tiistai 31. toukokuuta 2016

Hurmioituneesta Taiteentuntijaksi

Tämä tuli vähän yllätyksenä itsellenikin. Olen aloittanut Savon Sanomien kulttuuribloggaajana nimellä Taiteentuntija. Kuopion kulttuurikentältä tuli pyyntö, että josko voisin kirjoittaa kulttuurista myös lehden alaisuuteen. Taiteentuntija tulee olemaan eräänlainen Hurmioituneen sisarblogi. Se ei vaikuta Hurmioituneen sisältöön todennäköisesti mitenkään, vaan täällä jatketaan samanlaisella sekahedelmäsopalla kuin ennenkin. Mikäli jotakuta kuitenkin kiinnostaa myös mitä toisen blogin puolella tapahtuu, linkittelen tekstejä kenties myös tänne.

Jännittää. Vaikka johan tässä kirjoitellaan blogimaailmassa jo kuudetta vuotta. Mutta ehkä se, että Hurmioituneelle on muodostunut jo vakituinen lukija- ja kommentoijakunta, että "tyhjään tilaan" hyppääminen tuntuu pelottavalta. Yritän kuitenkin ottaa rennosti ja kirjoitella silloin ja siten kuin hyvältä tuntuu.
Toinen hämmentävä huomio oli löytää itsensä tällaiselta listalta. En tiedä yhtään millä perusteella/meriiteillä minut on nostettu "maamme suosituimmat kulttuuriaiheiset blogit" listauksessa kolmanneksi. Eihän tässä voi muuta sanoa kun Kiitos! ♥ Etenkin teille pidempään mukanani kulkeneille. 

Eikös me jatketa samoilla raiteilla? 
Vauhti tulee tuskin tästä kiihtymään, että ehtii nauttia niistä maisemistakin. :)

maanantai 30. toukokuuta 2016

Harmaa arki?

Katselin tuota tekstiä joskus alkutalven loskakeleissä ja mietin, että kyllä. Mutta niin se vain mieli ja olotila muuttuu. Nyt kun katselin samaa kylttiä keltaisen voikukkapellon reunassa, ihan hymyilytti. Onpa joku osannutkin valita osuvan värin tekstille: keväänvihreä.
Arki on kaukana harmaasta. Verkkainen tuoliprojekti (5 kpl) alkoi entisten maalien hionnalla ja jatkuu todennäköisesti vielä monta tovia. Yhtenä iltana sain pienen siivekkään kaveriksi. Ei hätkähtänyt vaikka surisin koneen kanssa. Siinä se lenteli ja laskeutui, vuorotellen. 
Ensimmäiset kesäpyykitkin tuli kuivattua ulkona.
Viikonloppuna kestittiin ystäväpariskuntaa, käveltiin kaupungilla ja päädyttiin lopulta Magialle jätskille. Täällä on superhyvät muikut ja taivaallista jätskiä. Tällä kertaa suussa suli Art Cateringin suklaapallo ja sen kaverina Jägermeister-jäätelö.  Ne muikut jäi nyt maistattamatta, mutta onpahan vieraille jotain seuraavallekin kerralle.
Edellinen ilta oli aloitettu Soppabaarin tapaksilla, josta siirryttiin katsomaan jalkapallon Mestarien liigaa. Siis minä, joka on edellisen kerran katsonut jalkapalloa joskus 2000-luvun alussa, kun David Beckham pelasi Manchester Unitedissa. Koskaan en ollut Atleticosta kuullutkaan, Real Madrid sentään oli tuttu. Ja tunnistin jopa Realin joukkuetta valmentaneen Zidanen. No mikäs siinä oli peliä seuratessa, hyvässä seurassa, vaikkei intohimoa peliä kohtaan juuri ollutkaan. Ympärillä elettiin hetkessä sitäkin innokkaammin.
Kotona on ollut hiljalleen etenevä raivausprojekti, jonka tuloksena olen tyhjennellyt kirjahyllyistä ylimääräisiä kirjoja. Siis sellaisia, joita keräsin ja säilytin varmuuden vuoksi opiskelujen ohessa ja opiskeluja varten. Nyt päätin, että rajaan kirjahyllyn sisällön tiukemmin omaan työ- ja tutkimusaiheeseen, muut saavat lähteä. Tämän myötä päätin kutsua itseni tänään yliopistolle henkilökunnan kanssa kahville, sillä vein kirjakasat laitoksen kirjanvaihtopisteeseen. Ajattelin, että on ihan turha mennä tarjoamaan kirjoja minnekkään antikvariaattiin, kun kohdeyleisö taidekirjoille löytyy tutusta ympäristöstä. Ja niinhan siinä kävi, että osa kirjoista ehti hävitä parempiin hyllyihin kesken kirjojen nostelun.
Kaikki kirjat eivät mahtuneet vaihtolaatikkoon.
Olipa ihana nähdä tuttuja kasvoja ja kuulla kuulumisia. 
Myönnettäköön, että vähän haikea fiilis tuli kampuksella kierrellessä.
Mites siellä? Millaista arkea?

torstai 26. toukokuuta 2016

Arvovieraita

Töissä pääsee silloin tällöin jännittäviin kohtaamisiin arvovaltaisten vieraiden kanssa. Jännittäväksi tilanteet tekee lähinnä se, että harvoin joutuu käyttämään niinkin hienoja titteleitä kuin His Beatitude, His Eminence tai His Excellency. Yleensä minun on vaikea muistaa, että mikä se titteli nyt kenenkin kohdalla englanniksi oli. Ainut minkä muistaisin automaattisesti on Your Highness, mutta sitä ei ole tullut vielä koskaan käytettyä.... ;P
His Eminence, Metropolitan Kleopas of Sweden and all Scandinavia.
His Beatitude, Metropolitan Tikhon of All America and Canada.
Viimeisinpänä RIISAssa vieraili Kyproksen tasavallan suurlähettiläs Evangelos Savva. Esittelimme hänelle museon kokoelmissa olevan kreikankielisen filokalian ensipainoksen vuodelta 1782. Laatokan Valamon igumeni Damaskin osti kirjan Ateenasta 1872. Filokalia on kokoelma 300 - 1400-luvuilla eläneiden erakkojen mietteitä, jotka kokosi yhteen Makarios Noteras (1749-1809). Pyhä Nikodimos Pyhävuorelainen viimeisteli tekstit julkaisukuntoon, ja teos julkaistiin kreikaksi ensi kerran Venetsiassa 1782.
His Excellency, Ambassador of the Republic of Cyprus in Helsinki.
RIISA - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
RIISA - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmat.
Titteleistä huolimatta useat vieraat paljastuvat kohtaamisissa lämpimiksi ja helposti lähestyttäviksi. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Puhetta taidekritiikistä

Bongasin ensimmäiset kritiikki-tapahtumat Jyväskylästä, mutta yhteenkään en päässyt. Tämän vuoksi olin riemuissani, että Kritiikki-illan nimellä kulkenut tapahtuma ilmestyi myös Kuopioon. Taiteen edistämiskeskuksen ja VB-valokuvakeskuksen yhteistyöllä toteutettu tapahtuma oli osa VB:n kulttuuri-iltoja. Mukana keskustelussa olivat kirjailija Jouni Tossavainen, Ars Liberan puheenjohtaja, kuvataiteilija Timo Kokko ja Savon Sanomien toimittaja, kriitikko Veera Jääskeläinen. Keskustelua veti toimittaja Risto Löf ja läänintaiteilijan puheenvuoron piti valokuvaaja Harri Heinonen

Tapahtumakuvauksessa oli lause, joka herätti mielenkiinnon välittömästi: Mihin taidekritiikkiä tarvitaan, kuka sitä saa kirjoittaa ja mikä on sen tulevaisuus? Veera Jääskeläinen aloitti sanomalla, että kritiikki on kulttuurikeskustelua, mutta etenkin sanomalehdissä kenttä jolle kritiikkiä kirjoitetaan on erittäin laaja. Tämä näkyy omasta mielestäni pahimmillaan siten, että kritiikki(?) on lähinnä taiteilijaesittely, johon sisältyy lyhyt kuvaus näyttelystä. Jääskeläisen mukaan kritiikissä tulee kuulua kriitikon oma ääni ja ajatus. Jouni Tossavainen (ihailtavan suorasanainen heppu) sanoi, että mikäli kriitikko ei uskalla sanoa mistään mitään, on parempi olla kirjoittamatta. "Turha rasittaa lukijoita turhalla tiedolla."
Hannele Rosenbröijer: Yksityiskohta teosparista Huutajat (1-2), 2012.
Keskustelusta kävi nopeasti ilmi, että taiteen tekijöille kritiikki on tärkeää, jotta esimerkiksi museot uskaltavat ottaa "riskejä". Kriitikoiden nostaessa positiivisessa mielessä taiteilijoita ja heidän näyttelyitään esille, museot ja galleriat kiinnostuvat heistä nopeammin. Timo Kokko yhtyi kommentteihin sanomalla, että etenkin taidekentän sisällä ammattimainen keskustelu on tärkeää. Hänen mukaansa taidealoilla on eroja, mutta esimerkiksi kuvataidekritiikki on tiettyjen henkilöiden käsissä. 
Kimmo Pyykkö: Yksityiskohta teoksesta Uni, 1975, alumiini.
Jotta taidekritiikki pysyisi kritiikkinä eikä pelkkänä tyhjänä tuoteselostuksena, panelistien mukaan kriitikoiden olisi osattava kommunikoida taiteen kanssa ilman taiteilijaa itseään. Kriitikot ovat eräänlaisia välittäjiä, jotka kertovat mitä taiteilijat teoksillaan luovat. Harri Heinonen kuitenkin muistutti, että jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide. Nykyinen kurja taloustilanne näkyy myös kulttuuritoimituksissa. Niin sanotut tähtikriitikot ovat siirtyneet sivuun ja yleistoimittajien on hallittava myös kulttuurikenttä.
Tommi Toija: Ei, 2014, maalattu ja lasitettu keramiikka.
Kritiikin hallintaa?

Taidekritiikin hallintaa tapahtuu jo siinä hetkessä, kun valitaan kuka mistäkin jutusta/näyttelystä kirjoittaa. Kuten edellä mainittiin, jokainen kritiikki on vain yhden ihmisen mielipide, jolloin jokaisella kirjoittajalla lopputulos on erilainen. Sähköinen media on ajanut monella tapaa painetun lehden ohi, joten kritiikkien julkaisuilla lehdissä on kiire. Ensi-iltojen ja huipputapahtumien on näyttävä lehdessä jo seuraavana päivänä tai juttu on ehtinyt mennä jo vanhaksi. Tätä kuvailtiin "sopulilauman" toiminnaksi. Tietyt kritiikit/jutut on julkaistava lehdissä samaan aikaan tai muuten juttua ei voi julkaista enää ollenkaan. Jos ei ehtinyt mukaan yhteiseen julkaisuaaltoon, jutulla ei tee enää mitään. 

Kiire ja rajattu merkkimäärä tekevät kriitikon työstä haastavaa. Jouni Tossavainen kommentoi kritiikin nykytilaa ironisesti sanomalla, että kun nykyään kaikki sanottava pitää tiivistää mahdollisimman lyhyeksi, "80-90-luvuilla lehdissä kysyttiin kuinka monta sivua jutulleen haluaa antaa". Veera Jääskeläinen tietää kriitikon haasteet, kun juttujen on oltava valmiita seuraavana päivänä. Hänen mukaansa kriitikko tarvitsee myös rohkeutta. Samalla tavalla kun taiteilija jättää työnsä yleisön arvosteltavaksi, myös kriitikko laittaa omat ajatuksensa likoon sekä taiteilijan että yleisön luettaviksi.
Kansallisbaletin kesäkiertue Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.
Kuka saa kirjoittaa?

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että taidekritiikin tulee olla ammattimaista. Nykytilanne lehdissä on haastava, kun yleistoimittajien tulee hallita kulttuuristakin eri osa-alueita. Keskustelussa tuli kommentti, että kriitikon on kirjoitettava siitä mitä hän ymmärtää. Tällä tarkoitettiin sitä, että urheilutoimittaja ei voi kirjoittaa ammattimaista kritiikkiä esimerkiksi balettiesityksen ensi-illasta.

Timo Kokon mukaan hyvä kriitikko haluaa tuntea taiteilijan tarkoituksen ja pyrkimyksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kritiikki tulisi kirjoittaa suoraan taiteilijan kautta, vaan kriitikon tulisi kietoa teksti omiin näkökulmiinsa. Taidekentän rikastuttamiseksi kulttuurista kirjoittavia tahoja haluttaisiin kentälle lisää. Osa oli huolissaan liian passiivisesta kielestä, jossa minä-persoona kadotetaan kokonaan objektiivisen näkökulman alle.
Merja Nykänen: Alla ikivanhan auringon, 2015, installaatio (paperi, kanaverkko, readymade, spraymaali).
Mikä on kritiikin tulevaisuus?

Kritiikki ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Itse asiassa se on jo muuttanut muotoaan siirtymällä nettiin. Lehdissä julkaistavat kritiikit julkaistaan usein myös verkossa, jolloin mukaan astuu myös lukijoiden vuorovaikutus. Kriitikot jakavat ajatuksiaan mm. blogeissa ja lukijat pääsevät kommentoimaan ja jakamaan omia ajatuksiaan. Näistä näkyvin esimerkki on kenties Otso Kantokorven Alaston kriitikko.

Kulttuurikentän vaikuttajat ovat myös siirtyneet verkkoviestintään ja blogimaailmassa kirjoittelevat paitsi taiteilijat itse myös esimerkiksi museoiden kuraattorit. Näissäkin on sudenkuoppansa, ettei teksteistä tule vain tyhjästi kolisevia tuoteselosteita ja mainoksia meneillään olevista näyttelyistä. Jouni Tossavaisen mukaan väkisin väännetyistä teksteistä ei nauti eikä hyödy kukaan. Kriitikoiden identiteetti on kuulema muuttunut kun ajatellaan, että "se mitä minulla on annettavaa, voin julkaista sen netissä". Lehdet kulkevat auttamattomasti aina jäljessä, kun verkossa tekstit kulkevat viestinnän mukana ja rinnalla. Lisäksi verkossa kulttuurin seuraaminen on laajempaa ja monimuotoisempaa.

Oli lohduttavaa kuulla, että kaikesta verkkoviestinnästä huolimatta sanomalehtien kulttuurisivujen seuraaminen on pysynyt tasaisena vuosien varrella. Jokaisella osiolla on ilmeisesti vakiintunueet lukijansa. Ne ketkä lukevat kulttuurisivuja, lukevat niitä edelleen ja ne ketkä seuraavat urheilusivuja, seuraavat niitä samalla tavoin.  

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, että kulttuurikeskustelua tarvittaisiin lisää. Sitä saadaan lisää pitämällä kovempaa ääntä niin sanomalehtien sivuilla kuin verkossakin. Keskustelun lopuksi joku taisi yleisöstä kysyä, että milloin saamme kritiikin läänintaiteilijan? Siinäpä yksi hyvä keino taidekritiikin ja kulttuurin edistämiseen! Itse asiassa ajatus ei ole aivan tuntematon, sillä Nokkonen (Hyötykasvi, jolla on polttava kosketus)-blogia kirjoittava Raisa Jäntti sai Taiteen edistämiskeskukselta kahden kuukauden apurahan taidekritiikkien kirjoittamiseen Pirkanmaalla. Onnittelut! :)
Hurmioitunut taidekriikin kentällä?

Oma suhteeni taidekritiikkiin on hieman monimutkainen. Sitä tarvitaan, pidän siitä ja haluaisin lukea siitä lisää. Olen sisällyttänyt taidehistorian tutkintooni yhden kritiikistä kirjoittamisen kurssin, koska pidin sitä hyödyllisenä ja mielenkiintoisena blogini kannalta. Olen joskus myös tarjonnut itseäni/tekstejäni nimeltä mainitsemattomalle lehdelle, mutta en koskaan saanut vastausta. Olen saanut palautetta, että kirjoitan blogissani hyviä kritiikkejä. Itse kuitenkin vierastan sanaa kriitikko, sillä oma näkemykseni ei istu siihen mielikuvaan, joka minulla on kritiikkien kirjoittamisesta:

1. Kiire. Blogissa ei ole koskaan kiire, sillä saan julkaista tekstit juuri silloin kun itse haluan. Pyrin kuitenkin ajattelemaan myös taiteilijoiden/museoiden etua siten, että blogitekstin julkaisemisen jälkeenkin halukkailla olisi aikaa käydä katsomassa näyttely myös itse. Aina tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole mahdollista. Hyvän tekstin tuottaminen vie minulta aikaa useita tunteja, enkä koe pystyväni tuottamaan sisällöltään laadukasta tekstiä saman päivän sisällä, kun olen käynyt katsomassa näyttelyn. Taide tarvitsee aikaa vaikuttaakseen ja usein minulle käy niin, että selkeät ajatukset syntyvät vasta jälkikäteen, kun katson näyttelystä ottamiani kuvia kotona. 

2. Merkkimäärä. Toiseksi suurin kompastuskivi. Lehdissä on tietyt merkkimäärät eri osioille ja jutuille, joten koen erittäin rajoittavana sen, että joutuisin laskemaan sanoja samalla kun pyrin muotoilemaan ajatukseni ja tulkintani lauseiksi. Pidän mielikuvien herättämisestä ja tulkintojen linkittämisestä esimerkiksi taidehistoriaan, ehkä tunnelmien maalailustakin, joten en halua puristaa tekstiä lyhyeksi vain siksi, että minulta loppuu käytettävä tila kesken. Blogissa tila ei koskaan lopu kesken. Eri asia tietysti on kuinka pitkiä jaaritteluja lukijat jaksavat lukea... ;P

3. Kuvat. Edelliseen tilan puutteeseen liittyen, lehdissä ei voi julkaista yhtä runsaasti kuvia kuin blogissa. Täällä voin itse määritellä kuvien sijainnin ja määrän. Lehdissä näyttelystä julkaistaan yleensä yleiskuva tai yksi teoskuva. En osaa kuvitella tilannetta, että kirjoittaisin taiteesta ilman kuvia. Jos kiinnityn jonkin teoksen yksityiskohtaan koen, että myös lukijoiden on nähtävä sama minkä minäkin. Näin teksti myös tasapainottuu ja pysyy mielenkiintoisena, kun kuvat jaksottavat kokonaisuutta.
 
4. Taiteilijakeskeisyys. Lehtijutuissa kuluu (omasta mielestäni) monta turhaa merkkiä siihen, että aluksi kuvaillaan millaisesta taiteilijasta on kysymys. Mistä hän on kotoisin, mitkä ovat hänen meriittinsä ja tunnetuimmat teoksensa. Sanottakoon nyt, että teen näitä taiteilijaesittelyjä toki itsekin, mutta lähinnä sen opitun tavan vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Toisaalta se lyhyt alustus taiteilijasta on helppo keino aloittaa tekstien kirjoittaminen. Loppujen lopuksi minulle on ihan yksi ja sama kuka tai millainen taiteilija on, sillä haluan nostaa pääosaan nimenomaan taiteen, en taiteilijaa. Tämän vuoksi osa tutuista taiteilijoista tietääkin, etten halua kuulla heidän omia kommenttejaan teoksista ainakaan ennen kuin olen itse muodostanut niistä mielipiteeni. Hyvä esimerkki tästä on myös aiempi Sisäistä hehkua -blogitekstini. Välttelin tietoisesti Timo Kokon näyttelystä kirjoitettua lehtikritiikkiä kuin ruttoa sekä työpaikan kahvitauoilla että netissä, ennen kuin olin itse saanut kirjoitettua oman versioni.  

5. Objektiivisuus. Kriitikot kirjoittavat usein häivyttämällä minä-sanan ja persoonan. Minä sitä vastoin haluan, että teksteissä välittyy minun ajatukseni ja minun kokemukseni. Haluan, että lukijat ymmärtävät, että kirjoitan nimenomaan omasta näkökulmastani, eikä se ole ainoa oikea näkökulma. Haluan antaa esimerkkejä teosten tulkintaan, avata niitä omien kokemusteni kautta, jolloin lukijat uskaltavat tulkita taidetta vapaammin kenties itsekin.

6. Kriitikko. Olen panelistien kanssa samaa mieltä siitä, että kritiikki antaa avaimia kulttuurin kieleen. Se mahdollistaa erilaisia taiteen lukutapoja. Pidän kuitenkin itseäni enemmän tarinallistajana kuin kriitikkona, vaikka rajanveto onkin välillä häilyvä.

7. Jääviys. Keskustelussa oltiin sitä mieltä, että ammattikriitikko pystyy myös jääväämään itsensä tilanteesta, jossa kokee olevansa liian läheinen jonkin näyttelyn/teoksen kanssa. Tiedostan itsekin, että museotyöntekijänä en voi kirjoittaa vapaasti kaikesta, jos olen osallisena näyttelyissä tavalla tai toisella. Tällöin pyrin hakemaan toisenlaista näkökulmaa, kuten esimerkiksi tässä tapauksessa. Haluan kuitenkin edistää kulttuuria ja tietoutta näyttelyistä/tapahtumista, joten hyväksyn myös sen tosiasian, että blogissa saattaa olla puhtaasti myös paheksuttuja "tuote-esittelyjä". Ymmärrän myös, että en ole esimerkiksi teatteritaiteen asiantuntija, mutta mikäli aiheessa on jotain tuttua, kuten esimerkiksi Fridan tapauksessa koen, että uskallan kirjoittaa siitä jotain.
Jutussa viitataan tähän blogitekstiin.
Rehellisesti sanottuna en osaa arvioida objektiivisesti omaa merkitystäni taidekentällä. Tiedän, että minusta puhutaan, iso osa ainakin Keski-Suomen ja Pohjois-Savon kulttuurikentällä tietää kuka/mikä on Hurmioitunut. Silti meinasin tukehtua pari vuotta sitten kahviini kun huomasin, että painetussa Taide-lehdessä oli siteerattu blogiani ja kirjoituksiani. Enhän minä voi loppujen lopuksi tietää ketkä kaikki blogiani lukevat.
 Mielenkiintoinen ilta, mutta tuntui että aiheesta raapaistiin vasta vain pintaa.

Kaipaatteko lehtiin ja mediaan lisää taidekritiikkejä ja kulttuuriuutisia? 
Seuraatteko paperisia ja/tai sähköisiä kulttuurisivuja? 
Pureskelenko blogissani teokset/näyttelyt liian valmiiksi?

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Valokuvausta Valamossa

Alkukeväästä sain kutsun osallistua pienelle valokuvausreissulle Valamoon. Ei tarvinnut kahta kertaa pyytää ja niin siellä piipahdettiin yhtenä lomapäivänä. Tämä siis ei ollut mikään työjuttu, vaikka yhteistyökuvioksi sen kai voisi laskea. Päiväreissun tarkoituksena oli valokuvata Mestarin jälki II -näyttelyn kristillisaiheiset teokset Jyväskylän yliopiston Kirkkotaiteen ja -arkkitehtuurin tutkimusinstituutin käyttöön. Samanlaisesta retkestä kerroin jo vuosi sitten Mestarin jälki I -näyttelyn kohdalla. 
Itseni lisäksi mukana matkalla oli yksi taidehissan professori sekä kulttuuriperintöasiantuntija. Tällä kokoonpanolla tehtävä onnistui ennätysajassa, kun yhteispeli toimi moitteettomasti. On aina mukava tehdä hommia (lomallakin) sellaisten henkilöiden kanssa, ketkä jakavat samanlaisen kiinnostuksen kirkkotaiteeseen. 
Dokumentointiretki tehtiin jo huhtikuun alussa ja kyseinen näyttely päättyi 30.4. Mestarin jälki II teki Valamon luostarin näyttelyiden kävijäennätyksen yli 15 200 kävijällä. Onnittelut!
Essi Renvallin Ristiinnaulittu.
Eilen Valamossa avautui vuoden mittainen Via Finlandia -myyntinäyttely, joka on läpileikkaus suomalaisten taiteilijoiden teoksista. Myytävät teokset ajoittuvat aikavälille 1800-1970. 

RIISAllakin on eräänlaista yhteistyötä Valamon luostarin kanssa, mutta siitä kenties lisää myöhemmin.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Air Force

Harvoin tulee ajatelleeksi, että lentokentän ja lennoston läheisyys ja niiden äänimaailma ei ole kaikille arkea. Meitä kuljetettiin jo alle kouluikäisinä katsomaan lentokoneita Rissalaan, vaikka ei mihinkään lennettykään. Nimestään huolimatta Kuopion lentoasema sijaitsee Siilinjärven puolella. Samoin Karjalan lennoston Hornet-hävittäjien äänet olivat/ovat tuttua kaikua Siilinjärven taivailla.
Myöhemmin huomasin olevani lentoasemalla töissä, tosin vain siivoamassa opintojen ohessa. Siivoojana pääsee sellaisiin paikkoihin, joihin ei ihan jokainen pääsekään. Muistan, että ennen työlupaa ja kulkukorttia tuli suorittaa hyväksytysti tarkka turvallisuuskoulutus. Yksi ikimuistoisimmista hetkistä oli nousta ensimmäisen kerran lennonjohtotorniin yksin siivoamaan. Voi sitä nappuloiden ja namiskoiden määrää! Aloittaessani työt käytössä oli vielä tuo vanhempi ja matalampi torni. Sitä kuulkaa hiukka pelotti pölyhuiskun ja rätin kanssa pyyhkiä niitä painikepöytiä, sillä kyseisiä tasoja ei siihen aikaan saanut lukittua siivouksen ajaksi. Lennonjohtajat vielä ensimmäisellä kerralla taisivat vitsailla, että älä sitten paina tästä tai tästä napista tai muuten kentän päässä nousee verkko pystyyn...
Uuden tornin valmistutua homma oli sitten siivoojalle vähän turvallisempaa, kun kaikki painikkeet sai lukittua siivoustilaan. Hommassa tuli kuitenkin olla edelleen tarkkana, sillä mikäli torniin tuli puhelu, siinä ei voinut huudattaa pölynimuria samaan aikaan. Tuolta jäi mukavat (ja jännittävät) muistot.
Muun muassa näiden tarinoiden vuoksi halusin valokuvaamaan Yhdysvaltojen ilmavoimien vierailua Siilinjärvellä. Oregonin kansalliskaartista saapui kuusi Boeingin F-15-hävittäjää sekä iso Boeingin KC-135 -tankkauskone. Yhteensä laivuevierailulla on 150 henkilöä. Vierailu kestää ensi perjantaihin 20.5. saakka. Valitettavasti harjoitukset keskittyvät virka-aikaan, joten olin varma etten pääsisi näkemään/kuvaamaan yhtään mitään. Yleisölle ei myöskään ole järjestetty erikseen varsinaisia seuraamisharjoituksia, vaan laivueet keskittyvät omaan harjoitteluunsa. Konebongarit ja muut asiasta kiinnostuneet voivat kuitenkin halutessaan nähdä koneiden nousuja ja laskuja. Karjalan lennosto järjesti lentoaseman terminaalin viereen korokkeen, josta näkee lentokentän aidan yli ja voi kuvata koneita.
Helluntain vierailu tuotti tulosta. Saavuin sattumalta paikalle juuri oikeaan aikaan, kun yksi koneista oli käynnistämässä moottoreitaan. 
Rissalassa sijaitsee myös Savon ammatti- ja aikuisopiston lentokoneasentajakoulutus, Kuopion laskuvarjourheilijat ry sekä Kuopion lentäjät ry. Erään hallin pihalla harjoittelivat asentoja laskuvarjohyppyä varten. 
Enpä päästä teitä tästäkään kohteesta ennen pientä taidekatsausta. Lentoaseman liikenneympyrään haettiin kilpailulla taideteosta vuonna 2011 ja voiton vei Antti Immosen Hallittuja silmukoita. Teosta kiiteltiin sisällöllisesti monitasoiseksi, herkäksi ja ilmavaksi.
Kyllä se katseen vangitsee edelleen kun tuosta ohi ajelee.

Sisäistä hehkua

Kuopiossa ei voi valitettavasti kehuskella näyttelytilojen määrällä. Uusin tulokas on kuitenkin Galleria Kulma, joka sijaitsee Satamankulman kulttuuritilassa. Galleria Kulman makasiinin 2. kerroksen näyttelytilassa on esillä Timo Kokon installaatio Momentary Appearance. Samaisen näyttelyn ensimmäinen versio on ollut esillä Helsingin MUU galleriassa kesällä 2015. 
En ollut aiemmin käynyt makasiinin näyttelytilassa. Itse asiassa ensivaikutelma oli kaikkea muuta kuin astumista näyttelytilaan, sillä pimeään tilaan tuli valoa ainoastaan oviaukosta. Kiipesin puisia portaita toiseen kerrokseen. Täydellinen pimeys pysäytti askeleet aivan portaiden päähän, sillä en uskaltanut liikkua edemmäs, koska en tiennyt mihin astuisin. Ainoat valopisteet olivat lattialla hehkuvat pienet sienet.
Jouduin seisomaan paikallani jonkin aikaa ennen kuin silmät tottuivat pimeään. Hetken päästä erotin jo lattian ja betonilohkareiden muodot ja uskalsin liikkua lähemmäs. 
Betonilohkareista nousi pieniä sieniä, joiden lakin alta hehkui valoa. Tunnelma oli vähän samanlainen kuin suurtuhon jälkeisissä elokuvissa. Ihmisistä on jäljellä vain rakennusten raunioita ja luonto on tavalla tai toisella astunut ihmisen ohi. Kovasta ja kylmästä betonista nousee jotain "elävää", joka valaisee tilaa. Oman tilansa. Ihminen tarvitsee ympärilleen paljon tilaa eikä tarve tunnu koskaan katoavan. Tilan tarpeeseen kietoutuu lisäksi yltäkylläinen materia, joka vääristää tilan tarvetta entisestään. Pimeässä tilassa seisoessa sitä heräsi miettimään, kuinka kauniilta pimeässä hehkuvat sienet näyttivät. Vaatimaton ja karu kasvualusta, mutta sienet näyttivät hyvinvoivilta. Yksin tai pienissä ryppäissä. Tiedättekö miksi? Se valaiseva hehku tuli sisältä. Ei ulkopuolelta. 

Laittoi pohtimaan omaa hyvää tilaa. Millainen on oma hehkuva tilani? Myönnän olevani materialisti vaikka yritän aika ajoin piilottaa piirrettäni siihen, että teen hyvää kierrättämällä vanhaa ja käytettyä. Mutta harvoin se hehkuva tilani on kiinni siitä ympärillä olevasta materiasta, ei ainakaan pidempiaikaisesti. Kyllä se tulee loppujen lopuksi siitä, kuinka paljon ympärilläni olevien ihmisten lakin alla hehkuu sisäistä valoa.
Viereisessä tilassa kuului vaimeaa veden ääntä. Kävelin oviaukkoon, mutta pysähdyin kun edessäni oleva letkukaaos alkoi juoksuttaa vettä. Vaikka silmäni olivat suht hyvin tottuneet pimeään, takahuone oli vielä hämärämpi, sillä tilaan ei yltänyt portaikosta kajastava valo. Lattia oli täynnä ohutta letkua, joka kiemurteli kaikkialle. Tämänkin edessä kesti hetki ennen kuin tilaan uskalsi varsinaisesti astua sisälle. Tällaisten töiden äärellä ei voi olla koskaan varma mitä tulee tapahtumaan. Onko mukana jokin säikäytyselementti jos/kun astuu liian lähelle?

Ei tullut säikäytyksiä, mutta letkuissa kulkenut tonic-veden kiniini hohti UV-valossa. Pienet pussit pumppasivat vettä kiertoon kuin keuhkot happea elimistöön. Vesi lorisi pieneen altaaseen ja taustaseinällä oleva kello raksutti äänekkäästi sekuntejaan. Momentary Appearance. Se ihmiselon hetkellisyys mikä oli syntynyt edellisessä tilassa jatkui täälläkin.

Kokko osaa parhaimmillaan värisyttää taiteellaan fyysistä olemusta ja sen hän tuntuu tekevän tietoisesti. Hän hakee tiloja, jotka eivät ole hajuttomia ja mauttomia valkoisia kuutioita. Perinteisessä galleriatilassa tällainen tunnevyöry ei olisi ollut mahdollinen. Kun astuin varastomaiseen rakennukseen tuli epäilys (tulinkohan oikeaan paikkaan?), kun astuin portaat ylös pimeään syntyi jännitys, kun silmät tottuivat pimeään tuli ihastus, kun hapuilin seuraavaan tilaan tuli pelko, kun astuin itse UV-valon alle leimahti leikkimielisyys (huivi ja kynsilakka loistivat veikeästi). Kun kaikki ympärillä oleva, ensiaskeleista hämärään makasiiniin ja takaisin päivänvaloon kulkiessa, on poissa tavanomaisesta tilakokemuksesta, se saa miettimään voimakkaammin omia tunnetiloja ja olemusta teosten äärellä. Se ei ole pelkkää ajatuksellista vuoropuhelua teoksen kanssa vaan koko kroppa reagoi uusiin ja vieraisiin tilanteisiin.

Ainut harmittanut tunne oli pettymys, pettymys siitä, että tässäkö se nyt oli? Olisin voinut hapuilla pimeässä pidempäänkin. Toisaalta luulen, että näyttelyn terävin kärki olisi kadonnut, jos teoskokonaisuuksia olisi ollut liikaa. Nyt materiaalit ja tekniikka tukivat toisiaan siten, että kävijä joutui hieman varuilleen. Kokemus pysyi tuoreena. Pimeässä kaikkea ei näe kerralla, joten yksittäisille elementeille jää tavallista enemmän aikaa. Valoisassa galleriassa yksityskohdat saattavat hukkua kokonaisuuteen, kun yleisvilkaisulla on katsottu koko tila.

Makasiinin pimeään voi astua vielä 31.5.2016 saakka.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

"Puskou eloksen ilos"

Ostin jokin aika sitten arkkipiispa Leon kirjoittaman runokokoelman Metsätähti ja mies joka metsään lähti - Meččütiähti da mies kudai meččäh lähti. Kyseessä on arkkipiispan viides kirja ja tämä pitää sisällään muun muassa luontoaiheisia runoja. Erikoinen teos on siksi, että runot on kirjoitettu sekä suomeksi että karjalaksi.
Bongailen aika ajoin runoja ja erilaisia runoteoksia (kirpparit ovat näissä hyviä), sillä osuvia sanoja voi hyödyntää esimerkiksi nimi- tai syntymäpäiväkorteissa. Olen jo monen monta vuotta jakanut ajatuksiani onnittelukorteissa muiden sanoja lainaamalla. Viimeksi äitienpäivänä poimin Metsätähdestä sanoja äideille.
Satamassa kuljeskellessani harmauden välistä puski voikukka, joka palautti mieleeni tämän:

Talon graniittinen kivijalka
asvalttia vasten keväällä
imee auringosta lämpöä
ja asvaltti, vasta jään peitossa
pinnassansa mustassa
huokuu kylmän jälkeen lämmintä.

Nyt voikukka näyttää voimansa
kun kivijalan ja kadun puristuksesta
murtautuu esiin vahvana
ensin vihreät lehtensä
sitten aurinkoisen kukkansa
puskee elämän ilosta.

- Arkkipiispa Leo -

Taloin graniittukivijalgu
asfal´tua vaste keviäl 
imöü päiväzes lämbüö
i asfal´tu, vaste vai jiän peitos
mustas pinnas
huoguu lämbüö külmän jälgeh.

Nügöi voikukku väin ozuttau
gu kivijallan i uuličan ahtistukses
murdavuu iäre vägevännü
enzimäzikse vihandat lehtet
jälgeh sen päivüpastozen kukan
puskou eloksen ilos.

- Arhijepiskoppu Leo -

Luonto on aina teemana ja vertauskuvana onnistunut. Sen sisälle saa piilotettua monia merkityksiä.

Aurinkoista kevättä!