lauantai 13. huhtikuuta 2019

Taiteilijan työhuoneella

Taiteilijoiden työhuonetilanteet ovat Kuopiossa huonot. Moni taiteilija on joutunut siirtymään tilasta toiseen useita kertoja vuosien varrella, ja osa on siirtynyt tekemään taidetta kotonaan. Siinä määrin kuin se on mahdollista. Osa on joutunut muuttamaan taidettaan pienimuotoisemmaksi tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta toisilla on mahdollisuus vuokrata asianmukaisia tiloja tai kenties rakennuttaa itselleen työtila. Niin tai näin, jokainen meistä tarvitsee työskennelläkseen asianmukaisen tilan oli se sitten pieni tai suuri. Ajatelkaapa jos itse joutuisitte muuttamaan työnne ja työvälineenne vuosittain (tai useammin) paikasta toiseen. Epävarmuus tilojen suhteen tuo ylimääräistä stressiä.

Taiteilijoiden työhuoneet ovat niitä paikkoja, joissa luovuus elää. Rakastan vierailla työhuoneilla, mutta se vaatii mielestäni molemminpuolista luottamusta. Osa ei halua, että keskeneräisiä teoksia tullaan kurkistelemaan, tai että vieras tulee keskeyttämään hyvän flown. Ei tulisi mieleenikään lampsia kenenkään työhuoneelle ilmoittamatta etukäteen. Kuvat ovat Arto Väisäsen työhuoneelta. Tai itse asiassa tämäkin on jo entinen työhuone, sillä kyseinen rakennus puretaan.

Työhuoneilla kiehtovinta ovat materiaalit. Välineet, joilla lopputulokset syntyvät. Täällä ei olla taidenäyttelyssä, vaan keskellä prosessia.

Arto Väisänen kertoo Kuopion taidemuseon tuottamassa ja Jouni Ohtamaan toteuttamassa haastattelussa näin:

"Työhuoneelle tuleminen on yksi tärkeimpiä hetkiä siinä tekemisen prosessissa, koska sinne tullessa nähdään se valo ja päästään istumaan ja rauhoittumaan. Oikeastaan en ole milloinkaan, kun työhuoneen ovesta astun niin alkanut vetämään viivaa tai maalaamaan. Siinä on sellainen hiljentymisen vaihe. Saa karistettua arkirutiinit pois, alkaa miettimään työtä ja se työ alkaa kutsumaan. Myös se, että on jättänyt työt edellisenä päivänä, niin miten ne alkaa toimimaan uusilla, puhtailla voimavaroilla."
Olen itse henkilökohtaisesti lämmennyt Arton taiteelle vähitellen ja hyvin hitaasti. Mustanpuhuvat viivat ja aihelmat ovat ajoittain melko raskaita lähestyä, mutta hänen viivankäyttönsä on ilmiömäistä. Hänen kekseliäisyytensä eri paperilaatujen yhdistämisessä ja niiden kutomisessa osaksi piirustusta on kaunista katsottavaa. Harsomaiset ja lumppumaiset paperit luovat tarinaa teokseen hiilipiirrosten rinnalla. Ne täydentävät toisiaan.
Olen tuntenut Arton jo useampia vuosia ja minusta tuntuu edelleen vähän hassulta, että Arton ulospäin näkyvä persoona on mielestäni täydellisessä ristiriidassa hänen luomiensa töiden kanssa. Arton herttainen ja hieman ujo ulkokuori ammentaa sisältä jotain unimaista ja alkukantaista. Synkät aihelmat eivät kuitenkaan ole painajaiskuvia, sillä paperin keveys luo lopputuloksiin tarvittavaa herkkyyttä ja valoa. Artossa on myös kujeileva poikamainen puoli, joka vilahtelee keskustelujen lomassa.


Vaikka olen lämmennyt hitaasti Arton hiilipiirroksille, niissä on silti aina ollut jotain joka kiehtoo mielikuvitusta. Hänen vuoden mittainen maalauskautensa sai kuitenkin rakastumaan lopputuloksiin välittömästi ja yksi Väisänen pääsi myös Hurmioituneen kotiin.
Taiteen edistämiskeskus myönsi tänä vuonna Arto Väisäselle taiteilijaeläkkeen. Eläkkeet perustuvat lakiin ylimääräisistä taiteilijaeläkkeistä. Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana. Eläkkeen saajan tulee olla vähintään 60-vuotias. Kuopiosta eläkkeen sai Väisäsen lisäksi Jyrki Heikkinen.

Lämpimät onnittelut molemmille!

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Puusohva

Pikku-Hurmioitunut mintunsinisessä mekossaan näyttää vähän pelokkaalta serkkujen vieressä.
Ystävä kirjoitti Facebook-seinälleen ihanan tarinan vanhasta kirjoituspöydästä. Yli 100-vuotias pöytä oli elämää nähnyt, mutta palvelee edelleen hyvin. Minua ilahduttaa aina, kun huomaan tai kuulen vanhojen huonekalujen jatkavan elämää rakastavissa kodeissa. Ja niitä tarinoita on mahtava kuulla. Ehkä tähän liittyy myös museotädin ylpeyttä vanhojen asioiden säilyttämisestä tuleville sukupolville. 
Tämän inspiroimana halusin jakaa teille oman tarinani puusohvasta. Vanhat kuvat ovat isäni lapsuuskodista, minun mummolastani. Kuvien perusteella en vaikuta kovin iloiselta lapselta, mutta nuo kyseiset kuvat on otettu arjesta poikkeavissa tilanteissa. Kuvien ulkopuolella on vieraita ihmisiä, jotka saivat olon epämukavaksi. Mummola oli kuitenkin tavallisesti jotain minne pääsyä aina odotin. Siellä vierailtiin lähes joka sunnuntai aikuisuuden kynnykselle saakka. Tuvassa oli vaaleansininen puusohva, johon minä ja siskoni aina istuimme. Siinä leikittiin ja siinä laulettiin mummolle mm. Muumien tunnuskappaletta, joululauluja ja Tuiki tuiki tähtöstä

Hauskin muisto liittyy erääseen kyläilyyn ennen kouluikää, kun sisko ja minä jäimme mummolaan yöksi. Lieneekö ollut jopa ensimmäinen yökyläily mummolassa. Minä nukuin ukin vieressä parisängyssä ja  pikkusiskoni mummon kanssa kyseisessä puusohvassa. Puusohva on levitettynä kapeahko parisängyksi, mutta lienee ajanut asiansa aikuisen ja lapsen kohdalla. Yöllä kuului kamala kolahdus ja ryntäsimme ukin kanssa katsomaan mitä tuvassa tapahtui. Mummo ja siskoni olivat pudonneet "sohvan sisään". Mummo oli vetänyt lisäosan liian pitkälle ja se petti. Voi olla, että tilanne ei ollut mummostani kovin huvittava....
Kun mummola sitten vuosia myöhemmin myytiin, ilmaisin välittömästi kiinnostukseni puusohvaa kohtaan. Se oli vuosia väliaikaissäilytyksessä, tosin käytössä silloinkin. Minusta se on paitsi kaunis, siinä on myös mukava istua ja olla. Saati sitten kaikki ne muistot mitä se pitää sisällään. Puusohvaan kuuluu (minun mielikuvissani) oleellisesti myös tuo istuinosan päällä oleva kudottu matto, joka tuo hieman pehmeyttä ja lämpöä. Muistan lapsena silitelleeni istuessa sen pintaa ja hapsuja.

Itse asiassa tässä oman kodin etsinnässäkin kriteerinä oli se, että kyseisen puusohvan oli mahduttava keittiöön. Tämän vuoksi luovuin keittiön nurkassa olevasta säilytyskaapista, jotta sain sohvan keittiöön. Tässä oli mielestäni myös käytännöllinen puoli. Mitä vähemmän kaappeja, sitä vähemmän niihin kertyy ylimääräistä tavaraa. Kaappeja on vieläkin joka tapauksessa kaksi kertaa enemmän kuin Jyväskylän kodissa.

Puusohvassa ei ole valmistajan leimoja tai muitakaan merkintöjä mistä selviäisi lisätietoja. En tiedä sen tarkkaa ikää, mutta muistan sen olleen elämässäni aina. Ja yhteiselo jatkuu edelleen. Olen huomannut, että kylään tulevat ystävät ja sukulaiset valitsevat myös mieluummin pöydän äärestä puusohvan kuin tuolien puolen.

Onko teillä tavallista tärkeämpiä huonekaluja, joita kannatte elämässänne?

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Kajaanin taidemuseo: Kylpijät

Hyödynsin työmatkani Kajaaniin sen verran tehokkaasti, että ehdin piipahtaa dokumentointihommien ohessa myös taidemuseossa. En ollutkaan aiemmin käynyt tuossa entiseen poliisitaloon (arkkitehti Eino Pitkänen, 1936) tehdyssä museossa. Kuukausi sitten avautunut näyttely Kylpijät esittelee kolmen kuvanveistäjän Jasmin Anoschkinin, Emma Helteen ja Tommi Toijan teoksia. Kuraattorina on toiminut Veikko Halmetoja, joka kuratoi myös Kuopioon Galleria Ars Liberan juhlavuoden 2018 näyttelyt.

Kajaanin taidemuseon kokonaisuutta kuvaillaan näin:

"Kolmen kuvanveistäjän ensimmäisessä yhteisnäyttelyssä kosketellaan kehon, puhdistumisen ja nautinnon teemoja. Heille on yhteistä aistilähtöinen kuvien veistäminen, jossa teokset muotoutuvat intuitiivisesti suoran kosketuksen vaikutuksesta. Aistillisten kokemusten salliminen on kepeää, mutta samalla tärkeää. Erilaiset kehot ja niiden teot voivat päätyä myös vallankäytön ja kieltojen kohteiksi, mistä taidemuseon putka synkällä läsnäolollaan muistuttaa. Anoschkinin, Helteen ja Toijan kahlitsemattomat hahmot asettuvat esiin vapauden merkeissä. Veistosten lisäksi esillä on videoteoksia ja piirustuksia."

Museon sisääntulo oli hieman hämmentävä, sillä ensimmäisenä astutaan käytävään, joka oli jo suoraan valjastettu näyttelytilaksi. "Ai tästäkö se jo alkaa?" Museoon pääsee ilmaiseksi, joten lipun ostaminen/Museokortin vilauttaminenkin jäi perinteisestä sisääntulorutiinista pois. Yläkerta toimii näyttelytiloina paremmin kuin alakerta, tosin alakerran entinen putka on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista näyttelytiloista joissa olen käynyt.
Emma Helle: Afrodite eaa, 2017, lasitettu kivitavara.
Kylpijä-teemasta tulee ensimmäisenä mieleen Pierre-Auguste Renoirin veden äärellä leikkivät naiset (1887). Alastomuus, seksuaalisuus, puhdistuminen. Kolmikosta Emma Helle onkin hyödyntänyt taidehistorian klassikoita ja mielikuvia omissa töissään näkyvimmin. Vanha turkoosi tuoli toimii hienosti simpukan jalustana ja tuo antiikin tarun hieman lähemmäs suomalaista kansanperinnettä. Sandro Botticellin kuuluisan renessanssimaalauksen (1485) sijaan Helteen Venus ei peittele itseään, vaan nauttii ja heittäytyy.

Helteen töissä on herkullista kritiikkiä perinteisiä naiskuvia kohtaan. Historian läpi -installaatio on samaan aikaan sekä hätkähdyttävä, humoristinen että kantaaottava. Maailman on luonut nainen, joka istuu alastomana Euroopan veistotaidetta -kirjan päällä. Jalkojen välistä vyöryvät hedelmällisyyden ja naisellisuuden symbolit. Länsimainen taidehistoria on kulkenut naiseuden kuvaamisesta toiseen, katsellen naista miesten silmien kautta, pyhimyksestä paholaiseen ja takaisin. Emma Helle ravistelee taidehistoriallista kuvaa naisesta.
Emma Helle: yksityiskohta teoksesta Afrodite eaa.
Vasemmalla Emma Helle: Polydeukes, 2012, tempera punahongalle. Oikealla Jasmin Anoschkin: Ruotsalainen yksisarvinen uimakoulussa, 2017, puuveistos.
Näyttelyssä on esillä kaikilta taiteilijoilta yksi videoteos, joka käsittelee vettä, puhdistautumista, kastautumista. Vesi synnyttää elämää, se on symboli. Taiteilijat kuvaavat alastomat vartalot veden eri "olomuodoissa". Toijan teoksessa kastaudutaan hyiseen veteen, Helteen teoksessa puhdistaudutaan saavissa ja Anoschkinin teoksessa "Yksisarvinen kesyyntyy neitsyen kosketuksesta" ryöppyävän vesiputouksen alla. Emma Helteen kylpemistä kuvaavan videoteoksen eteen oli sijoitettu myös hänen punahonkainen veistoksensa Polydeukes. Oikeasta kuvakulmasta katsottuna näytti siltä kuin Polydeukes peittäisi kasvonsa, ettei näkisi videolla kylpevää naista. Kreikkalaisen mytologian mukaan Polydeukes ja Kastor (Pollux ja Castor) olivat Zeus-jumalan kaksospojat. Kastor oli kuitenkin kuolevainen ja Polydeukes kuolematon. Näyttelyssä Polydeukes on asetettu katselemaan kylpevää naista loputtomiin.
Jasmin Anoschkin: Ruotsalainen yksisarvinen uimakoulussa, 2017, puuveistos.
Jasmin Anoschkinin veistokset keräävät huomiota kirkkailla väreillään. Ne ovat kuin kolmiulotteisia ekspressiivisiä maalauksia. Pidän niiden huumorista ja leikkimielisyydestä. Anoschkinin iloiset veistokset tuovat sopivaa tasapainoa Tommi Toijan rujoille, vähän pelottavillekin hahmoille. Helppoja ja herttaisia eivät ole kuitenkaan kenenkään heidän teoksensa. 
Emma Helle: Kristus ristillä, 2017, tempera omenapuulle.
Kulman takaa paljastuu hämärä huone. Putkaan heijastuu valoa katonrajassa olevasta ikkunasta. Emma Helteen Kristus ristillä on asetettu rautasängyn päähän. Tilassa on vuosikymmenten saatossa varmasti moni saanut tuomionsa tai pelastuksensa. Tilanteesta riippuen. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja monitulkintainen tila näyttelyille ja teosten esittämiseen! Toisella seinällä, pöntön reunalla kyyhöttää Tommi Toijan veistos Yksin. Putkan riipaisevan koskettava esillepano sai hiljentymään.
Tommi Toija: Yksin, 2014, maalattu ja lasitettu keramiikka.
Yläkerran näyttelytilassa katseen vangitsevat kolmikon installaatiokokonaisuus Paratiisin lähde. Veistoksia ja eläviä kasveja yhdistelevä installaatio herättää putkakokemuksen jälkeen mielen taas alkuun ja etsinnän riemuun. Teoskokonaisuus on täynnä yksityiskohtia. 

Seinän toisella puolella on Jasmin Anoschkinin piirroksia ja videoteos "kylpevästä yksisarvisesta". Ehdottomasti oma suosikkini näyttelyn videoista. Pidin musiikista ja tunnelmasta. Sopivasti outoutta, viitteitä taidehistoriaan ja visuaalisesti kaunis. Mutta samalla myös ronskisti asennetta kokonaistoteutuksessa.
Yksityiskohta esillepanosta. Tommi Toija: Vaaleanpunainen pää (takana vasemmalla), 2015, Harmaa (2017), lasitettu keramiikka. Taustalla "Ei", 2008, sekatekniikka vanerille.
Tilan toisessa päässä oli komea ripustus Tommi Toijan veistoksia. Muistan kuinka epäilin pitkään Toijan taidetta, kunnes Jyväskylän taidemuseossa olleen näyttelyn jälkeen rakastuin. Tarvitsin kerralla tilallisen Toijaa, jotta ymmärsin. Tuo kyseinen näyttely ja blogiteksti ovat jääneet itselleni voimakkaasti mieleen lähivuosien merkittävimmistä näyttelykokemuksista. 

Ensikokemus Toijan teosten kanssa muistutti Anoschkinin taidetta. Jäin hieman harmittelemaan Jasmin Anoschkinin teosten puhuttelevuutta. Niissä oli kiehtova muotokieli, sopiva ristiriita rujon veistojäljen ja kirkkaiden värisävyjen kesken. Haluaisin kuitenkin nähdä kerralla myös isomman tilallisen Anoschkinin taidetta, jotta pääsisin pintaa syvemmälle.  

Kajaanin taidemuseon Kylpijät oli hyvin koottu teoskokonaisuus, jossa tarinallisuutta oli mukava seurata. Pidin siitä, että osa teoksista oli provosoivia, sillä on helpompi rakentaa "ihan kivaa" kokonaisuutta joka ei puhuttele kuin luoda jotain sellaista, mikä saattaa ärsyttää joitakin kävijöitä. Näyttelykokonaisuus jää varmasti kävijöiden mieleen.

Vierailun jälkeen ihmettelin kuinka en ole aiemmin seurannut Kajaanin kulttuuritarjontaa. Junaillessa tulee helposti lähdettyä Jyväskylän suuntaan, mutta Kuopiosta Kajaaniin on ajallisesti tismalleen sama matka (ja ilman vaihtoja).

Kylpijät on esillä 12.5.2019 saakka.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naiseudesta

Uskomatonta. Edellistä postausta on katsottu tähän mennessä yli 33 000 kertaa, mikä on tämän kokoiselle blogille ihan järisyttävä määrä! Teksti on kivunnut kuukaudessa koko blogihistorian luetuimmaksi postaukseksi. Tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että kahvikulttuuri ja savolaisuus kiinnostavat valtakunnallisesti. ;)
Kuva: Instagram/Spice Girls.
Naistenpäivän kunniaksi ajattelin nostaa esille pidempään mielessäni pyörineen aiheen. Tyttöys ja naiseus ovat sellaisia asioita, joita olen aina kantanut ylpeydellä itsessäni. Olen ollut onnellisessa asemassa, että olen saanut kasvaa ympäristössä jossa minuun on uskottu ja luotettu. Tämän juuret ovat tietenkin perheessä ja suvussa, mutta vaikka se pinnalliselta kuulostaisikin, on suuri merkitys ollut myös popmusiikilla. Varhaisteininä maailmani mullisti girl power. Siskon ja serkun kanssa olimme tuolloin vahvasti osa jotakin todella voimakasta ilmiötä, mikä vaikuttaa persoonassani edelleen. Se oli varmasti samanlaista maniaa, mitä aiemmat sukupolvet ovat kokeneet kenties esimerkiksi Beatlesien, Abban, Dingon tai Hanoi Rocksin kohdalla. Musiikin rinnalle vyöryi oheistuotteita julisteista purkkapaketteihin, tikkareista Barbie-nukkeihin, vaatteista värikyniin, tarroista kenkämuotiin. Viiteen eri muottiin luodut naiset antoivat esikuvan useimmille joihin samaistua. 

Spice Girls oli minulle muutakin kuin vain musiikkia. Ilmiön vastustajat kritisoivat kovaan ääneen paitsi musiikkia, väkisin roolitettuja ja kärjistettyjä laulajahahmoja myös ilmiön myötä tulleita muoti-ilmiöitä. Näin jälkikäteen ajateltuna en ehkä ihan tosissani pystynyt samaistumaan kaikkien laulujen todelliseen sisältöön, mutta niissä oli silti asennetta, itsevarmuutta, positiivista röyhkeyttä ja naiseuden ylistystä. Kukaan tuskin pystyy kiistämään kyseisen viisikon maailmanlaajuista vaikutusvoimaa ja naiseuden ja naisten aseman merkityksen nostamista tapetille. Minä sain kasvaa herkimmät vuodet vahvan ajatuksen sisällä, että tytöt ja naiset pystyvät mihin vain. Se oli itsestäänselvää. Se oli ja on edelleen aika voimaannuttava tunne. Se sama aalto on kuljettanut oman ikäpolveni naisia menestykseen. Esimerkiksi Adele ja kotimainen Mirel Wagner ovat myös kertoneet Spice Girlsin ja girl powerin asenteen vaikuttaneen heidän elämäänsä. 
Kuva: Instagram/Meeri Koutaniemi.
Pidän erittäin tärkeänä myös Meeri Koutaniemen esille nostamaa näkökulmaa naiseudesta. Kaikilla ei ole edelleenkään asiat hyvin, emmekä saa ummistaa silmiämme. Rakastan Meerin rohkeutta tehdä asioiden muuttamiseksi vaikuttavaa työtä, mutta jätän sen viitan mielelläni hänelle. On helpompi ylistää naiseutta kuin nähdä maailmanlaajuinen totuus siitä, että asiat eivät ole hyvin. Tiedän valinneeni helpomman tien, mutta toisaalta koen että olen omana itsenäni positiivinen esimerkki vahvasta naisesta. Naisesta, joka tekee töitä ja toteuttaa unelmansa. Jokainen valitkoot polkunsa itse. Girl powerin hengessä me kaikki kuitenkin puhallamme yhteen hiileen. 

Esikuvat ovat tärkeitä, sillä ne rohkaisevat eteenpäin ja luovat toivoa haaveisiin ja tavoitteisiin. Yksi ensimmäisistä esikuvistani ja nykyiseen ammattiini johtavista poluista oli Aira. Historianopettaja, joka räjäytti pakonomaisesti opeteltavat vuosiluvut ja punoi historian täyteen merkityssisältöjä. Historia heräsi eloon. Myöhemmin löysin taidehistorian voimanaisista esikuvikseni mm. Anna Kortelaisen ja Johanna Lindforsin. Tällaisia samanlaisella intohimolla ja rakkaudella taidehistoriaan suhtautuvia naisia oli ihana löytää!

Naiseus on aina ollut minulle voimavara. Kannan ylpeydellä mukanani mm. isoäitieni vahvoja luonteita. Elämässäni on ollut tilanteita, että olen kokenut lievää vähättelyä, mutta se ei ole johtunut niinkään sukupuolestani vaan pikemminkin (nuoresta) iästäni. Tuntuu hassulta edes sanoa, mutta joissain tilanteissa olen toivonut olevani ikäistäni vanhempi. Toisaalta muistan, että ystäväni kommentoi 18-vuotiskuvaani, että "nuorekas 25". Tämä kertonee siitä, että olen aina orientoinut itseni hieman vanhemmaksi mitä oikeasti olenkaan. Ehkä näin kolmekymppisenä tunnen vasta olevani oikean ja sopivan ikäinen. Ja se on aika kiva tunne.
Naiseus ei ole siis koskaan rajoittanut elämääni. Nykyisessä työssäni on tosin tilanteita, joissa sitä pitää välillä miettiä. Ei niinkään museotyössäni, mutta keikkavalokuvaajana ortodoksisen kirkon kentällä. En pääse naisena esimerkiksi jumalanpalveluksissa kuvaamaan ihan mihin tahansa. Tällä saralla kaikki valokuvaajaesikuvani ovat olleet miehiä. Vuosikymmeniä upeita valokuvia ortodoksisesta kulttuurista tallentaneet Petter Martiskainen, Topi Ikäläinen ja Vesa Takala. Ilokseni olen saanut tutustua heihin kaikkiin. Heidän positiiviset kommenttinsa minun ottamistani kuvista ovat olleet rohkaisevia ja osoittaneet, että nainenkin pärjää tällä kentällä.
Itse asiassa minulta on joskus kysytty, että millaista on naisena työskennellä ortodoksisen kirkon [museon] parissa. Ortodoksinen kirkko on patriarkaalinen ja hyvin hierarkinen. Museotyö ei mielestäni eroa radikaalisti muiden museoiden työstä, vaikka kokoelmat ovat osa ortodoksista kulttuuria. Samanlaista se museoarki on meillä kuin vaikkapa taidemuseoissa. Tallennetaan ja dokumentoidaan, luodaan näyttelyitä, välitetään tietoa ja palvellaan asiakkaita. Kirkon kentällä olen kiitollinen siitä, että juuri ne miehet ovat luottaneet ja uskoneet ammattitaitooni, auttaneet kun olen apua tarvinnut ja ohjeistaneet silloin kun olen ohjeistusta tarvinnut. Koen, että olen vahva nainen vahvasti miesvaltaisen kulttuurin keskellä. 
Hierarkia-asiat aluksi jännittivät, mutta ystäväni tiivisti tämän asian hienosti. "Hierarkia antaa raamit ja turvaa sille kuinka toimia, joten asiaa ei tarvitse sen suuremmin edes miettiä." Tämä on hyvin sanottu ja toimii suurimman osan ajasta, mutta sitten tulee välillä niitä hetkiä, kun joutuu esimerkiksi "titteliviidakkoon". Tästäkin huolimatta olen ylpeä siitä, että saan naisena tehdä tätä työtä tietäen, että se miesvaltainen kulttuuri arvostaa ammattitaitoani. Ja kaikkien niiden titteleiden alla on aina inhimillinen ihminen. Näiden hetkien löytäminen ja tallentaminen hierarkian keskeltä on äärimmäisen palkitsevaa:
Kujeilevan kuiskuttelevat kirkkoherrat. Nuo hymyt jotka lähtevät sydämestä. Hymyyn on helppo vastata.
Hyvää kansainvälistä naistenpäivää! ♥

maanantai 11. helmikuuta 2019

Kun kysyt savolaiselta: Otatko kahvia?

Murteiden eroja on käsitelty täällä aina silloin tällöin. Savolaisena ei itse tule edes ajatelleeksi, että jokin arkipäiväinen saattaa tuntua toisesta suorastaan raivostuttavalta. Tällaiseen keskusteluun päädyin, kun kerroin keskustelleeni naapurini kanssa hieman naapurisopua hiertävästä asiasta. Josta siis keskusteltiin savolaiseen tapaan siten, että kumpikaan ei edes maininnut kyseistä asiaa. Aihetta kyllä kierreltiin ja molemmat tiesimme tunnustelevamme tilannetta. Sanattomasti päädyimme siihen lopputulokseen, että ei tehdä tästä numeroa, tullaan toimeen. 
Tästä virisi sitten Facebookin puolella keskustelu siitä, kuinka ärsyttävää on tarjota savolaiselle kahvia suoralla kysymyksellä: Otatko kahvia?, sillä savolainen vastaa lähes poikkeuksetta: Voin ottaa, (kiitos). Yleensä kysyjää ärsyttää se, ettei saa suoraa ja odottamaansa vastausta: Otan, kiitos. Vastaus Voin ottaa, näyttäytyy savolaisuutta ymmärtämättömälle välinpitämättömyytenä, etenkin jos vastausta jatketaan toteamalla: No jos sinäkin otat. Mikäli kysyjä menettää tässä tilanteessa malttinsa kysymällä uudestaan, että Haluatko kahvia? tai inttämällä En minä keitä jos sinä et halua kahvia, on savolaisen luottamus jo horjutettu ja kahvihalut menetetty. 

Joten oppitunti numero yksi. Savolainen ei koskaan OTA kahvia vieraassa seurassa. Tässä sanamuodossa on savolaiseen suuhun voimakas käskymuoto, eikä savolainen halua käskeä. Tämän vuoksi käytetään pehmeän taivuttelevaa: Voin ottaa. Kahvin tarjoajalta jää usein ymmärtämättä myös kyseisen vastausmuodon kohtelias sävy. Tästä lisää tuonnempana.

Vastausmuoto tuntui jakavan niin voimakkaasti mielipiteitä puolesta ja vastaan, että päätin töissä tehdä aiheesta pienen kyselytutkimuksen. Haastattelin hieman yli kahtakymmentä henkilöä ja jako oli selvä. Savolaiset (ja savolaistuneet) vastaavat kahvin tarjoajalle Voin ottaa, kun taas esimerkiksi Pohjanmaalla tai Etelä-Suomessa juurensa kasvattanut vastaa mieluummin suoraan Otan.

Savolainen ei voi ymmärtää, ettei vastapuoli muka ymmärrä Voin ottaa -lauseen sisältöä. Joten oppitunti numero kaksi. Voin ottaa -vastaus sisältää paljon sanatonta ja kohteliasta viestintää. 
  • Voin ottaa -vastauksella savolainen kertoo, ettei odottanut tarjoajan antavan kahvia, mutta on hyvillään saadessaan sitä. Voin ottaa, kiitos on arkinen ja tuttavallinen ilmaisu.
  • Astetta huomattavasti kohteliaampi vastaus on sanoa No voisin ottaa, kiitos. Tässä ollaan savolaisittain aidosti kohteliaita, iloisia ja ehkä myös aidosti hieman yllättyneitäkin vieraanvaraisuudesta. Tämä sisältää sanattomana viestinä lämpimän kiitoksen siitä, että toinen on ajatellut minua. No [onpa mukavasti ajateltu], voisin [erittäin mielelläni] ottaa, kiitos. Tässä pienillä sanoilla no ja -isi on savolaisen suussa äärimmäisen suuri vaikutus lauseen lopputulokseen.
Kysellessäni Otatko kahvia?, ja antaessani vain kaksi vaihtoehtoa: Otan tai Voin ottaa, minua huvitti, sillä yksi vastaus oli No se vähän riippuu. Mistä se riippuu?! Tuokin vastaus oli niin savolainen, että naureskelin itsekseni pitkään. Vain savolainen tuntuu löytävän selvästä ja suorasta kysymyksestä tulkinnanvaraa. Mutta hän oli oikeassa. Mainitsin aiemmin, että savolainen ei koskaan OTA kahvia vieraassa seurassa. Ainut tilanne, jolloin savolainen vastaa suoraan Otan kahvia, on hyvin läheinen ihmissuhde. Minä esimerkiksi voin vastata äidilleni suoraan Otan kahvia, mutta kaveriporukassakin mieluummin Voin ottaa.

Minulta kysyttiin, että eikö kahvin tarjoajalle voisi vastata ystävälliseen sävyyn: Mielellään (kiitos). Mutta tämäkään ei valitettavasti sovi savolaisen suuhun. Mielellään -vastaus sisältää savolaisittain olettamuksen siitä, että vastaaja oli jo odotellutkin kahvia. Ottaminen on savolaisittain käskemistä ja Mielellään kategorisoidaan vaatimiseksi. Kumpikin tuntuu epäkohteliaalta savolaisen ajattelutapaan  vieraanvaraisuudesta. Sen sijaan yksikään savolainen tuskin pahastuu siitä jos heidän tarjotessa kahvia kysymykseen vastataan suoraan Otan kahvia, kiitos
Savolaisuus on tiivistetty oivaltavasti esimerkiksi näin:

"Savolaisissa on joku halu välttää äärimmäisiä mielipiteitä. Minusta se on viisautta.
Elämä ei ole mustavalkoista, ja savolainen löytää harmaan sävyt
." 

- toimittaja ja dekkaristi Matti Rönkä -

Mitenkäs ruudun sillä puolen? Otatko kahvia?

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Rintamamiestalo - miltä nyt tuntuu

Paljon on tullut kyselyjä siitä, joko on kotiuduttu ja miltä nyt tuntuu. Ajattelin, että kirjoittelen ensitunnelmia oman kodin omistajana teillekin. Jos tilannetta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi epätodellinen. Pitkäaikainen haave toteutui ja nyt se on tässä. Sitä ei meinaa vieläkään ymmärtää todeksi.

Keskeneräisyys on asia mikä tällä hetkellä häiritsee eniten. Muutto tapahtuu pikkuhiljaa, jonka vuoksi suurin osa tavaroista on edelleen kahdessa osoitteessa tämän nykyisen lisäksi. Omakotitalon myötä tuli välittömästi tutuksi myös sen myötä tulevat velvollisuudet. Talvimyrskyt iskivät juuri pahimpaan muuton välivaiheeseen. Aapeli ja sen mukanaan tuomat muut lumisateet tipauttivat viikossa pahimmillaan lähes 50 senttiä lunta. Silloin ei vielä oltu joka päivä kolaamassa, joten viikonloppuna pihassa odotti melkoinen hanki, minkä kolaaminen oli kamalaa. Homma vaati yhden kahvipaussin ja välissä vähän seinänkin maalaamista. Siinä sai heti aluksi melko raskaan koulun lumitöistä. Muistuttelen tässä kuitenkin, että suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani olen asunut omakotitalossa, joten kaikki sen toiminnot ovat tulleet tutuiksi. Ei se kuitenkaan ole sama asia, sillä nyt on itse vastuussa ihan kaikesta.
Ensimmäinen ostos olikin Fiskarsin lumikola. Myöhemmin ostoslistalle päätyi toinenkin, vähän leveämpi Mikko. Vaikka Mikkoa markkinoitiin ammatti- ja kotitalouskäyttöön sopivaksi, se ei leveydestään huolimatta ole yhtä kätevä kuin kilpailijansa. Se on painavampi eikä liu'u lumella yhtä hyvin kuin Fiskars. Tämä kokemus ohjasi ostamaan myös työntö- ja lumilapionkin oransseilla yksityiskohdilla. Talo sijaitsee rinnetontilla, joten lumet saa onneksi työnnettyä helposti alamäkeen, sillä takapihalla on tarpeeksi "tyhjää tilaa".

Muutamille naapureille on jo esittäydytty, ja heidän perusteellaan naapurusto tuntuu mukavalta. Se onkin tärkeää ja luo omalta osaltaan kodikkuutta. Kodikkuutta on luotu hiljalleen myös muokkaamalla talosta omannäköistä. Lattian hiomisesta näittekin kuvia edellisessä postauksessa, mutta sen jälkeen on myös mm. maalattu keittiön migreeniseinät valkoisiksi, siirretty kaapistot paikalleen ja hiottu työtasot. Väriä on tulossa, mutta jotta pystyy suunnittelemaan sävyjä tuli vihreät seinät eliminoida.
Huonekaluista vasta pieni osa on kotiutunut, mikä vaikuttaa suoraan huoneiden käyttötarkoitukseen. Kaikille huoneille on kyllä jo päätetty käyttötarkoitus, mutta koska huoneet eivät ole valmiita, on tavaratkin edelleen ympäri taloa. Ja kaikkea joutuu edelleen etsimään. Kerrosten välillä tulee ravattua todella usein, kun huomaa että sakset ovat alakerrassa, puukko yläkerrassa, vessapaperisäkki alakerrassa, tuhkalapio yläkerrassa, metrimitta alakerrassa, halkokori yläkerrassa jne, jne. Ja itse huomaa aina olevansa siinä "väärässä kerroksessa", kun jotain alkaa etsiä. Mutta tämäkin tasoittuu sitä mukaa, kun huoneet saavat kalustuksensa ja pienemmät asiat löytävät sitä myötä paikkansa.

Mukavinta näillä pakkasilla on ollut lämmittää kahta tulisijaa. Ja riemu siitä, että sen taidon osaa! Muistan kuinka tunnelmallista oli lapsena katsoa mummon valmistaman ruisleivän valmistumista leivinuunissa. Ja se lämpö mikä uunin luukkua avatessa tulvahti tupaan. Tässä kodissa on yläkerrassa pönttöuuni ja alakerrassa puuhella, jossa on myös pieni leivinuuni. Näillä saa näppärästi lisää lämpöä. Minä olen syntynyt tammikuun paukkupakkasilla (-38) ja ääreisverenkiertoni on hyvä, joten vanhan talon viileys ei häiritse. Todennäköisesti kerään ulko-oven viereen kyläilijöille villasukkia lainattavaksi.
Takapihan puutarha on vielä melkoinen arvoitus. Pari omenapuuta ja luumupuu siellä on, joitain marjapensaitakin. Mutta muuten pihan näkee oikeastaan vasta keväällä. Katsotaan mitä kaikkea maasta nousee. En ole varsinainen viherpeukalo, mutta saa nähdä innostunko kevään tullen.

Ps. Mikäli kotijutut kiinnostaa, Polkadots-blogissa on meneillään hieman samanlaisia tunnelmia kuin täälläkin. Tosin vähän isommilla remppajutuilla.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Kotijuttuja

Nyt voin kertoa miksi joulukuu hurahti ohi ilman ainuttakaan blogipostausta. Töiden sivussa kaikki vapaa-aika meni monien asioiden selvittämiseen, papereiden allekirjoittamiseen ja lopulta asioiden hoitamiseen. Joulu ja uusi vuosi menivät vähän ohi. Kaikki tämä johti siihen, että kolmen vuoden etsinnän ja vuoden aktiivisen näyttökiertelyn jälkeen meillä on ihka ensimmäinen oma koti. Tunnelmat tiivistyvät aika hyvin yllä olevaan kuvaan. Rintamamiestalo vuodelta 1952 tuntui rakkaalta jo alusta alkaen, mutta vaatii tietynlaista luonnetta ja asennetta muuttaa vanhaan taloon. Kaikille se ei sovi. On hyväksyttävä, että jokin projekti tulee aina olemaan kesken, ja että yllätyksiä saattaa ilmaantua. Kaikesta huolimatta en haluaisi asua missään muualla. Minulle on aina ollut itsestään selvää, että muuttaisin joskus vanhaan taloon. Tarvitsen ja kaipaan sitä historiaa ja ajan kerroksellisuutta ympärilleni. Rintamamiestalojen tunnelmaan liittyy myös voimakkaasti se, että molemmat mummolani ovat olleet näitä samanlaisia puolitoistakerroksisia kuutioita. Olen viettänyt niissä lapsuuteni parhaita hetkiä.
Tulevaisuudessa on siis paljon uuden opettelua, mutta toivon että saamme tämän vaaleansinisen kuution kanssa monia yhteisiä vuosia. Tämän postauksen myötä lisään sivupalkkiin tunnisteen kotijuttuja, mutta tuskin Hurmioituneesta silti mikään sisustus- ja remonttiblogi tulee. Mutta aiheita todennäköisesti sivutaan tavalla tai toisella. Nyt ne kaikki vuosien saatossa perimäni ja kirppareilta haalimani huonekalut ja esineet pääsevät oikeaan kotiin. Kuten nämä löydöt:
Tähän nojatuoliin ihastuin välittömästi, mutta autottomana olin ongelman edessä: kuinka kuljettaisin sen kirpparilta kotiin? Ei auttanut muu kuin raahata tuoli bussiin. Voihan sitä kanssamatkustajien huomiota kerätä näinkin.... Lasilöytöjen löytö on omalla kohdallani tämä. Tamara Aladinin Carmen-kääntömaljakko (1972-1981), Riihimäen lasi...0,50 euroa!
Vaikka rakastan 1950-60-lukujen muotoilua ja sisustusta, en halua kodistani museota tai mummolaa. Tarkoitus on luoda uutta ja vanhaa yhdistelevä kokonaisuus, joka ei ole vielä täysin hahmottunut. Sekin selkenee ajan kanssa. Kierrätystavarat ovat kuitenkin pääosassa. Kaikki alkoi kuitenkin sillä, että kuluneet ja likaiset mäntylattiat hiottiin ja lakattiin ennen kuin sisään kannettiin huonekaluja. Nyt seinille voi huoletta laittaa kirkkaitakin värejä tai kuoseja, eikä lattia vie kaikkea huomiota. Tuo taustalla oleva vihreä seinä ei tule jäämään...
Osaavammat tekisivät lattian hiomisen ja lakkaamisen itse, mutta päätimme jättää asian ammattilaiselle ja se kannatti. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön kiitos upeasta lopputuloksesta! Lattiatöistä vastasi Tapio Pitkänen Oy ja kaikkeen meni puolitoista päivää. Tämä sisälsi hiomisen ja 3 x valkolakkauksen. Itse olimme pohjatöinä tehneet lattalistojen ym. irrottamisen. Halusin puulattian näyttävän edelleen puulattialta, siksi maalausta ei mietitty.
Talossa on jossain vaiheessa pidetty aika räikeistä väreistä. Kirkkaanvihreän seinän lisäksi talossa on myös sininen huone. Verenpunaista(!) seinäpintaakin paljastui lattialistoja irrotellessa, mutta onneksi ne oli maalattu aiemmin piiloon. Peittävien pohjamaalien jälkeen voi alkaa suunnitella millä itse tahtoisi seinät värittää.

Pientä tekemistä tulee siis riittämään, mutta odotan sitä innolla. Nyt tiedätte joulukuun salaisuuden. ;)

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Brüggen aarteet

Hyvää uutta vuotta! Joulukuu vierähti ohi ilman ainuttakaan blogitekstiä. Sen sijaan Taiteentuntijan puolelle syntyi tekstejä Galleria Ars Liberan näyttelyistä. Tahti on ollut kuitenkin töiden ja arjen parissa niin kiireistä, että Hurmioitunut on jäänyt taka-alalle. Ei suinkaan unohtunut, sillä tänne on ollut suorastaan ikävä. Kirjoitettavaakin olisi vaikka kuinka, mutta ennen kuin siirrytään ihan uusiin aiheisiin, haluaisin esitellä teille vielä yhden postauksen verran Brüggeä.
Sint-Janshospitaal on yksi Euroopan vanhimmista sairaaloista. Sitä käytettiin 1100-luvulta 1800-luvulle, kunnes sairaanhoitajina toimivat nunnat siirtyivät toiseen rakennukseen. Rakennuskompleksi muutettiin museoksi 1978, ja nykyään kävijät pääsevät tutustumaan vanhaan lääketieteeseen, yrttitarhaan ja apteekkiin. Aikoinaan luostarina käytetyssä kirkossa toimii nykyisin Hans Memling museo. Hans Memling (n. 1430-1494) syntyi Saksassa, mutta loi merkittävimmän uransa nimenomaan Brüggessä. Memling oli aikansa muotokuvamaalauksen mestareita. Hänen erityispiirteenään on pidetty arvokkaiden koru- ja kangasmateriaalien huolellista kuvaamista.
Hans Memling: Madonna ja lapsi ja Maarten van Nieuwenhove, 1487.
Hans Memling: yksityiskohta maalauksesta Madonna ja lapsi ja Maarten van Nieuwenhove, 1487.
Hans Memling: yksityiskohta maalauksesta Madonna ja lapsi ja Maarten van Nieuwenhove, 1487.
Henri Dobbelaere: Memling Sint-Janshospitaalissa Brüggessä, 1857.
Luostaria ja sairaalaa ylläpitäneet nunnat omistivat myös huomattavan määrän arvotaidetta. He esittelivät kokoelmiaan ensimmäisen kerran 1839. Hans Memling ystävystyi nunnien kanssa ja asui pitkään Sint-Janshospitaalissa. Hän myös kuoli siellä. Tämä ystävyyssuhde kartutti osaltaan luostarin taidekokoelmaa. Siinä missä muualla museoissa on yleensä yksi tai kaksi Memlingin maalausta, Sint-Janshospitaalissa on kuusi merkittävää teosta.
Hans Memling: Pyhän Johanneksen alttaritaulu, 1479.
Hans Memling: yksityiskohta Pyhän Johanneksen alttaritaulusta, 1479.
Pyhän Johanneksen alttaritaulun lisäksi yksi merkittävimmistä luostarin taideaarteista on Memlingin maalaama Pyhän Ursulan reliikkilipas. Memlingin muissa maalauksissa näkyy teoksen tilaaja, mutta Pyhän Ursulan reliikkilippaassa ei ole edes signeerausta, vaan se on tehty alusta alkaen puhtaasti liturgista käyttöä ajatellen.
Brüggen kaupunkikuvan korkein huippu on varattu Neitsyt Marian kirkolle (Onze-Lieve-Vrouwekerk). Kirkko rakentui 1200-1500 vuosisadoilla ja sen huippu kohoaa 115,5 metrin korkeuteen. Sisätilat ovat nykyisin hieman epäsuhtainen yhdistelmä kalkittua valkoista seinäpintaa yhdistettynä välillä runsaisiin barokki- ja välillä rokokooyksityiskohtiin. Kirkkoon on haudattu mm. Burgundin herttua Kaarle Rohkea (1433-1477) tyttärineen.
 Olin iloinen, että valkoisen kalkkimaalin alta on rapsutettu esiin alkuperäisiä seinämaalauksia.
Kirkko on valtavan kokoinen ja täynnä taidetta: maalauksia, veistoksia, sakraaliesineitä ja tekstiilejä. 
Tämä maalaus on aiemmin tulkittu Caravaggion maalaamaksi, mutta oletus on sittemmin kumottu.
Neitsyt Marian kirkon ehdottomasti kuuluisin ja merkittävin teos on Michelangelon Carraran marmorista veistämä Brüggen Madonna (1501-1504). Se on ainut Michelangelon elinaikana Italian ulkopuolelle myyty teos. Sen ostivat rikkaat kangaskauppiaat Giovanni ja Alessandro Moscheroni (Mouscron), jotka toimivat Brüggessä. 
Brüggen Madonna joutui natsien ryöstösaaliin uhriksi kuten aiemmin mainittu Gentin alttaritaulukin. Tämäkin veistos löytyi Monumenttimiesten toimesta Altausseen suolakaivoksesta 1945. Veistos oli kääritty mattoihin ja kuljetettu kaivokseen Punaisen Ristin kuorma-autolla.
Kuva: Wikipedia.
Michelangelon Pietà Rooman Pietarinkirkossa on upea, mutta tämän teoksen äärellä sai olla rauhassa ilman suuria ihmismassoja. Istuin tuolilla ja ihailin kokonaisuutta. Aurinko paistoi ikkunasta ja heitti kivilattiaan kaunista valoa. Taustalla soi musiikki. 
Brügge teki vaikutuksen, mutta vaatisi avautuakseen paljon enemmän aikaa kuin  yhden päivän. Jo pelkkä kaduilla käveleminen vie aikaa, kun tahtoisi jäädä dokumentoimaan kaikkia ihania yksityiskohtia. Tehtävää ei helpota sekään, että joka kulmasta tuntui paljastuvan aina vain herkullisempi suklaapuoti...


Yllä olevassa kuvassa näkyy yksi kaupungin alkuperäisistä rakennusten puisista julkisivuista. Yleensä julkisivut ovat tiilisiä, joten puisten löytäminen on harvinaista. Tämä johtuu siitä, että 1600-luvulta lähtien puiset julkisivut kiellettiin tulipalovaaran vuoksi. Puiset julkisivut purettiin, mutta tiedotetekstistä ei selvinnyt miksi tämä kyseinen rakennus on saanut pitää puisen ulkokuorensa.
Jos Belgian matkalta pitäisi nimetä yksi mieleenpainuneimmista asioista, se kaikki kulminoituisi aika hyvin taiteilija Jan van Eyckiin (1370-1441). Brüggessä hänen kunniakseen on nimetty myös pieni aukio, joka sijaitsee vanhan sataman suulla. 
Hauska yllätys oli kohdata keskiaikaisen kaupungin  ja sen vanhojen rakennusten keskellä nykytaidetta. Vierailumme aikaan kanaalista nimittäin ponnisti valtava valasveistos, Skyscaper. Studio KCA loi veistoksen osaksi Brüggen Triennaalia ja siihen on käytetty 5 tonnia merestä nostettua muovijätettä.
Belgia oli kulttuurintäyteinen matka todelliseen keskiajan aarreaittaan, mutta iloinen yllätys myös modernia arkkitehtuuria ja nykytaidetta, ystävällisiä ihmisiä ja hyvää ruokaa.