Antti Laitinen - Sisällä metsä

Antti Laitinen: Willow piece, 2026, paju, rautalanka; Broken landscape V, 2018, pigmenttivedos. 

Ihminen on aina vaikuttanut luontoon tahtoen tai tahtomattaan. Muokkaamme maisemaa jatkuvasti, vaikka samalla nautimme ajatuksesta koskemattomasta luonnosta. Harvempi meistä kuitenkaan pysähtyy miettimään muokattua maisemaa, oli se sitten maanviljelyksen, kaupunkirakentamisen tai metsäteollisuuden tuotosta. Elämme ympäristössä, jota voisimme katsoa myös toisin.

Antti Laitinen: Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos.

Hämeenlinnan taidemuseossa on esillä Antti Laitisen (s. 1975 Raahe) näyttely Sisällä metsä. Minulle taiteilija tuli tutummaksi valokuvaaja Meeri Koutaniemen luotsaamasta dokumenttisarjasta Irti kuvasta, jossa haastateltiin taiteilijaa ensimmäisen kauden jaksossa Mies, joka rakensi itselleen saaren (2021).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen ilmaisee itseään valokuvan, performanssin, installaation, ympäristötaiteen ja videon keinoin. Hänen taiteensa tutkii ihmisen toimintaa ja sen jälkiä luonnossa. Viime vuosina etenkin metsä on ollut Laitiselle tärkeä inspiraation lähde.

Mahdottomasta mahdollista

Laitinen on muokannut luontoa poistamalla maisemasta pieniä osia ikään kuin pieniksi ikkunoiksi. Ne haastavat katsellessa näkemisen ja ymmärtämisen välistä yhteyttä. Kauempaa katsottuna teokset näyttävät muokatuilta valokuvilta. Ei kai tuollainen voi olla oikeasti mahdollista? Poistaa risukosta noin symmetrisiä ympyröitä.

Antti Laitinen: Broken landscape XI, 2025, pigmenttivedos.

Kaikki näyttelyn teokset ovat täyttä totta. Laitisen leikkisäkin ote tehdä mahdottomasta ajatuksesta totta on vienyt paljon aikaa paitsi suunnitteluun etenkin toteutukseen. Hän on muokannut, pilkkonut, uudelleenkoonnut ja -järjestänyt paloja luonnosta. Taide ei ole Laitiselle pelkkä lopputuloksen aikaansaaminen vaan prosessi, jota katsoja pääsee todistamaan parhaiten Lake shift -videoteoksen (15:31 min) muodossa.

Antti Laitinen: Lake shift, 2016, pigmenttivedos.

"Lake shift -teoksessa taiteilija yrittää siirtää järven kahden ämpärin avulla. Teoksen toteutus kesti viisi päivää, ja sen aikana Laitinen kantoi yhteensä 16 000 litraa vettä." (Näyttelyteksti)

Teoksessa siirretään vettä taiteen vuoksi, mutta se laittaa miettimään myös veden merkitystä maailmanlaajuisesti. Veden riittävyyttä, sen puhtautta ja sijaintia. Jokainen tiedämme ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen, jäätiköiden sulamiseen ja negatiivisiin "tulosuutisiin". Mutta ihmisten toimista tapahtuu onneksi myös hyvää.

Jyväskylässä Tourujoki on kunnostettu ja palautettu takaisin luonnonmukaiseksi koskeksi keskelle kaupunkia. Tavoite on saada vaelluskalat palaamaan. Pienkalat ovat jo nousseet, ja koskessa on nähty koskikarojen lisäksi myös saukkoja. (Yle 25.7.2026)

Antti Laitinen: Broken landscape IV, 2018, pigmenttivedos.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape IV, 2018.

Ihmisen toimilla on merkitystä

Antti Laitisen taide osoittaa yhden ihmisen vaikutuksen maisemaan ja ympäristöön. Hän työskentelee usein kotinsa lähistöllä Somerniemellä, mutta on toteuttanut teoksia myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Sisällä metsä -näyttelyä varten Laitinen saapui työskentelemään Hämeenlinnaan.

Antti Laitinen: Tangle, 2025, pigmenttivedos.

"Tangle-valokuvateoksessa (2025) kuusenoksista muodostuva risupallo on kuvattu Hämeenlinnan Varikonniemessä raitapuiden lomassa. Teoksen kuvaukset toteutettiin marraskuussa 2025 juuri ennen pysyvän lumen satamista, kun maa oli hetken paljas. 

(---) Tangle-teoksia varten taiteilija, Hämeenlinnan taidemuseon henkilökunta ja Hämeenlinnan kaupungin viherkunnossapidossa työskentelevät vangit keräsivät kuusen oksia kahdelta harvennushakkuualueelta, jonne oksat olivat jääneet hakkuujäännöksenä. Teosten toteuttamisessa tärkeinä yhteistyötahoina ovat toimineet Hämeenlinnan kaupungin kaupunkirakennepalvelut ja viherkunnossapito."

Antti Laitinen: Tangle, 2025, kineettinen veistos; Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos; Broken landscape III, 2017, pigmenttivedos.

Näyttelytilan keskellä Tangle-teos pyörii hitaasti ympäri ilmassa leijuen. Hidas liike on hypnoottinen ja rauhoittava. Tangle, suomeksi muun muassa vyyhti, sotkeentua, mennä sekaisin. Siltähän teoksen risupallo tosiaan näyttää. Teoksen valmiiksi saattamiseksi on tehty yhteistyötä, jotta näennäisestä roskasta yhteen sekoittamalla ja kietomalla on saatu aikaan jotain kaunista. Vertauskuvallisesti voisi siis sanoa, että eri toimijoiden, sosiaalisten asemien ja taustojen sekoittuminen ja kietoutuminen yhteen taideprojektin ansiosta on kantanut näyttelyyn jotain, mikä muistuttaa yhteistyön voimasta ja merkityksestä. Antti Laitisen taide on tehnyt sen mahdolliseksi.

Antti Laitinen: Forest square I, II & III, 2013, kromogeeninen värivedos, diasec.

Miltä haluamme oman maisemamme näyttävän?

Laitisen teokset nostavat uteliaisuutta, että näkisi jonkin niistä livenä luonnossa. Toisaalta, täytyykö meidän odottaa yllätyksiä ja taidetta maisemassa, jotta näemme ja ymmärrämme yksityiskohtien merkityksen isommassa mittakaavassa, omassa maisemassamme?

Antti Laitinen: Broken landscape I, 2017, pigmenttivedos.

Jos pysähdyn omaan elinympäristööni, koen kotipihassa lahoavan puunrungon eräänlaisena maisemallisena erikoisuutena. En taiteena, mutta hieman samanlaisena "yllätyksenä" kuin Laitisen valokuvien yksityiskohdat. Lehdetön ja oksaton puu on enää puolikas runko, eikä maisemallisesti kovin kaunis. Kauniin siitä tekevät ne hetket, kun näen tikkojen koputtelevan puun runkoa, etsivän sieltä syötävää ja kaivertaen siihen kolojaan. Joku toinen olisi kenties kaatanut puun rumana ja (ihmiselle) turhana elementtinä. Se saa kuitenkin seisoa pihassani niin kauan, kun siitä ei ole kenellekään vaaraa tai vahinkoa. 

Välillä tuntuu, että muokkaamme maisemaa liian nopeasti sellaiseksi kuin ajattelemme, että jonkin pitäisi olla sen sijaan, että antaisimme asioiden vain olla sellaisia kuin ne ovat. Tämä ajatus pätee mielestäni oivallisesti myös meihin ihmisiin. Että ymmärtäisimme itseämme ja toisiamme siten, että saisimme olla sellaisia kuin olemme - samalla kunnioittaen toisiamme (ja luontoa).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape I, 2017.

Näyttelyssä syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä korjaamme luonnosta, mitä jätämme korjaamatta, siivoamatta, peittämättä, mitä korostamme ja miksi? Kysymysten muodossa näyttelyssä syntynyt tunnelma kulkeutui mukanani museon seinien ulkopuolelle.

Antti Laitinen, Sisällä metsä on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 18.10.2026 saakka.

Olavi Martikainen

Olavi Martikainen: Maisema (1974), Vaara ja auringon nousu (1976), Auringonnousu (1955). Lieksan kaupungin kokoelma.

Pielisen museossa Lieksassa on esillä taidemaalari Olavi Martikaisesta (1920-1979) kertova näyttely Viimeinen boheemi. Taiteilija oli minulle nimenä tuttu, sillä hänen taidettaan tulee vastaan aika ajoin muun muassa vanhojen tavaroiden ja antiikkiliikkeiden valikoimissa, mutta taiteilijan elämästä en tiennyt etukäteen mitään.

Olavi Martikainen: Talvimaisema, 1969. Lieksan kaupungin kokoelma.

Vaatimattomista oloista kohti pääkaupungin taidepiirejä

Olavi Martikainen syntyi Kiihtelysvaarassa köyhissä oloissa maatyömies Erkki Martikaiselle ja Stiina Turuselle. Perhe muutti Lieksan maalaiskuntaan 1925, mutta äiti Stiina menehtyi tuberkuloosiin jo seuraavana vuonna. Yksinhuoltajaksi jäänyt Erkki-isä sulki Olavi-pojan komeroon ja pönkkäsi sen oven työpäiviensä ajaksi. Päivät pimeässä komerossa vietettyään seurana oli vain mielikuvitus.

Lieksassa Olavi kävi kansakoulun. Ruumiillinen kuritus kotona ja koulussa oli ankaraa. Koulun jälkeen hän työskenteli paimenena ja renkinä maalaistaloissa.

Martikainen pääsi aloittamaan kuvataiteen opinnot Oriveden opistossa 1939, mutta opinnot keskeytyivät sodan vuoksi. Jatkosodan vuosina hän palveli Rukajärven suunnalla viestipataljoonan radistina kaukopartio- ja tiedustelutehtävissä. Martikainen ylennettiin korpraaliksi 19.7.1941.

Asemasodan aikana, kun rintamalinjat pysyivät pitkään paikallaan, Martikainen tutustui taiteilijoihin ja kokeili tehdä ensimmäiset maalauksensa. Itäkarjalaiset suolammet ja vaarat piirtyivät tuolloin vahvasti hänen mieleensä.

Sotien päätyttyä Martikainen työskenteli aluksi Lieksassa hevosmiehenä (1945-1947), jonka jälkeen hän muutti Helsinkiin. Hän työskenteli Tapanilassa puutarhaharjoittelijana (1947-1948), kunnes pääsi opiskelemaan Suomen taideakatemiaan (1949-1952). Martikainen opiskeli samaan aikaan myös Vapaan taidekoulun iltakursseilla. Lisäksi hän osallistui Helsingin työväen taidekerhoon vuosina 1951-1953. Kiinnostus taiteeseen ja maalaamiseen oli voimakasta.

Ystävä ja taidekeräilijä Pentti Koivisto kuvasi Olavi Martikaisen maalaamassa luonnonhelmassa 1970-luvun lopulla. Kuva: Ahti Isomäen kokoelma/Pielisen museo.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Brondan vintillä ekspressionismia nostattamassa

Valmistuttuaan taiteilijaksi Olavi Martikainen liittyi kuuluisaan Brondan vintin taiteilijaryhmään, johon hän kuului vuosina 1952-1960. Martikainen asui Brondan vintillä vuoteen 1960 saakka. Brondan vintin taiteilijaryhmä oli entisen Brondinin kahvilan pesulan paikalle muodostunut taiteilijayhteisö 1950-luvulla. Vintin johtohahmona toimi kuvataiteilija ja elokuvantekijä Eino Ruutsalo. 

Brondan vintin taiteilijaryhmään kuuluivat Olavi Martikaisen ja Eino Ruutsalon lisäksi muun muassa Ahti Lavonen, Väinö Rouvinen, Lasse Marttinen, Juhani Harri, Olavi Haarala ja Hanno Karttunen. Taiteilijat halusivat irtaantua kotimaisista taiteen painotuksista, koska kokivat ne ahtaiksi omalle ilmaisulleen. Ryhmä halusi viedä kotimaisen ekspressionismin uudelle tasolle ja vaikutuksia haettiin kansainvälisistä näkökulmista.

Olavi Martikainen: Ojankaivuu, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Olavi Martikainen: Nuotiolla, 1978. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Pilkkimies, 1967. Lieksan kaupungin kokoelma.

Eurooppalainen ekspressionismi oli vahvimmillaan vuosien 1905-1920 välillä. Maalaustaiteen lisäksi siihen kuuluivat myös näyttämötaide, arkkitehtuuri, musiikki ja kirjallisuus. Ekspressionismi oli taiteen tekemisen tapa, joka korosti taiteilijan sisäisen tunteen ilmaisua usein voimakkaiden värien ja aiheiden kautta. Suuntaus syntyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa.

Ekspressionismin kehitykseen vaikuttaneita taiteilijoita olivat muun muassa Vincent van Gogh, Paul Gauguin ja Edvard Munch. Taidesuunnasta puhuttaessa siihen yhdistetään voimakkaasti erityisesti saksalaiset taideryhmät Die Brücke ja Der Blaue Reiter. (Akseli Gallen-Kallela valittiin Die Brücken jäseneksi 1907.) Muita kansainvälisiä ekspressionisteja olivat esimerkiksi Egon Schiele, Paul Klee ja Oscar Kokoschka.

Olavi Martikainen: Jäämeren äärellä (1972), Nuotiolla (1976). Lieksan kaupungin kokoelma.

Rakkaus luontoon

Martikaisen tapa maalata oli niin sanottu alla prima-tekniikka, jossa maalaus tehdään yhdellä kertaa valmiiksi ennen kuin maali ehtii kuivua. Tekniikka sopi ekspressiiviseen ilmaisuun, jossa käytettiin voimakkaita ja näkyviä siveltimenvetoja. Hän maalasi yleensä kangas sylissään tai maahan levitettynä eikä käyttänyt maalaustelinettä. 

Martikaisen tiedetään käyttäneen maalauskankaina esimerkiksi lakanoita, säkkejä, telttakankaita ja pöytäliinoja. Öljyvärien lisäksi hän käytti teoksissaan hiiltä, lyijykynää ja väriliituja. Hänelle kelpasivat myös esimerkiksi lateksi- ja alkydimaalien pohjat. Yhdessä maalaustilanteessa saattoi valmistua useita teoksia kerralla. Martikaisen maalausten värit muuttuivat 1970-luvulle tultaessa tummista sävyistä kirkkaammiksi.

Taiteellisessa tuotannossa korostuu rakkaus luontoon. Martikainen kuvasi erityisesti vaaramaisemia ja ihmisiä luonnon äärellä.

Olavi Martikainen: Lieksan joelta, ajoittamaton. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kaksi kuutamossa (1974), Lieksan kaupungin kokoelma. Tuomo-viljelijä (1972), yksityiskokoelma. Kutojanainen (1968), Lieksan kaupungin kokoelma. 

Viimeinen boheemi ja elämän nurja puoli

Olavi Martikainen sai jo aloittelevana taiteilijana lisänimen "Viimeinen boheemi", sillä hänen elintapansa herättivät kummastusta myös taiteilijapiireissä. Hänen kerrotaan muun muassa keränneen ruoantähteitä taskuihinsa, saunoneen vaatteet päällä ja marinoineen saamiaan vaatteita kuraojassa.

Vapaus oli Martikaiselle keskeinen elämän arvo. Hän pysyi koko taiteilijaelämänsä ajan asunnottomana kiertolaisena. Maalaamisen ohessa hän elätti itsensä sekatyömiehenä: koirienhoitajana Lohjan Lemijärvellä, maa- ja ruoppaustöissä Asikkalassa.

Kymmenen viimeistä elinvuottaan Martikainen eli Espoossa Mankkaansuon kaatopaikan katveessa osana alkoholistiyhteisöä. Kurjista oloista huolimatta hän jatkoi maalaamista edelleen. Martikainen poltti kasvonsa, kaulansa ja ylärintansa kamiinassa 1979. Kolmen viikon sairaalajakso paransi palovammat, mutta jo seuraavana päivänä sairaalasta poispääsyn jälkeen hänet löydettiin tielle tuupertuneena. Olavi Martikainen kuoli 21.4.1979.

Olavi Martikainen: Omakuva, 1971. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kutojanainen, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Tärkeä näyttely

Vaikka Olavi Martikaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, näyttely opetti minulle hänen elämästään ja taiteestaan. Varsinaiseen näyttelyyn olisin kaivannut huomattavasti enemmän henkilökohtaista aineistoa, kuten valokuvia ja työskentelyvälineitä. (Toki ymmärrän, että käytännön syistä - elinympäristö ja -tavat - eivät kenties jättäneet kovin paljon jälkeensä henkilökohtaista aineistoa.) Nyt esillä oleva kokonaisuus koostuu pääasiassa Lieksan kaupungin taidekokoelman teoksista, vaikka Martikaisen teoksia olisi valtavasti myös muissa kokoelmissa. Muutamia yksityiskokoelman teoksia on myös mukana. Kokonaisuus jäi kuitenkin elämäntyötä esitteleväksi kokonaisuudeksi melko suppeaksi.

Sen sijaan arvokasta työtä on tehty etenkin verkkonäyttelyn muodossa. Sinne on koottu valtavasti lisätetoa Olavi Martikaisen elämästä, taiteesta ja niiden vaiheista. Joukossa on myös paljon  niitä kaipaamiani valokuvia. Tämäkin blogiteksti pohjautuu pääasiassa verkkonäyttelyn tietoihin.  

Museonäyttely on aina onnstunut, jos se saa kiinnostumaan aiheestaan. Näin minulle kävi Pielisen museon Olavi Martikaisesta kertovassa näyttelyssä. Pelkkä nimi sai ympärilleen persoonan, yhden ihmiselämän ja sen jälkeen jättäneen taiteen.

Taiteen, jonka ymmärsin olevan aliarvostettu. Tätä samaa näkökulmaa puolsivat Bukowskin asiantuntijat vuoden 2020 Helsingin Sanomien artikkelissa: "Bukowskilla toivotaan, että Martikaisen teokset näkisivät uuden tulemisen, sillä hänen tyylinsä oli ainutlaatuinen." (13.3.2020)

Pielisen museon näyttely on tärkeä osa tuomaan Olavi Martikaisen taiteen osaksi taidehistorian näkyvämpää ketjua.

Olavi Martikainen - Viimeinen boheemi on esillä Pielisen museossa 30.9.2026 saakka.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomat, Pielisen museon näyttelysivu ja Olavi Martikaisen verkkonäyttely.

____________________

Kuvalähde.

Mankkaansuon alkoholistiyhteisöstä on kirjoittanut muun muassa Tuomo Väliaho HS Espoossa (13.1.2020). Väliaho haastatteli diakoni Elli Korpelaa (75), joka oli auttanut 15 vuoden ajan alkoholisteja, vaikka tiesi, ettei saa ketään raittiiksi. Jutussa vilahtaa myös taiteilija Olavi Martikainen, joka lahjoitti yhden teoksensa Elli Korpelalle 1970-luvulla. (Sisältövaroitus: Teksti on paikoin melko rujoa luettavaa, vaikka Korpela kertookin, että "Koskaan ei tarvinnut pelätä".)

Rudolf Koivu: Satumainen kuvittaja

Juhla niityllä, Ester Ahokaisen runon kuvitus, akvarelli, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rakastan vanhoja satuja ja niiden kuvitusten tunnelmaa. Kirjahyllyssäni on muun muassa Elsa Beskowia, Martta Wendeliniä, John Baueria, Anni Swania, Astrid Lindgreniä, F.H. Burnettia sekä Charles Kingsleyä. Tämän vuoksi olin todella innoissani, että pääsin mukaan Valamon luostarin näyttelyprojektiin, jossa valmisteltiin maaliskuussa 2026 avautunutta näyttelyä Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja.

Näyttelyn ovat kuratoineet Liisa Heikkilä-Palo ja Päivi Ahdeoja-Määttä. Kokonaisuus on tuotettu yhteistyössä Amerin Kulttuurisäätiön ja Tuusulan museon kanssa. Esillä on runsaasti Rudolf Koivun alkuperäisiä kuvitusoriginaaleja. Kuvitusten yhteyteen on tuotu myös otteita eri saduista, kuten Kesäkeiju ja kuningas Kuuranen sekä Kultalintu. Näyttely on tarkoitettu koko perheelle ja uskon värikylläisten ja kauniisti piirrettyjen teosten viehättävän kaikkia katsojia iästä riippumatta. Kulttuurikeskuksen kirjastossa oleva vitriininäyttely esittelee puolestaan Koivun monipuolista julkaisutuotantoa: satujen, oppikirjojen, sarjakuvien ja lehtien kuvitukset, postikortit ja -merkit sekä kalenterit.

Rudolf Koivu (1890-1946) ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä vaikuttavan uran, joka on jättänyt jälkensä suomalaiseen satujen mielenmaisemaan. Hän oli yksi ensimmäisistä ammattikuvittajista Suomessa, joka keskittyi nimenomaan satuihin. Etenkin yhteistyö satukirjailija Raul Roineen (1907-1960) kanssa nosti kaksikon kotimaisen satukentän kärkinimiksi. Erilaisia julkaisuja markkinoitiin ennakkoon Rudolf Koivun nimellä jo hänen eläessään.

Valkoiset häät I, akvarelli, tuntematon kuvitus. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Tarina joulutähdestä, kuvitus Rudolf Koivun satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1934. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Koivun aloittaessa muun muassa satujen, legendojen ja oppikirjojen kuvittamisen 1910-luvulla, hän oli taidekentällä harvinainen poikkeus. Suomessa ei vielä ymmärretty satukuvitusten arvoa, vaikka satukirjallisuus eli samaan aikaan Euroopassa voimakasta nousukautta. Suomeen kuvitukset lainattiin usein ulkomailta.

Laiskan pojan seikkailut, kuvitus Rudolf Koivun satuun, akvarelli 1916. Joulupukki-lehti 1917. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Paimensauva, Ester Ahokaisen runon kuvitus, akvarelli, Joulupukki-lehti 1944. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Koivun kuvitukset olivat aluksi tussipiirustuksia, mikä oli painoteknisesti helppoa ja kustannustehokasta. Hän sai kehittää omaa osaamistaan yhdessä painotekniikan kehittymisen kanssa, jolloin kuviin mahdollistui runsaammat värikuvitukset. 1920-luvulla Koivun kuvitukset olivat vielä väreiltään läpikuultavia, kun seuraavina vuosikymmeninä pinnat muuttuivat peittäviksi lisääntyvän guassin käytön myötä. 1930-luvulla syntyi se kuvitusmaailma, josta Koivun kuvitukset parhaiten tunnetaan.

Tarina Rantalan Ansun joulupukista, tuntematon kuvitus, vesiväri 1930-luku. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Näyttelyssä on esimerkkejä Koivun kuvituksista eri vuosikymmeniltä. Hän teki originaalit yleensä huomattavasti painokuvia suuremmiksi. Satujen ilmestyessä ensiksi lehdessä ja myöhemmin painetussa satukirjakokonaisuudessa, Koivu teki molempiin erilliset kuvitukset. Hän onnistui tiivistämään satujen tunnelman parhaimmillaan yhteen kuvaan. Koivu kykeni näkemään asioita lapsen silmin, mutta siten, että aikuinen saattaa löytää kuvista myös syvällisempiä kerronnan tasoja.

Taikapeili, kuvitus Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään, tussi 1916. Yksityiskokoelma.

Taikapeili, kuvitus Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään, tussi 1916. Yksityiskokoelma.

Näyttelyssä on esillä yksityiskokoelmasta lainaan saatuja Koivun kuvituksia Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään Taikapeili (1916). Kuvituksissa näkyy voimakkaasti esimerkiksi englantilaisen kuvittajan Aubrey Beardsleyn (1872-1898) vaikutukset. Koivu oli kiinnostunut saduista, taidehistoriasta ja aikansa tapahtumista. Hänen taidekoulutuksensa, laaja lukeneisuutensa, vahvat piirtäjänlahjat ja maalauksellinen tyyli antoivat Koivun kuvituksille sen omaleimaisen tyylin, josta hänet parhaiten tunnetaan. Erikoisuutena näyttelyssä on esillä myös kenties ensimmäistä kertaa värikuvana julkaistu toisinto Rudolf Koivun Suomen merimieskirkkoon Lontooseen maalaamasta taulusta Itämään tietäjien kumarrus (1914).

Vihreä lohikäärme, kuvitukset Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Vihreä lohikäärme, kuvitukset Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Elämään mieltynyt Dirai Radsha, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1938. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rudolf Koivun tiedetään olleen sydämellinen, mutta vaatimattomuuden viittaan vetäytynyt taiteilija, joka auttoi aina ystäviään, mutta oli myös itse usein taloudellisissa vaikeuksissa. Raul Roineen lisäksi sydänystäviin kuului pohjoiskarjalalainen opiskelutoveri Einö Härkönen, jolle hän uskoutui kirjeissään muun muassa ilonaiheistaan, ikävästään ja arjen kuulumisistaan. Koivun merkityksellisin taloudellinen tuki syntyi ystävyydestä liikemies ja mesenaatti August Thitzin kanssa, joka auttoi häntä paitsi ateljeehuoneen myös kuvituspalkkioiden saamiseksi.

Puro ja pilvi, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1942. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Puro ja pilvi, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1942. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Minulla oli ilo perehtyä Rudolf Koivun henkilökohtaiseen elämään toimittaessani näyttelyn yhteydessä julkaistua kirjasta Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja (Valamo Kustannus, 2026). Näyttelyjulkaisua voi ostaa näyttelyn yhteydestä sekä Valamon Tuohus-myymälästä, mutta myös verkosta. 80-sivuinen julkaisu esittelee Koivun elämää lapsuudesta kuolemaan saakka sekä kuvitusuran ja taiteilijuuden eri vaiheita. Minulle uutta tietoa oli esimerkiksi Päivi Ahdeoja-Määtän tekemät tutkimukset englantilaisen taiteen vaikutuksista Rudolf Koivun itämaisiin aiheisiin. Tästä on kirjasessa jännittäviä esimerkkejä, kuinka Edmund Dulacin (1882-1953) ja René Bullin (1872-1942) kuvitusten yhtäläisyyksiä näkyy Koivun kuvamaailmassa.

Kirjasessa kulkevat mukana valokuvien lisäksi myös Koivun kirjeidenvaihdon myötä saatu taiteilijan henkilökohtainen ääni. Rudolf Koivu pohti lähettämässään kirjeessä elokuussa 1912 kuvataiteilijan ja kuvittajan työn arvostusta:

"Hiukan olen harrastanut myöskin rahatöitä, niin paljon kun on ollut saatavissa. Viime talvena kokonaan, kuten tiedät, tein vallan rahaa. Kopioin ja piirustelin kuvia kaikenmaailman joululehtiin, ensi jouluksi ne ilmestyvät. Sinun mielestäsi se piirustaminen kai on ala-arvoista ja halventavaa työtä, mutta minä ajattelen toisin siinä asiassa. Onhan se omaperäistä työtä, rahaa siitä myöskin saa, ja ainahan ne kuvat ovat mainetta lisäämässä, kun muistaa nimensä präntätä kuvan kulmaan."

Rudolf Koivu: Rakkauden puu, kuvitus Joulupukki-lehteen 1934. Kuva: Amerin Kulttuurisäätiö.

Näyttelyjulkaisusta löytyy kokonaisuudessaan myös Salli Sarjaksen Joulupukki-lehteen (1934) kirjoittama satu Rakkaudenpuu, jonka upea teossuurennos on esillä näyttelyssä. Tarinassa epäitsekäs toiminta ja toisten ihmisten huomioiminen muuttavat karun maiseman ihanaksi puutarhaksi.

Poika onkii, kuvitus K. Merikosken Kaupunkikansakoulun laskentokirjaan, akvarelli, 1930-luku. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Mansikankukka, kuvitus Helli Tynelän satuun, akvarelli, Joulupukki-lehti 1944. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa 15.1.2027 saakka. Koivun kuvitusoriginaalit vaihdetaan uusiin syksyllä 2026, joten vuoden aikana kannattaa vierailla näyttelyssä vaikka kahdesti.