Ortodoksinen etiketti

Sain hyvän juttuaiheen, kun kerroin työkaverilleni meneväni tapaamaan ystäviä Valamon luostariin. Ai sinulla on siellä ystäviä? Jonka jälkeen päädyin kertomaan, että ystävystyin työn kautta, kun työtehtävämme sivusivat toisiaan. 

Nykyiset työkaverini tiedustelivat aluksi olenko ortodoksi, kun tulin ortodoksisesta kirkkomuseosta. Museotyössä uskonnollisella vakaumuksella ei ollut väliä, mutta tärkeintä on ymmärrys ja kiinnostus ortodoksisuutta kohtaan. Ihan samalla tavalla kuin kiinnostus luontoa ja eläimiä kohtaan esimerkiksi luonnontieteellisessä museossa työskennellessä.

Ollessani aikoinaan museossa harjoittelussa, eräs arvostamani henkilö oli kysynyt minusta selkäni takana, että olenko ortodoksi. Kun hänelle oli vastattu, että "Ei, mutta Hennan mummo oli ortodoksi ja lähtöisin Salmista", niin henkilö oli kuulema huudahtanut, että "No sehän on sitten miltei sama asia!" Ja tästä sukutaustastani johtuen olen kokenut ortodoksisen kulttuurin itselleni tärkeäksi.

Luulen, että monet edelleen olettavat minun olevan ortodoksi. Ystäväni ovat kuulema myös saaneet oikoa tätä olettamusta. "Miten sitten voit tietää noin paljon?" -Kuuntelemalla, kysymällä ja opiskelemalla. Olen lähtökohtaisesti kiinnostunut kaikista uskonnoista, koska haluan ymmärtää sen avulla muita kulttuureja. Aika ei vain riitä kaiken opiskeluun, joten olen itse rajannut tutkimukseni luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkotaiteeseen. Minua kiinnostaisivat myös esimerkiksi katolilaisuus, buddhalaisuus, islam ja erilaiset kansanuskot.

Olen taidehistorioitsija, en teologi

Uskonnoista puhuminen tuntuu valitettavasti edelleen olevan tabu suomalaisessa yhteiskunnassa. Minut saa aina yllätettyä positiivisesti, jos uuden henkilön kanssa sivutaan uskonasioita ja aiheesta voi puhua ilman ennakkoasenteita ja aggressiota. Keskustella. Sari Kuusela on tiivistänyt keskustelun merkityksen näin: "Keskustelu luo yhteyden ihmisten välille ja ylläpitää suhdetta. Tutustuminen toisen ajatuksiin tuo esille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella maailmaa ja muita ihmisiä. Keskustelu antaa myös mahdollisuuden tutustua siihen, mitä itse ajattelee. Kun puhuu toisen kanssa, kuulee samalla myös itsensä."

Helposti leimataan "jeesustelijaksi" tai jonkin sortin "hihhuliksi", minkä vuoksi välttelin joskus tuntemattomissa yhteyksissä mainitsemasta varsinaista työpaikkaa, jos se ei mielestäni ollut oleellista. Mutta keskustelut etenivät usein tällaisen kaavan mukaan [todellinen tilanne]:

• Uusi henkilö kysyy minulta esittelyn yhteydessä: Hei! Mitäs sinä teet työksesi?
• Minä: Olen töissä museossa.
• Uusi henkilö: No sepäs on mielenkiintoista! Oletko sinä siellä Kuopion museossa?
• Minä: En.
• Uusi henkilö: Ai sinä olet taidemuseossa! Minä kävin katsomassa siellä... [kertoo minkä näyttelyn on käynyt viimeksi katsomassa.]
• Minä: En ole töissä taidemuseossa.
• Uusi henkilö [miettii päänsä puhki mitä muita museoita Kuopiossa on]: No missäs sinä olet töissä?
• Minä: RIISAssa, Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa.

Tämä oli aina se hetki, kun toinen osapuoli jäätyi. Hän ei enää ollutkaan se iloisesti ja vapautuneesti höpöttelevä henkilö, vaan hymy katosi kasvoilta, eikä hän tiennyt mitä sanoa. Hänellä humahti tajuntaan ennakkoluuloja, oletuksia ja stereotypioita, joita rikkoakseni jouduin aina kaivamaan keskusteluun sen saman litanian ja toivomaan, että henkilö palautuisi entiselleen:

-Minä olen taidehistorioitsija, en teologi. Opiskelin Jyväskylän yliopistossa taidehistoriaa ja museologiaa. Me tehdään siellä ihan samanlaisia kokoelmiin ja näyttelyihin liittyviä asioita kuin muissakin museoissa. [Tämän jälkeen tunnelma joko vapautui, jolloin aiheesta kiinnostunut saattoi kysellä lisää, tai keskustelunaihetta vaihdettiin nopeasti.]

Olen edelleen ylpeä siitä, että olen saanut työskennellä niin ainutlaatuisessa museossa. Kokoelmat ovat häkellyttävän kauniit ja täynnä jännittäviä tarinoita. Koin olevani hyvä ja arvostettu työssäni. Haluan rikkoa ennakkoluuloja ja tämän vuoksi koen terveellisenä käsitellä ortodoksisuutta sivuavia aiheita myös blogissa. Huomautan tässä vaiheessa, että teksti perustuu omiin kokemuksiini, eikä teologiseen tietämykseen.

Voiko tänne tulla shortseissa?

Työkaverini kysyi, että onko ortodoksisuudessa jotain sääntöjä ja asioita, joita pitäisi etukäteen tietää? Että hän ei kuulema tietäisi kuinka pitäisi olla tai käyttäytyä missäkin tilanteessa. Aioin ensin vastata, että minä olen saanut olla juuri sellainen kuin olen, enkä osaa nimetä mitään sääntöjä. Kunnes aloin miettiä tilanteita ajassa taaksepäin. Se, että olen saanut työskennellä ei-ortodoksina ortodoksisen kulttuurin keskellä, on auttanut minua ymmärtämään paremmin myös niitä, jotka kesähelteellä museoon astuessaan kysyivät, että "Voiko tänne tulla shortseissa?" (kun olettivat tulevansa kirkkoon tai luostariin.)

Ole oma itsesi

Ortodoksisuudessa on etikettisääntöjä, joita ei tietenkään voi etukäteen tietää, jos kulttuuri on vieras. Ja silloin paras tapa lähestyä asiaa, on kysyä rohkeasti neuvoa. Tosin omakaan ensikosketukseni ortodoksiseen etikettiin ei mennyt ihan kuin Strömsössä...

Menin RIISAan ensimmäistä kertaa työssäoppimaan ja minua kierrätettiin esittäytymässä talon henkilökunnalle (mm. taloustoimisto, keskusrekisteri). Sanoin jännittäväni asiaa, ja minulle sanottiin rohkaisevasti, että "Olet vain oma itsesi." Talossa sijaitsi silloin muiden toimintojen lisäksi myös arkkipiispan residenssi ja kanslia. Minut ja eräs toinen henkilö vietiin arkkipiispan työhuoneen ovelle. Minun edelläni mennyt (ortodoksi) henkilö sanoi arkkipiispalle jotain ja teki käsillään jotain mitä en itse nähnyt. Arkkipiispa vastasi jotain ja teki käsillään jotain. Olin aivan kauhuissani. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, en kuullut mitä edelläni ollut henkilö sanoi [en voinut toistaa tilannetta], joten jäädyin paikalleni.

Kun minun esittäytymisvuoroni tuli, en saanut sanaa suustani. Arkkipiispa huomasi hämmennykseni ja hän ojensi kätensä. Kätelläkseen. Tartuin käteen ja sanoin nimeni, jonka jälkeen pääsin takaisin raiteilleni. Uskon, että tällaisia tilanteita monet ei-ortodoksit saattavat kokea. Epävarmuus uusissa tilanteissa on normaalia, mutta tiedättekö mitä? Ortodoksit kyllä aistivat ja lukevat tilanteita hyvin ja osaavat ottaa kulttuurin ulkopuoliset henkilöt huomioon. Tärkeintä on se, että on itse oma itsensä. Ei esitä osaavansa, jos ei osaa. [Kiitän onneani, että en alkanut keksiä siinä kättelytilannetta edeltäneessä paniikissa mitään "teidän kuninkaallinen korkeutenne" -kumarrusta....]

Myöhemmin minulle selvisi, että edelläni ollut henkilö pyysi arkkipiispalta siunausta sanomalla "Esipaimen, siunaa". Tämä sanotaan piispoille, mutta papeille muoto on "Isä, siunaa". (Isäksi kutsumista käsittelen tuonnempana.)

Pääsiäinen

Ortodoksien Suurin juhla on pääsiäinen ja silloin ei voi välttyä kuulemasta tervehdystä "Kristus nousi kuolleista!", johon vastataan "Totisesti nousi!" Tähän on ystävällistä vastata Totisesti nousi! vaikket olisi ortodoksi. Ja mikäli ei tiedä kuinka vastataan, on ihan ok sanoa se ääneen. Tervehdystä käytetään koko pääsiäisaika eli ylösnousemusjuhlasta 50 päivää eteenpäin. Tämän vuoksi minä olen oppinut juhlimaan pääsiäistä ortodoksisen kaavan mukaan. Enää se ei ole minulle vain "pidennetty viikonloppu", vaan pidempää pääsiäisiloa.

Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu virpominen, mutta ei noidiksi pukeutuminen. Virpomisperinne ortodoksisessa kulttuurissa tarkoittaa siunauksen toivottamista, ja koristellut pajunoksat siunataan kirkossa palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina. Toisen maailmansodan ja sen myötä karjalaisten evakkojen asuttamisen jälkeen virpomisperinne levisi yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen kuitenkin sekoittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Kahden perinteen sekoittuminen elää edelleen, vaikka ne ovat historiallisesti täysin päinvastaisia. Länsisuomalainen trulliperinne liittyy noitien kiroamiseen ja karjalaisortodoksinen virpomisperinne läheisten siunaamiseen.

Minutkin on puettu lapsena pääsiäisaikaan noidaksi, mutta todennäköisesti siksi, että tätä historiallista taustaa ei ole tiedetty. Kävimme serkkujen kanssa virpomassa myös ilman naamioitumista (kai ajattelimme olevamme siihen liian vanhoja), ja silloin muistan, että osa meistä sai vanhemmalta naiselta kiitosta siitä, ettemme näyttäneet noidilta. Emme tosin tuolloin tienneet, että kommentti liittyi tähän historialliseen taustaan.

Nykyisin tiedän pääsiäiskulttuurien taustat, joten haluan pitää ne erillään. Minun pääsiäiseeni eivät kuulu noidat ja myönnän, että mieli on vahvasti ristiriitainen, jos palmusunnuntaina oven taakse ilmestyy pieniä noitia (tai nykyisin myös Hulkeja, zombeja tai vampyyreja). Ei se ole lasten vika, mutta en voi mitään sille, että hieman surettaa, että alkuperäinen virpomisperinteen ajatus hyvän toivottamisesta on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisjuhlaksi. Toisaalta olen saanut ortodoksien myötä ympärilleni myös aikuisia virpojia (virpoa voi iästä riippumatta!), joiden kautta ylläpidän alkuperäistä kulttuuria.

Ortodoksiseen pääsiäiseen liittyy vahvasti myös pääsiäismunien koristelu. Kirjoitin aiemmin RIISAn näyttelystä Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli. Uteliaat voivat käydä lukemassa taustaa sille, miksi ortodoksit lahjoittavat toisilleen pääsiäismunia. Ja miksi pääsiäismuna on perinteisesti juuri punainen.

(Joulua toivotetaan ortodoksiseen tapaan "Kristus syntyy, kiittäkää!")

Nainen asettuu kirkkosalissa vasemmalle

Tuon aiemmin mainitun kättelytilanteen jälkeen seuraava epävarma tilanne syntyi siitä, että joulun alla talon henkilökunta kävi viemässä kynttilöitä edesmenneiden työntekijöiden haudoille. (Mielestäni ihana perinne!) Hautausmaakierroksen jälkeen minulle sanottiin, että "Hennakin olet tervetullut kirkkoon" (jossa pidettiin lyhyt rukouspalvelus?). Olin kiinnostunut näkemään palveluksen, mutta sanoin ääneen, että "En minä tiedä miten siellä ollaan." Sain osakseni lempeän naurahduksen ja vastauksen, että "Ei sinun tarvitse varsinaisesti olla siellä mitenkään erikoisesti, sen kun vain seisot muiden joukossa."

Niin. Ortodoksisessa kirkossa palveluksissa seisotaan (tuolit/penkit ovat niitä tarvitseville kirkkosalin reunoilla). Astuin kirkkosaliin viimeisten joukossa, jolloin huomasin, että naiset asettuivat tilan vasemmalle reunalle ja miehet oikealle. Tämä on etikettisääntö, jota minulle ei kerrottu, jonka huomasin itse (ja kuulin myöhemmin). En tiedä kuinka tarkasti tätä noudatetaan, mutta itse olen pyrkinyt osoittamaan kunnioitusta etikettiä kohtaan asettumalla kirkkosalissa aina vasemmalle.

Ja tämä "nainen vasemmalla" näkyy myös ikonostaasissa (alttarin edessä oleva kuvaseinä). Ikonostaasiin on aina kuvattu Jumalanäiti vasemmalle ja Kristus oikealle.

Titteliviidakko

Aluksi tuntui vaikealta puhutella pappeja isinä. Isä Timo, isä Harri, isä Iivo, isä Mikko jne. Tapa tuntui kummalliselta, sillä olin kuullut pappeja kutsuttavan isiksi (father) vain elokuvissa. Tämä tarttui sanavarastoon kuitenkin nopeasti, kun kaikki ympärillä puhuivat niin. Vaikein asia oli oppia eri arvonimet. Kun olin omaksunut eri henkilöiden yhteyteen sanat arkkipiispa, metropoliitta tai piispa, pääsee seuraavalle tasolle, jossa käytetään kokonaisuuksia "korkeasti pyhitetty" ja "korkeasti siunattu".

Harjoittelun vaikeusastetta sai nostettua uudelleen, kun erilaisten yhteistöiden ja vierailujen yhteydessä tutustuin Valamon luostarin veljestöön. Pelkäsin ensimmäistä Valamon vierailua todella paljon. En tuntenut veljestön jäseniä, en tiennyt heidän nimiään, tai jos tiesin nimiä, en yhdistänyt niitä kasvoihin. Ajattelin, että on paras aloittaa varmimmasta. Kun minulle oli etukäteen kerrottu, että igumeni tarkoittaa luostarin johtajaa, ja kyseisen henkilön arvo on arkkimandriitta ajattelin, että muuta minun ei tarvitse ihan heti muistaakaan. 

Arkkipiispan kohtaamisesta oppineena ojensin reippaasti igumenin tavatessani käteni, ja kaikki meni hyvin. Myöhemmin opettelin tittelit noviisi, munkki, munkkidiakoni ja pappismunkki. Nimien ja tittelien opettelu on vasta yksi vaihe. Minulle oli hyötyä siitä, että sain osallistua museossa tekstiilikonservaattorin kanssa mm. erilaisten liturgisten asujen valokuvaamiseen. Kun oli "kuivaharjoitellut" asujen osien nimet museotekstiileinä, ja tiesi mikä asu kuuluu millekin arvolle, sai harjoitella oppeja käytännössä. Erilaisissa kirkollisissa tilaisuuksissa diakonit, papit ja piispat tunnisti ja erotti toisistaan juuri asuista.

Lintulan ja Valamon luostareiden sisariston ja veljestön jäseniä oli vaikeampi opetella, kun he kaikki ovat pukeutuneet mustaan viittaan. Vaikka vuosia on ehtinyt vieriä, ja olen ystävystynyt yksittäisten henkilöiden kanssa, se ei ole poistanut kunnioitusta, jota koen heidän keskellään. Viimeisin epävarmuuden hetki syntyi äskettäin luostarin johtajan vaihtuessa. Koska en ollut varma, pitäisikö minun muuttaa tapaani puhutella häntä uuden tehtävän myötä, kysyin asiaa suoraan. Ja jokainen suoraan kysyminen on ollut oikea tapa, vaikka se etukäteen tuntuisi vaikealta tai kummalliselta.

Oma pukeutuminen

En ole koskaan saanut huomautuksia omasta pukeutumisestani museossa, kirkon kentällä tai luostareissa (tai sitten sana on pysynyt visusti selkäni takana). Olen saanut olla oma itseni koruineni ja rusetteineni. Mielestäni yleiseen työpukeutumisetikettiin on hyvä luottaa missä tahansa: siistit vaatteet, ei liian avonaista kaula-aukkoa tai liian lyhyttä helmaa, ei narutoppeja.

Tiedostin kyllä asiallisen pukeutumisen merkityksen siksi, että museo sijaitsee rakennuksessa, jossa sijaitsee myös Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinto. Kirkollisiin arvovieraisiin tottui, mutta se ei estänyt minulta persoonallista pukeutumista.

On kuitenkin myönnettävä, että olen joskus joutunut kysymään etukäteen, että onko asiallista vierailla luostarissa tietynvärisessä mekossa. Luostari on oma maailmansa, eikä sinne mennä näyttäytymään. Koska oma pukeutumiseni poikkeaa värikkyydessään maltillisesta suomalaisesta pukeutumisesta, oli tässäkin tapauksessa suora kysymys tarpeen. Olisi tuntunut ristiriitaiselta muuttaa omaa pukeutumista. Toki olisin sen tehnyt, jos näin olisi toivottu, mutta nykyisin luostareissa tiedetään kuka ja millainen minä olen. Koska en työskentele tai asu luostarin alueella koen, että saan olla se Henna, joka olen muussakin maailmassa. Sen verran kuitenkin hillitsen tavallista pukeutumistani luostareissa, että jätän yleensä korvakorut pois, tai vaihdan ne tavallista pienempiin.

Sen sijaan olen kirjoittanut useamman tekstin pukeutumisen epävarmuudesta nykyiseen työhöni siirryttyäni. Mielestäni oli paljon vaikeampaa siirtää mekkopukeutuminen miesvaltaiseen kiinteistöhallintoon kuin patriarkaaliseen kirkolliseen kulttuuriin. Tiedättekö mistä se johtuu?

Rajat tuovat turvaa ja vapautta

Ortodoksinen kulttuuri ei sovi kaikille, mutta minä arvostan siinä pysyvyyttä ja yhdessä hyväksyttyjä arvoja ja rajoja. Asiat tehdään siten kuin ne on tehty jo vuosituhansia, ja kaikella on paikkansa. Tällä tarkoitan paitsi sitä, että esimerkiksi ikonit ovat aina ikonostaasissa tietyssä järjestyksessä, mutta myös sitä, että ihmiset asettuvat tiettyjen rajojen sisälle. Katsotaan osaanko avata ajatukseni teille oikein.

Rajojen ajatellaan usein rajoittavan, mutta esimerkiksi tässä pukeutumistapauksessa minä koen niiden tuovan turvaa ja vapautta. Minun ei ole tarvinnut naisena pohtia ortodoksisen kulttuurin sisällä kertaakaan sitä, mitä se ja se kirkollinen mieshenkilö mahtaa pukeutumisestani ajatella. (Enkä mielestäni ole missään elämäni vaiheessa pukeutunut provosoivasti.) Olen saanut olla oma itseni, koska kirkollisten miesten kanssa keskustellessa kaikella on paikkansa. Keskustelun ympärillä on rajat (esim. pappeus, luostarilupaus), jotka kadottavat keskustelusta perinteisenä pidetyn vastakkaisten sukupuolten asetelman naisen ja miehen väliltä. Se oli todella vapauttavaa ja huomasin pitäväni sitä jo itsestäänselvyytenä, kunnes huomasin, että sitä ei oikeastaan tapahdu muualla.

Jouduin miettimään paljon enemmän sitä, sovinko joukkoon, voinko pukeutua siten kun pukeudun, siirtyessäni miesvaltaiseen kiinteistöhallintoon. Kukaan ei tuntenut minua etukäteen ja pelkäsin sitä, että joku luulisi minun pukeutuvan naisellisesti ja värikkäästi miehiä varten. (Koska todellisuudessa kaapissani on taikamekkoja, joilla luon itselleni iloa arkeen.) Maallisissa työyhteisöissä ei ole samanlaisia (yhtä voimakkaita) rajoja miesten ja naisten kommunikointitapojen välillä.

Enkä tarkoita sitä, että automaattisesti kaikki keskustelut maallisessa työympäristössä olisivat sukupuolten värittämiä. Mutta luulen, että ymmärrätte mitä tarkoitan. Joihinkin tilanteisiin saattaa livahtaa harmitonta (kaksimielistä) piikittelyä, vitsejä tai kommentteja miesten ja naisten kesken. Eikä tämä ole mielestäni kiellettyä (jos tietää toinen toistensa rajat). Haluan tällä esimerkillä kuitenkin osoittaa, että minulle rajat ovat tuoneet ortodoksisen kulttuurin keskellä vapautta olla oma itseni ja keskustella vastakkaisen sukupuolen kanssa toisenlaisella tavalla ja tasolla. Tämä on minulle luonteva ja turvallinen ortodoksinen etiketti, tiedostaa toisten rajat ja samalla säilyttää omansa.

Ortodoksisuus on osa arkea

Ortodoksisuuden voi huomata arjesta, jos osaa katsoa. Kodeissa on ikoneita, lampukoita ja tuohuksia (tosin pelkkä ikonin omistaminen ei tee ortodoksiksi). Ortodoksit tekevät ristinmerkin mm. astuessaan kirkkoon tai siunatessaan ruoan ennen ateriointia. Voit huomata kaularistin tai rukousnauhan, painokuvaikonin lompakossa, kännykkäkotelossa tai autossa. Kaikki nämä näyttäytyvät minulle siten, että ortodoksit suhtautuvat arkeen kiitollisuudella.

Tämä on ollut minulle valaiseva huomio. Ortodoksisuus on osa arkea. Sitä ei tarvitse lähteä tietoisesti hakemaan mistään, vaan se kulkee koko ajan arjessa mukana. Sitä ei levitellä ympäriinsä, mutta se on sekä sisäistä (henkistä) että ulkoista (tavat). Toki kirkossa käyminen on toivottavaa, kuten kaikissa uskonnoissa, mutta usko ei jää kirkon ovien sisäpuolelle, vaan siirtyy ortodoksin mukana hänen arkeensa. Minulle ortodoksin tekemä ristinmerkki näyttäytyy yhtä luontevana ruokailun yhteydessä kuin esimerkiksi kenen tahansa käsien peseminen ennen ruokailua.

Paasto

Kirkkovuoteen kuuluu eri mittaisia paastoaikoja. Tuolloin pyritään luopumaan eläinkunnan tuotteista. Paastoaikoina pyrin huomioimaan ortodoksiset ystäväni siten, että mikäli menemme esimerkiksi lounaalle, on listalla myös kasvisvaihtoehto. Tämäkin saattaa tuntua nykyihmisestä rajoittavalta, mutta paastoon sisältyy myös toisenlainen näkökulma. Yle on tehnyt hyvän haastattelun ravintoloitsija Ilkka Lapista, joka sanoi että "paastoruokien valmistus voi olla oiva tapa siirtyä pois kulutushysteriasta, palata perusasioihin valmistaen ruoka hyvistä yksinkertaisista raaka-aineista, mutta silti maukkaasti."

Kristillisen paaston syvempi merkitys on minulle myös yleisinhimillinen: paaston aikaan pidättäydytään toisen ihmisen loukkaamisesta sanoin tai teoin. Asia, jota olisi jokaisen hyvä arjessaan aika ajoin huomioida ja tiedostaa.

Ortodoksisuus on opettanut minulle suvaitsevaisuutta

Ortodoksisuuteen liittyy monenlaista symboliikkaa, etikettejä ja tapoja, mutta ei niitä tarvitse ulkopuolisen etukäteen osata. Kysyvä ei tieltä eksy, ja tärkeintä on minusta kunnioittaa toista ihmistä uskonnosta, etnisyydestä, kansallisuudesta tai sukupuolesta riippumatta. Kunnioitukseen sisältyy minun ajatuksissani se, että jos ei tunne toisen kulttuuria, uskontoa tai mitä tahansa taustaa, ei pitäisi myöskään tuomita. Tutustumalla eri uskontoihin ja kulttuureihin, antaa myös itselleen mahdollisuuden näyttäytyä toiselle lähestymisen arvoisena ihmisenä. Sellainen minä ainakin tahtoisin olla: lähestymisen arvoinen ihminen juuri sellaisena kuin olen.

Koen ortodoksisuuden olevan osa minua sukujuurieni kautta. Olen eräällä tavalla "kotonani" ortodoksien keskellä, mutta en kuitenkaan voi sanoa olevani mestari, vaikka olen opiskellut kulttuuria töiden kautta 14 vuotta. Koen ammatillista osaamista etenkin ikonitaiteeseen liittyen, mutta siinä sivussa on opittu myös ortodoksisuutta. Minulle tämä ei ole sen kummallisempi asia kuin nykyinenkään työ. 

Olen taideasiantuntijana osa kiinteistöhallintoa. Vastaan sairaalataiteesta, mutta opin töiden ohessa rakentamiseen, tilojen toiminnalliseen suunnitteluun, kiinteistöjen hallintaan ja ylläpitoon liittyviä asioita, vaikka ne eivät suoranaisesti liity omaan työhöni. Mutta ei se silti tee minusta insinööriä. Tosin sellaisesta yleisinsinöörikoulutuksesta ei olisi haittaa? Sellaista ei kuulema kuitenkaan ole olemassa. Oppiminen ympäröivästä kulttuurista - oli se sitten ortodoksi- tai insinöörimaailma - rikastaa omaa elämääni ja auttaa ymmärtämään ihmisiä ympärilläni. Mikä parasta, siitä voi olla joskus tavalla tai toisella hyötyä myös minulle itselleni.