Esineiden tunnemuistot

Kulttuurialan ammattilaisena ja entisenä museotyöntekijänä minulla on vahva suhde esineisiin. Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja siirtäminen eteenpäin tarkoittaa myös joidenkin esineiden arvottamista säilytettäviksi. Esine on kuitenkin pelkkä esine, eikä sen vuoksi säilytettävä, ellei siihen liity esimerkiksi valmistukseen, käyttöön, omistukseen tai merkintöihin liittyviä lisätietoja.

Hyvänä esimerkkinä kirpputorilta vuonna 2022 löytämäni luonnoskansio, joka oli ostaessa pelkkä kansio täynnä paperia. Tarkempi tutkimus ja tiedon kerääminen paljastivat sen taiteilija Herman Grönbärjin (1875-1958) luonnoskansioksi. Tieto antoi kansiolle sekä historiallista että taidehistoriallista lisäarvoa.

Vaikka en tällä hetkellä työskentele museokentällä, sote-kiinteistöjen muuttoissa tulee ajoittain vastaan tilanteita, joissa joudun pysähtymään ja miettimään, että mitä esineelle tehdään. Terveys- ja sairaanhoitopalvelut eivät ole museotoimintaa, vaan nykyhetkeen tähtäävää asiakkaiden hoitamista. Aihepiirin sisälle kuitenkin kietoutuu paljon ennalta-arvaamatonta, jonka koen säilytettäväksi, vaikka se ei ensinäkemältä toimialan varsinaiseen toimintaan kuuluisikaan. Kaikkea ei voi noin vain hävittää tai laittaa eteenpäin. Tai totta kai voisi, mutta minä en voi, jos se kolkuttaa omaatuntoani.

Jatkuvuutta ja läsnäoloa

Siviiliminä ymmärtää, ja ehkä vähän ihaileekin, konmaritettuja ja pelkistettyjä koteja. Luulen, että koti merkitsee meille kaikille kuitenkin hieman eri asioita. Uskon, että tärkein asia on olla kuin kotonaan: tuntea olevansa turvassa ja juuri sellainen kuin on.

Minulle on tärkeää saada kodista myös tunne, että olen osa jatkumoa. Jatkuvuus tuo tunnetta, ettei ole yksin: on ollut elämää ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni. Vanhojen esineiden ja huonekalujen kautta tämä on koko ajan läsnä ja luo läsnäolon tunnetta ja turvaa. Kertakäyttökulttuurin ja pikamuodin maailmassa on ihana olla kotona, jossa esineiden ikä, tarinat ja ajan kuluminen (esineiden kulumat) näyttävät todeksi sen, että tietyt asiat pysyvät, jos niille antaa mahdollisuuden. Tämä ajaa minut myös kerta toisensa jälkeen kirpputoreille; ostamaan jotain mitä joku muu ei enää tarvitse ja hyödyntämään sitä itse.

Ydinmuistoja

Yksittäisiin kodin esineisiin liittyy myös vahvoja ydinmuistoja. Sellaisia lapsuusmuistoja, joihin on ladattu perustunteita, kuten lämpöä ja rakkautta. Huvittavaa sinänsä, että noissa muistoissa ei välttämättä tapahdu kovin ihmeellisiä asioita. Että jonkin asian vain yhdistää positiivisin tunteisiin ja muistoihin vain siksi, että se sattui aina olemaan siellä. Tällainen ydinmuisto liittyy puusohvaan.

Tämä puusohva kuului mummolani keittiöön, josta se pääsi väliaikaissäilytysten jälkeen nykyiseen keittiööni. Itse asiassa nykyisen kodin yksi kriteeri oli, että puusohvan tulisi mahtua juuri keittiöön. Tämän vuoksi luovuin yhdestä keittiön kaapista. Tässä keittiössä vieraatkin saavat viihtyä pötköttelemällä sohvalla esimerkiksi viikonloppuisin aamupalan jälkeen. Ja se on enemmän kuin sallittua. Tämä on itselleni olohuoneen lisäksi paikka, jossa luen kirjoja/lehtiä. Kirjoitin tarkemmin puusohvan tunnemuistoista vuonna 2019.

Esineisiin liittyvien ydinmuistojen lisäksi värit luovat minulle tunteita ja tunnelmia, ja ovat siksi tärkeässä roolissa kodikkuuden ylläpitämisessä. 

Kysyin lupaa kuvan julkaisuun ja sain myöntävän vastauksen lisäksi kommentin: "Tuon kuvan tunnelma on vieläkin minun kehossa ja muistissa, kun se on niin ihana paikka olla."

"Tavaroihin ei pidä kiintyä liikaa"

Tätä lausetta kuulee paljon. Ymmärrän sen merkityksen sitä kautta, että nykymaailma hukkuu materiaan. Tavaroihin ei pitäisi kiintyä mielestäni vain siksi, että niitä haluaa koko ajan lisää ja lisää. Jostain on osattava päästää irti, ettei koti ala näyttää varastorakennukselta.

Minusta ei kuitenkaan koskaan tule ihmistä, joka ei kiintyisi esineisiin. Kulttuuriperintöä tavalla tai toisella säilyttäviin ja tutkiviin ammatteihin liittyy nimittäin se ammatin "varjopuoli", että koko ajan tarkkailee ympäristöään visuaalisesti ja tuntosarvet terävinä. Minä esimerkiksi bongasin kirpputorilta hetki sitten suonenjokelaisen ITE-taiteilija Aulis Jalkasen (1935-2023) maalauksen. Vierailin Auliksen kotimuseossa viime kesänä. Vaikka en ostanut maalausta itselleni, en voinut olla ottamatta yhteyttä ITE-Aulis yhdistykseen kertoakseni löydöstä. He tekevät päätöksen, haluavatko hankkia teoksen (nyt jo valtavan kokoiseen) kokoelmiinsa, vai jäikö maalaus jonkun yksittäisen kirppisbongarin löydettäväksi.

Haluan, että esineillä olisi, tai niille löytyisi, mahdollisimman hyvät ja arvostavat kodit. Koska siten historiatietoa ja kulttuuriperintöä siirtyy eteenpäin. Ei tietoa siirry ja säily tuleville sukupolville konmarittamalla, sillä esineiden mukana tulee säilyttää myös sisältöä.

Mitä pelastaisit tulipalon tieltä?

Taide on henkilökohtaisinta omaisuutta mitä minulla on. Se on monella tasolla tärkeää ja merkityksellistä, mutta siitä huolimatta säilytettävimmät esineet liittyvät muistoihin, joihin liittyy enemmän kuin vain minä itse.

Museoissa on tehty esineistön pelastussuunnitelmat pahimpien tilanteiden varalle. Tämä on laittanut minutkin välillä miettimään, että mitä pelastaisin palavasta kodista. Todennäköisesti todellisuus olisi sellainen, että mitään suunnitelmia ei ehtisi toteuttaa. Ajatellaan pelastussuunnitelmaa mielikuvan tasolla silti.

Taiteella olisi pelastettuna jonkinlaista rahallista arvoa. Siitä huolimatta kokisin tärkeämpänä pelastaa sellaisia esineitä, joilla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa. Haluaisin pelastaa esineitä, joihin sisältyy muistoja minusta ja läheisistä. Ne ovat minun muistojani, mutta niihin sisältyy muitakin ihmisiä ja tapahtuneita tilanteita, eikä vain minun sisäisesti tuntemani tunteet, kuten taideteoksiin.

Pelastettavien esineiden listalla olisi ehdottomasti jo mainittu puusohva. Sen lisäksi joku kodin räsymatoista ja mummoni kutomista pellavakankaista. Koko Arabian Aamu-astiastoa tuskin saisin mukaani, mutta sillä on myös paljon tunnearvoa. Siitä syötiin lapsuuden mummolassa hienommat ruokailut. Näitä ruokailuhetkiä vaaliakseni minä olen ottanut astiaston arkikäyttöön.

Lapsuuden leluista pelastaisin ison keltaisen nallen, jonka isäni osti äidilleni, kun hän vielä odotti minua. Vahvoja tunne(ja tuoksu!)muistoja liittyy myös tähän My Little Ponyyn, jonka ostin takaisin pari vuotta sitten.

Niinkin pieni asia kuin neulotut pannulaput ovat minulle arjessa tärkeitä tunnemuiston säilyttäjiä. Neulotuissa pannulapuissa on käytetty jämälankoja, mikä on jo itsessään ilahduttava asia. Toisella puolella on hyödynnetty edesmenneen henkilön käytössä ollutta villaliiviä. Minä yhdistän muistoissani juuri tuon kellertävä-beigen villaliivin kyseiseen henkilöön, joten tässä arkisessa asiassa on voimakkaasti kaksi ihmistä läsnä: neuloja ja neuletta käyttänyt henkilö.

Pelastaisin myös paksun Valittujen Palojen lintukirjan, jonka kannessa on iso pöllö. Sen kirjan avulla opettelimme pikkusiskon kanssa lintujen nimiä ennen kuin osasimme lukea. Siskoni etsi kirjasta aina, AINA töyhtöhyypän. Se oli aikaa, jolloin hän ei osannut vielä edes lausua linnun nimeä kunnolla.

Olen itse käyttänyt mummon yllä olevaa feresiä ja kenkiä ollessani kesätöissä Suomen Asutusmuseossa. 

Ydinmuistoihin ja siksi pelastettaviin asioihin liittyy kuvassa mummoni päällä oleva feresi. Tunnelmaan sisältyy kuvassa oleva hetki, jossa minä sain myös käyttää feresiä. En enää muista, mitä mummoni minulle kuvanottohetkellä sanoi, mutta aistin jo tuolloin, että tilanne oli mummolle tärkeä ja arvokas. Tähän kuvaan ja hetkeen yhdistyvät myös vahvasti mummon lapsuudessani kertomat evakkotarinat. Tarinoissa oli paljon sellaista mitä lapsi ei voinut käsittää, mutta samalla jännittävää (kuten karjavaunussa matkustaminen). Nämä kaikki loivat tunnemuistoja, jonka vuoksi olen aina ollut erityisen kiinnostunut ortodoksisesta kulttuurista, evakoista ja toisen maailmansodan jälkeisestä Suomen jälleenrakentamisesta.

Tulen aina kiintymään esineisiin tavalla tai toisella. Se on osa minua. Tietenkään kaikkea ei voi säilyttää, mutta toivon, että saan itse tehdä ne valinnat mitä säilytän ja mitä en. Joku toinen voi muistaa samojen esineiden kautta ihan toisenlaisia muistoja, ja se niissä onkin arvokasta.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

Marie Antoinette

1700-luku, historiallisia pukuja, tanssia, hovielämää, visuaalista runsautta. Kuopion kaupunginteatterissa on Lotta Vaattovaraan tähdittämä Marie Antoinette.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

1700-luvun rokokoo-aikakautta pidetään ns. hovityylinä. Tyylisuunta syntyi Ranskan hovissa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Rokokoo on ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, mutta sen vaikutus heijastui myös muille aloille. Tyylin piirteisiin kuului muun muassa sirot ja leikkisät, kaarevat linjat ja pastellimainen väriasteikko. Maalaustaiteessa näkyi muun muassa elämänilo, kauneus ja kepeän eroottiset kohtaukset. Kaikkea nautinnollista, mitä varallisuus ja hovielämä saattoi tarjota.

Itävaltalainen Marie Antoinette (1774-1793) oli vain 14-vuotias, kun hänet naitettiin Ranskan kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) kanssa poliittisista syistä. Marie Antoinette oli aikansa seuratuin henkilö ja muodin edelläkävijä. Hänestä puhuttiin, kirjoitettiin ja juoruttiin, hänen tyyliään kopioitiin samaan tapaan kuin nykyisin julkisuuden henkilöiltä.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Hovielämä

Teatterin lavalle on luotu todella upea hovimiljöö, jota täydentävät herkulliset kakkupöydät, hoviväen värikkäät ja runsaat asut, hiuslaitteista nyt puhumattakaan. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta kaikki kunnia Marie [saanko lisätä tähän "Antoinette"] Antikaiselle! Pukujen, peruukkien, tarpeiston ja lavastuksen valmistuksessa on käytetty useamman ammattilaisen joukkoa, jota ilman tuota visuaalista maailmaa ei olisi syntynyt. Luontokohtauksissa lavasteissa on käytetty valokuvaaja Kreetta Järvenpään valtavankokoisia kukka-asetelmavalokuvia Whispering ja Oh Marie. Esteetikolle kaiken tuon näkeminen ja katseleminen kutitteli mielihyvähermoja.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Tanssikohtaukset tukivat sitä riemun, ilon ja yltäkylläisyyden tunnelmaa, jota hovissa on tiettynä ajankohtana koettu. Kun kaikki oli vielä hyvin, ja kuningatar sai keskittyä itseensä ja hänen "olonsa oli kuin Fragonardin maalauksessa". Koreografiasta on vastannut Sanaz Hassani ja tanssimassa nähdään näyttelijöiden lisäksi Savonian tanssinopettajaopiskelijoita.

Jean-Honoré Fragonard: Keinu, n. 1767. Wallace Collection museo, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kuningattaren arki

Näytelmän alkupuoli keskittyy Marie Antoinetten kepeään hovielämään, ihmissuhteisiin ja parisuhteen haasteisiin. Painostus perillisen saamiseksi on valtava, mutta terveydenhoito ennen modernia lääketiedettä on ymmärrettävästi pelottavaa.

Hovineidot myötäilevät kuningattaren ajatuksia ja liikkeitä. He istuutuvat, kun kuningatar istuu ja nousevat, kun kuningatar nousee. He toimivat myös korvina ja silminä hovin ulkopuolisesta elämästä tuoden kuningattarelle milloin mitäkin uutisia.

Ludvig XVI:n (Santeri Niskanen) ja Marie Antoinetten järjestetyllä avioliitolla pyrittiin vahvistamaan Ranskan ja Itävallan välistä liittoa. Pariskunnan persoonallisuudet olivat kuitenkin kaukana toisistaan. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja hän piti yksinäisistä harrastuksistaan. Marie Antoinette oli puolestaan eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea "seurapiiriperhonen", joka rakasti illallisia, pitkiä juhlia ja ylellistä muotia.

Vaikka Marie Antoinette oli vaikutusvaltainen ja tietyissä piireissä ihailun kohde, oli hän Ranskassa käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi myös vihattu ja pilkattu.

Vallankumous

Ludvig XVI:n itsevaltainen hallinto ja Marie Antoinetten tuhlaileva ja pröystäilevä elämäntyyli aiheuttivat kansalaisissa tyytymättömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää ja katkeruutta. Tilanteet eskaloituivat Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.

Näytelmässä hallitsijapari näyttäytyy nuorelta, kokemattomalta ja osaamattomalta hallitakseen kuningaskuntansa asioita. Vääriä valintoja tehdään, eikä köyhän kansan tarpeita ymmärretä ja kuulla. Lopulta kansa ottaa vallan omiin käsiinsä. Hallitsijapari pakenee, mutta heidät otetaan kiinni Varannesin kylässä 1791.

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa, 1830. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Näytelmässä vallankumouskohtaukseen on lainattu sommitelma Eugène Delacroix'n kuuluisasta maalauksesta Vapaus johtaa kansaa, vaikkakin maalaus kuvaa vasta vuonna 1830 tapahtunutta kansannousua. Tämän kohtauksen herättäminen eloon sai aikaan kylmiä väreitä. Kuningas Ludvig XVI julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793. Marie Antoinette tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan 16. lokakuuta 1793.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Vahva vai väärinymmärretty?

Näytelmä oli käsikirjoitettu hyvin. Katsoja saa nauttia läpi tarinan kauniista ja runsaista yksityiskohdista. Tarinan ydin ei kuitenkaan ole kevytkenkäinen koristeellisuus, vaan osittain myös ajankohtainen kommentti valtaan, sen käyttöön ja ihmisten tapaan nähdä elämä eri tavoin. Annettu vauraus ei kanna mukanaan pelkästään hyviä asioita, jos joutuu olemaan koko ajan tarkastelun alaisena. 

Vaikka tiesin, kuinka Marie Antoinettelle tulee lopulta käymään, oli tunnelma rakennettu näytelmään vahvasti, mutta ei onneksi kuolemaa repostellen. Lotta Vaattovaara loi näyttämölle vahvan naisen, joka jätti ristiriitaisen mielikuvan. Elämästään nauttiva ja perheestään huolehtiva kuningatar, joka joutui tahtomattaan maansa ja eurooppalaisen maailmanpolitiikan tukahduttamaksi. Hänen muistonsa elää kuitenkin edelleen vahvasti sekä historiassa että populaarikulttuurissa.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri erittäin vaikuttavasta ja viihdyttävästä kokonaisuudesta!

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Atte Antikainen, Riina Björkbacka, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Sari Harju, Santeri Helinheimo, Mika Juusela, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Santeri Niskanen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola ja Ari-Kyösti Seppo.

Lapsiavustajat: Leo Jääskeläinen / Aarne Natunen / Noel Paloaro.

Gothic Modern

Magnus Enckell: Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun vasemman puolen esityö, 1907, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Tässä on tullut tehtyä monenlaista tunnetyöskentelyä, jonka vuoksi Ateneumissa vielä hetken avoinna oleva Gothic Modern -näyttely sopi erinomaisesti teemaan. Gotiikan taide oli keskiajalla syntynyttä taidetta, joka oli sidoksissa arkkitehtuuriin ja katoliseen kirkkoon. Pariisin Notre-Dame (1345) on yksi upea esimerkki gotiikan arkkitehtuurista. Taiteen uskonnollinen ilmaisu käsitteli paljon kärsimysmystiikkaa ja kuolemaa.

Ateneumin näyttelyssä on esillä 1800-1900-luvun taiteilijoiden teoksia, jotka ovat ammentaneet inspiraationsa gotiikasta, mutta modernilla ja ilmaisuvapaammalla tavalla. Taiteilijat ovat käsitelleet vahvasti tunnelatautuneita aiheita; syntymän ja kuoleman lisäksi teoksissa on mukana kärsimystä, seksuaalisuutta, uskontoa, alastomuutta ja väkivaltaa. Kansainvälisen näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat Norjan Nasjonalmuseet ja Wienin Albertina Museum, joissa näyttely kiertää Ateneumin jälkeen.

Rolf Nesch: Näkymä Frankfurtin tuomiokirkolle, 1926, öljymaalaus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Gotiikka ja pyhimyslegendat

Näyttely alkaa esittelemällä teoksia kirkkoarkkitehtuurista ja muun muassa pyhien legendoista. Näin se kunnioittaa gotiikan juuria viemällä kokonaisuutta kuitenkin modernin ilmaisun suuntaan näyttelysali kerrallaan. Ensimmäisen näyttelysalin hieno yksityiskohta olivat goottilaiselle arkkitehtuurille ominaiset suippokaaret.

Pyhän Yrjön legendaa kuvaavassa maalauksessa hirviö oli yhdistelmä haukea ja lohikäärmettä. Hans Thoma: Ritari Pyhä Yrjö, 1889, öljymaalaus. Staatliche Museum zu Berlin, Alte Nationalgalerie. 

Salissa oli hienoja teoksia, mutta ohitin sen nopeasti, sillä mieltä kiehtoi nähdä pintaa syvemmälle kaivautuvia töitä.

Albrecht Dürer: Ritari, kuolema ja paholainen, 1513, kuparikaiverrus. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitehtur og Design, Oslo

Kärsimys

Modernin gotiikan teoksissa näkyy, kuinka "ihmisen psyyken pimeä puoli, outous ja pelottavien asioiden kuvaaminen kiinnosti taiteilijoita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa taiteilijat pyrkivät myös kuvaamaan tapaa, jolla ihminen kuuluu ympäristöönsä tai osaksi luontoa. Yhteisöllisyyden ja trauman kuvaaminen tuli osaksi modernin taiteen aiheita."

Edvard Munch: Kärsimyksen kukka, 1906-1914, puupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Näyttelyn teoksista tunteet, tai ainakin tunnelmat, välittyvät vahvoina. Sen sijaan useissa teoksissa on symboliikkaa, joka ei välttämättä ensinäkemältä katsojalle avaudu. Köynnöskasvina tunnettu kärsimyskukka tai kärsimyspassio on saanut nimensä 1500-luvulla. Lähetyssaarnaajat toivat Etelä-Amerikasta Eurooppaan kasvin, jonka yksityiskohdissa nähtiin Kristuksen piinavälineitä, joilla häntä kidutettiin. He näkivät esimerkiksi kukan terälehtien yläpuolella olevassa rihmaisessa lisäteriössä Kristuksen orjantappurakruunun. Kukan viisi hedettä edustivat Kristuksen oletettuja viittä haavaa.

Lucas Cranach vanhempi: Hautaan laskeminen, ajoittamaton, puupiirros. Kansallisgalleria, Sinebrychoffin taidemuseo, kokoelma Antell; Collan.

Käthe Kollwitz: Sorretut, 1900, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula. Albertina, Wien.

Akseli Gallen-Kallela: Kalman kukka, 1895, puupiirros. Kansallisgalleria, Ateneum.

Akseli Gallen-Kallelan teoksessa Kalman kukka on teksti:

"Mustan lammen reunalla kasvoi kaunis kalpea kukka, unessani poimin mä sen, vaan unesta en herää - se oli kalman kalpea kukka..."

Teos on taiteilijan henkilökohtaisen kärsimyksen vertaus, sillä se on [Kalle Pihlaista lainatakseni] "syntynyt surutyönä vuonna 1895, taiteilijan nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuoleman jälkeen. (---) On helppo kuvitella sureva isä, jonka on heijastuksessaan jatkuvasti kohdattava itsensä ja muistonsa. Tyttärensä kuoleman jälkeen Gallen-Kallela kirjoittaa tunteistaan sanoen: 

'[Kun] hänen [Marjatta-tyttären] olemassaolonsa ennen oli minulle elämänilon uskonto, on se nyt tuskan ja ahdistuksen. Tietoisuudessani hän on vielä olemassa, mutta kurkkuni kuristuu kokoon ajatellessani tätä yhtäkkistä muutosta olosuhteissa.'

Kuvaamalla sydämen, joka muistaa, Kalman kukka rakentaa sillan elämän ja kuoleman välille."

Josef Sattler: Kuolema seppelöi Kristuksen, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.  

Kuolema - luuranko

Kärsimyksen, surun ja kuoleman yhteydessä taiteessa tavataan usein luuranko tai pääkallo. Nämä "elävät" luurangot ovat useimmille tuttuja esimerkiksi Hugo Simbergin taiteesta. Kuolema ei kuitenkaan Simbergin töissä ole pelkästään surullinen ja pelottava, vaan osa elämää ja arkea. Hahmo, jonka kanssa ollaan läsnä, keskustellaan ja kulutetaan aikaa.

Hugo Simberg: Kuolema pyytää kuvaa viikatteeseen, 1897, viivasyövytys. Kansallisgalleria, Ateneum.

Hugo Simberg: Kuolema kolkuttaa, 1900, pronssi. Kansallisgalleria, Ateneum.

Josef Sattler: Kolme arpanoppaa - Rutto, Kolera, Lavantauti, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung, Köln, Cologne.

Harvoin kuolemaa voi ennakoida, vaikka sen saapumisen voisikin aavistaa. Ennakoimattomuutta kuvaa hyvin Josef Sattlerin Kolme arpanoppaa-teos, johon on kuvattu kolme putkesta alaspäin pyörivää pääkalloa. Pääkallot kuvaavat kolmea kuolemaa tuovaa tautia: rutto, kolera ja lavantauti. Usein arvanheitto liitetään ihmisen kohtalon ratkaisevaan yli-inhimillisen voiman toimiin.

Josef Sattler: Pessimistin silmäkuoppa, sarjasta Moderni kuolemantanssi, 1912, jäljennös piirustuksen mukaan. Letter Stiftung , Köln, Cologne.

Silmäkuopassa näkyy hirttäytynyt luuranko. Josef Sattler: yksityiskohta teoksesta Pessimistin silmäkuoppa.

Edvard Munch: Kuolema ja nainen, 1894-1895, kuivaneula. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo.

Luurangon tanssiessa ihmisten kanssa puhutaan Kuolemantanssi-aiheesta. Taidehistoriassa muun muassa Edvard Munch on tunnettu tästä teemasta. 

Kuolemantanssi on ollut vertauskuva siitä, kuinka kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eivätkä yhteiskunnalliset sääty- ja luokkaerot enää merkitse mitään. Kenties espanjalaisesta kirkkotaiteesta saatujen esikuvien pohjalta 1400-luvun alkupuolella syntyi ajatus luoda kuvasarja, jossa luurangot tai viikatemiehet pakottavat kaikenikäiset ja yhteiskunnan kaikkia kerroksia edustavat ihmiset "hurjaan tanssiin" (ransk. danse macabre). Noissa kuvauksissa ylhäiset yrittivät epätoivoisesti välttyä siltä, mikä heitä väistämättä odottaa, kun taas köyhät suostuivat nöyrästi kohtaloonsa.

Gothic Modern-näyttelyssä Kuolema ja nainen suutelevat viettelevästi toisiaan Edvard Munchin teoksessa. Piirroksen ympärillä kiemurtelevat siittiöt, jotka muuttuvat lopulta sikiöksi. Elämä ja kuolema ovat kuvassa yhtä.

Marianne Stokes: Kuolema ja neito, 1908, öljymaalaus. Musée d'Orsay, Pariisi.

Itselleni yksi kauneimmista näyttelyn teoksista oli Marianne Stokesin maalaus Kuolema ja neito. Kiehtovaa maalauksessa on se, että kuvaustavassa on lainattu kristillisen taiteen tyypillistä Marian ilmestyksen sommitelmaa. Siinä vasempaan reunaan asemoitu arkkienkeli Gabriel saapuu ilmoittamaan oikeassa reunassa olevalle Neitsyt Marialle Kristuksen tulevasta syntymästä. 

Andrea Vanni: Neitsyt Marian ilmestys, 1390-1400, temperamaalaus puulle. Galleria degli Uffizi, Firenze.

Marianne Stokesin maalauksessa neito säikähtää saapujaa samoin kuin Marian ilmestyksessä, mutta tunnelma ei ole kummassakaan uhkaava. Kuolema levittää vasemman siipensä neidon suojaksi puhutellessaan häntä. Kuoleman saapumisesta viestivät myös yöpöydän vesilasissa terälehtensä pudottaneet kukat.

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Yöpöydällä on myös helminauha, johon liittyy paljon symboliikkaa. Helmeä on pidetty neitsyyden, kallisarvoisuuden, kauneuden, puhtauden ja täydellisyyden vertauskuvana. Helmet on liitetty myös kyyneliin ja kuolemaan, mutta niitä on pidetty myös hyveiden symboleina. Raamatussa Jeesus vertasi taivasten valtakuntaa kallisarvoiseen helmeen, jonka saadakseen ihminen on valmis luopumaan kaikesta muusta (Matt.13:45-46).

Marianne Stokes: yksityiskohta maalauksesta Kuolema ja neito.

Ejnar Nielsen: Mies ja nainen, 1917-1919, öljymaalaus. SMK, National Gallery of Denmark.

Rakkaudesta kärsimykseen

"Rakkauden ja kärsimyksen välinen yhteys nousee yhä uudelleen esiin elokuvissa, musiikissa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Raamatun kertomuksessa ensimmäiset täydelliset ihmiset Aatami ja Eeva rakastivat toisiaan, mutta lankesivat kiusaukseen ja joutuivat karkotetuksi paratiisista. Vuosisatojen saatossa aihe on saanut lukemattomia ilmauksia taiteessa. Modernien taiteilijoiden käsittelyssä vakiintuneeseen kuvastoon liittyi uusia merkityksiä, kuten pohdintoja ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta, ristiriitaisista ihmissuhteista ja rakkauden mahdottomuudesta nykymaailmassa."

Edvard Munch: Silmästä silmään, 1899-1900, öljymaalaus. Munch Museet.

Edvard Munch: yksityiskohta teoksesta Silmästä silmään.

Eugène Laermans: Rakkaus!, 1889, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Eugène Laermansin maalauksessa Rakkaus! tunteet suorastaan kuohuvat kankaalta katsojan silmille. Alaston pariskunta tuo mieleen Aatamin ja Eevan, mutta kyseessä voisi olla mikä tahansa vastarakastunut pari. He suutelevat toisiaan intohimoisesti, mutta mies näyttää kuin työntävän kädellään pois vieressään seisovaa pikkupoikaa. Poika on Eros, kreikkalaisen mytologian rakkauden jumala. Kreikkalaiset liittivät Eroksen hedelmällisyyteen, haluun ja seksuaaliseen rakkauteen.

Eugène Laermans: yksityiskohta teoksesta Rakkaus!

Eros näyttää purevan miestä sormesta. Yrittääkö se erottaa miehen naisesta vai onko kyseessä intohimon sytyttävä rakkauden puraisu? Pariskunnan taustalla seisoo mustakaapuinen kuolema luurangon hahmossa ja siivet selässään. Kaikki seisovat kivisen palkin päällä. Palkin jalustaa tarkemmin katsellessa huomaa, että siihen on kuvattu miltei kuolleeksi riutunut nainen, jonka vieressä makaa mahallaan Eros. Elämän ja kuoleman ääripäät ovat vahvasti läsnä. Mutta imeekö Eros naisen rintaa? Onko rakkaudella muuta päätöstä kuin kuolema?

Edvard Munch: Vampyyri II, noin 1902, värilitografia ja väripuupiirros. Nasjonalmuseet for Kunst, Arkitektur og Design, Oslo. 

Luonnon voima

"Keskiajalla katovuodet, luonnonkatasrofit ja kulkutaudit olivat jatkuva uhka ihmisen selviytymiselle. Nykyään ihminen on valjastanut luonnonvarat käyttöönsä, ja samalla ajanut luonnon tuhon partaalle. Pandemiat, sukupuutot ja sään ääri-ilmiöt osoittavat, ettei ihminen ole edelleenkään saavuttanut voittoa luonnonvoimista. Myös 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa teollistuminen ja teknologian kehitys synnyttivät pohdintoja  ihmisen suhteesta luontoon. Keskiajan luontokäsitys tarjosi pohjan näkemykselle, jonka mukaan luonto oli outojen voimien lähde. Modernissa maailmassa tällaiset voimat pysyttelivät pinnan alla, mutta säilyttivät silti mahtinsa."

Magnus Enckell: Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Ahlström.

Suuret nälkävuodet vaikuttivat traagisesti Suomeenkin 1866-68. Laajamittainen nälänhätä sai alkunsa jo 1850-luvulla, jolloin Iso-Britannia pommitti Oolannin sodassa (1854-56) Suomen länsirannikkoa ja tuhosi viljavarastoja. Toipuminen tuhoista oli erityisen vaikeaa, koska sadot olivat heikkoja sodasta alkaen seuraavan kymmenen vuoden ajan. Tämä ajoi nälkiintyneitä ihmisiä kerjäämään sinne, missä sadot olivat onnistuneet paremmin.

Vuosina 1866-68 sadon epäonnistumiseen ja tuhoutumiseen vaikuttivat muun muassa syksyn aikainen halla, sateiset kesät, mikä mädätti perunan ja juurekset peltoon, syysvilja kylvettiin vaikeissa olosuhteissa ja talvi oli ankara ja pitkä. Kevään ja kesän kasvukaudet jäivät lyhyiksi useampana vuonna, mikä kiihdytti nälänhätää. Talvi tuli vuonna 1867 niin aikaisin, että viljalaivat jäivät vieraisiin satamiin. Nälänhädän lisäksi epätoivoa lisäsivät kulkutaudit, kuten lavantauti, punatauti ja hinkuyskä.

Akseli Gallen.-Kallela: Jaskalan torpan tyttö, 1895, öljymaalaus. Kansallisgalleria, Ateneum.

Sascha Schneider: Riippuvaisuuden tunne, noin 1893, öljymaalaus. Yksityiskokoelma.

Vertauskuvallista "luonnonvoimaa" (tai ihmisluontoa) kuvasi näyttelyssä järisyttävän vaikuttavasti Sascha Schneiderin Riippuvaisuuden tunne. Siinä kahleisiin sidottu alaston nuorukainen on kuin kallion keskelle vangittu urhi. Kalliomainen musta olio tuijottaa päänsä painanutta kahlittua kuin osoittaen, että et pääse tilanteesta karkuun. Sellaiseltahan riippuvuus tuntuu. Riippuvuus voi olla tahdosta riippumatonta vankina olemista. Maalaus oli todella suurikokoinen, minkä vuoksi teos tuntui myös vaikuttavalta, ja vaikealta katsella. Painostava tunne.

Sascha Schneider: yksityiskohta maalauksesta Riippuvaisuuden tunne.

Surua, kipua ja tuskaa

Taidehistoriassa vahvat tunteet on ilmaistu usein kiemurtelevilla ja vääntelehtivillä kehoilla. Tätä tapahtui etenkin barokin aikakaudella 1600-luvulla, mutta se on osoittautunut toimivaksi tunneilmaisun keinoksi myös muulloin. Tuska ja kipu näyttäytyisivät kenties muuten maalauskankaalla tai veistoksissa hiljaisilta, mutta todellisuudessa ne ovat kaikkea muuta. Jokainen tietää, että tunnevyöry laittaa sisuskalut sekaisin.

Käthe Kollwitz: Kuolema ja nainen, 1910, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Nainen ja kuollut lapsi, 1903, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Ihmisluonteeseen sisältyy toisilla myös vaikeiden tunteiden tukahduttaminen tai suoranainen kylmyys - tunteettomuus. Ihminen kykenee valitettavasti kylmäverisiin ja pahoihin tekoihin, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan Velisurmaaja osoittaa.

Teos viittaa Kalevalan kohtaukseen, jossa veljekset Kalervo ja Untamo ajautuvat riitaan.  Untamon suku kalastaa luvatta Kalervon erävesillä, ja Kalervo katsoo oikeudekseen viedä saaliin. Tästä syttyy sota, joka tuhoaa Kalervon suvun, lukuun ottamatta raskaana olevaa piikaa, joka myöhemmin synnyttää Kullervon.

Akseli Gallen-Kallela: Velisurmaaja, 1897, tempera. Kansallisgalleria, Ateneum, kokoelma Antell.

Tarina on laajasti tunnetun veljessodan myytin paikallinen muunnos. Siinä poika tulee äitinsä luokse. Äiti kysyy, miksi pojan vaatteet ja miekka ovat veriset. Poika sanoo tappaneensa veljensä. Motiiviksi henkirikokselle hän sanoo veljensä halventaneen häntä, tai toisissa tarinoissa mustasukkaisuuden.

Kuoleman jälkeen eloonjääneet käsittelevät kuolleita - heidän ruumiitaan ja niitä tunteita, joita kuolema jättää jälkeensä. Käthe Kollwitzin teos Taistelukenttä oli vaikuttava. Mustan illan (tai aamun?) hämärässä vanha nainen kiertelee ruumiiden joukossa ja kokeilee pulssia, josko joku heistä olisi vielä hengissä.

Käthe Kollwitz: Raiskattu, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien. 

Käthe Kollwitz: Taistelukenttä, sarjasta Talonpoikien sota, 1907, viivasyövytys, akvatinta, kuivaneula, pehmeäpohja. Albertina, Wien.

Sotiin ja lasten kuolemiin liittyvät kuvat olivat paikoin raskaita katsella. Mietin, että jos joku pystyy katselemaan kaikki näyttelyn teokset siten, ettei tunne-elämässä liikahda mikään, täytyy olla kylmä ihminen.

 

Heräämisiä ja valaistumisia

"Ennustukset, apokalyptiset aiheet ja ilmestykset olivat keskeisiä keskiaikaisessa taiteessa. Levottomassa ja kiihkeästi uudistuvassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen maailmassa tämän menneisyyden kuvaston kautta saattoi käsitellä modernin ihminen horjuvaa uskoa sekä hänessä asuvia pimeitä voimia ja tukahdutettuja tunteita. Ensimmäinen maailmansota [1914-1918] oli äärimmäinen katastrofi, joka näytti uhkakuvat toteen. Tuhovoimissa piili kuitenkin myös mahdollisuus uuteen alkuun, valaistumiseen ja heräämiseen."

Akseli Gallen-Kallela: Ad Astra, 1907, öljymaalaus. Villa Gyllenberg, Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö. Kuollut Lemminkäinen, 1896, öljymaalaus. Gallen-Kallela Museo. 

"Ad Astran ja Kuolleen Lemminkäisen kuva-aiheet olivat alun perin osa Akseli Gallen-Kallelan 1890-luvulla maalaamaa teosta, jossa taiteilijan elottomasta ruumiista irtautunut sielu kohosi korkeuksiin läpi avaruuden. Myöhemmin Gallen-Kallela leikkasi kankaan kahteen osaan. Ad Astran toisinnossa vuodelta 1907 kuolematonta sielua esittävä alaston nainen on saanut kämmeniinsä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen viittaavat haavat, stigmat."

Emanuel Vigeland: Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan, 1922-23, öljymaalaus. Emanuel Vigeland Museum, Oslo.

Vaikka näyttelyn aiheet ovat paikoin rankkoja, on kokonaisuus rakennettu todella hyvin. Teemallisuus avaa näyttelyyn eri näkökulmia ja koko kierroksen ajan oli into nähdä, että millaisia teoksia seuraavassa huoneessa olisi. Viimeisen näyttelysalin teokset käsittelevät nekin suurimmalta osalta kuolemaa, mutta lohdullisesti. 

Emanuel Vigeland: yksityiskohta teoksesta Kuolema, luonnos Ihmiselämä uskon valossa-sarjaan.

Gothic Modern liikuttaa tunteita ja saa ajattelemaan. Teema on mielestäni ajaton ja aina ihmismieltä kiehtova. Kuoleman, väkivallan, uskonnon, seksuaalisuuden ja alastomuuden aiheet on verhottu salaperäisyyteen ja yliluonnollisiin elementteihin. Näyttely on matka paitsi kuvattuihin aiheisiin, myös omaan mieleen, jossa tutkitaan taiteen tapoja käsitellä puistattaviakin aiheita kauniisti. 

Näyttelyn viimeinen teos on Edvard Munchin värikylläinen maalaus Aurinko. Teos tuntui aluksi irralliselta muuhun kokonaisuuteen liittyen. Huomasin sen kuitenkin ravistelevan, tai herättävän, positiivisella tavalla mielen paikoin melankolisestakin tunnelmasta kohti iloa.

Edvard Munch: Aurinko, 1910-13, öljymaalaus. Munch Museet.

Gothic Modern on esillä Ateneumissa 26.1.2025 saakka.

*Tekstilainaukset ovat Gothic Modern -näyttelyteksteistä, ellei muuta lähdettä ole mainittu/linkitetty tekstin joukkoon.