Rakuunoiden historiaa

Etsiessäni majoitusta Lappeenrannasta, huomasin erikoiselta kuulostavan Hotelli Rakuunan. Rakuunamäellä sijaitseva Hotelli Rakuuna on entinen kasarmin majoitusrakennus. Hotellissa on upeasti kunnioitettu alueen historiaa ja tämä sai kiinnostumaan aiheesta enemmän. Mitä rakuunat olivat ja millaista toimintaa kaupungissa on ollut?

Hotellihuoneet oli nimetty Mannerheimin-ristin ritareiden mukaan.

Rakuuna-sana tulee ranskankielisestä sanasta dragon. Tällä tarkoitetaan sotilasta, joka taisteli jalan, mutta liikkui ratsain. Rakuunoiden aseistuksena oli tyypillisesti lyhyet musketit tai karbiinit. Rakuunoiden maine alkaa 1600-1700-luvuilta, jolloin suomalaiset taistelivat ruotsalaisissa ratsujoukoissa. 30-vuotisessa sodassa heidät tunnettiin hakkapeliittoina, joiden pelätty huuto kaikui: “Hakkaa päälle!”

Pentti Papinaho: Rakuuna-patsas, 1982.

Suomen Rakuunarykmentti perustettiin 1889 ja kasarmirakennukset nousivat Lappeenrannan Rakuunamäelle vuosina 1889-1894. Enimmillään kasarmin vahvuus oli 1600 miestä ja 1500 ratsua.

Ratsuväkimuseo

Avattuani silmät aiheelle, kaupungista tuntui löytyvän paljon viitteitä rakuunoiden historiasta. Ja tämä johdatti myös Linnoituksessa sijaitsevaan Ratsuväkimuseoon hakemaan historiatietoa. Museo sijaitsee Lappeenrannan vanhimmassa rakennuksessa. Se valmistui 1772 venäläisen sotaväen vartiotuvaksi. Ratsuväkimuseo on toiminut rakennuksesta vuodesta 1973.

1500-luku

Näyttely esittelee suomalaisen ratsuväen vaiheita 1500-luvulta tähän päivään. Esillä on ratsuväkeen liittyvää esineistöä unohtamatta kenties sitä tärkeintä, hevosta. Kuningas Kustaa Vaasa antoi vuonna 1555 määräyksen suomalaisten sotajoukkojen perustamisesta. Sitä voidaan pitää Suomen ratsuväen alkuna.

1600-luku

1600-luvulla Kaarlen poika Kustaa II Aadolf aloitti sotalaitoksen perinpohjaisen uudistamisen Venäjän kanssa solmitun Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1617. Suomen ratsulipustot toimivat tuolloin maakunnallisina lippueina - Varsinais-Suomesta, Hämeestä, Uudeltamaalta, Savosta ja Karjalasta koottuina. Ne olivat vahvasti talonpoikaistaustaisia. Ratsutila sai merkittävän verohelpotuksen, joten palvelukseen hakeuduttiin mieluusti. Pitkät sotaretket aiheuttivat myös karkuruutta. Ruotsin armeijassa palveli kuitenkin enemmän suomalaista kuin ruotsalaista ratsuväkeä. Myöhempi historiankirjoitus on nimennyt nämä Kustaa Aadolfin arvostamat suomalaiset ratsumiehet hakkapeliitoiksi. Ratsumiehet saivat 1640-luvulla rinnalleen rakuunoita, eli sotilaita, jotka liikkuivat ratsain, mutta taistelivat jalkaisin. 

1700-luku

Keskieurooppalainen ratsuväki luotti 1700-luvun taitteessa  ratsuväen tulivoimaan. Tiiviissä rivistössä vauhdilla lähestyvä ratsuväki oli vihollisille psykologinen pelote. Ratsuväki oli alkanut käyttää pistoolien ohella muskettia pienempää ratsupyssyä, karbiinia. Rakuunoiden nähtiin tuolloin olevan kevyttä ratsuväkeä.

Venäjä mursi Suomen puolustuksen ja miehitti maan vuosina 1714-1721. Ajanjaksoa on myöhemmin alettu kutsumaan Isovihaksi. Sodan lopussa ratsuväkeä uudistettiin muuttamalla kaikki Suomen ratsurykmentit rakuunarykmenteiksi.

Sota-aikoina rakuunat suorittivat tiedustelutehtäviä pieninä etuvartiojoukkoina. Rakuunoita käytettiin myös varmistukseen ja lähettitehtäviin. Ratsuväen merkitys sotatoimissa ei ollut enää 1700-luvun lopulla niin ratkaiseva kuin suurvalta-aikana. Taistelutaktiikkaa muutettiin. Lappeenrannassa hevosen selässä taistelleet Karjalan rakuunat käyttivät miekkahyökkäyksen sijasta passiivista, tulitaisteluun nojaavaa keskieurooppalaista taistelutapaa. Vuonna 1756 tuli ohjesääntö, jossa kiellettiin tuliaseen käyttö ratsailla. Miekka tai sapeli oli rakuunalle välttämätön ase aina 1800-luvulle saakka.

Rauhan aikana rakuunoita komennettiin linnoitustöihin, kuten Viaporin eli Suomenlinnan rakentamiseen. Venäjään liitetyn Vanhan Suomen talonpoikia ei viety sotapalvelukseen Venäjän armeijaan, mutta sen sijaan he joutuivat majoittamaan venäläisen sotaväen, ja osallistumaan linnoittamiseen, jotka olivat rajaseudun asukkaille suuria rasituksia.

1800-luku

Vanhasta Suomesta oli rekrytoitu miehiä Venäjän armeijaan vuodesta 1797 lähtien, ja autonomian aikana tuhansia suomalaisia hakeutui palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa, osan päätyessä ratsuväkeen. Noin 4000:sta autonomian kaudella Venäjän armeijassa palvelleesta suomalaisesta upseerista kenraaleiksi yleni 400. Kuuluisin heistä on ratsuväessä palvellut Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951).

Rakuunarykmentti Lappeenrantaan

Venäjällä siirryttiin eurooppalaisen mallin mukaiseen yleiseen asevelvollisuuteen 1874, ja Suomessa vuonna 1878 vahvistettu asevelvollisuuslaki astui voimaan 1881. Suomen Rakuunarykmentti perustettiin 1889. Kutsunnoissa hyväksytyistä, 21 vuotta täyttäneistä miehistä, valittiin kolme vuotta kestävään aktiivipalvelukseen arvalla noin joka viides. Rykmentti sijoitettiin Lappeenrantaan, koska venäläisen ja suomalaisen sotaväen aiemmin käyttämä leirikenttä nähtiin ratsuväen käyttöön sopivana harjoitusalueena. Kaupunki sijaitsi myös hyvien kulkuyhteyksien varrella.

Rakuunoiden koulutus

Opetuskielinä rakuunarykmentissä käytettiin suomea ja ruotsia, komentokielen ollessa venäjä. Upseeristosta monen äidinkieli oli ruotsi, miehistön ollessa pääosin suomenkielistä. Ratsuväkikoulutus oli vaativaa ja vaarallista. Harjoittelu alkoi ratsastusasentoa sekä sapelilla lyömistä opetellen ja vähitellen siirryttiin taitoratsastukseen. Päivät olivat tarkasti aikataulutettuja, mutta rakuunat univormuissaan olivat tuttu näky myös Lappeenrannan kaduilla.

Täyspalvelleita rakuunoita palkattiin mielellään poliiseiksi tai rautateille. Suomen Rakuunarykmentti ei koskaan osallistunut sotatoimiin ennen vuoden 1901 sortokauden venäläistämistoimista johtunutta hajottamistaan. Se kuitenkin sai paljon mainetta osallistuessaan Venäjän armeijan suuriin sotaharjoituksiin.

1900-luku

Suomalaisia lähti vuodesta 1915 alkaen salaa Saksaan, saadakseen sotilaskoulutusta itsenäisyystaistelussa Venäjää vastaan. Saksa oli Venäjän vihollinen I maailmansodassa, joten Suomessa vallinneiden Venäjän lakien mukaan lähtijät syyllistyivät maanpetokseen.

Syksyllä 1917 rintamalla maailmansodassa olleita jääkäreitä alettiin jatkokouluttaa. Pataljoonassa aloitettiin yhdeksän opetuskurssia, joista yksi oli ratsuväkikoulutusta. Aiemmin vain joukkueenjohtajat olivat saaneet viestiratsastusopetusta, nyt ratsastus- ja lähettikoulutusta jatkettiin ja laajennettiin.

Kranaatinsirpaleista haavoittuneen hevosen hoitoa pakkopilttuussa Itä-Karjalassa 1941.

Venäjän maaliskuun vallankumouksen, ja sitä seuranneiden tapahtumien seurauksena Suomi oli ilman yleistä järjestysvaltaa loppukesällä 1917. Rakuunarykmentillä oli tehtävä kouluttaa ratsupoliiseja Helsinkiin.

Suomen sisällissodan jälkeen keväällä 1918, maassa vallitsi voimakas saksalaisvaikutus. Itsenäisen Suomen armeijaa alettiin luomaan saksalaisen sotilasjärjestelmän mukaiseksi. Mannerheim vastusti sitä ja erosi armeijan ylipäällikkyydestä.

Ratsujääkärirykmentin nimi lyhentyi Karjalan Ratsurykmentiksi, ja maaliskuussa 1919 se muuttui Hämeen Ratsurykmentiksi, koska rykmentin asemapaikaksi vakiintui Hämeenlinna. Hajautetulta ratsuväeltä puuttui yhtenäinen johto, joten asevelvollisten koulutus poikkesi toisistaan. Aselaji yhtenäistyi, kun Lappeenrantaan sijoitettiin vuonna 1921 Ratsuväkiprikaati.

Ratsuväki tiensä päässä 

Viimeiset ratsuväkitaistelut käytiin ensimmäisessä maailmansodassa. Toisessa maailmansodassa hevosia käytettiin muun muassa tykistön vetojuhtina.

Puolustusministeriö ja pääesikunta alkoivat 1980-luvun lopulla suunnitella Uudenmaan Rakuunapataljoonan lakkauttamista. Lopputulos oli, että Rakuunapataljoona itsenäisenä joukko-osastona lakkautettiin ja liitettiin Savon Prikaatiin vuoden 1989 lopussa. Lappeenrantaan kuitenkin jäi Maanpuolustusopiston, myöhemmän Maasotakoulun, alaisuudessa kaksi rakuunaeskadroonaa ja rakuunasoittokunta komentajineen. Myöhemmin toinen eskadroona lakkautettiin. Varusmieskoulutus loppui 17 vuodeksi; tuona aikana muiden varuskuntien sotilaat viettivät Rakuunamäellä loppuosan palvelusajastaan. Koulutus alkoi uudelleen vuonna 2007.

Rakuunaeskadroonassa koulutetuista rakuunoista tuli lähinnä kuljettajia, sotilaspoliiseja ja lääkintämiehiä. Maavoimien edustussoittokuntana toimiva Rakuunasoittokunta on edelleen näkyvästi esillä. Vuonna 2016 soittokunta sai johtoonsa puolustusvoimien kantaväen historian ensimmäisen naiskapellimestarin, musiikkiyliluutnantti Aino Koskelan.

Lahdessa Hämeen Ratsujääkäripataljoonan viimeiset ratsumiehet kotiutettiin vuoden 2014 joulukuussa. Ratsujääkäripataljoona lakkautettiin Hämeen Rykmentin myötä. Lappeenrannan rakuunat marssivat viimeisen kerran Rakuunamäen portista 15.12.2016. Tuona päivänä viimeinen, 26 hengen varusmieserä kotiutettiin, ja rakuunoiden koulutus Suomessa päättyi. Nyt jäljellä ovat vain perinteet.  

Historian vaalimista

Lappeenranta on onnistunut vaalimaan rakuunoiden historiaa hienosti. Kaupunki sai minutkin kiinnostumaan aiheesta, jolle sotahistoria on maailmansotia lukuun ottamatta tavallisesti vaikea pala. Kaupungissa liikkuu kesäisin edelleen rakuunaratsukoita.

Rakuunamäki näytti elinvoimaiselta ja hotellikokemus oli hyvä. Tosin huomasin, että kohderyhmä oli oman vierailuni aikaan melko miesvoittoinen. Vanhempia miesryhmiä oli majoittujina useampia. Sanottakoon kuitenkin, että Hotelli Rakuuna soveltuu hyvin myös perhematkailuun, sillä toisessa kerroksessa (vai ensimmäisessä, jos katutaso lasketaan nollaksi?) on hyvä leikkipaikka kiipeilytelineineen ja iso oleskelutila jääkaappeineen ja ruoanlaittomahdollisuuksineen. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön suositus ketjuhotellien rinnalle. Upeaa, että vanhat rakennukset ovat saaneet sisälleen uutta elämää.

Lappeenranta näytti kesäisten hiekkalinnojen sijaan uudenlaisen puolen itsestään. Edellisessä tekstissä vierailin myös Wolkoffin talomuseossa.

Wolkoffin talomuseo

Wolkoffin talomuseo kuuluu Lappeenrannan vanhimpiin puurakennuksiin. Kauppakadulla sijaitsevaan museoon pääsee tutustumaan vain opastetuilla kierroksilla (Museokortti käy). Kauppakartanon rakennutti Jacob Claudelin ja se valmistui 1826. Talon Ainonkadun puoleinen siipi valmistui puolestaan vuonna 1905.

Tontti oli useiden eri kauppiaiden omistuksessa, kunnes vuonna 1872 sen osti jaroslavilainen kauppias Ivan Wolkoff (1827-1900). Suomen sodassa vuosina 1808-1809 Ruotsin itäiset läänit eli Suomen alue liitettiin Venäjään, jonka myötä venäläisten sotilaiden vanavedessä Suomeen virtasi myös siviiliväestöä. Ivan Wolkoff oli aloittanut uransa puutarhurina ja teurastajana. Myöhemmin hän sai Suomen kansalais- ja kauppiasoikeudet. 

Venäläisestä maaorjasta kauppiaaksi edenneen Ivan Wolkoffin perilliset jatkoivat talossa kaupankäyntiä 1920-luvun alkuun asti, jonka jälkeen kaupan tilat vuokrattiin muille kauppiaille. Ivan Wolkoffia kuvailtiin erittäin ystävälliseksi ja sydämelliseksi ihmiseksi.  Suku asui talossa neljän sukupolven ajan vuoteen 1983 saakka. Perikunta lahjoitti rakennuksen museokäyttöön 1986 ja sen ovet avattiin museona kesällä 1993. Nykyisin kauppatilassa toimii museokauppa ja lipunmyynti.

Ainonkadun puoleisessa siivessä on Wolkoffien koti, johon on vuosikymmenten saatossa kerrostunut runsas sisustus. Talomuseossa ortodoksinen kulttuuri ja perheen venäläinen tausta ovat vahvasti esillä. Monet kodin esineet kertovat Wolkoffien keskeisestä asemasta Lappeenrannan ortodoksisen seurakunnan ja Linnoituksen Pokrovan kirkon historiassa. Pokrovan kirkko on Suomen vanhin ortodoksinen kirkko (1785).

Museokoti ei kerro vain yhden suvun tarinaa, vaan se edustaa Venäjän vallan alla Suomeen muuttaneiden emigranttiperheiden historiaa. Wolkoffien koti on ollut kulttuurien kohtaamispaikka: venäläisyyden ja suomalaisuuden, ortodoksisuuden ja luterilaisuuden.

Nykyisessä maailmantilanteessa paikka voi tuntua ristiriitaiselta, mutta minulle tämä oli positiivinen esimerkki siitä, kuinka Suomi ja Venäjä ovat tarvinneet toisiaan etenkin rajan tuntumassa. Kauppaa on aina käyty puolin ja toisin. Valitettavasti nyt itärajan kunnat ja kaupungit uhkaavat näivettyä palveluiden vähyyden vuoksi. Venäläistä ostovoimaa ei rajasulun vuoksi ole saatavilla.

Wolkoffit olivat Lappeenrannassa hyvin tunnettuja ja pidettyjä. Anna Wolkoff (1901-1983) oli viimeinen talossa asunut suvun jäsen. Anna opiskeli kieliä ja valmistui maisteriksi. Hän meni naimisiin Väinö Nissisen (1900-1938) kanssa ja asui avioiduttuaan Imatralla. Väinö Nissisen  kuoltua junaonnettomuudessa  Anna muutti takaisin lapsuuskotiinsa Lappeenrantaan. Hän sai opettajan viran Lappeenrannan lyseosta vuonna 1946 eikä avioitunut uudelleen.

Anna Wolkoff muistetaan edelleen aikalaisten puheissa legendaarisena ja tiukkana venäjän ja saksan kielen opettajana. Laiskanläksyjä oli kuulema niin paljon, että jono ulottui ulos asti. Opas kertoi, että ne opiskelijat, jotka olivat hakeutuneet Lappeenrannasta jatko-opiskelemaan venäjän kieltä Helsinkiin, saivat lykkäystä opintojensa aloittamiseen. Helsingin yliopistossa tiedettiin, että Anna Wolkoffin opissa olleet opiskelijat olivat taidoiltaan muita opiskelijoita edellä: "Aloitatte sitten kevätlukukaudella."

Wolkoffin talomuseossa on säilynyt positiivisella tavalla pysähtynyt tunnelma, mutta oppaan tarinat saavat talon heräämään. Entisen sekatavarakaupan tilalla sijaitsevassa museokaupassa on edelleen säilynyt yksityiskohtia alkuperäisestä puodista, kuten alkuperäiset seinävitriinit. Mielestäni Wolkoffin talomuseo on tärkeä pala historiaa osoittamaan kahden kulttuurin yhteiseloa sulassa sovussa.

Wolkoffien jouluun voi käydä tutustumassa Ylen artikkelissa.