perjantai 24. heinäkuuta 2015

Itkusta nauruun

Myöhäiseksi jäi Uuden Polven Museossa vierailu, mutta ehdinpäs. Kankaan paperitehtaan pergamenttihallissa olevassa näyttelyssä on jälleen monipuolinen kattaus 26:lta taiteilijalta, muun muassa Tiina Ekosaari, Pavel Ekrias, Mary Jane Gregory, Eveliina Hartikainen, Johanna Ketola, Maria Matikka, Tommi Toija, Jouni Viljakainen, Ulla Virta jne.
Pauliina Turakka-Purhonen: Ex Paradiso, 2013, kirjailtu kangasreliefi.
Ensimmäisenä tulijan vastaanottivat Anssi Taulun suurikokoiset rengaskumeista tehdyt teokset, mutta taustalla näkyvä Pauliina Turakka-Purhosen tekstiiliteos veti puoleensa. Tämä oli jotain ihan erilaista mitä olin aiemin nähnyt. Teoksessa oli todella voimakas kolmiulotteisuus ja yksityiskohdat oli toteutettu hienosti. Kädet, kasvot, silmät. Tekstiilien materiaalien monimuotoisuus vain lisäsi innostusta kokonaisuutta kohtaan. Teoksen taustalla kohoaa korkea vuori, jonka takaa kajastaa auringonvalo. Vuoren edessä on vettä ja etualan rannalla seisoo ohut, punaoksainen puu, ja näyttää kuin henkilö astuisi vedestä rannalle ja samalla ulos teoksesta. Paino sanalla henkilö, sillä rinnat ja parran omaavaa hahmoa ei voi suoraan luokitella naiseksi tai mieheksi.
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Ex Paradiso.
Tässä on selviä viitteitä Raamattuun: paratiisi, puu, puraistu omena ja vuori. Teoksen nimi viittaa entiseen paratiisiin. Eevan puraistua Paratiisin omenaa, nainen ja mies karkotettiin syntiinlankeemuksen vuoksi. Teoksesta syntyy mielikuva, että syyttävä sormi ei osoita tällä kertaa vain yhtä sukupuolta, vaan syntiä kantaa miesnainen.
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Ex Paradiso.
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Ex Paradiso.
Hyvän ja pahan tiedon puu(?) näyttää karistaneen lehtensä ja hedelmänsä. Oksat ovat ohuita ja hauraita, punaisia risuja, jotka kurkottelevat henkilöä kohti. Oikeassa kädessään tämä pitää neulaa, josta lähtee punainen lanka yhteen oksaan. Neulalla ja langalla ajatellaan usein parsittavan jotain rikkoutunutta, mutta tässä tulee ajatus myös käänteisestä reaktiosta. Henkilön astuessa ulos teoksesta, pois Paratiisista, vetääkö hän langan avulla kirjaillun puun mukanaan, purkaa menneen tarinan?
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Ex Paradiso.
Sama teema jatkuu Turakka-Purhosen toisessa teoksessa. Kiasman Saattaa sisältää nykytaidetta -blogi paljasti Paratiisin vartija teoksen esikuvan syntyneen Sikstiiniläiskappelin freskosta. Syntiinlankeemus ja Paratiisista karkotus on tässä toisenlaisessa muodossa kuin edellisessä teoksessa.
Pauliina Turakka-Purhonen: Paratiisin vartija, 2013, kirjailtu kangasveistos.
Vihreäsiipisen vartijan jaloissa viekottelee käärmemäinen nainen omena kädessään. Vartijan siivissä on perhosen siipien kaltaiset silmäkuviot karkottamassa vihollisia. Pilkulliseen vartaloon on myös piilotettu tarkkaavaisia katseita. Vartijan kädessä on neula ja punainen lanka, joka johtaa naisen kieleen. Sulkeeko vartija langallaan naisen suun vai onko tämä kuitenkin seireenin kaltaisen olennon pauloissa?
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Paratiisin vartija.
Yksityiskohta Pauliina Turakka-Purhosen teoksesta Paratiisin vartija.
Turakka-Purhonen ammentaa teoksiinsa usein inspiraatiota kristinuskosta, 
mutta teokset ovat mielestäni silti paljon enemmän kuin pelkkiä Raamatun kuvituksia.
Tuomas Hallivuo: Kulma, 2015, installaatio (maali, paperi, siveltimet, paita); Heikki Korkalainen: Hämärä, 2015, ääniteos (toteutettu Tuomas Hallivuon maalausinstallaation pohjalta).
Paperihallin perältä kuului ääniä ja nurkasta löytyi Tuomas Hallivuon ja Heikki Korkalaisen teoskokonaisuus. Korkalaisen Hämärä-ääniteos on toteutettu Hallivuon Kulma-maalausinstallaation pohjalta. Äänimaailma oli surrealistista. Sieltä täältä erotti kuin avainten kilinää sekä oven avaamista ja/tai sulkemista. 
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Ensimmäisenä syntyivät mielikuvat vankilasta. Täällä on laskettu päiviä ja katseltu ikkunoista. Rakennuksia, kerrostaloja, omakotitaloja. Näkymiä, joista ei voi olla varma ovatko ne todellisia vai mielikuvia. Tajunnanvirta juoksee kuvasta ja yksityiskohdasta toiseen. Onko koti vankila?
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Katse tarttuu sanaan verkostoituminen. Se kai somen alkuperäinen tarkoitus oli, mutta nyt se on muovautunut oman elämän esittelyyn ja siitä koukuttumiseen. Olemme koukussa oman elämän esittelyyn ja samalla muiden elämän vakoiluun, elämien vertailuun. Verkostoituminen - verkko. Sitä helposti sotkeutuu sosiaalisen median ansaan, kun oma ja muiden elämä näyttäytyy todellisuudesta rajattuna erilaiselta. 
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Kerrostalot kaatuvat ja omakotitalot näyttävät mustilta. Musta korppi sanoo miehelle "Minä olen sun kaveri". Kansanperinteessä korpin on ajateltu olevan paholaisen liittolainen ja tuonpuoleisen sanansaattaja. Yhdestäkään kuvasta ei tunnu löytyvän valoa, iloa tai onnea. Omakotitalon elämästä kenties kertova puutarha-ajatus rikkoutuu yläreunan kiroilevaan autonkorjaajaan. Mikään ei tunnu onnistuvan, millään ei tunnu olevan merkitystä.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Korkalaisen musiikista erottuvat tarkasti vain ne avaimet ja oven kolina. Vuorokausi tuntuu pyörivän vain tuon oven availun ja sulkemisen ympärillä. Kuvien ja äänien tulkitseminen alkaa johtaa siihen, että ahdistus valtaa mieltä, joka purkautuu kyynelten pidättelynä. Päällekkäin, vieri viereen asetellut ja yksityiskohtia pursuilevat maalaukset eivät jätä rauhaan. Kaiken sekasorron ja epätoivon keskellä järjen tuntuvat säilyttävän vain tukkimiehen kirjanpidolla merkityt päivät ja teosten väliin valkoiselle seinälle mustalla maalilla maalatut perusmuodot: neliö, kolmio, ympyrä. Elämän perusmuodot.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Löysin takaisin "tähän hetkeen" kompassimaisista ilmansuuntia osoittavista merkeistä ja tekstistä "Rakastan maalaamista mutta vihaan taidetta". Siellä oli pilkahduksia intohimosta ja toivosta, elämästä ja hyvästä olosta. Johonkin uppoutuminen, jonkin tekeminen, irrottaa onneksi monessa tilanteessa ahdistavista ajatuksista. Tuntui kuin olisin kahlannut vaikean romaanin läpi. Teoskokonaisuudelle heittäytyminen ei jossain vaiheessa tuntunut lainkaan hyvältä, mutta se vaati ajatustyön kuljettamista ahdistavienkin hetkien läpi, jonka jälkeen osasi löytää edes vähän valoa. Kenties valon etsiminen tuntui pakotetulta, ehkä joku ei näe kokonaisuudessa lainkaan valoa, mutta en olisi osannut jatkaa näyttelykierrosta siinä epätoivon tunnelmassa johon upposin. Joten loppuratkaisun "valaiseminen" sallittakoon. Toisaalta Hallivuo on kirjoittanut teokseensa "Alussa oli (musta neliö = tyhjyys?), nyt vain hämärä muisto kahdesta kulmikkaasta kuukaudesta". Paidankaulukseen oli maalattu iloisella oranssilla "Nähdään!", joten en kai ole aivan metsikössä tulkintani kanssa?
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Yksityiskohta Tuomas Hallivuon installaatiosta Kulma.
Saatuani itseni siihen pisteeseen, että saatoin siirtyä Hallivuon ja Korkalaisen teoksen ääreltä eteenpäin huomasin, että voimakkaasti vaikuttanut tunnelma ei jättänyt rauhaan. Moni seuraava teos ei tuntunut miltään, en jaksanut keskittyä sillä kapasiteetillä millä olisin tahtonut. Toisessa tilanteessa olisin innostunut Merja Nykäsen installaatiosta Alla ikivanhan auringon, mutta nyt pääkalloa hapuileva ja mahallaan makaava hahmo ei istunut taidemakuuni. En halunnut yhtään lisää masentavia tunnelmia.
Merja Nykänen: Alla ikivanhan auringon, 2015, installaatio (paperi, kanaverkko, readymade, spraymaali).
Yksityiskohta Merja Nykäsen installaatiosta Alla ikivanhan auringon.
Jälkikäteen installaation nimeä pohtiessani huomasin, että se lienee napattu Juha Tapion kappaleesta En mitään, en ketään (enemmän kuin sua). Ehkä tämä ei olisi ollut niin synkkä teos kuin kyseisellä hetkellä luulin. Nyt en antanut sille mahdollisuutta.
Raija Heikkilä: Kun minulla on punainen hattu, kukaan ei huomaa suuria jalkojani, 2014, tempera.
Ensimmäisiä hyvänolon tunteita alkoi herätä Raija Heikkilän teosten äärellä. Näissä oli niitä taidehistoriallisia viitteitä mistä pidän ja lisäksi värimaailma oli kaunista. Teosten nimissä oli ripaus runollisuutta, joka tuki kuvakieltä.
Pavel Ekrias: Moving parts, 2011, rotation, polyurethane, rubber, metal, electronic components.
Ensimmäinen nauramaan saanut teos oli Pavel Ekriaksen Moving parts. Mekaaninen lätkä kohosi, kiersi akselinsa ympäri ja läimäytti kovaäänisesti mustaa möhkälettä. Tämä kevensi tunnelmaa juuri oikealla hetkellä, vaikka en jäänytkään pohtimaan sitä sen syvällisemmin. Ei aina tarvitse.  
Harald Karsten: Kuka tietää? - Who Knows, 2006-2015, teräs, paimentolaismatto, polygarbonaatti.
Hallivuon ja Korkalaisen teos vaikutti synkkyydessään, mutta Harald Karstenin Kuka tietää? - Who Knows sai aikaan lapsenomaista intoa! Jollekin toiselle tämä olisi kenties ollut vain metallinen häkkyrä ilman sen suurempaa ihmettelyä, mutta minulle se toi muistoja lapsuudesta. Sain lapsena Saksassa asuvalta kummitädiltäni seinäkalenterin, jossa oli Josef Wernerin surrealistisia kuvia muun muassa erilaisista lentohärveleistä ja olioista. Tuo kalenteri on minulla edelleen ja joskus osa kuvista on ollut seinällä kehystettynäkin. Lapsena niissä vetosi outous. Jotain tunnistettavaa kuvissa oli, mutta ihan suoraan ei voinut sanoa mitä kuva esitti. Karstenin teoksesta tuli välittömästi mielleyhtymä Werneriin. Kuka tietää? oli kuin kolmiulotteinen versio jostain Wernerin keksinnöstä. 
Yksityiskohta Harald Karstenin teoksesta Kuka tietää? - Who Knows.
Pyöreät muodot ja pehmeä paimentolaismatto olivat kutsuvia. Olisi tehnyt mieli astua sisään, istua silittelemään mattoa ja tuijottaa katolla ilmavirran vaikutuksesta hiljalleen pyörivää propellia. Juuri ilmavuus ja hengittävyys loivat miellyttävän tunnelman, mutta vaikuttavia olivat myös siellä täällä pleksilasien tekemät heijastukset. Katsokaapa täältä miten taianomaisesti auringonvalo osuu teokseen! Todella monimuotoinen kokonaisuus! Tämä voisi olla toteutuma unelmieni meditaatiotilasta. Tämä sijoitettuna jonkin järven rannalle, kukkivan puun juurelle tai poutapäivänä taivaan alle ja voisin jäädä siihen. 
Yksityiskohta Harald Karstenin teoksesta Kuka tietää? - Who Knows.
Karstenin teoksen jälkeen olin yhtä hymyä ja todella iloinen siitä, että olin päässyt irti siitä Hallivuon ja Korkalaisen Kulman tunnelmasta. Näyttelykierroksen päätteeksi hymyilin vielä takaisin Merja Nykäsen teokselle Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin, sillä silloin tuntui juuri samalta. Olin kiertänyt näyttelyn tismalleen oikeaan suuntaan.
Merja Nykänen: Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin, 2015, installaatio (paperi, readymade, spraymaali).
Uuden Polven Museon näyttely on mahdollista nähdä vielä perjantaihin 31.7.2015 saakka.
Avoinna joka päivä klo 12-18.

Viime kesän näyttelytunnelmat muisteltavissa täällä.

8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Riikka: Ovat kyllä onnistuneet luomaan vaikuttavan kokonaisuuden. Pidin todella paljon myös Allan Frilanderin veistoksista. Sopivasti yhdistelmä esittävää ja abstraktia.

      Poista
  2. Olipas monenlaista. Minä en ole nykytaideihminen, mutta yritän aina välilä tyrkätä itseni sitä katsomaan. EHkä ajattelen, että se on samaa, kun uusien ruokien maistelemisen kanssa. Kun tarpeeksi monta kertaa maistaa, sitten vasta tietää, että pitääkö vai eikö pidä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paluummuuttajatar: Ihana vertaus! :D Mutta noin se minustakin on. Kun tarpeeksi maistelee, opppii kenties pitämään ja löytyy se oma suosikki. :)
      Minäkään en aikoinaan ollut nykytaiteen ystävä, mutta niin sitä vain on mieli vuosien varrella muuttunut.

      Poista
  3. Olipa kiinnostava kierros, kiitos! Herätti paljon mietteitä yksinäisyydestä ja sosiaalisesta mediasta. Herätteli itseäkin kysymään jatkossa rohkeammin tuttuja seuraksi vaikka retkelle (olen aika arka kysymään, vaikka eihän siinä häviä mitään). Olen huomannut, että joskus yksinäisyydestä kärsivät ihmiset ovat pikkuisen äkäisiä (tai vain sattunut kohdalleni), mikä on pelottanut herkkänä edes ehdottamaan mitään. Minun pitäisi vähän parkkiintua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pihi nainen: Joskus se yhteydenotto kannattaa aloittaa vaikka ihan lähemmästäkin piiristä. Meillä on opeteltu ottamaan enemmän yhteyttä sukulaisten kesken, joita tietyllä tavalla pidetään itsestäänselvyyksinä. Verisukulaisten kohdalla kun helposti heittäytyy ajattelemaan etteivät he katoa mihinkään. Mutta koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.
      Hmm, en ole tullut ajatelleeksi että yksinäiset ihmiset ovat äkäisiä, mutta ehkä siihen liittyy jotain itsesuojeluakin. Vaikka pitäisi osata/yrittää nähdä sen äkäisyyden taakse. Kukaan tuskin pahastuu jos kysytään seuraksi jonnekin, tai vaikka vaan mennään seuraksi.

      Kiitos itsellesi, kommenttisi sai ajattelemaan myös.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kirjakko: Kiitos, yritän kuvien avulla aina havainnollistaa omia tuntemuksia. Tämän näyttelyn osalta pääsi taas sellaiseen flow-tilaan, hyvässä ja pahassa. :)

      Poista