sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Taideostoista

Taiteen ostaminen on ollut ahkerasti otsikoissa mm. Taikon perustamisen ansiosta. Bloggasin siitä aiemmin täällä ja nyt mm. Sara Parikka innostui ostamaan taidetta kotiinsa. Myös Taide-lehti keskittyi aiemmassa numerossaan (5/16) taiteen ostamiseen. Olen selaillut Taikon ja gallerioiden verkkokauppoja aina silloin tällöin, mutta tähän mennessä olen itse ostanut lähes kaikki teokset suoraan taiteilijoiden näyttelyistä tai taiteilijoiden myyntitapahtumista (Jyväskylässä esim. Taidebasaari). On äärettömän hienoa, että Taikon ja gallerioiden omien verkkokauppojen myötä taide viedään jokaisen nenän eteen. Sen kun vain valitsee hakuehtoja ja katselee tuloksia. Jokaiselle löytyy varmasti mieleistä taidetta.
Vasemmalla Rita Vargas: Time, 2015, 6-värinen silkkipaino, uniikkivedos. Oikealla Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, Irtokuvituksia-sarja.
Suhtaudun tähän itse toistaiseksi vähän varauksella. Jos ei ihan tarkkaan tiedä mitä ja millaista taidetta haluaa, minulle käy sivuja selatessa usein niin, että vaihtoehdot alkavat muuttua harmaaksi massaksi, eikä joukosta nouse lopulta teosta, joka vetäisi puoleensa niin paljon, että sen tahtoisi kotiinsa saakka. Käytetäänpä esimerkkinä vaikka tällaista: Odotat innoissasi pääseväsi esimerkiksi Louvren taidemuseoon. Rakennus täynnä taidehistorian merkkiteoksia! Kiertelet museossa, mutta kokonaisuus on niin valtava, että kun sinua pyydetään nimeämään yksi museon paras teos, tehtävä osoittautuu mahdottomaksi. Ethän ole ehtinyt kiertää edes koko rakennusta loppuun saakka! Verkkoshoppailussa olen itse tullut samanlaisen ongelman eteen.
Kristian Tuomainen: Korona, 2013, lyijykynä, muste ja akryyli paperille.
En kiellä sitä, etteikö verkkokaupoilla voi tapahtua samaa pysähtymistä tietyn teoksen äärelle kuin fyysisesti taiteen äärellä. Ja sieltä voi tehdä onnistuneita uusia taiteilijalöytöjä! Itselleni taiteen ostamisessa tärkeintä on kuitenkin tunne, ei se, kuinka teos väreineen sopii sisustukseen tai muihin teoksiin. Ostan teoksen silloin kun se vetää puoleensa, ärsyttää tai kiehtoo katsetta ja mieltä juuri sen verran, että et pysty tulkitsemaan sitä alusta loppuun yhdeltä istumalta. 

Tavallisen kuluttajan näkökulmasta Pupulandian Jenni kertoi jo vuosia sitten loistavan idean. Hän on ostanut veronpalautusrahoillaan taidetta kotiinsa. Hän on nimennyt sen leikkisästi "veronpalautus-kokoelmaksi". Mikä ihana ajatus! Palkita itsensä vuoden lopussa jollain pysyvällä.
Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Lainasin Jennin ajatusta veronpalautustaiteesta sen jälkeen, kun vierailin viime marraskuussa Kolilla Vedelle-näyttelyssä. Ihastuin välittömästi Tuula Haran valokuvateokseen Strokkur Geysir. Lopulta piilotin sen joululahjapakettiin kodin yhteiseksi lahjaksi.
Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros. Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2010, valokuva/fotosec.
Välillä käy taiteenkin kanssa niin, että ei ole varma mitä tuli ostettua. Näin kävi minulle Tapio Hailin kohdalla. Kalateos tuli vastaan kirpparikierroksella sisustustaulujen ja ristipistotöiden välissä. Teos erottui joukosta, pysäytti, mutta en ollut siitä ihan varma. En ollut varma pidinkö siitä. En osannut selittää itselleni miksi se pitäisi kantaa kotiin saakka (tätä ajatusta puolsi lähinnä 38 euron edullinen hinta). Kiehtovaa teoksessa oli se, että se oli puupiirros, ja se kuinka kalojen ja veden liike oli saatu eläväksi. Nappasin teoksesta kuvan, whatsappasin sen kotiin ja menin viereiseen ruokakauppaan. Teos ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, ja kun kotoakaan ei tullut täystyrmäystä, kävin hakemassa sen ruokaostosten jälkeen kotiin. Työ on ollut lasin alla pitkään, sillä paspis on kellastunut ja lasiin oli pinttynyt haalea kopiokuva teoksesta. Vaatii siis uuden kehystyksen. Mutta siinä se nyt on. Ja ärsyttää mieltä sopivalla tavalla edelleen.      

Minä olen siitä onnellisessa asemassa, että olen tutustunut taiteen tekijöihin. Osaltaan siihen on vaikuttanut bloggaaminen, mutta osaltaan se, että opiskelujen myötä olen saanut ystäväpiirin taiteilijoita. Tämän vuoksi useissa teoksissa on myös tekijän myötä itselleni tärkeä taso. Ystävyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että hyväksyisin heidän taidettaan seinälleni. Taidemakuja kun on monenlaisia. Nämä taiteilijat kuitenkin saavat pitämään kiinni mielenkiinnosta kiertää gallerioissa ja taidemuseoissa. Kohdata taidetta.

Verkkokauppa, galleria tai suora kontakti taiteilijaan, 
olen iloinen, että suomalaiset ovat kiinnostuneet taiteen hankkimisesta. :)

lauantai 28. tammikuuta 2017

Ihanat pokat

Milavidan vaihtuvana näyttelynä oli Ihanat pokat. Vähän (tai aika paljonkin) harmittaa, etten ehtinyt näkemään edellistä näyttelyä Salvatore Ferragamon kengistä. Mutta noh, aina ei ehdi kaikkialle. Milavidassa pääasia oli nähdä itse rakennus ja perusnäyttely, joten en etukäteen miettinyt Ihanat pokat -näyttelyä.
Mannerheimin lasit. Päämajamuseo, Mikkeli.
SA-kuva.
Näyttely alkaa silmälasien keksimisestä ja tulee tämän päivän silmälasimuotiin. Niin, lasit eivät ole enää pelkkä näön parantamisen väline, vaan yksi muodin laji. Samalla tavalla kuin esimerkiksi huivit, myös silmälasien pokat kertovat kulttuurista ja muodin muutoksista. Näyttelyssä on esillä mitä mielikuvituksellisempia silmälaseja, korumaisia lornjetteja, ohuen ohuita metallisankoja, koristeellisia kissamaisia laseja ja näyttäviä muovikehyksiä. Ihanat pokat nostaa esille myös tunnettuja silmälasipersoonia. Kuka teille tulee ensimmäisenä mieleen silmälaseista? Kyllä, ainakin Kekkonen ja Mikko Alatalo. Muun muassa heidänkin rillinsä ovat päässeet näyttelyyn.
Kuva: Juhani Riekkola, Vapriikin kuva-arkisto. Lasit: Suomen Kansallismuseo.
Silmälasien todellinen keksijä on jäänyt tuntemattomaksi, vaikka yhtenä keksijänä on pidetty italialaista Salvino D'Armatea, 1284. Ensimmäisiä silmälaseja käytettiin kaukonäköisyyden korjaamiseen. Likinäköisyyden korjaavia silmälaseja alettiin valmistaa vasta 1500-luvulla. Varhaisissa silmälaseissa ei ollut sankoja.
17. Kaulakorulornjetti, 1950-1960-luku. 21. Rintakorulornjetti, 1930-luku. 23. Pukukorulornjetti, 1960-luku, Yhdysvallat, strassikoristeista selluloosa-asetaattia, kissansilmämalli.
Silmälasit oliva pitkään poissa muodista, sillä ne yhdistettiin vanhuuteen. Varakkaat ihmiset näyttivät mieluummin sangattomia, kädessä pidettäviä lornjetteja tai monokkeleja. Jos silmälaseja käytettiin, ne olivat mahdollisimman pieniä ja huomaamattomia. 
Silmälast ja kotelo, 1800-luvun puoliväli. Ranskalaisvalmisteiset kehykset, 14-karaatin kultaa, x-silta. Aisojen päät taivutettu silmukoiksi. Kotelo puuta, paperi- ja helmikirjailukoristelu.
Kippurat, korvan taakse kiertyvät jousaisat, ns. ratsastusaisat, olivat 1800-luvun alun loistokeksintö. Ne oli alun perin tarkoitettu vauhdikkaaseen menoon, kuten ratsastukseen, mutta vakiintuivat lopulta yleiseksi aisatyypiksi.
Kissansilmäkehykset olivat pitkään suosiossa ja sama muoti näkyy miellyttävän jälleen. Muoti alkoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1940-luvulla, mutta rantautui Suomeen myöhemmin. Trendi kesti 1960-luvun alkupuolelle saakka. 1950-luvun muovikehyksissä ei enää jäljitelty luonnonmateriaaleja, kuten luuta ja puuta,  vaan muovi sai näyttää muovilta.
7. Silmälasikehykset, 1970-luvun alku, Wood Look, Ranska. Kehykset ja aisat puuta. 5. Silmälasikehykset, 1965, Fioc, Italia. Puujäljitelmää, selluloosa-asetaattia.
23. Silmälasit, 1970-luvun alkupuoli, Menrad, Saksa, selluloosa-asetaatti. 26. Silmälasikehykset, 1970-luku, Marwitz, Saksa, liukuvärätty spx-muovi. 27. Silmälasit, 1974, Cobra, Itävalta, liukuvärjätty epoksihartsi.
1960-1970-lukujen vaihteessa silmälasien linssiaukot suurenivat. Käyttöön tuli kaksi perusmuotoa: soikio ja suorakaide. Tummat värit jäivät muodista ja tilalle tulivat läpikuultavuus sekä vaaleat värisävyt. Uusi muovi, kevyt ja kestävä optyl, tuli käyttöön 1968, joka mahdollisti valumenetelmällä valmistettavat kehykset. Sisälle ei tarvinnut enää metallista tukirunkoa. 1970-luvun alussa silmälasien peinteiset geometriset muodot ja hillityt värit hylättiin. Anatominen istuvuuskaan ei ollut enää määrittävä tekijä. Ideoita etsittiin uusista lähteistä, eri kulttuuripiireistä ja avaruudesta.
16. Ray Ban Wings. 17. Ray Ban Shooter, malli on laseerattu 1938. Keltaiset linssit ja korkealle viety silta ovat metsästäjien tarpeisiin suunniteltuja ominaisuuksia.
Sävytetyt linssit olivat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun hitti. Pitkän tummasävyisen ja raskastyylisen kauden jälkeen muovikehyksiin tuli 1980-luvulla vaaleita helmiäissävyjä ja läpikuultavia materiaaleja. 1970-luvulla designerit tulivat mukaan silmälasimuotoiluun ja silmälasimarkkinat vilkastuivat. 1980-luvulla myös suomalainen kehysvalmistus nosti päätään.
16. Silmälasit, 1970-1980-luvun taite, kosmeettiset sävyvärjätyt linssit.15. Silmälasit, 1980-liku, Polaris, Ruotsi, eloksoitu metalli. 21. Silmälasikehykset, 1980-luvun alkupuoli, Menrad, Saksa, selluloosa-asetaatti.
Dora Demmelin Futura-mallisto.
Dora Demmelin suunnittelema Futura-mallisto vuodelta 1974 ei ollut takoitettu arkiseen käyttöön vaan tekemään Silhouette-brändistä tunnettu. Malli löi läpi paremmin kuin oli kuviteltukaan ja se näkyi optikkoliikkeen ikkunoiden lisäksi muotilehdissä ja elokuvissa. Futura-malliston täyttäessä  40 vuotta 2014, siitä lanseerattiin 2010-luvulle päivitety versio.
Jussi 69:n aurinkolasit.
Tamperelainen Matti Hännisen vuonna 2012 perustama Kraa Kraa Eyewear valmistaa puukehyksiä mittatilaustyönä. Silmälasikehykset, malli Niilo, kotimaista koivua.
Vaikka piilolinssien ja laserleikkausten määrä on yleistynyt, toistaiseksi ei näytä todennäköiseltä, että silmälasit jäisivät historiaan. Silmälasien käyttäjiä on enemmän kuin koskaan, noin puolet kaikista yli 15-vuotiaista suomalaista. Silmälaseja myydään Suomessa yli miljoona paria vuodessa. Silmälasit ovat osa muotia ja asustusta enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä  yhä usemmalla on käytössään useampi kehyspari erilaisia käyttötilanteita ja asuja varten.
Näyttelyn ehdottomasti hauskin osuus oli päästä itse sovittamaan peilin ääreen erilaisia laseja! Olen käyttänyt silmälaseja vuodesta 2003 lähtien, ja olen ehdottomasti enemmän silmälasi- kuin piilolinssityttöjä.

Lähde: Museo Milavida / Ihanat pokat -näyttelytekstit.
Ihanat pokat -näyttely on esillä Museo Milavidassa 21.5.2017 saakka.

Milavida

Tämä vierailu tapahtui jo uudenvuoden aattona, kun Museo Milavida sattui iloksemme olemaan avoinna. Olin haaveillut täällä vierailusta jo paikan avautumisesta lähtien, mutta vasta nyt tarjoutui tilaisuus tutustua komeaan Näsilinnaan.  
Eteishallin, vestibyylin, shakkiruutukuvioinen lattia johdattaa toisen kerroksen näyttelytiloihin. Kiviportailla on nähtävissä vielä pinttyneet veritahrat, jotka muistuttavat vuoden 1918 tapahtumista. Rakennuksessa toimi aiemmin Hämeen museo, joka joutui sulkemaan ovensa, kun sitä alettiin käyttää Punaisen Ristin sairaalana. Punaiset perustivat Näsilinnaan tukikohdan. Tampereen valtauksessa Näsilinna jäi keskelle taisteluja ja se kärsi suuria vahinkoja: taloon oli osunut yli 4 000 ammusta tai sirpaletta ja lähes kaikki ikkunat, ovet ja kaakeliuunit olivat rikkoutuneet. Näyttelyt avattiin yleisölle uudelleen 1920. Talvisodan pommituksista rakennus selvisi suuremmitta vahingoitta ja sen modernit näyttelyt olivat esimerkkinä muille Suomen museoille. Museo suljettiin peruskorjauksen vuoksi 1998, mutta remontti siirtyi ja siirtyi. Peruskorjaus aloitettiin lopulta 2013 ja uusi Museo Milavida avasi ovensa kesällä 2015.

Toisen kerroksen näyttelytiloissa meidät vastaanotti tummaan pukuun sonnustautunut mies, jolta saimme kuulokkeet ja ohjeet ääniopaskierrokseen. Pieni ele, mutta se teki positiivisen muistijäljen.
Constance ja Wilhelm von Nottbeck.
Milavidan näyttely ja restauroitu rakennus vievät ajassa 1800-luvulle, jolloin Tampereen pienen puuvillakehräämön johtoon lähetettiin 20-vuotias pietarilainen Wilhelm von Nottbeck. Perhe eli loisteliasta ja kansainvälistä elämää Tampereella. Wilhelm avioitui 1847 Constance von Mengdenin kanssa. Perhe nousi Venäjän keisarin suosioon ja Nottbeck aateloitiin 1855.
Veistokset esittävät Venäjän keisariparia Elisabet Aleksejevnaa ja Aleksanteri I:stä. Tampereen museot.
Taljan on muokannut eläintentäyttäjä Esa Kemppainen. Tampereen museot.
Keisari Aleksanteri II:sta odotettiin von Nottbeckien vieraaksi jo aatelointia seuraavana vuonna 1856. Karhuntalja oli yleinen ja näyttävä sisustuselementti 1800-luvun yläluokkaisissa kodeissa. Taljassa kuului olla pää kita ammollaan ja tassut kynsineen. Perimätiedon mukaan von Nottbeckien saadessa keisarillisia vieraita, lattialle levitettiin suuri karhuntalja. Kerran tieto korkea-arvoisten vieraiden saapumisesta tuli myöhään ja talossa oli kova kiire. Kerrotaan, että Wilhelm olisi itse vetänyt ullakolta suuren karhuntaljan salin lattialle ja asettanut sen käpälät kynnykselle. Tällä arveltiin olleen jokin alamaisuutta osoittava merkitys.
Wilhelm von Nottbeck toteutti laajoja sosiaalisia uudistuksia, ja hänen aikanaan Finlaysonin tehtaan yhteyteen perustettiin oma koulu, säästö-, sairaus- ja eläkekassa, lastenkoti ja vanhainkoti sekä rakennettiin oma kirkko.
Yksi Wilhelmin ja Constancen seitsemästä pojasta, Peter von Nottbeck, osti Tampereen kaupungin omistaman kallion laelta tontin tulevalle kodilleen 1893. Piirustukset tilattiin tunnetulta arkkitehdiltä, Karl August Wredeltä, ja Milavidaksi nimetyn palatsin piirustukset valmistuivat 1897. 1800-luvun loppu oli kertaustyylien aikaa ja myös Milavidan arkkitehtuurissa näkyy vaikutteita useista tyylisuunnista.

Peter von Nottbeckin perheen tarina päättyi surullisesti ennen kuin elämä Tampereen Milavidassa ehti edes alkaa.  Perheeseen syntyi neljä lasta: Iris (1895), Andrée (1897) ja kaksoset Alfred ja Olga (1898). Lasten äiti, Olga von Nottbeck kuoli Baden-Badenissa samana päivänä kun kaksoset syntyivät. Saatettuaan vaimonsa Lielahden sukuhautaan Peter von Nottbeck selvitteli keskeneräisen palatsinsa rakennusasioista, jotka eivät sujuneet kuten piti: mm. rakennusurakoitsija oli mennyt konkurssiin. Keväällä 1899 hän palasi perheensä luo Pariisiin, jossa yllättäen kuoli umpisuolentulehdukseen. Palatsin omistivat nyt neljä pientä orpolasta, jotka asuivat Milavidassa palveluskuntineen syksystä 1899 syksyyn 1902. Lasten holhoojaksi määrätty Edvard von Nottbeck myi palatsin Tampereen kaupungille vuonna 1905 ja suku muutti kaupungista vähitellen.
Oikealla Olga von Tobiensenin maalama muotokuva Amanda Koskisesta (s. 1882), 1884. Tytön vanhemmat työskentelivät kartanossa. Yksityiskokoelmat.
Esinetekstit löytyvät kosketusnäytöiltä.
Alun perin kartanon alakerta oli tarkoitettu edustustilaksi, keskikerros (jossa näyttelyt sijaitsevat) perheelle ja heidän vierailleen ja ylin kerros palvelusväelle. Nyt ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevat upeasti toteutetut Café Milavida sekä Ravintola Von Nottbeck.
Kokonaisuus on toteutettu hienosti. Sekä von Nottbeckien elämästä kertova näyttely että henkilökunnan asut henkivät 1800-luvun herraskartanoelämää. Kävijä saa hetken olla osa tuota kaikkea. Onnea Tampere! Ihana museo!
Uudenvuoden aattona maisemat Näsijärvelle olivat komeat.
Seuraavassa tekstissä hieman Milavidan tämän hetken vaihtuvasta näyttelystä.

Sikses kiva paikka-blogi vieraili Milavidassa jo elokuussa 2015.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Korsun ovi

Lauantaina RIISAssa vietettiin paitsi Taivaallista Valoa - Ekumeeniset ikonit -näyttelyn avajaisia, esiteltiin myös yksi viime vuoden kokoelmatalletuksista: apostoleja Matteusta, Pietaria ja Tuomasta esittävä ikonostaasi-ikoni. 
Kuva: RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.
Suomen ortodoksinen kirkko talletti RIISAlle vuonna 2016 ikonin, joka on alun perin sijainnut luovutetun Karjalan, Salmin Pyhän Nikolaoksen kirkon ikonostaasissa. 1800-luvun loppupuolelta oleva ikoni on maalattu kultapohjalle ja tyyli viittaa ns. Peshekhonovin koulukuntaan. Peshekhonovin ateljee kehitti kullatulle pohjalle toteutetun ikonimaalauksen huippuunsa ja tyyliä kopioitiin laajasti. Ateljeen maalarit työskentelivät myös Laatokan Valamon luostarissa vuosina 1849–1876, mikä antoi leimansa ns. valamolaiselle ikonimaalaukselle.
Kuva: RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.
Peshekhonovin ikoneissa käytettiin erilaisia kultaustekniikoita: kuvioiden pakottamista kultaan, boluskultausta ja seokseksi hangattua lehtikultaa. Niissä käytettiin myös runsaasti erilaisia ornamentteja, jotka tehtiin raaputtamalla tai maalaamalla väripinnalle. Tekniikat loivat mielikuvan metallisesta suojavaipasta eli riisasta ja värikkäästä emalikoristelusta. Akateemiseen tyyliin kuvatut pyhät henkilöt maalattiin kullatulle pinnalle temperalla tai sekatekniikalla useina kerroksina.
 
Talvisodan sytyttyä väestö ja irtaimisto jouduttiin evakuoimaan Karjalasta. Salmin Pyhän Nikolaoksen kirkon irtaimistosta saatiin evakuoitua osa, mutta esimerkiksi ikonostaasin kolmannessa kerroksessa, usean metrin korkeudella, oleva apostolien ikoni jäi paikalleen.
Salmin Pyhän Nikolaoksen kirkko. Ikoni näkyy kuvassa ikonostaasin vasemmassa yläkulmassa. Kuva: RIISA - Suomen ortodoksisen kirkkomuseon arkisto.
Neuvostosotilaat käyttivät ikonia sodan aikana korsun ovena. Ikoniin sahattiin oviaukko, jonka oikeassa reunassa näkyvät vielä saranat. Säppi on aikojen saatossa kadonnut. Ikonissa on kauttaaltaan useita luodinreikiä. Ikonin kaikista vaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta sodan päätyttyä ikoni siirtyi jälleen Suomen ortodoksisen kirkon omistukseen. Ikoni oli talletettuna Iisalmen Evakkokeskukseen (myöh. Kulttuurikeskus Artos), kunnes kirkko talletti ikonin RIISAan keväällä 2016. Tänään apostoleja esittävä ikoni on nähtävissä Pyhyyden portailla -kokoelmanäyttelyssä, ortodoksisen kirkon historiasta ja selviytymistarinoista kertovassa salissa.
Kuva: RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.
Tällaisten esineiden äärellä historia tulee todella lähelle.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Vuosi työelämässä

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun allekirjoitin työsopimuksen RIISAan. Uskomatonta miten nopeasti aika kuluu. Hyppäsin suoraan keskelle toimintaa kansainvälisen Faces of Christ -näyttelyn rakentamisessa, ja suoraan sanoen jännitin, kuinka selviäisin tilanteesta. Työkaverit ja työympäristö olivat kuitenkin tuttuja. Olin ollut enemmän tai vähemmän museon kanssa tekemisissä vuodesta 2008 lähtien.  
Museotyön jokainen päivä on ollut erilainen. Sovitut aikataulut, tapaamiset, järjestelyt ja näyttelyt toki rytmittävät arkea, mutta asiakkaat tuovat päiviin oman jännityksensä. Paljon on tullut "Osaatko sanoa mikä tämä on?" -kysymyksiä. Suurimmaksi kysymysryhmäksi on tällaisella vuoden kokemuksella nousseet metalli-ikonit.

Esittelin työhuoneeni muutosta ja myöhemmin syksyllä mm. huoneeseen löytynyttä mattoa. Tuolloin tuli kysymys myös kirjahyllyjeni sisällöstä, joten tässäpä muutama kuva niistäkin:
Tässä pinossa on omia henkilökohtaisia (ei museon) kirjojani.
Vuoden aikana on mm. rakennettu ja suunniteltu näyttelyitä, otettu vastaan lahjoituksia, ohjattu työssäoppijoita, annettu haastattelu ja kirjoitettu ensimmäinen artikkeli. Artikkelissa käsittelin Kolmikätistä Jumalanäitiä (Tricherusa), jollainen löytyy myös RIISAn kokoelmista. Nimestään huolimatta ikonissa oleva ylimääräinen käsi ei ole alun perin kuulunut Jumalanäidille, vaan Johannes Damaskolaiselle.
Kuvassa Athosvuoren Hilandar-luostarin Kolmikätinen Jumalanäiti.
Erilaiset yhteistyökuviot ovat myös olleet mielenkiintoisia. Yksi muistettavimmista päivistä oli Karjalapäivä Lapinlahden Asutusmuseossa. Ajankohtaisimpana Vetovoimaa ortodoksisesta kulttuurista -kehittämishanke Joensuussa, jossa olen mukana ideoimassa uutta näyttelyä Ortodoksiseen kulttuurikeskukseen.
Kulttuurikeskuksen näyttelyn uusimista ovat ideoimassa myös Antti Narmala Valamon konservointilaitokselta sekä Tarja Raninen-Siiskonen ja Iiris Heino Pohjois-Karjalan museosta. Kuva: Juha Riikonen.
Valokuvaamaankin olen päässyt pitkin vuotta kokoelmanhallinnan ja markkinoinnin sekä erilaisten tapahtumien puitteissa. Työmatkoilla olen saanut nauttia myös kirkkoarkkitehtuurin kauneudesta:
Tänä vuonna juhlitaan paitsi omia kolmekymppisiäni (juhlat jatkuvat Roomassa!) ja satavuotiasta Suomea, myös RIISAa, joka täyttää 60-vuotta. Ensi lauantaina 21.1. avautuva Taivaallista Valoa -näyttely on ekumeeninen ikoninäyttely, ja mikäs sen oivallisempaa, kun luterilainen kirkko juhlii reformaation 500-vuotista taivalta. Ikonit ovat joensuulaisen taiteilijan, Eeva Zittingin, maalaamia. Niihin on kuvattu sekä ortodoksisen, katolisen että luterilaisen kirkon pyhiä ja tapahtumia. Mukana on esimerkiksi syksyllä 2016 pyhimykseksi julistettu Pyhä äiti Teresa Kalkuttalainen.
Eeva Zitting: Pyhä äiti Teresa Kalkuttalainen, 2016. Kuva: Kari Riitakangas.
Värikäs ja monipuolinen vuosi takana.
Toivon, että tämä alkanut vuosi antaa lisää varmuutta tuleviin tehtäviin. 
Tervetuloa juhlimaan kanssamme!

Ps. Mikäli vierailette museossa arkipäivinä, kysäiskää minua kassalla, niin tulen mielelläni moikkaamaan!