Maisterista museotädiksi

Asiat tuntuvat tapahtuvan sykleissä. Tammikuun tytöllä ovat olleet tähdet kohdillaan, sillä pääsin käytännössä suoraan maisteriksi valmistuttuani museotädiksi Riisaan - Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon. Voitteko kuvitella! Vastavalmistunut, kulttuurialan opiskelija, tällaisessa yhteiskunnan työllistymistilanteessa. Tuntuu uskomattomalta.

Savolainen palasi siis juurilleen. Tosin aion olla edelleen viikonloppujyväskyläläinen. Älä unohda minua Jyväskylä! Töissä on oltu nyt kaksi viikkoa. Pääsin suoraan keskelle toimintaa vaihtuvan näyttelyn valmisteluun ja jokainen tunti on kiireestä huolimatta hymyilyttänyt. Muutokset ja tapahtumat parin viimeisen kuukauden sisällä ovat kuitenkin olleet niin suuria ja tunteita herättäviä, että pää ei tunnu pysyvän kaikessa mukana. Olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen tästä työmahdollisuudesta, tunnen olevani unelmieni paikassa, mutta Jyväskylän ja Kuopion välillä matkaaminen on laittanut myös miettimään omaa identiteettiä. Kuka minä olen, kun en ole enää opiskelija?

Kuopiossa tunnen olevani kotona. Murre, välittömyys, tuttuus ja sitä myötä turvallisuus tuovat itseluottamusta, mutta samalla huomaan mielen sisällä olevani hieman eri ihminen kuin Jyväskylässä. Savossa minulla on liuta määreitä, jotka vaikuttavat huomaamatta elämääni: tytär, sisko, kummitäti, sukulainen, naapurintyttö. Tutulla paikkakunnalla jo sukunimi ohjaa ajatuksia johonkin suuntaan. Tiedättehän sen vanhempien ihmisten lauseen: Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan? Ja vastauksella pystytään kertomaan koko elämäntarina.

Jyväskylässä minulla on käytännössä vain kaksi määrettä: Henna yliopistosta tai Hurmioitunut, joka kirjoittaa blogia. Ja tietyllä tavalla minä olen itse luonut sen mielikuvan molemmista. Savossa olen kokonaisuudessaan minä, kaikissa muodoissani, oman murteeni kera, ja se sisältää koko elämäni tähänastisen kaaren. Jyväskylässä oloni on kuitenkin monella tapaa vapaampi, sillä se keskittyy vain aikuisuuteni lähivuosiin. Jyväskylässä olen elänyt kulttuurikuplassa, sen keskellä mikä itselleni tuntuu tällä hetkellä kaikkein rakkaimmalta. Mutta samalla olen tuntenut irrallisuutta juuristani. Joten tämänhetkinen tilanne tuntuu unelmalta: saan parhaat puolet molemmista kaupungeista. 

Toinen miettimistä aiheuttanut aihe on ollut blogiminä. Miten käy sille taidehistorian tytölle, joka siirtyykin nyt työelämään? Kirjoitan tulevaisuudessakin museokentän tapahtumista, mutta joudunko jääväämään itseni jostakin sen vuoksi, että olen nyt "sisäpiiriläinen"? En voi kaikissa tapauksissa pysyä puolueettomana, etenkään jos kirjoitan Riisan näyttelyistä.

Muutokset pohdituttavat, mutta onnekseni minulla on kaksi ihanaa blogikollegaa museokentällä: Mari ja Kari, jotka ovat osoittaneet, että museotyöläinen ei kadota inspiraatiotaan muissa näyttelyissä kierrellessään tai leipäänny kulttuuriin. En voi sanoa, että Hurmioitunut pysyy muuttumattomana, sillä tuleva työelämä heijastuu väistämättä myös blogin puolelle, kuten aiempi opiskelukin, mutta sen voin luvata, että taide ja näyttelyt ovat täällä pysyäkseen.

Kiitos teille lukijat, kun olette eläneet matkalla mukanani 

ja tervetuloa mukaan uusiin haasteisiin!

Taidehistorian maisteri

....tai no virallisestihan se titteli on filosofian maisteri, mutta yleensä pääsee vähemmällä selittelyllä, kun nostaa esille sen pääaineen. Itse asiassa tutkinto kirjattiin rekisteriin jo ennen joulua 22.12., mutta virallinen paperi odotti tammikuun puolelle saakka dekaanin allekirjoitusta. Joten samalla kun minulta loppui tutkimusavustajan työrupeama, samalla jouduin luopumaan opiskelija-tittelistä.

Podin jossain vaiheessa syksyllä melkoista valmistumisahdistusta ja mietin, että olinko sittenkään valmis maisteriksi, että olisiko kuitenkin pitänyt opiskella jotain ainetta enemmän? Jotain muutakin siinä rinnalla kuin kulttuuriaineita? Ohjaaja sitten kopautti minut maan pinnalle sanomalla: "Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa, jossa valmistetaan viiden tutkinnon maistereita." Tämä oli alustus sille, että kaikkea ei voi saada yhdestä paikasta. Vaikka olisin hamstrannut itselleni tutkinnon toisensa perään, työelämä vaatii aina itsensä kehittämistä ja silloin tulee miettiä, että mistä sitä oppia ja kehitystä milloinkin hakee.

Ahdistusta helpotti myös se tutkimusavustajan työpesti. Sai sopivasti heilua vielä opiskelijan ja työntekijän rajapinnalla. Sopeutua toisesta luopumiseen ja valmistautua toiseen. Ja se toimi. Kahden ja puolen kuukauden aikana ymmärsin olevani erittäin tyytyväinen opintieheni, saaneeni yliopistosta sen mitä tällä hetkellä tarvitsen ja valmis hyppäämään uuteen. Ikävähän niitä kaikkia ihmisiä tulee, mutta lähtöä helpotti myös se, että opiskelukaverit ovat valmistuneet/valmistumisen kynnyksellä, joten mitä sitä sinne yksin jäämään.

Uuden vuoden yönä juhlittiin siis paitsi vuoden vaihtumista, syntymäpäiviä myös maisterin tutkintoa. Ennakoin maisterin titteliä jo joulukuun alussa sen verran, että ostin itselleni valmistujaislahjaksi Jyväskylän taidemuseon Taidebasaarilta pienen teoksen. Rita Vargasin Time kuvasi tilannettani täydellisesti. 

Vasemmalla Rita Vargas: Time, 2015, 6-värinen silkkipaino, uniikkivedos; oikealla Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, Irtokuvituksia-sarja.

Värikäs silkkipainoteos oli kaunis ja mystinen. Nimi Time oli osuva, sillä se ei määritellyt oliko kyseessä mennyt, nykyinen vai tuleva aika. Tällä hetkellä teos kertoo minulle matkasta ja menneestä ajasta yliopistossa. Hahmosta ei voi sanoa varmasti kulkeeko hän kohti vai poispäin katsojasta. Tällä tavalla henkilö on tietyllä tavalla koko ajan liikeellä, ajassa.

Teos muistuttaa minua konkreettisesti myös Jyväskylästä ja Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksesta, sillä portugalilainen Rita valmistelee parhaillaan laitoksellamme tohtorin väitöskirjaa. Tämä oli kiva lisä muistuttamaan menneestä matkasta yliopistossa, kun tekijä on osa paitsi Jyväskylän taidekenttää myös Taikua. 

Rita Vargas kertoi käyttäneensä teoksessa suosikkirantaansa Castelejo Beachia. Taivaalla olevat mustat pisteet ovat tähtiä ja ympyrät vanhoja planeettakarttoja. Oikeassa reunassa olevat ohuet viivat ovat ote pyhästä geometriasta, minkä mukaan luonto ja universumi muodostuvat tasasuhtaisesta symmetriasta, kuten kultaisesta leikkauksesta. Nämä toistuvat esimerkiksi ihmiskehon mittasuhteissa, kasveissa, simpukoissa, galakseissa ja DNA:ssa. Pyhä geometria eroaa tavanomaisesta geometriasta siinä, että kaikella siihen liittyvällä katsotaan olevan symbolista arvoa ja merkitystä.

Kiitos Rita! Tämä on monella tavalla kaunis valmistujaislahja!

Ps. Sitä gradua voi käydä lukaisemassa täällä.

Tuulettumassa

En muista mainitsinko tästä jo joskus aiemmin, mutta ostin jokin aika sitten kummipojalle kirpparilta BBC:n dokumentin Allosauruksista (Ison Alin tarina). Ajattelin, että onpahan ainakin opettavainen ja luonnollisen näköiset liskot jännittäviä. Ilahduttihan se kovasti, että poika oli ihan innoissaan "kallosaurus jukumentista". Näin pidemmän ajan sisällä olen kuitenkin miettinyt (omalta kannaltani), että liekköhän oli sittenkään hyvä ostos. Lapset kun kerran tuntuvat ihastuvan johonkin kirjaan, elokuvaan, leluun tms. niin maailmassa ei ole mitään muuta. (Tosin minullekin on sanottu, että elämäni on yhtä taidehistoriaa, joten voin kyllä jotenkin samastua tunteeseen....) Yhden mummolaviikonlopun aikana dokumenttia katsellaan useampaan kertaan, että poika osaa jo tarinan (ja liskot) ulkoa. Hyvä puoli tässä on se, että dokkari kestää onneksi vain puolisen tuntia, joten pituus ei ole mahdoton. 

Kirpeistä pakkaspäivistä huolimatta päätettiin sitten siskon kanssa lähteä tuulettamaan muksua (Rölli)metsään. Rölli on minusta mukavan turvallinen ja hauska fanittamisen kohde, joka tuo muistumia myös omasta lapsuudesta. Jaksot ovat sellaisia, että niitä jaksaa katsoa aikuisenakin.  

Nämä olivat Röllin puita. Ja mielenkiintoinen kiipeilykohde.

Ja myös ilmeisen opettavaisia, sillä ihmettelin eräänä päivänä, että mistä muksu tietää pienen, teräksisen maitotonkan, joka sattui olemaan pöydällä. Röllissä kuulema Tiina-tonttu oli nostellut sillä vettä järvestä (oman muistini mukaan kyseessä taisi olla vielä avanto). Poika esitti sitten miten sitä vettä nostettiin. 

Posket punotti jo kaikilla melkoisesti, mutta kasattiin vielä mummolan takapihalle lumesta piilopaikkamuuri ja leikittiin piilosta.

Lumessa pelmuamisen jälkeen päästiinkin sitten suoraan lämpimään saunaan. Joten pakkanenkin on vain asenne- (ja pukeutumis)kysymys!

Tutkimusavustajan viimeiset metrit

Sinne ne tosiaan hujahtivat, kaksi ja puoli kuukautta tutkimusavustajana Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Tuntui ihan lottovoitolta päästä tekemään oman alan ja kiinnostuksen hommia jo ennen valmistumista. Etukäteen jännitti, että niinköhän saisin ajan riittämään kaikkien Petäjäveden seurakunnan rakennusten esineinventointiin, mutta hyvinhän se meni. Toiseksi jännitin myös suhteeni mahdollista muuttumista yliopistoon, kun siellä ei enää kävisikään pyörähtämässä luennoilla vaan istuisi töissä pidempiä aikoja. Kupla ei puhjennut, ihan yhtä kivaa oli olla työntekijänä kuin opiskelijana.

Ajatuksia sai jakaa muutaman muun (opiskelijan) kanssa, jotka olivat töissä Taikulla tai yliopiston tiedemuseolla. Päiviä jaksottivat Tilian/Sonaatin lounaat ja siinä samalla sai annoksen sosiaalisia kohtaamisia tietokoneen ääreltä irrottautuessa. Muistan nauraneeni aamukahvipöydässä henkilökunnan kanssa ja ihmetelleeni sitä visuaalista ilmapiiriä. Toinen huomasi kollegan puuttuvat korvakorut ja toiselle kehuttiin tämän uusia saappaita. Jotenkin hyvin epäsuomalaista, mennä nyt kommentoimaan toisen ulkonäköä, henkilökohtaista tilaa, suoraan. Ja siksi juuri niin mahtavaa! Tämän ilmapiirin sokaisemana uskaltauduin sitten eräs aamu sanomaan siivojalle tämän olevan kaunis. Olin useampana aamuna toivottanut naiselle hyvät huomenet ja tullut väsyneenäkin aamuna hyvälle tuulelle hänen iloisesta hymystään ja tuikkivista silmistään. Päätin sitten lopulta sanoa ajatukseni ääneen. Pidimme tosin pienen keskustelun siitä, voiko tuntemattomalle sanoa (ilman että siitä syntyy taka-ajatuksia) tämän olevan kaunis, ja päädyimme tässä tapauksessa siihen että voi. Positiivisia asioita pitäisi voida sanoa ääneen vaikka (ja etenkin!) tuntemattomalle. 

Kaiken kivan lisäksi pääsin osallistumaan myös Taikun henkilökunnan pikkujouluihin Café Alvarissa. Kun saman pöydän ääreen istuutui joukko tutkijoita, joita olet pitkään katsellut kunnioittavasti hieman ylöspäin, siinä tunsi ensin itsensä tyttöseksi. Miten suunnata keskustelua siten, että on itselläkin jotain sanottavaa? Olen keskustellut tästä silloin tällöin ystävien kanssa, kuinka jostakin asiasta paljon tietävät henkilöt voivat olla sen tietämyksensä kanssa joskus vähän pelottavia lähestyä. Illan edetessä kävi kuitenkin kuten arvata saattaa, tutkijat osoittautuivat ihaniksi ja lämpimiksi, ihan tavallisiksi ihmisiksi, joiden kanssa voi jutella vaikkapa tästä bloggaamisesta.

Sain tutkimushankkeen myötä tavallaan kaksi työpaikkaa ja työyhteisöä yhdellä iskulla: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos sekä Petäjäveden seurakunta. Petäjäveden kohdalla jännitin etukäteen sitä, kuinka henkilökunta suhtautuisi siihen, että heidän esineitään ja arkistojaan tulee penkomaan joku ulkopuolinen, mutta jännitys oli turha. Jo ensimmäisenä päivänä minut toivotettiin iloisesti tervetulleeksi ja etsittiin arkistokansioita inventoinnin tueksi. Työn lomaan sattui muutama henkisesti ikävä päivä, jonka vuoksi jouduin tsemppaamaan itseäni hommien edistymiseksi, mutta niistäkin selvittiin.

Jotta nyt ette luulisi, että kaikki sujui alusta loppuun kuin Strömsössä, niin paljastettakoon, että viimeisellä viikolla, viimeisenä työpäivänä joulun välipäivinä meinasi iskeä epätoivo. Tajusin, että suurin osa yliopiston väestä viettää onnellisesti joululomaa, minkä vuoksi ovet olivat lukossa ja minun avaimillani ei päässyt ihan mihin tahansa. Kun olisin tarvinnut A-talon tarvikevarastosta mm. kansioita ja välilehtiä materiaalien niputtamista varten, ovet olivat lukossa ja täytyi heittäytyä luovaksi. Luova tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että vohkin naapurihuoneesta (olen ilmoittanut tapauksesta kohdehenkilölle) pari tyhjää kansiota.

Toinen ongelma syntyi aina-niin-ihan-tietotekniikan kanssa, kun huomasin yli kahtasataa esinekorttia printatessani, että tulostin on jättänyt tulostamatta sieltä täältä väleistä kymmeniä sivuja. Olin edellispäivänä saanut vinkin, että siihen materiaalien mapittamiseen kannattaa varata aikaa... Niinpä niin. Noh, sitten levittelin jo printatut laput ympäriinsä ja etsin ne puuttuvat numerokortit, jotka täytyi tulostaa uudestaan. Viimeinen päivä oli melkoista huisketta ja liukuhihnahommaa: esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin - esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin - esinekortti, paperikuva, rei'itys, mappiin.... Toisaalta hiljaisessa talossa oli tällä kertaa se etu, että sain soittaa samalla uusinta Adelea ja mausteeksi vähän Leonard Cohenia ketään häiritsemättä.

Esinekorttien, kuvien, inventointikertomuksen ja cd:lle siirrettyjen kuvien ja tiedostojen jälkeen saattoikin sitten lähteä hyvillä mielin uuden vuoden viettoon. Tosin tuntui haikealta, että homma loppui vähän kuin seinään, eikä ollut ketään kenelle toivottaa lähtiessä heihei tai hyvät uudet vuodet. Minä meen nyt! Inventointihanke on saatettu päätökseen, tosin parin viikon päästä pidetään Petäjävedellä vielä pieni palaveri siitä, mitä tuli tehtyä ja miten meni. Ja palautetaan se kaikki tuotettu aineisto seurakunnan haltuun. Pitää silloin huikata ne heipat!

Naisarkkitehtuuria

Petäjäveden inventointiprojektiin kuului Uuden ja Vanhan kirkon lisäksi myös siunauskappeli. Suloisen näköinen pieni hirsirakennus on Elsi Borgin (1893-1958) suunnittelema. Kirkkoneuvostossa keskusteltiin siunauskappelin rakentamisesta kesäkuussa 1944 ja rakennus valmistui kuusi vuotta myöhemmin 1950. Petäjävetiset tahtoivat arkkitehdiksi nimenomaan Elsi Borgin, sillä hän oli entinen paikkakuntalainen. Elsin isä, Nathanael Borg, toimi Petäjäveden kirkkoherrana vuosina 1913-1918.

Elsi Borg valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1919. Valmistuttuaan hän opiskeli myös Ateneumin taideteollisuusosastolla. Vuodesta 1927 alkaen Borgilla oli oma arkkitehtitoimisto Helsingissä ja hän osallistui ahkertasti arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskilpailuihin. Hänen ensimmäinen monumentaalirakennuksensa oli Taulumäen kirkko Jyväskylässä (1929). Muita Borgin suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Simpeleen kirkko (1933), Helsingin Lastenlinna (1948), Teuvan kirkko (1953) ja Kiteen siunauskappeli (1957), joka muistuttaa hyvin paljon tätä Petäjäveden siunauskappelia. Borgin tuotannosta nousevat esiin seurakunnalliset rakennukset, mutta hän suunnitteli myös asuin- ja hoivarakennuksia.

Kappelin alttariteoksena on vuonna 2002 hankittu tekstiiliteossarja Sanaton. Triptyykin on valmistanut Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelija Maaret Iijolainen.

Maaret Iijolainen: Sanaton, 2002.

Taisto Rahikainen, veistos, 1967.

Ennen Iijolaisen kuvakudoksia alttariseinällä oli nykyisin tilan vasempaan reunaan, ikkunaseinälle sijoitettu veistos. Pronssipatinoitu kipsiveistos on Taisto Rahikaisen (1926-1986) veistämä vuodelta 1967. Elsi Borgin tapaan myös Taisto Rahikainen tunnettiin, jos nyt ei ihan petäjävetiseksi niin ainakin keskisuomalaiseksi, sillä hän oli syntynyt Jämsän Koskenpäässä, Jämsä-Petäjävesi-tien varrella.

Alttariseinä lienee ollut rakennuksen valmistumisen jälkeen yli kymmenen vuotta ilman minkäänlaista alttaritaideteosta, sillä vuoden 1964 piispantarkastuksen pöytäkirjassa peräänkuulutettiin: "Kappelisalin kaunistamiseksi sopisi alttariseinälle erinomaisesti krusifiksi". No, krusifiksia ei tullut, mutta Rahikaisen veistos sai olla alttarin katseenvangitsijana useat vuosikymmenet. Vuoden 1970 piispantarkastuksessa hankintaan oltiin tyytyväisiä: "Alttaritaulu on saatu kotipitäjän taiteilijalta. (---) Taisto Rahikaisen alttaritaulun saaminen on ollut onnellinen asia. (---) Sinne oli saatu arvokas alttariveistoskin sitten viime tarkastuksen". Inventoidessa minua aluksi hämäsi tuon sanan alttaritaulu käyttäminen veistoksen yhteydessä, jonka vuoksi aloin epäillä, oliko kappelissa jossain vaiheessa todella ollut Rahikaisen maalaama taulu?  Tuohon aikaan maalatut alttaritaulut olivat edelleen yleisempiä kuin veistokset, joten ilmaisu lienee vain ollut tutumpi. Myöhemmin oli onneksi maininta nimenomaan alttariveistoksesta.
Taisto Rahikaisen ammattitaitoa hyödynnettiin myös paria vuotta myöhemmin, jolloin Uuden kirkon pihalle hankittiin Karjalaan jääneiden muistomerkki vuonna 1969. 

Maalaustaidetta edustavat seinä- ja kattomaalaukset sekä koristekuviot. Maalausten tekijöistä en ehtinyt löytää tietoja, mutta kädenjälki maalausten välillä on hyvin samanlainen, joten ne lienee toteuttanut sama tekijä.

Petäjäveden seurakunta on saanut osakseen todella kauniita ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia. Toisaalta näiden rakennusten ylläpito vaatii myös paljon työtä, aikaa ja rahaa. Sain onnekseni olla hieman auttamassa esineistön kartoittamisessa, vaikka yksityiskohtia tietojen suhteen jäi varmasti vielä paljon arkistojen kätköihin.

Ruumispaarien arvoitus

Petäjäveden vanhan kirkon yhdyskäytävässä seisovat kahdet ruumispaarit. Toiset ovat mustat ja toiset on maalattu ruskeiksi. Näissä ruskeissa on pyramidin muotoiset nupit. Kirkkojärjestykset vuosina 1673 ja 1689 määräsivät, että jokaisessa seurakunnassa tuli olla kahdet ruumispaarit. Toiset oli tarkoitettu aikuisten ja toiset lasten hautaukseen. Tämän lisäksi tuli hankkia paarivaate, jonka käyttö oli maksullinen.

Aiemmin kerroin, kuinka tärkeää inventoidessa on tutkia esineet joka puolelta, mutta aina ei kuitenkaan pääse haluttuun lopputulokseen. Näin kävi esimerkiksi ruumispaarien kohdalla. Ruskeiden paarien alapinnalta löytyi maalattu teksti "Heleena Sarava 1867", mutta valitettavasti vihjeen selvittäminen jäi ajankäytöllisistä syistä tekemättä. Kuka oli Heleena Sarava? Miksi ruumispaarien alapuolelle on maalattu hänen nimensä?

Nämä ovat niitä harmituksen hetkiä, jotka pitää hyväksyä. Kaikkea ei ehdi tekemään ja tutkimaan vaikka kuinka haluaisi. Kuvat ja kokoelmatietokanta auttavat kuitenkin paitsi seurakuntaa myös tutkijoita tarttumaan esineiden tarinoiden etsimiseen. Kenties tämän naisen tarina joskus selviää.

Hinc robur et secritas

Eteläsakaran sisäänkäynti.

Petäjäveden vanhassa kirkossa on puuovi, jota katsellaan tänään vähän tarkemmin. Ristikirkkoon on alun perin tultu kahdesta ovesta, joista toinen sijaitsi läntisessä sakarassa (nykyinen pääovi tapulin suunnassa) ja toinen eteläisessä. Eteläisen sakaran alkuperäinen ovi on säilynyt, kun taas läntinen ovi on muutettu tapulin ja välikäytävän rakentamisen yhteydessä parioveksi. Ovet aukenivat sisäänpäin, mutta vuonna 1860 tehdyn päätöksen mukaan, ilmeisesti turvallisuussyistä, ne muutettiin ulospäin aukeaviksi.

Nykyinen sisäänkäynti lännestä, tapulin ja välikäytävän kautta.

Eteläsakaran ovi.

Tuolloin myös eteläsakaran ovi, joka vastaanotti venerannasta kirkolle saapuvat, käännettiin niin, että sen koristeltu ulkopinta jäi kirkkosalin puolelle. Oven rengaskuviot ja tekstit perustuvat vuoden 1761 setelirahan puristesinettikuvioihin.

Petäjäveden seurakunnan historiikissa J.N. Joutsela kirjoittaa (1928), että eteläinen ovi on "miesten puolinen kirkonovi", joka on tehty Ruotsin vallan aikana 1761 ja asetettu paikoilleen 16.10.1763. Oven vasemmanpuoleisessa rengaskuviossa on latinaa ja oikeanpuoleisessa ruotsia. Kun tässä postauksessa sivusin sitä, ettei aina voi etukäteen tietää kaikkea, käännyin toisen tekstin kanssa laitoksemme latinistin puoleen. Häneltä sain vinkin tutustua Reijo Pitkärannan opukseen Suomen kirkkojen latina - Piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla (2004), jossa on todella kattava luettelo Suomen kirkoissa olevista latinankielisistä teksteistä. 

Ja sieltähän se Petäjäveden kirkon oven tekstikin selvisi: Hinc robur et secritas = Tästä voima ja turva. Ympyrän sisälle kuvattu silmä, joka säteilee ympärilleen, kuvaa mm. hengellistä näkökykyä. Vanhan käsityksen mukaan silmä ei ollut vain näköaistimuksia vastaanottava elin, vaan se myös lähettää voimasäteitä. Kristillisessä symboliikassa kyseinen kuvio kuvaa Jumalan läsnäoloa kaikkialla. Mikäs sen osuvampi symboli kirkkoon.

 

Eipä ole aiemmin omassa työssä tullut näin erikoista ovea vastaan.