maanantai 31. lokakuuta 2016

Oma innostus jakoon

"Tiedeyliopiston kulmilta löytyy sekä luonnon että ihmisen tekemää taidetta. Karoliina Kurkinen (vas.) ja Henna Hietainen tapasivat Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella Savilahden rannalla. Taustalla Markku Viitasalon teos Lentoon." Kuva: Olli Herranen
Taiteentuntijan puolella Savon Sanomat otti yhteyttä, että haluaisivat haastatella minua ja Karoliinaa bloggaamisesta. Kun molemmille sopiva ajankohta löytyi, tapasimme toisemme Kuopion yliopiston kampuksella. Lopputuloksena syntyi juttu sekä painettuun versioon että verkkolehteen.
 Teksti: Helka Shecter. Kuva: Olli Herranen

 Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat siitä, mikä on heidän sydäntään lähellä. 

Oma innostus jakoon

Toinen on opiskelija, toinen käy työssä. Toinen luonnontieteilijä, toinen taidehistorioitsija. Molempia yhdistää kuitenkin intohimo omaan alaansa, ja se on tuonut heidät myös Savon Sanomien bloggaajiksi.
Taiteentuntija-blogia pitävä Henna Hietainen on päivätyössä ortodoksisessa kirkkomuseossa RIISAssa. Biolääketieteen opiskelija Karoliina Kurkisen blogi on nimeltään Nature Geek (Luontointoilija).
– Haluaisin blogikirjoituksillani rikkoa ennakkokäsityksiä siitä, että kuvataide on vaikeasti lähestyttävää, ja edistää avoimuutta taidetta kohtaan, Hietainen sanoo.
– Yritän kertoa luonnontieteellisestä tutkimuksesta kansantajuisesti. Usein tiede verhoutuu omaan sanahelinäänsä ja jää siksi etäiseksi, Kurkinen pohtii.
Hän kertoo saaneensa heti palautetta opiskelutoveriltaan.
– Kun kaverini kuuli blogi-ideastani, hän sanoi: Hyvä. Tiede kuuluu kaikille. Minusta se on hienosti sanottu.
Henna Hietaisella on samansuuntainen halu osoittaa, että taide voi kuulua tavallisten kansalaisten arkipäivään gallerioiden ulkopuolelle.
– Tästä hieno esimerkki on katutaideyhdistys Urbaani, joka toteutti upeasti Kuopion Haapaniemen pysäköintitalon seinämaalaukset. 

Kuvataiteista ja historiasta tykkäävä Hietainen yhdisti kiinnostuksen kohteensa taidehistoriaan, josta hän opiskeli maisterin tutkinnon Jyväskylän yliopistossa.
– Siellä puhuttiin, että Kuopion taiteellinen henki on melko köyhä, ja olin itse vähän samaa mieltä. Mutta paljon on tapahtunut kuudessa vuodessa. Esimerkiksi Ars Libera on voimissaan ja taidemuseossa on parastaikaa sen riveistä hieno näyttely. Taide alkaa olla nosteessa täälläkin, Hietainen arvioi.
Blogissaan Hietainen on postannut muun muassa VB-valokuvakeskuksen näyttelyistä ja lapsuuden taidekokemuksistaan. Hän kiertää näyttelyitä ja museoita lähinnä Kuopiossa ja Jyväskylässä.
– Haluan esitellä tavallisen kävijän silmin jonkin näyttelyn tai yhden tavan tulkita taideteosta.
Kiinnostus maalaamiseen ja piirtämiseen purkautuu nyt blogia varten itse otettujen valokuvien kautta.

Kurkinen on puolestaan aina tuntenut vetoa luonnontieteisiin, vaikka hänen suvussaan on musiikillista ja taiteellista lahjakkuutta, ja hän itsekin sekä soittaa kitaraa että laulaa. Hän aloitti biolääketieteen opiskelut Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012. Ihmisen biologiaan keskittyvä oppiaine on uudistunut lääketieteen suuntaan.
– Aiemmin se oli biokemia, mutta nyt keskitytään yhä enemmän kokonaiseen ihmiseen, vaikka mukana on edelleen paljon kemiaa ja biologiaa.
Opiskelu on Kurkisesta mukavaa, mutta välillä hän malttaa pitää siitä taukoakin.
– Vuoden opiskelun jälkeen vietin 9 kuukautta Australiassa ja tein töitä ravintolassa ja farmilla. Viime syksynä olin vähän aikaa vaihdossa Amsterdamissa.
Omaan tahtiin opiskelusta huolimatta kandidaatin papereiden pitäisi olla ensi keväänä taskussa.

Savon Sanomien bloggaajat kirjoittavat yleensä omalle palstalleen kerran viikossa, jotkut useamminkin. Vaikka blogin kirjoittaminen vie aikaa ja vaatii taustatyötä, se myös antaa.
– Aloin kirjoittaa blogia kehittyäkseni kirjoittajana. Taito ilmaista vaikeatajuisetkin asiat selkeästi on tärkeää myös tutkijalle esimerkiksi rahoittajia lähestyttäessä. Samalla harjaantuu lukemaan usein vieraskielisiä tieteellisiä tekstejä, Kurkinen selvittää.
Hän on kirjoittanut niin jäätelöpäänsärystä ja avaruusmatkailusta kuin tulevaisuudentutkimuksesta ja luonnon lääkeaineista. Aiheita ei ole vaikea keksiä, päinvastoin:
– Niitä on varastossakin. Äskettäin tilasin kirjoja, joissa käsitellään neuroplastisuutta (aivojen mukautumiskykyä). Siitä kirjoitan varmasti tuonnempana.

Mitä bloggaajamme toivovat tulevaisuudelta?
– Oman alani kannalta toivon, että taiteesta ja kulttuurista ei enää leikattaisi. Itselleni toivon, että intohimoni taiteeseen ja siitä kertomiseen säilyisi, sanoo Henna Hietainen.
Karoliina Kurkisella toiveena tulevaisuudessa siintää tutkijan ura. Sitä ennen pitäisi päästä kaksivuotiseen neurotieteiden maisterikoulutukseen Helsinkiin.
– Mutta lupaan jatkaa bloggaamista sieltäkin, hän lupaa.
__________________________________________________________

Näiden lehtijuttujen lisäksi minut löytää nykyisin myös Instagramista: @hurmioitunut
Siellä halukkaat pääsevät hieman lähemmäs arjesta tehtyjä nostoja.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Virkaten

Sen suuritöisen tilkkupeiton jälkeen en ole tainnut tehdä käsitöitä lainkaan. Kunnes Pinterestissä törmäsin mm. tähän kuvaan:
Kuva: Pinterest.
Rusettipanta! Miten en ollut tuota aiemmin ajatellut! Talvella rusettihuivit ovat liian ohuita lämmittääkseen korvia, joten tällainen neulottu/virkattu versio on toimivampi. Ostin Novitan Heijastus-lankaa, jossa on kätevän paksuuden (nopeasti valmista) lisäksi vielä sekin hyvä puoli, että langan joukossa on ohutta heijastinlankaa. Näin toivon näkyväni paremmin pimeässä myös bussipysäkillä seisoessa.
Inspiraatiokuvasta poiketen ei tullut rusettia, mutta tuli kukkanen. Tämä oli liian jäykkää rusetiksi, joten pitänee tehdä jossain vaiheessa neuloen toinen panta.
Onko siellä iskenyt käsityöinto syksyn myötä?

lauantai 22. lokakuuta 2016

Taidetta Keski-Suomesta

Keski-Suomen museossa avautui Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely. Avoimen näyttelyn kuraattorina toimi Otso Kantokorpi. Näyttelyssä on esillä sekä Taiteilijaseuran jäsenten että seuran ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden teoksia. Tarjonta on kuitenkin rajattu keskisuomalaisiin taiteen tekijöihin ja kahden viime vuoden sisällä valmistuneisiin teoksiin.
Aino-Kaarina Pajari: Hyppy 1, Hyppy 2, Odotus, 2016, puupiirrokset. Kirsi Neuvonen: Pöllöpuu, Pesäpuu, Papukaijat, 2016, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys. Etualalla Outi Markkanen: Karttaruusu, 2016, kartat, vaneri, pöydänjalka.
Isojen ryhmänäyttelyiden ruotiminen on aina haastavaa. Tällä kertaa teoksia on yli 80 ja taiteilijoitakin useita kymmeniä. Kokonaisuutta on mahdoton välittää sellaisenaan blogiin, niinpä teen yksittäisiä teosnostoja. Yleisilme näyttelyssä on kuitenkin harmoninen ja jouhevasti kulkeva, vaikka teoksia ja tekniikoita on todella paljon. Akryyliä ja öljyväriä, kipsiä ja paperimassaa, sekatekniikkaa ja kollaasia, piirustuksia ja grafiikkaa, valokuvia, videoita ja nukkeveistoksia. Muutamia mainitakseni.
Yuichiro Sato: Koivumaisema 4-6/8, 2016, piirustus.
Näyttely alkaa suurikokoisella Yuichiro Saton piirustussarjalla Koivumaisema 4-6/8. Arvostan äärettömän paljon piirustustaitoa, ja ajattelen väistämättä työmäärää mikä niihin on kulunut. Itse asiassa olen aina vähän kateellinen, sillä toivoisin silmäni ja käteni kommunikoivan yhtä hyvin yhteen lyijykynän välityksellä. Japanilainen Sato on vanginnut mielestäni suomalaisen maiseman perusluonteen: käkkyräoksat, vahva runko, tyyni järvi ja mystinen usva kertovat jotain oleellista myös suomalaisuudesta. Yleisilmeessä on jotain meditatiivista, joka pysäyttää.
Yuichiro Sato: yksityiskohta teoksesta Koivumaisema 5/8.
Minna Lenfeldová: Kärsivällisyys ja Odotus, 2016, öljyväri kankaalle. Edessä Elsa Heikkilä: Solina, 2016, maalattu kipsi.
Minna Lenfeldová on käyttänyt teosparissaan sitä värimaailmaa, johon minun on helppo ihastua. Siveltimenvedot ovat utuisia, värit lempeitä, mutta yksityiskohdissa on terävyyttä siellä täällä. Kärsivällisyys on Odotusta onnistuneempi. Kärsivällisyydessä kokonaisuus on aidompi ja luontevampi. Odotuksen vasemman reunan tikkaat näyttävät päälle liimatuilta, vaikka pidän teoksen raikkaudesta vierusparia enemmän.

Elsa Heikkilän yksinkertaiset veistokset toimivat Lenfeldován maalausten rinnalla, vaikka haastavat oman taidemakuni. Solinan hempeän pastellivihreä väri nosti esille sävyjä maalauksista, mutta jätti muuten kylmäksi.
Outimaija Hakala: Vaatekaapissa, 2015; Sängyn alla, 2016, akryylimaalaukset kankaalle.
Outimaija Hakalan teospari Vaatekaapissa ja Sängyn alla on mielestäni esimerkki hengittävästä ja liian tukkoon maalatusta teoksesta. Vaatekaapissa vertikaalit linjat kuljettavat katsetta eteenpäin. Valkoinen, punaisen sävyt ja pilkahdus turkoosia tuovat raikkautta. Siveltimenvedot tuovat liikettä, mutta tukevat vertikaalisuutta.

Sängyn alla teoksessa katse jää pyörimään harmaalle alueelle ja sen siveltimenvetoihin. Maalauksen liike on pysäytetty myös jakamalla teos vaakasuunnassa kolmeen alueeseen. Katse käväisee ylä- ja alareunoissa, mutta palaa aina keskelle, harmaaseen, joka syö ympärillä olevia värejä. Murretut punaisen ja ruskean sävyt eivät pääse hehkumaan samalla tavalla kuin Vaatekaapissa turkoosin nostattamana. Toisaalta maalauksen tunnelma tukee ajatusta sängyn alla olemisesta, ahtaasta ja pienestä paikasta.
Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle.
Esittävämpää maalaustyyliä edustaa mm. Mari Antjärven Hillitty. Samaa utuisuutta, jota on havaittavissa näyttelyn muissakin teoksissa. Kylmää valkoista pehmittää lempeä keltainen. Kasvot on häivytetty aavemaisiksi, mutta niissä on silti jotain tuttua. Lieneekö inspiraationa ollut Kim Kardashian, joka on kuitenkin persoonana kaikkea muuta kuin hillitty.
Jukka Silokunnas: Action of Graffiti, 2016, spraymaali; 400 ml of Red, 2016, video; Jaakko Valo: Ajattelun relativismista 1-3, 2016, tussipiirustus. Etualalla Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka.
Toisenlaista taiteellista ääripäätä edustaa Jukka Silokunnaksen Action of Graffiti. Tämä oli mahtava! Kuinka pelkät sanat voivatkin asettaa ajatukset teoksen ääressä ihan erilaisiin tunnelmiin. Graffitimaalarit ovat tottuneet siihen, että heidän työnsä ovat hetkellisiä. Ne syntyvät, niitä katsotaan jokin aika, kunnes ne maalataan piiloon ja niiden tilalle syntyy uusi teos. Ensimmäisen kohdalla kirjoitan tulevaa, keskellä olen ja olin kirjoittamassa, ja viimeisen kohdalla historian kirjoittaminen on jo mennyttä. Aktiivinen ja elävä kohta on siis tässä ja nyt. Teen koko ajan jotain, joka on samalla tätä hetkeä ja pian jo mennyttä. Minkä tekstin kohdalle sinä asettaisit itsesi luontevimmin?
Sari Mansala: Yön tuoksu; Illankoitto; Autiomaa, 2015, akryylimaalaukset pleksille.
Sari Mansalan maalauksissa huomio kiinnittyi erilaiseen pintastruktuuriin, jossa maali näytti kuin kuplivan. Akryylimaali oli kasautunut ja rutistunut pleksipinnalla, joka sai elävän ja erikoisen lopputuloksen. Näiden kohdalla pidin itse eniten Illankoitosta ja Autiomaasta, sillä abstrakti muotokieli ja maalipinnan elävyys tukivat toisiaan. Katse liikkui sujuvasti ympäri teosta. Pleksille maalaaminen ei kuitenkaan ollut itselleni mikään uusi juttu, sillä olen seurannut esimerkiksi Minja Revonkorven pleksimaalauksia ainakin vuodesta 2013.
Sari Mansala: yksityiskohta teoksesta Illankoitto.
Tuomo Blomqvist: Pelti, 2016, teräs.
Tuomo Blomqvistin teokset ovat todennäköisesti sellaisia, jotka hämmentävät ja ihmetyttävät. Tavallinen ruostunut pellin palanen? Onko tämä nyt taidetta? Readymade (tai object trouvé, löytöesineet) on vaikea taiteenlaji. Mielestäni se on sitä sekä taiteilijalle että katsojalle. Itse asiassa en ole koskaan pitänyt esimerkiksi Marcel Duchampin kuuluisasta Suihkulähteestä (pisuaari), 1917, en vaikka näin sen omin silmin Moderna Museetissa. 
Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.
Readymade ei kuitenkaan tänä päivänä ole sitä miksi se aikoinaan syntyi. Harva enää nykyisin readymade-teoksillaan kritisoi taidekenttää ja kyseenalaistaa niillä taiteen merkityksen. Se aika on jo nähty. Tänä päivänä readymade on osa taidekenttää ja yksi taiteenlaji siinä missä moni muukin. Vaikeaksi taiteenlajin tekee se, että minkä tahansa esineen voi toki asettaa näytteille, mutta ainakin itse olen todella kriittinen sen suhteen onko teos lopulta taidetta vai ei. Etenkään jos teos on vain nostettu näyttelyseinälle tekemättä sille itse juurikaan mitään.
Tuomo Blomqvist: yksityiskohta teoksesta Pelti.
Tuomo Blomqvist on mielestäni taiteilija, joka hallitsee tämän taitolajin. Ihastuin hänen teoksiinsa vuosi sitten Jyväskylän taidemuseon Matkalla maan keskipisteeseen näyttelyssä. Blomqvistilla on taito valita taiteeksi sellaisia esineitä, joiden rujous herättää mielenkiinnon. Esineessä on jotain enemmän, se on nähnyt elämää. Seinälle nostettu peltilevy istui näyttelykokonaisuuteen hyvin eikä hävennyt maalaustaiteen rinnalla lainkaan. Itse asiassa Pellin yksityiskohtia tarkastellessa sen maalauksellisuus nousi esiin. Jäljet ovat vain syntyneet muuten kuin siveltimen välityksellä.
Tuomo Blomqvist: Yö, 2016, teräs.
Vastakohtaisuus kulkee Blomqvistin taiteessa usein ja se näkyy myös -teosparissa. Materiaali on molemmissa sama, mutta käyttötarkoitus ja muotokieli täysin erilainen. Yksinkertaiselta näyttävä ulkomuoto, mutta paljon kertova lopputulos. Tämän kohdalla jo vähän hymyilyttikin: nostaa nyt seinälle käytetty uunipelti! Sileän ja karkean pinnan yhdistämisessä oli jotain vetoavaa.
Tuomas Hallivuo: Huolettomat epäsovinnaiset monumentit, 2016, syväpaino.
Tuomas Hallivuon töihin te pidempään blogia seuranneet olette törmänneet useampaan otteeseen. Hallivuon mustavalkoiset grafiikanvedokset ovat suurikokoisia ja päiväkirjamaisia merkintöjä elämästä. Usein jopa niin syvällisiä, että teoksen ääressä tulee olo, että saako tätä edes katsoa? Mikä on hyvä. Jos taiteilija saa katsojan olotilan muuttumaan radikaalisti, teos ei voi olla muuta kuin onnistunut. Tällä kertaa tunnelmat eivät olleet niin rajuja, sillä teoksessa hehkui elämänilo. Kasvua ja hyvinvointia.
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Kokonaisuus näytti jälleen sekavalta ajatuksenvirralta, mutta kun teosta tarkasteli lähempää, sieltä löytyi kauniita yksityiskohtia joihin tarttua: perunasta ja sitrushedelmästä kasvavia versoja, aurinkoa, tukikeppejä, itsehoitoajatuksia. "Maito ja viljatuotteet pois kuudeksi viikoksi. Kaikki muuttuu ja loppuu. Onneksi minulla on taide. Näenkö kuinka rehellinen uskallan olla. Yritän ohjata elämääni sanoilla. Rakentaa totuuden. Oman halutun totuuden. Voin rakentaa elämäni oikeaan suuntaan. Musta tuntuu että pystyn."
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Rakennelma on kasattu kapean puupalkin varaan, jonka vieressä on saha. Kapea puupalkki on kuitenkin täytetty kivillä. Rakenteilla on siis kenties jotain pysyvää, ja heikostakin alustasta saa kestävän, kun pohjaa vahvistaa. Tukikepeillä, ajatuksilla ja rakenteilla. Kaikki on itsestä kiinni. Pitkästä aikaa Hallivuon teoksen äärellä oli vilpittömästi hyvä olla. Saatoin samastua tunnelmaan.
Tuomas Hallivuo: yksityiskohta teoksesta Huolettoman epäsovinnaiset monumentit.
Näyttelyssä käydään läpi aika lailla elämänalueen kaikki tunneskaalat ilosta suruun, ystävyydestä yksinäisyyteen, huumorista ja leikkimielisyydestä vihaan ja pelkoon tai hyvästä olosta kasvuun ja kukoistukseen. Tämän vuoksi olen tyytyväinen, ettei näyttelyä lähdetty lokeroimaan nimeämällä sitä jonkin tietyn teeman mukaan. Taiteilijaseuran vuosinäyttely riittää kertomaan sisällöstä oleellisen: värikäs kattaus keskisuomalaista nykytaidetta. Katsojat poimikoot kokonaisuudesta teemat, tunnelmat ja suosikkinsa itse.
Mari Antjärvi: Hillitty, 2016, akryyli kankaalle; Anna-Liisa Hakkarainen: Kukkapuu, 2016, sekatekniikka; Päivi Meriläinen: Zaranelli, Exodus, Paradelli, 2016, tussi. Etualalla Tekla Piispanen: Valon lapsi, 2015, paperimassa, huovutus.
Minja Revonkorpi: He, 2016; Muistoja, 2015; Pesä, 2015, akryyli ja lakka pleksille. Tekla Piispanen: Muistikuvia, 2016, sekatenkiikka; Merja Nykänen: Prinsessa?, 2015, akryyli, paperimassa, kanags, readymade.
Ryhmänäyttelyissä on aina hyvä tutustua vähintään yhteen uuteen taiteilijaan. Tällä kertaa itselleni heitä olivat mm. Yuichiro Sato, Minna Lenfeldová ja Sari Mansala. Mari Antjärvi oli nimenä tuttu, mutten muista nähneeni hänen taidettaan livenä. Ainut asia mikä jäi avajaisista hieman harmittamaan oli se, etten nähnyt Otso Kantokorpea. Yksi idoleistani joutui jättäytymään terveydellisistä syistä pois avajaisista. Kaikkea hyvää! Ehkäpä tiemme vielä joskus kohtaavat. Näin on onnekseni käynyt ainakin Anna Kortelaisen ja Hannu-Pekka Björkmanin kohdalla.

Ps. Maakuntien välistä nykytaidetta voi ”vertailla” vuodenvaihteeseen saakka Keski-Suomen museon ja Kuopion taidemuseon näyttelyissä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Katutaiteesta kotitaiteeksi?

Suomalainen katutaide elää kukoistuskauttaan. Uutiset rummuttavat positiivisen vastaanoton ja lisääntyvien seinämaalausten puolesta otsikoilla: ”Suomalaiset haluavat taidetta arkeensa” ja ”Suomeen syntyi valtavia seinämaalauksia”. Sama noususuhdanne, arvostus ja kiinnostus heijastuvat myös Kuopiossa. Yksi suuri tekijä asennemuutokseen ja taiteenlajin esiintuomiseen on Katutaideyhdistys Urbaani ry, joka muistetaan muun muassa Haapaniemenkadun parkkihallin kuvittamisesta graffiteilla.
Valtavirta on siis hyväksynyt graffitit ja isokokoiset seinämaalaukset omakseen, jotta niillä syrjäytetään, tai ainakin väritetään, harmaata betoniviidakkoa. Harva on kuitenkaan valmis ottamaan katutaidetta kotiinsa. Valtavirrasta poiketen, Tarot ja Nightwish-yhtyeistä tuttu kuopiolainen muusikko Marco Hietala päätti tilata Urbaanilta itselleen seinämaalauksia.

Hietala tahtoi kotiinsa persoonallisuutta ja antoi Urbaanille ohjenuoraksi omia kiinnostuksenkohteitaan, kuten science fiction- ja steampunk-kirjallisuuden. Muuten taiteilijat saivat toteuttaa itseään vapaasti. Urbaanin taiteilijat tekivät omia nimettömiä luonnoksiaan, joista Hietala valitsi mieleisensä. Varsinaiset teokset Hietalan kotiin maalasivat lopulta Timo Kokko ja J. Salamaleija kesäkuussa 2016.
Kun Urbaanilta tuli kutsu käydä kurkkaamassa valmiita teoksia paikan päällä, ei siitä voinut kieltäytyä. Asetelma oli mielenkiintoinen: katutaidetta kodin seinillä? Tämä oli nähtävä. 
Täytyy sanoa, että ensivaikutelma oli melko mykistävä. Jos olohuoneen seinällä on korkeutta yli viisi metriä, valkoinen seinä oikein huutaa osakseen huomiota. Ja sitä se sai. Yläkerran lasitasanteelta olohuoneen puolelle luikerteleva olio oli komea ilmestys. Kirkkaanvihreä maalaus hehkui luonnonvalossa. Itse asiassa teos hehkuu kuulema myös pimeässä, sillä siihen on käytetty myös fluoresoivaa maalia.
Olohuoneen lisäksi seinämaalauksia on myös makuuhuoneessa ja keittiössä. Makuuhuoneen kohdalla edellisen asukkaan sisustusmaku ei kohdannut Hietalan ajatuksia kodikkaasta ympäristöstä, joten reliefimäinen ruusutapetti päätettiin ”sytyttää tuleen”. Myönnettäköön, että lopputulos on tosiaan enemmän asukkaansa näköinen kuin kuvailtu lähtötilanne…
Huoneiden lisäksi Hietalan akustiikkalevyt kuvitettiin tyyliin sopivalla kuvastolla:



Harvalla meistä on kotonaan puhdasta viisimetristä seinäpintaa, mutta tämä on hyvä osoitus siitä, mihin katutaide pystyy taipumaan. Taiteilijoiden ja graffitimaalareiden ammattitaito on huikea, joka mahdollistaa taiteen tuomisen ulkoa sisälle ja ripustettavien teosten sijaan myös fyysisiksi seinäelementeiksi. Näyttävän kokonaisuuden rikkoo vain ajatus siitä, että tätä komeutta ei saa mahdollisessa muutossa mukaansa.
Voisitko kuvitella katutaidetta omaan kotiisi?

lauantai 8. lokakuuta 2016

Työhuone

Esittelin kesällä työhuoneeni, jolloin muutin huonekalujen järjestystä käytännöllisempään järjestykseen. Kaipailin silloin myös mattoa huoneeni lattialle ja nyt se löytyi. Ostin tori.fistä virkatun maton, joka on vihdoin oikean kokoinen suhteessa tilaan. Se edellinen Ikean matto näytti lähinnä kynnysmatolta. Ja mikä parasta, matto näyttää nyt minulta. Ripaus sellaista retroa mummolafiilistä olematta kuitenkaan tunkkainen. Hillitty väri sopii mielestäni myös työhuoneen lattialle.
Olen tässä pikku hiljaa saanut haltuun myös kirjahyllyseinän. Nyt kirjat ovat sellaisessa järjestyksessä, että minä löydän sieltä kaiken tarvitsemani. Lajittelin ne teemoittain: Bysantti, ikonimaalaus, ikonitaide, ikonografia, teologia ja tutkimukset. Edeltäjäni suositteli, että tekisin ainakin yhden hyllyn ns. käsikirjahyllyksi, johon laitan kaikki sellaiset kirjat, joita tarvitsen usein. Sellainen muodostuikin nopeasti. Käytetyimpiä teoksia ovat metalli-ikoneista kertovat teokset ja etenkin saksalaiset hopealeimakirjat, tärkeimpänä Verzeichnis der Russischen Gold - und Silbermarken (Venäläisten kulta- ja hopealeimojen hakemisto). Tässä niistä seitsemän vuoden yläaste/lukioaikaisista saksankielen opinnoista on hyötyä. Vaikka täytyy myöntää, että muuten en tule kielen kanssa juurikaan toimeen. Kotimainen Ikonimaalari-julkaisu on myös tärkeä sarja, jota odotan aina innolla ilmestyväksi. Alan asiantuntijat tarttuvat joka numerossa mielenkiintoisiin aiheisiin.
Otamme vastaan erilaisia lahjoituksia tasaisin väliajoin kokoelmapolitiikkaamme nojautuen. Tämä ikoni kertoo sodasta ja siitä selviytymisestä. Kristuksen kasvot on viillelty, mutta ikoni selvisi. Lahjoittaja tahtoi antaa sille turvallisen säilytyspaikan museosta, jotta se säilyisi myös tuleville sukupolville.
Valamon konservointilaitoksen johtava konservaattori Antti Narmala piti tärkeän puheenvuoron, jossa hän puolustaa kulttuuriperinnön säilyttämisen ja vaurioiden ennaltaehkäisyn tärkeyttä. 
"Jos kulttuuriperintömme säilyttäminen tapahtuu tarvittaessa ja on vain suositeltavaa – kuten vuonna 2014 hyväksytyssä strategiassa todetaan niin meillä ei kauaa ole mitä säilyttää ja suojella. Myöskään Museoviraston rooli remonttien ja muutostöiden yhteydessä perustuu äärimmäisen harvoin vapaaehtoisuudelle. Sekä Museovirastoa että seurakuntia velvoittaa näissä asioissa laki."

En voisi olla enempää samaa mieltä Antin kanssa.

Aamun valo

Olen nyt kuukauden verran käynyt perjantaisin aamujoogassa ennen töihin menoa. Tarkoittaa käytännössä sitä, että kello soi vaille neljä, jotta ehdin normaalissa aamurytmissäni bussilla joogatunnille klo 7. Etukäteen ajatus vähän hirvitti, mutta nyt siihen on jo tottunut. Olen joka tapauksessa aina ollut enemmän aamu- kuin iltaihminen. Ajankohta on loistava, sillä työpäivän jälkeen pääsee sitten suoraan viikonlopun viettoon (ja kuittaamaan univelat).
Joogatunnit ollaan toistaiseksi pidetty hämärässä tilassa ilman valoja. Tai no, on siellä aina pari pientä irtovalaisinta, mutta pääasiassa kaikki valo tulee salin ikkunoista, ja se lisääntyy pikkuhiljaa aamun edetessä. Tämä on osoittautunut ihanaksi aamun avaukseksi, vaikka ei olekaan verrattavissa aiemmin kokeilemaani astangaan. Rauhallisen joogan jälkeen on hyvä mennä virkeänä ja vetreänä töihin.

Kollaasikortteja

Palataanpa pitkästä, pitkästä aikaa askartelun maailmaan. Ajattelin, että olen osan tekemistäni korteista tässä välissä jo esitellytkin, mutta ilmeisesti edellinen korttipostaus onkin tehty jo yli kolme vuotta sitten...? Joten lienee ihan hyvä aika nostaa esille joitain tuotoksia vuosien varrelta.
Tämä on aina ollut sellaista terapeuttista näpertämistä.