeräilijän Tuomas Sopasen luento, mutta olin mennyt päivistä sekaisin ja olin viikon etuajassa. Vierailin siis ensin näyttelyssä ilman taustatietoja ja toisen kerran Tuomas Sopasen luennon yhteydessä.
Irma Kukkasjärvi: Hiilipiirros, 2011. Taiteilijan kutomo, kutonut Hilkka Paikkari. Taiteilijan viimeinen työ, tehty Kaj Franckin oppilaat-näyttelyyn Designmuseoon.
Jo museon aulassa, hissin viereisellä seinällä huomasin asenteeni muuttuvan: eihän nämä ole yhtään tunkkaisen värisiä vaan valoisia ja maalauksellisia... Irma Kukkasjärven Hiilipiirros oli nimensä näköinen, kuin huokoiselle paperille piirretty hiilikuvio. Vieressä oli samansävyinen Eeva Renvallin Aikojen loppu. Tässä oli jo hyvin reliefimäinen pinta. Ai tällaisiakin ryijyjä on olemassa.
Eeva Renvall: Aikojen loppu, 1982. Kutonut Nina Senvall.
Yläkerran ensinäkemä sai häkeltymään. Seinät pursuilivat iloisista väreistä ja pehmeistä muodoista. Täällä ne älä koske -merkinnät olivat tarpeen, sillä pörröisiä ryijyjä teki todella mieli mennä hipelöimään. Jo kuvia katsellessa palautuu mieleeni se kosketuspakko, jota vastaan piti taistella.
Päikki Priha: (vas.) Tuulinen, 1977, kutonut Riitta Aaltonen; (oik.) Tasainen, 1977, kutonut Riitta Aaltonen.
Olin ihastuksissani näkemästäni ja tyytyväinen siitä, että ennakkoasenteeni muuttui niin nopeasti. Huomasin kuitenkin olevani täysin "pihalla", sillä en osannut sanoa ryijyistä mitään, koska en tiennyt niistä mitään. Päikki Prihan, Uhra Simberg-Ehrströmin, Eva Brummerin ja Ritva Puotilan nimet olivat tekstiilitaiteilijoina tuttuja, mutta eipä se paljon lisäinformaatiota antanut. Jäin makustelemaan tuota tunnelmaa ja se alun hämmennyksen ja epätietoisuuden "ärsytys" vaihtui positiiviseen. En muista milloin viimeksi olisin ollut taidenäyttelyssä näin pihalla, etten saanut muodostettua lauseita ajatusteni tueksi. Mitä näistä pitäisi sanoa? Mistä lähteä liikkeelle? Siitä mummolan ryijystä oli jossain vaiheessa muotoutunut värikäs ja moderni taideteos. Tässä vaiheessa kiinnitin vasta tarkemmin huomiota sanaan moderni ryijy. Niin, nämä eivät todellakaan olleet sellaisia mitä tulee ensimmäiseksi mieleeni sanasta ryijy.
Uhra Simberg-Ehrström: Siemen, 1949, Suomen Käsityön Ystävät, kutonut Sanna Reinikainen alkuperäisen luonnoksen perusteella vuonna 2010.
Huomasin hetken kierreltyäni, että pöydällä olisi ollut Tuomas Sopasen kirjoittama alustus näyttelylle, mutta en halunnut rikkoa sitä ihmettelyn tunnelmaa lisätiedolla kun tiesin, että viikon päästä saisin sitä kaipaamaani informaatiota. Joskus on kiva olla ihan pihalla.
Sirkka Könönen: Tähtipolku. Malli: Suomen Käsityön Ystävät, kutonut Ursula Poussu.
Voi sitä persoonaa joka ryijykeräilijän kuoren alta paljastui! Tuomas Sopanen piti innostuneen luennon suomalaisen ryijyn historiasta ja nyt sain selityksen sille, kuinka kansanomaisista ryijyistä syntyi moderneja taideteoksia. Kansanomaiset ryijyt siirtyivät vuosisatojen saatossa rannikoilta sisämaahan. Alkuperäinen tarkoitus oli lämmittää ja suojata veneessä, sängyssä tai reessä. Tekijät ovat olleet yksityisiä talonpoikaiskutojia. Suomessa eri alueille muodostui omat ryijytyylinsä ja kuvionsa, mutta jokainen kutoja varioi ryijynsä omanlaisekseen. Tämä tuotti luovia ja värikkäitä lopputuloksia, sillä jonkin langan loppuessa se vain vaihdettiin uuteen, vaikka väri ei olisi ollut sama kuin kuviota aloittaessa. Suomalaisen ryijyn kulta-aikana pidetään vuosia 1780-1820.

1800-luvulle tultaessa ryijyllä ei enää ollut samanlaista merkitystä lämmittävänä tekstiilinä, kun sänkyihin saapuivat puuvillatäkit. Se muotoitui koristetekstiiliksi seinälle, lattialle tai sängynpeitteeksi. Ryijyyn saatiin ideoita mm. erilaisista ulkomaalaisista ristipistomallikirjoista, joiden myötä kansanomainen luovuus alkoi kadota kopioimisen alle.

1900-luvun alussa muodostuneiden ns. jugend-ryijyjen ansiosta ryijystä tuli jälleen käyttötekstiili. Kiitos kuuluu Akseli Gallen-Kallelalle, joka suunnitteli Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 mm. Iris-huoneen tekstiilit ja kuuluisan Liekki-ryijyn. Tämä oli suurikokoinen penkkiryijy, joka alkoi seinältä, laskeutui penkin yli ja jatkui vielä lattialle saakka. Gallen-Kallela aloitti ryijybuumin, jonka esimerkistä muutkin taiteilijat alkoivat suunnitella esteettisiä ryijyjä. Nimekkäiden taiteilijoiden myötä ryijyistä syntyi taideryijy.
Eva Brummer: Kesäyö, 1946-1949. Malli ja kudonta: Suomen Käsityön Ystävät, kudottu Designmuseon Brummer-näyttelyä varten 1990-luvun alussa.
1900-luvun myötä ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja asunnot pienenivät. Seinille ei enää mahtunut suurikokoisia taidetekstiilejä. Impi Sotavalta ja Eva Brummer olivat ensimmäisiä, jotka alkoivat suunnitella moderneja taideryijyjä. Brummer loi geometristen kuvioiden rinnalle pehmeitä linjoja jo funktionalismin aikaan 1930-luvulla. Vuosikymmenten kuluessa nukkien pituudet alkoivat vaihdella, jolloin saatiin reliefimäistä ja veistoksellista pintaa ja värien, kuvioiden ja muotojen kirjo puhkesi kukkaan.
Leena-Kaisa Halme: Kuutamo, 1961. Malli: Neovius.
Tuomas Sopanen haluaa näyttelyn avulla levittää ryijyjen ilosanomaa. Häntä harmittaa, että suomalaisissa museoissa on laiskasti esillä ryijyjä, vaikka sitä pidetään tietynlaisena kansallistekstiilinä. Kenties tämä oli syynä myös omaan tietämättömyyteeni moderneista ryijyistä? Jotain modernin suomalaisen ryijyn menestyksestä kertoo se, että ryijysuunnittelijoista Eva Brummer, Uhra Simberg-Ehrström, Kirsti Ilvessalo ja Ritva Puotila on kaikki palkittu Milanon Triennaaleissa muotoilupalkinnoilla.

Sopasen keräilyharrastus alkoi ihastuksesta ryijyjen kauneuteen. Hän sanoo niiden olevan mielenkiintoisia ja pitävänsä kutojien sekä suunnittelijoiden innovatiivisuudesta. Aluksi hän keräsi vain omasta mielestään kauniita ryijyjä, mutta koska huomasi museoiden panttaavan ryijyjä säilytystiloissaan, hän halusi koota itselleen suomalaisen ryijyn historian kaaren. Tämän vuoksi kokoelmiin on ostettu myös esimerkkejä eri historian vaiheista ja tyyleistä, vaikka ryijy ei esteettisesti keräilijän silmää välttämättä viehättäisikään. Sopasen kokoelmassa on tällä hetkellä yli 400 ryijyä ja haaveita hankinnoista on kuulema edelleen.
Lattialla Timo Sarpanevan ryijy: Pohjanlahti sarja nro B 21, 1960. Villayhtymä. Neljä seinäryijyä vasemmalta oikealle: Elsa Montell-Saanio: Kaltio; Eila-Annikki Vesimaa: Juhannustulilla, 1956; Reino Koski: Ahjo, 1959; Lea Eskola: Pingviini, 1962.
Ensimmäisen vierailuni jälkeen huomasin pitäväni moderneista ryijyistä, mutta Tuomas Sopasen luennon jälkeen huomasin ajattelevani: Mulle kans! Tartuin katseellani kaikkiin sinisävyisiin ryijyihin, joiden värit hehkuivat kauniisti.  Sopasesta huokui ilo ja innostus ja kirjoitin muistiinpanojeni joukkoon luennon aikana kahteen otteeseen huomion: Ihana innostus! :). Innostuksesta ja intohimosta olen keskustellut äskettäin myös ystäväni kanssa. Ihminen, jolla on elämässään jokin mielihyvää tuottava harrastus, säteilee usein ympärilleen positiivista energiaa. Tuomas Sopanen on tuollainen henkilö. Se innostus tarttui. Kotona luennon ja näyttelykäynnin jälkeen välitin tarttunutta innostusta eteenpäin, mutta vastaanottava osapuoli ei tainnut olla yhtä innoissaan ajatuksesta, että nykyinen asunto saa seinilleen karvaisia mattoja. No ei tietenkään just NYT! Mutta joskus. Onnistuin kuitenkin mitä ilmeisimmin ujuttamaan ajatuksen alitajuntaan, kun googlailemalla löytyi joitain sinisävyisiä moderneja ryijyjä, joita voitaisiin yhteistuumin hyväksyä. Naiset tiedätte tämän: hitaalla suostuttelulla saa ihmeitä aikaan. Ja hei, tässä tapauksessa voi käyttää ihan järkiperustetta ryijyn hankintaan: se toimii äänieristeenä, ei kaiu kolkot huoneet.
Eeva Renvall: Antes del Tiempo, 1995.
Yksityiskohta Eeva Renvallin ryijystä Antes del Tiempo.
Näyttelyssä on mitä erilaisimpia esimerkkejä ryijyistä, pari ryijyveistostakin. Mikä on myös huomionarvoista on se, että näitä yksityiskokoelman ryijyjä ei koske samalla tavalla museo-olosuhteet kuin museoesineitä. Ripustusvaiheessa museon henkilökunta oli säätänyt ryijyille hämärän museovalaistuksen, jotta tekstiilit eivät rasittuisi liiasta valosta. Sopanen vaati enemmän valoa, jotta ryijyjen värit saatiin hehkumaan. Ja nyt ne kuulkaa hehkuvat! Tämä on varmasti myös yksi suurimmista syistä miksi näyttely vaikutti niin voimakkaasti. Museotekstiileillä tulee olla säilyvyyssyistä hämärä valaistus, jolloin väritkin näyttävät usein tummilta ja tunkkaisilta. Nyt jos koskaan kannattaa siis mennä katsomaan tätä pörröistä värikylpyä.
Tenka Issakainen: Rosanvärinen ryijy, 2005. Taiteilijan kutoma.
Yksityiskohta Tenka Issakaisen Rosanvärisestä ryijystä.
Yksityiskohta Tenka Issakaisen Rosanvärisestä ryijystä.
Ainut asia mikä hieman häiritsi oli ryijyjen edessä "seilaaminen". Läheltä näki tekstuurin, erilaiset langat ja yksityiskohdat sekä teoslapuissa lukevan nimen, mutta kauempaa katsottuna näki oikeasti kokonaisuuden, miltä se ryijy näyttää. Tämä tarkoitti siksak-kävelyä teokselta toiselle, lähelle kauemmas, lähelle kauemmas. Ensimmäisellä vierailukerralla tutustuinkin ryijyihin lähinnä siten, että katselin kokonaisuuksia kauempaa, enkä niinkään välittänyt siitä kenen suunnittelemasta tai tekemästä ryijystä oli kyse. Ehkä tämä on taidehistorioitsijan huono puoli, että on vaikeaa olla lukematta niitä kontekstitietoja....   
Tuomas Sopanen Uhra Simberg-Ehrströmin ryijyjen äärellä.
Yksi mielenkiintoisimmista tiedoista oli se, että väreissä tarkka ja taitava Uhra Simberg-Ehrström suunnitteli ryijymallinsa tiukkojen kuviomallien sijaan vesivärein. Näin ryijyistä saatiin maalauksellisia, mutta niiden toteuttaminen oli haasteellista. Kutojat kieltäytyivät aluksi toteuttamasta ryijyjä, mutta näyttelyssä on kauniita esimerkkejä kyseisistä vesivärimalleista. Vain aivan läheltä näkee lankojen värien vaihtumisen liukuen hienovaraisesti sävystä toiseen. Tällainen käsityötaito sai melko hiljaiseksi.
Leena-Kaisa Halme: Talven värit, 2010, taiteilijan kutoma.
Tapanani on valita jokaisesta näyttelystä jokin oma suosikki, jonka kannan muistoissani ulos näyttelystä. Kuten mainitsin, voimakkaan ja syvän sinisävyiset ryijyt olivat kauniita, mutta päädyinkin loppujen lopuksi johonkin sellaiseen mitä en olisi osannut etukäteen odottaa. Ajattelin, että suosikiksi nousisi jokin Simberg-Ehrströmin teoksista tai Brummerin Kesäyö tai Halmeen Kuutamo. Joiden ääressä seisoinkin useamman hetken. Huomasin kuitenkin palaavani kerta toisensa jälkeen Leena-Kaisa Halmeen Talven värien ääreen. Tämä ei järkiperusteisesti ollut oman taidemakuni mukaisesti varsinaisen kaunis, mutta värit lumosivat. (Valitettavasti yllä oleva kuva hieman latistaa hempeitä pastellisävyjä.) Kuvioton ryijy tuntui vähän tylsältä, mutta teoksen nimen myötä huomasin kerääväni mielikuvia talven väreistä. Monille talvi on pimeää, synkkää ja masentavaa aikaa, mutta tammikuun tyttönä nautin itse kylmistä ja aurinkoisista (niistä harmaistakin) talvipäivistä. Mielestäni tähän oli koottu nimensä mukaisesti Talven värit. Lyhyen päivän auringonnousu ja -lasku, räntäsateen harmaus, pimeä yö, tähtikirkas taivas, kylmän pakkaspäivän hengitys, kuurankukat, jäiset järvet ja vuorokauden valojen heijastus valkoiseen lumenpintaan.
Yksityiskohta Leena-Kaisa Halmeen ryijystä Talven värit.
Yksityiskohta Leena-Kaisa Halmeen ryijystä Talven värit.
Niin, taidemaku ei ole aina perusteltavissa järjen ja sanojen keinoin. Tämä vain tuntui hyvältä. Näyttely tuskin sai minusta ryijykeräilijää (jätän mielelläni tehtävän Sopaselle), mutta kyllä tämä jonkinlaisen kipinän herätti. Ainakin osaan katsoa niitä tunkkaisen värisiäkin yksilöitä uusin silmin ja löysin itsestäni ennakkoasenteista huolimatta modernien ryijyjen ystävän. Anoppilan seinältä löytyy muuten Leena-Kaisa Halmeen Kehrä, jota todennäköisesti katson seuraavan kerran ihan toisella tavalla.
Moderni suomalainen ryijy -näyttely Keski-Suomen museossa 30.8.2015 saakka.

Tuomas Sopanen pitää toisen luentonsa perjantaina 7.8.2015 klo 14.00 
ja tilaisuuteen on vapaa pääsy

Luennon jälkeen pääsee myös tutustumaan itse näyttelyyn. Suosittelen, sillä vaikka et etukäteen niin välittäisikään ryijyistä luulen, että luennon jälkeen innostus voi tarttua sinuunkin.

Ryijyistä kiinnostuneet voivat klikata itsensä vielä tänne:

10 kommenttia:

  1. Minun suosikki oli tuo Tähtipolku. Ylipäänsä olen aina ennemmin perinteisen kun uuden ja modernin kannalla:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluumuuttajatar: Hauska kuulla suosikkisi! Ja tuo että pidät juuri perinteisistä ryijyistä. :)

      Poista
  2. Ihania ryijyjä, en osaa valita suosikkia. Mutta kiva huomata, että leikitellään myös eripituisilla ja vahvuisilla langoilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis: Kyllä, tuokin oli minulle ihan uutta, että lankoja on kaikenlaisia, paksuisia, vahvuisia ja materiaalisia samassa työssä. Olisi pitänyt enemmän tajuta ottaa tuollaisia sivukuvia, joissa näkyy lankojen pituuserot. Toisaalta tuo Tenka Issakaisen ryijy on kokonaisuudessaan hyvä esimerkki. Tuossa neljännessä kuvassa ylhäältä laskien, seinällä olevassa punaisessa ryijyssä on todella voimakas reliefivaikutelma.

      Poista
  3. Kaunista! Minun yksi suurimmista aarteistani on mummuni minulle teettämä ruusu-ryijy, joka on perinteinen malli täällä Länsi-Suomessa. Runsaudessaan se on täydellinen antiteesi nykyiselle muodikkaalle pelkistetylle sisustustyylille, no onneksi ei meillä sellaista harrasteta muutenkaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu-Elina: Vau. No tuollaiset tunnearvoltaan arvokkaat teokset ovat varmasti ihan omassa luokassaan. Hienoa että se on säilynyt sinulla. Ja eikös se ole nykyisin muodikasta yhdistää pelkistettyä ja runsasta ja/tai uutta ja vanhaa.

      Poista
  4. Tähtipolku on mielestäni näistä kaunein. Pidän ryijyistä. Kotonani on niitä kolme. Vanhin on Tuonelanjoki vuodelta 1922, Armas Veriön suunnittelema. Toinen on Kankurin ilo 1960-luvulta, luultavasti Riitta Suomen suunnittelema. Kolmas on Kuiskaus, jonka suunnittelin itse tänä vuonna. Olen suunnitellut aikaisemmin toisenkin ryijyn, nimeltään La fenestra. Tuosa Kankurin ilo ryijystä haluaisin tietää lisää, suunnittelijasta siis varmuuden, onko se Riitta Suomi vai joku muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TAHA: Kiva kuulla teidän lukijoiden suosikkiryijyistä. Sinä oletkin ihan toisella tavalla sisällä tässä ryijykulttuurissa kuin minä. Hmm, osaisikohan Ryijypalvelu antaa lisätietoa ryijystäsi?

      Poista
  5. Etsin erästä ryijyihin liittyvää asiaa ja pysähdyin sitten lukemaan tätä kivaa kirjoitustasi.
    Ja vinkkaan sinulle meidän AnnaQ ryijyistämme, joissa myös Eemil Halosen 1920-l alkuperäisluonnosten pohjalta uustuotantoon otettuja malleja. Kurkistapa http://www.taitoylasavo.fi/annaq/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tj Eija: Kiitos kun tulit vierailulle! Ja kiitos vinkistä, laitan tähän vielä aktiivisen linkin: http://www.taitoylasavo.fi/annaq/
      Kivalta näyttää. Olen tämän näyttelyn jälkeen kiinnittänyt ryijyihin enemmän huomiota.

      Poista