Viggo & Victor

Viggo Wallensköldin maalauksia.

En osaa tällä hetkellä nimetä kovinkaan montaa työssäkäyvää (tai työtöntä) ystävää tai tuttavaa, joka ei jollain lailla kokisi työssään ja/tai arjessaan kuormittavuutta, hermostollista ylivireyttä tai väsymystä. Tästä syystä olen tietoisesti yrittänyt tehdä arkeeni sellaisia muutoksia, jotka rauhoittavat, ja rajannut elämästäni esimerkiksi negatiivista uutisvirtaa. Yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin. En totuutta vältelläkseni, vaan jaksaakseni omassa arjessani.

Tämän vuoksi rakastin KUMMAn näyttelyä Viggo & Victor. Kuopiossa on ollut kesänäyttelyinä muun muassa kävijäennätyksiä rikkonut, katutaidetta esittellyt Kannun henki, keramiikkataiteeseen monipuolisesti keskittynyt Paratiisi sekä värikylläinen ja aivoja aktivoiva Maaginen. Olen pitänyt niistä kaikista ja etenkin niihin sisältyneestä leikillisyydestä. Alkukappaleeseen sisältyy kuitenkin syy, miksi pidän juuri nyt Viggosta & Victorista. Näyttely on hiljainen.

Viggo Wallensköld: Perhe, 2016.

Hiljaisuudella en tarkoita sitä, etteikö näyttelykäynnin yhteydessä kuulisi ääniä. Teokset eivät ole hiljaisia myöskään sisällöltään, kyllä niissä on tarinoita, mutta näyttelyripustus ja värimaailma on rakennettu harmoniseksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Maalausten ja valokuvien vuoropuhelua

Viggo & Victor kokoaa yhteen nykytaiteilija Viggo Wallensköldin (s. 1969) maalaukset ja Kuopiossa vaikuttaneen Victor Barsokevitschin (1896-1933) valokuvat. Wallensköld on käyttänyt maalaustensa innoittajina sukunsa vanhoja valokuvia, luonut oman maailmansa niiden ympärille. Barsokevitsch ehti puolestaan tallentaa valokuva-ateljeessaan henkilökuviinsa kirjavan joukon savolaisia, yhteiskunnallisesta statuksesta tai varallisuudesta riippumatta.

Viggo Wallensköld: Swing, 2017 (Kuopion taidemuseon kokoelma); Vastaanotto, 2018; Nanny, 2016.

Wallensköldin tapa maalata on pehmeä ja utuinen. Hän ei kuvaa henkilöitä valokuvantarkasti ja tausta on usein viitteellinen. Värikerrokset ovat ohuen ilmavia ja sivellinvedot näkyviä. Väripaletti hyödyntää usein murrettua väriskaalaa mikä korostaa maalausten rauhallista yleistunnelmaa.

Barsokevitschin valokuvat ovat monille kuopiolaisille tuttuja. Itselleni etenkin vanhat kaupunkiympäristöä kuvaavat otokset kertovat historiallisesta muutoksesta. Näyttelyyn on kuitenkin kuratoitu upea kokonaisuus henkilökuvia, joista suurin osa on itselleni ennen näkemättömiä.

Victor Barsokevitsch: Mäkelä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Nils Foreliuksen tyttäriä, 1911.

Victor Barsokevitsch: Miettinen.

Victor Barsokevitsch: O. Antikainen, 1901.

Ajankuva ja ajattomuus

Siinä missä Wallensköld maalaa isoilla teoksillaan näyttelyn yleistunnelman, Barsokevitschin valokuvat puhaltavat näyttelyyn persoonallisia sävyjä. Pidin siitä, että valokuvat oli säilytetty pieninä eikä niistä oltu teetetty suurennoksia. Tässäkin mielessä ajankuva - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - säilyttää tunnelmansa niin maalauksissa kuin valokuvissa.

Viggo Wallensköld: Opettaja, 2017, Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma.

Victor Barsokevitsch: Londen, 1897.

Valokuvia tutkiakseen joutuu menemään lähelle. Maalausten yhteyteen on tuotu pieniä ja isompia kuvarykelmiä, joiden tematiikka kokoaa ne yhteen: lapset, perheet, hautajaiset, ystävyys, rakkaus jne. Olin hämmästynyt, kuinka Barsokevitsch on onnistunut luomaan kuviinsa rentoutta ja välittömyyttä siten, että kuvat eivät ole pönöttäviä, vaan niissä on saatu upeasti esiin inhimillisyys, ilmeikkyys ja tietynlainen ajattomuus. Jotkin mustavalkoiset kuvat näyttivät vaatetusta lukuun ottamatta siltä, että ne olisi voitu kuvata vaikka tänään. Ilmeikkyys, katse ja kuvattavien välinen kemia tuo niihin eloa.

Victor Barsokevitsch: 1918.

Victor Barsokevitsch: K. Sipilä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Brofeldt, 1901.

Victor Barsokevitsch: Rouvat Paatero & Silanen, 1903.

Halu ymmärtää erilaisuutta

Wallensköldin maalaukset voi halutessaan ohittaa tunnelmaa luovina ajankuvina ja sukutarinoita kertovina "kuvituksina". Taiteilija on minulle kuitenkin entuudestaan tuttu joten tiedän, että hän kertoo maalauksillaan paljon enemmän.

Näyttelyssä on esillä Helsingin taidemuseo HAMin tuottama dokumenttivideo (2021-2022), jossa Wallensköld kertoo taiteensa taustoista. Yksi tärkeä elementti hänen taiteessaan on aina ollut halu ymmärtää erilaisuutta. Tehdä lohdullisesti näkyväksi jotakin sellaista, joka tavallisesti nähdään vääränlaisena, kuvottavana, outona, kummallisena tai eliminoitavana.

"Joku toinen elää ihan toisessa todellisuudessa. Ne voi olla hyvin pieniä asioita, mitkä tekee jonkun sellaisen ajatuksen, että mikä tuo on? Sitä ei voi sanoa selkeästi ja mua kiehtoo tämä asia. (---) Jo ihan varhaisessa vaiheessa, aikaa ennen taidekouluja, minulla on ollut kiinnostus fyysiseen erilaisuuteen. Että on toisenlainen kuin niin sanotusti normaali. Tunne jostakin, että sinua tuijotetaan." -Viggo Wallensköld-

Helman alta pilkottavat proteesijalat. Viggo Wallensköld: yksityiskohta maalauksesta Walborg, 2013.

Näyttelyn teoksissa tämä näkökulma ei kuitenkaan huuda kannanottoja, käy väkisin silmille tai julista. Tämä on mielestäni yksi taiteen tärkein tehtävä: saada meidät ajattelemaan, tuoda esille näkökulmia, pitää meidät uteliaina ja auttaa ymmärtämään. Olen lopen uupunut jatkuvaan sosiaalisen median ja lehtien kommenttikenttien huutokilpailuun siitä, miten tässä maailmassa pitäisi kenenkäkin mielestä olla. Eikö jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, näyttää siltä kuin haluaa, rakastaa juuri siten kuin haluaa ja ketä tahansa, jos se ei loukkaa tai satuta ketään toista ihmistä. Wallensköld puhuu sanattomasti, taiteellaan.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2021.

Olen sitä mieltä, että jos et itse ole kokenut ulkopuolisuuden tunnetta siitä, että olet vääränlainen, yhteiskunnan perinteiseen muottiin tavalla tai toisella sopimaton, tai joutunut taistelemaan sen puolesta, että saat olla juuri sellainen kuin olet - ja tunnet olevasi - tai et ole koskaan tuntenut ja nähnyt läheltä sellaista henkilöä, joka on tuota kyseistä kamppailua joutunut käymään, et ole oikeutettu määrittelemään heidän olemassaoloaan tai tunteitaan. Koska kukaan ei määrittele tai kyseenalaista myöskään sinun olemassaoloasi. 

Minä tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa, että olen kulkenut elämäni (melko lailla) yhteiskunnan perinteisen mallin mukaisesti. Sitä luulisi, että jos on saanut kulkea normien mukaisesti helpon polun sitä kuvittelisi, että silloin auttaisi ja haluaisi ymmärtää heitä, joiden matka on vaikeampi ja kivikkoisempi. Sitä minulle tarkoittaa inhimillisyys ja elämä. Sitä Wallensköld mielestäni useissa teoksissaan kuvaa. 

Tästäkin syystä näyttelyssä oli rauhallista olla: näkökulmia annetaan ja niistä vihjaillaan niille, jotka ovat valmiita niitä löytämään, mutta mitään ei huudeta. Mihin tästä maailmasta on kadonnut kyky keskustella, kysyä ja kuunnella? Näyttelyssä olleita Barsokevitschin kuvia ei voi suoraan rinnastaa Wallensköldin ajatusmaailmoihin ja teemoihin, mutta tein sen silti itse. Halusin katsojana nähdä Barsokevitschin inhimillisessä tavassa kuvata henkilöitä ymmärrystä myös nykyteemoihin liittyen.

Victor Barsokevitsch: 1895.

Victor Barsokevitsch: Lundson, 1897.

Viggo Wallensköld: Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo.

Erikoinen erilaisuutta kuvaava teos oli myös Wallensköldin maalaus Friherrinnan (Paronitar). Teoksessa nainen oli puettu vanhan naisen asuun ja olemukseen, sommiteltu teokseen kuin vanhoissa valokuvissa. Naisella oli kuitenkin nuoren naisen kasvot. Wallensköld kertoi dokumentissa käsittelevänsä teoksessa aikaa ja ikää: "Kuinka joku voi olla joku muu kuin on", taiteilija kuvailee. Tämäkin tuntuu olevan yllättävän yleinen ja ajankohtainen aihe: ikä, millaiselta tietyn ikäisen tulisi näyttää, miltä ikä tuntuu, kuinka tietyn ikäisenä pitäisi olla, käyttäytyä, pukeutua jne.

Victor Barsokevitsch: Elli Järnefelt, Elisabet Järnefelt, Hilma Wiik, 1899.

Viggo Wallensköld: yksityiskohta teoksesta Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo

Asujen historiaa

Näyttelyn maalauksissa ja valokuvissa voi ihailla historiallisia asuja. Valokuvien mustavalkoisuus ja maalausten murretut värit eivät kerro totuutta sitä, millaisia värejä ne ovat kenties sisältäneet. Itse asiassa näyttelyn seinävärit - vaaleanpunainen, vaaleansininen ja hempeä keltainen - voisivat olla sellaisia sävyjä, joita joissain asuissa on kenties oikeasti ollut.

Victor Barsokevitsch: Huttunen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Haglund, 1898.

Victor Barsokevitsch: Smarovdsky, 1910.

Victor Barsokevitsch: Helena, Anni ja Helmi, Seurahuoneen henkilökuntaa, 1909.

En ole pukuhistorioitsija, mutta Bo Lönnqvist kirjoittaa teoksessa Vaatteiden valtapeli - Näkymättömän kulttuurianatomia muodin synnystä ja kehityksestä seuraavaa:

"Ranskan vallankumous (1789-1799) sai aikaan ensimmäisen nopean muodin muutoksen. Sitä leimasi selkeä sukupuolten välinen ero vaatteiden merkityksessä: miehen puvusta kuorittiin pois kaikki loisto, siitä tuli juhlallisen hillitty ja tumma, kun taas naisten muoti muuttui ultranaiselliseksi, se korosti vartalon muotoja, makua ja kantajansa statusta. Se mitä meille on jäänyt perinnöksi vallankumouksesta - paitsi frakki, liivit ja pitkät housut, lyhyeksi leikatut hiukset, musta ja valkoinen väri sekä naisten käsilaukku, on ennen muuta vaatetus yksilöllisyyden ilmaisukeinona." (s.128)

"(---) Teollistuminen, viestintä, massatuotanto, mainonta ja naisen vapautuminen kaikin tavoin siirsivät vaatteiden valtakeskuksen sosiaalisesta luokkayhteiskunnasta maun maalmaan, jossa muotitaiteilijoista tuli kuninkaallisia. Paul Poiret ja Coco Chanel, kaksi 1900-luvun vaikutusvaltaista muotisuunnittelijaa, vapauttivat vartalon muodosta." (s.129)

Victor Barsokevitsch: nainen oikealla Hedvig von Alfthan, Juankoski.

Victor Barsokevitsch: Voutilainen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Smirnoff, 1910.

Victor Barsokevitsch: Mannonen, 1902.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2020; Nunna, 2020; Talvi, 2025.

Kirjoitin alussa näyttelyn hiljaisuudesta, mutta hiljaisuus oli tunnelma. Sisällössä oli mietittävää ja pohdittavaa kokonaisuuden ollessa rauhallinen ja seesteinen. Maalausten ja valokuvien suhde ja määrä toisiinsa olivat mielestäni sopivia. Kaikki näyttelyn teokset jaksoi katsoa läpi ilman taideähkyn tunnelmaa. Näyttelystä sai poistua hyvillä mielin.

Viggo & Victor on esillä KUMMAssa 30.8.2026 saakka.

Olen kirjoittanut Viggo Wallensköldin taiteesta aiemmin Galleria Halmetojan näyttelystä (2020).

Kuutti Lavonen: Preludi

Kuutti Lavonen: Solare, 2025, serigrafia, 122x80cm; Candela, 2026, pehmeäpohja, kuivaneula, akvatinta, 40x30cm; Aida, 2026, serigrafia, 160x120cm.

Yksi ehdottomista kotimaisen kuvataiteen supertähdistä on mielestäni taidemaalari ja taidegraafikko Kuutti Lavonen (s.1960), vaikka hän ei moista titteliä todennäköisesti harteilleen haluaisi. Silti väitän, että en ole mielipiteeni kanssa yksin. Lavonen ei käyttäydy kuin supertähti, päinvastoin, hän on nöyrä ja haluaisi antaa taiteen puhua puolestaan ja pitäytyä sen tekemisessä, mutta katsojien rakkaus hänen taidettaan kohtaan pakottaa taiteilijan tulemaan välillä esiin. Supertähteys näyttäytyy minulle nimenomaan yleisön hullaantumisena hänen taiteeseensa.

Kuutti Lavonen: Paimen, 2026, lyijykynä, vesiväri paperille, 12.5 x11cm.

Kuutti Lavonen on saanut muun muassa Pro Finlandia -mitalin vuonna 2016 ja Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnon vuonna 2021. Pro Finlandia -mitali on vuodesta 1945 alkaen myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki, joka myönnetään kirjailijoille ja taiteilijoille. Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto myönnetään puolestaan vuosittain kolmelle henkilölle toiminnasta tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi.

Kuvallisia runoja

Opiskellessani taidehistoriaa, Lavonen oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jonka persoonallisen kädenjäljen opin tunnistamaan näyttelyistä ja taidekirjoista nopeasti ilman, että tarvitsi lukea teostietoja. Oli myös suorastaan lottovoitto, että pääsin opiskeluvuosina kesätöinä auttamaan Kuutti Lavosen Amanda ja Lavinia -näyttelyn valmistelussa Jyväskylän taidemuseossa (2014). Pidän edelleen tuota näyttelyä yhtenä tärkeimmistä oppimisprojekteista museoammatilliselle uralleni enkä vähiten siksi, että ymmärsin museomestarin merkityksen näyttelytyöryhmässä ja erilaisten visioiden toteuttamisessa.

Kuutti Lavonen: Rosea, 2025, kivilitografia, 100x70cm.

Galleria Duetossa Helsingissä ehdin onnekseni käydä katsomassa Lavosen näyttelyn Preludi. Esillä oli uusia teoksia kahden viimeisen vuoden ajalta. Joka kerta huomaan pysähtyväni miettimään, että mikä näissä teoksissa kiehtoo? Ihmiskasvoja - usein naiskasvoja - vuodesta toiseen ja grafiikan vedosmäärät myydään käsistä.

Kuutti Lavonen: Eleia, 2024, serigrafia, 121x80cm.

Minua taidehistorioitsijana niissä kiehtoo tyylillinen viittaus muun muassa barokin ja renessanssin taiteeseen. Lavonen on opiskellut Italiassa ja viehättynyt ymmärrettävästi itsekin kyseisten aikakausien taiteesta. Teosnimissä on myös usein havaittavissa viitteitä antiikin taruihin ja Raamattuun. Jyväskylän taidemuseon taiteilijahaastattelussa (2014) muistan Lavosen sanoneen, että "Eivät luovat intuitiot mistään ulkoavaruudesta tule. Täytyy olla kulttuurin kuluttaja." En voisi olla enempää samaa mieltä. Lavosen teokset ovat minulle kuin eräänlaisia runoja. Ne antavat mielikuvia ja viitteitä, mutta katsoja saa muodostaa kokonaistarinan ja tunnelman itse.

Inhimillinen on kaunista ja lohduttavaa

Galleria Dueton näyttelyssä isot teokset varastavat ymmärrettävästi huomion. Tuo piirrosjälki on aina yhtä kiehtovaa katseltavaa kun näkee, kuinka taiteilija on mudostanut viivojen avulla kasvojen muodot, katseen, hiukset, huulet. Lavosen teoksissa kuvattu kohde harvoin katsoo suoraan kohti katsojaa. Tämä antaa katsojalle ikään kuin mahdollisuuden tirkistellä kohdettaan salaa, tutkia kasvojen kaikkia yksityiskohtia ja niiden kauneutta. Sillä kauniita Lavosen naiset ovat - sellaisenaan. Taiteilija on kertonut teosten olevan osittain "läheisten ihmisten henkisiä muotokuvia", mutta niihin sekoittuu myös paljon muuta.

Kuutti Lavonen: San, 2025, kuivaneula, pehmeäpohja, roulette, akvatinta, 40x30cm.

Johtuuko katsojien rakkaus teoksia kohtaan juuri tästä? Että ne ovat inhimillisen näköisiä? Inhimillisiä kasvoja luonnollisine piirteineen. Lavosen naiset ammentavat barokin ja renessanssin naisihanteesta, mikä näkyy hiusten kampauksissa ja viitteellisissä asuissa. Heitä ei ole meikattu, he eivät provosoi, huuda tai tuo itseään esille. Lavonen ei myöskään kuvaa naista "miehisen katseen alle", mikä oli taidehistoriallisesti tyypillistä kyseisille aikakausille. Lavosen naiskuvissa on jotain lempeää ja lohdullista. Hän kuvaa kasvoja, jotka voisivat kuulua miltei kenelle tahansa. Galleria Dueton verkkosivuille on kirjattu Lavosen lause:

"Kaikkien taiteenlajien perustehtävä on lohduttaa. Taide auttaa muistamaan ja arvottamaan asiat. Tekijälle itselleen taide voi olla sovittavaa, sovinnontekoa itsen ja maailman välillä.” -Kuutti Lavonen-

Viivan merkitys

Kuutti Lavonen on piirtänyt kenties tuhansia kasvoja. Hänen kädenjälkensä on tunnistettava, mutta silti hän onnistuu tekemään vuosikymmen toisensa perään taidetta, joka pysyy ajassa - tai ehkä kyse onkin ajattomuudesta. Mikä ihmisiä vetää näiden kasvojen äärelle?

Kuutti Lavonen: Vivi, 2025, kivilitografia, 62x47cm. 

Lavosen viiva on määrätietoinen, vaikka se paikoin hapuilee, ohenee ja kapenee paperilla. Sellainenhan ihmiselämäkin parhaimmillaan on: eteenpäin on mentävä, vaikka elämä antaa ylä- ja alamäkiä. Minulle viiva on taiteessa yksi tärkeimmistä asioista siitäkin huolimatta, että luonnosviivat jäisivät lopulta maalikerrosten alle piiloon. Ikonitaiteessa on tämä sama ajatus: kokonaisuus perustuu viivaan ja se on lopputuloksen kivijalka, jota ei voi ohittaa. Vaikka ikonitaiteessa viiva on vapaata taidetta kurinalaisempi ajattelen, että viiva on aina taiteilijan henkilökohtaisin merkintä. Ihan samalla tavalla ajattelen, kun näen ihmisten kirjoittavan käsin oman nimensä: käsiala kertoo sinusta sanattomasti enemmän kuin osaat kenties arvata.

Kuutti Lavonen: Punainen lilja, 2026, punaliitu, mustaliitu, pastelli okoumé-vanerille, 165x126cm.

Toki kiinnostus kasvokuviin on ihmisille luontaista jo psykologisesti: lapsikin hakee katsellaan ensimmäiseksi toisen katsetta. Meillä on halu nähdä toisemme ja tulla nähdyiksi. Lavosen taiteessa katseet on usein luotu sivulle tai silmät ovat suljetut. Tällöin voi ajatella teosten kertovan jotain ihmisen sisimmästä.

Charles Le Brun: Malleja tunnetilojen piirtämiseen, 1600-luku. Kuva: Wikimedia Commons.

Akateeminen barokki ja ranskalainen taiteilija Charles Le Brun (1619-1690) loivat katseille ja ilmeille normiston, joiden mukaan kyseisen aikakauden teoksia ja niiden tunnetiloja saattoi "lukea". Lavosen taiteen tulkintaan ei ole apuna samanlaista normistoa, jolloin jokainen voi lukea ja tulkita teoksia kuten haluaa. Mutta mikäli joskus innostutte selailemaan barokista kertovia taidekirjoja, tehkääpä niin, että keskitätte katseenne vain henkilöhahmojen kasvoihin ja häivytätte ympäriltä kaiken muun toiminnan (jota barokin ajan taiteessa on paljon). Saatte todennäköisesti vangittua hieman samanlaisia tunnelmia, joita Lavonen teoksiinsa piirtää.

Onko siellä ruudun takana muita, jotka viehättyvät Lavosen runollisen kauniista kuvista?

Kuutti Lavonen: Preludi

Galleria Duetto 2.4.-26.4.2026.

Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.