Ei liene yllätys, että käytän kodin sisustamisessa pääasiassa kirppislöytöjä aina astioista tekstiileihin ja huonekaluihin. Tällä tavalla kotiin saa mukavasti talon henkeen sopivaa vanhaa tunnelmaa, mutta asioiden metsästäminen vie aikaa. Ensin haaveilin lattiavalaisimesta, mutta kun sopivaa ei tuntunut löytyvän, siirsin ajatuksen seinävalaisimeen. Sehän olisi myös käytännöllinen - ei veisi lattiatilaa ollenkaan.
Olen aina pitänyt enemmän epäsuorasta valosta kuin tasaisesta kattovalaisimen luomasta valosta. Sitäkin tarvitaan, mutta irralliset valaisimet luovat tunnelmaa. Tilasin alkuvuodesta eteiseen Finnish Design Shopista värikkäitä Muuton Dots-naulakkonuppeja, ja samalla verkkoselailulla löysin tieni myös kotimaisen Secto Designin sivuille. Olin nähnyt merkin kattovalaisimia monessa yhteydessä aiemminkin, mutta niiden muotokieli ei puhutellut. Sitten löysin seinävalaimen, joka jäi kutkuttamaan mieltä. En kuitenkaan ollut valmis maksamaan haaveesta yli 400 euroa. Kirppariostoksilla on nimittäin myös vaikutus - ja luulen etten ole ainoa - kun on tottunut ostamaan kaiken käytettynä, muuttuu pihiksi eikä ole valmis maksamaan mitä tahansa. Etenkin, kun hintoja vertailemalla tietää löytävänsä useat asiat edullisemmin. Kun malttaa odottaa. Niinpä testasin onneani. Aloin selailla nettihuutokauppoja. Jo ensimmäisellä hakukerralla löytyi paljon käytettyjä Secton kattovalaisimia, mutta ei lainkaan seinävalaisimia. Sitten kun ensimmäinen seinävalaisin ilmestyi myyntiin, se oli väärän värinen. Useamman kuukauden metsästyksen jälkeen tärppäsi. Helsinkiläinen myyjä tahtoi luopua omasta mustasta Secto-valaisimestaan. Ilmainen ei ollut tämäkään, ei mikään löytöhintakaan, mutta alkuperäiseen nähden edullinen. Käytetty, mutta täysin ehjä valaisin saapui onnelliseen kotiin.
Enon maalaaman omenataulun vieressä oli pitkään tyhjä kohta. Alun perin ajattelin siihen toista taulua, kunnes valaisin löysi siitä paikkansa. Halusin nimenomaan mustan valaisimen, jotta huoneen kokonaisuus saisi tarvitsemaansa kontrastia vaaleanpunaisen rinnalle. Nyt valaisin toistaa kattovalaisimen väriä ja hieman myös muotokieltä. Ja luo sitä toivomaani epäsuoraa valoa. Tämän valaisimen kiva puoli on myös se, että sen voi ripustaa kummin päin tahansa. Olen nähnyt useimmiten tämän ripustettuna leveä reuna alaspäin, mutta minä olen aina nähnyt tämän tällaisena "kantarellimaisena" versiona.
Välillä on hetkiä, jolloin itsekkään ei jaksa odottaa ihan kaikkea löytyväksi kirpparilta. Tai ainakaan juuri sellaisena kuin on sen mielessään kuvitellut. Näin kävi olohuoneen tv-tason kanssa. Olisin halunnut sellaisen kivan matalan 1950-60-luvun tason, joita näkee monessa vintage-tyyliin sisustetussa kodissa. Olihan niitä tarjolla, mutta ei omaan budjettiini istuvaan hintaan. Ja en halunnut tyytyä ostamaan väliaikaisratkaisua, josta sitten kuitenkin pitäisi päästä eroon. Tasossa oli myös tiukka kriteeri: se ei saanut olla pituudeltaan kuin maksimissaan 120 cm, jolloin se ei tulisi oviaukon eteen. Ja siinä pitäisi olla jonkinlaiset jalat, jotta alta pystyy imuroimaan.
Aloin luovuttaa käytettyjen tv-tasojen metsästyksen ja selailin erilaisia huonekaluliikkeitä. Mutta kaikissa uusissa oli sama ongelma: ne olivat liian pitkiä. Olen kertonut tästä huomiostani aiemminkin; nykyiset huonekalujen standardimitat tuntuvat olevan valtavia, ja usein ne ovat näihin 50-luvun neliöihin liian suuria. Suuria jopa siinä määrin, että niitä ei saa taloon sisään, tai talosta ulos (kuten meillä kävi erään kaapin kanssa).
Epäonnistuneen huonekaluliikkeiden valikoiman jälkeen käännyin taas käytettyjen versioiden metsästykseen, ja sitten onnisti. Kaupungin sisältä, eräältä kirppispalstalta löytyi käytetty tv-taso, joka oli pituudeltaan täydellinen; siinä oli pienet jalat ja sopivasti säilytystilaa. Maailma on pieni, ja myyjäksi paljastui entinen matematiikan opettajani. Joten A., mikäli luet näitä rivejä, kiitos! Tämä oli hyvä, edullinen ja toivottu ostos. Laatikoissa säilön mm. kynttilöitä, tuikkuja, tulitikkuja ja kynttilänjalkoja sekä neulomustarvikkeita. Kaikkea mitä nyt syksyn tullen tulen tarvitsemaan olohuoneessa oleskellessa. Elokuvat ja cd-levyt (kyllä, ostan molemmat edelleen fyysisinä kappaleina) olen piilottanut vihreän liinavaatekaapin sisään.
Taulut etsivät vielä paikkaansa, ja niitä löytyy monesta eri huoneen kolosta. Pilatus-vuorelta ottamani kuva oli viime jouluinen lahja ja muisto menneeltä Sveitsin matkalta. Tuo näkymä hämmästyttää edelleen. Ja tekee kiitolliseksi, että matka ehdittiin tehdä ennen näitä poikkeusoloja. Nyt matkasta on vain ja ainoastaan ihania muistoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti