maanantai 25. heinäkuuta 2016

Sielun värejä ja siveltimenvetoja

Käsi ylös kuka tunnistaa itsestään ajatuksen, että "kyllähän sinne näyttelyyn vielä ehtii"? Tätä tapahtuu liian usein nimenomaan sen oman asuinkaupungin näyttelyiden yhteydessä. Loppujen lopuksi osa näyttelyistä soljuu ohi, vaikka kuinka olisi etukäteen vannonut niissä vierailevansa. Näin meinasi käydä tälläkin kertaa. G12:ssa Kuopiossa avautui jo kesäkuun 18. päivä Pidot pyöreänurkkaisessa talossa. Näyttely ehti päättyä valitettavasti viime viikon torstaina. Esillä oli Nanna Suden ja Katja Tukiaisen maalauksia sekä Mikko Hallikaisen veistoksia. Pääosin kaikki teokset olivat tältä vuodelta.
Susi ja Tukiainen olivat entuudestaan tuttuja, Hallikainen ei nimenä soittanut kelloja. Jos aivan rehellisiä ollaan, Nanna Susi oli syy miksi halusin näyttelyyn. Olen seuraillut hänen taidettaan siellä täällä verkossa ja lehtikuvissa. Värimaailma ja siveltimenjälki ovat viehättäneet pitkään, joten halusin kokea teokset itse - läheltä ja yksityiskohtia myöten. Ne, jotka tietävät rakkauteni Claude Monet'n ja Ellen Thesleffin taiteeseen, eivät liene yllätyneitä ihastuksestani Suden maalauksiin. Väripaletti on kuin suoraan niistä ihanan utuisista ja impressionistisista Monet'n ja Thesleffin maalauksista, mutta siveltimenvedoissa on juuri oikeanlainen ekspressionistinen twisti.

Näyttelytilaan astuminen vähän jännitti. Noh, vähän samalla tavalla kuin ihastuksen näkeminen ensi kertaa kasvotusten. Tiedättehän, perhosia vatsassa. Sitä miettii, että vastaako kohde sille asetettuja odotuksia, mikä on oma reaktio ja osaako sitä olla avoimin mielin niiden ennakko-odotustensa kanssa. Pieni yleisvilkaisu tilaan - näyttää hyvältä (ja äänettömiä riemunkiljahduksia!). Asetuin ensimmäiseksi Kaikkien kuiden (All the moons) ääreen ja hymyilin. Tältä sen pitäisi tuntua - taiteesta hurmioitumisen. Sitä on vuosia tuijotellut kaksiulotteisia kuvia Suden maalauksista, kunnes siinä teoksen edessä seisoessani huomasin, etten ollut kuvien välityksellä saavuttanut puoliakaan tunnelmasta. Mikä ei tietenkään ole yllätys, kaikki taide on parasta itse kohdattuna. Mutta siitä huolimatta se paksujen värikerrosten kirjo yllätti, joka parhaimmillaan lähenteli jo reliefiä. Susi yhdistelee hienosti läpikuultavan hengittäviä väripintoja todella paksuihin värikerroksiin.
Nanna Susi: Kaikki kuut (All the moons), 2016, öljy kankaalle, 120x250 cm. Etualalla Mikko Hallikainen: Hevimiehen kolmiloikka, 2016, kollaasiveistos, 150 cm.
Kaikki kuut kiehtoi mystisyydessään. Veden pinnalla kelluva vene kantoi ilmeisesti mukanaan kaikkia kuita. Maalaus toi sommitelmaltaan ja tunnelmaltaan muistumia John William Waterhousesta (1888).

Täysin ehdoitta en Suden maalauksiin näyttelyssä ihastunut. Viimeiselle seinälle ripustettu kolmikko (Rakastettava kukko, Puheentaitaja, Vaalija) oli värimaailmaltaan kaunis, mutta en suoralta kädeltä mieltynyt keijukaisteemaan. Se, että rakastuu teoksessa aivan kaikkeen, ei pidemmän päälle ole hedelmällistä. Teoksessa tulee olla jokin "kipukohta", joka ärsyttää, josta ei pidä tai joka mietityttää. Näin teos pysyy tuoreena pidempään. 
Nanna Susi: Rakastettava kukko (Lovable Rooster); Puheentaitaja (Skilled of Speech); Vaalija (Cherisher), 2016, öljy kankaalle, 190 x 130 cm.
Värimaailmaan yhdistettynä keijukaiset olivat liian nättejä omaan makuuni. Sen sijaan linnut ja siveltimenvedot pitivät kokonaisuuden kiinnostavana. Kukosta ei symboliikan kautta tule välttämättä ensimmäisenä mieleen rakastettava: herätä kukonlaulun aikaan; kaikille ei laula kunnian kukko. Toisaalta kukko liitetään myös valppauteen ja tarkkaavaisuuteen. Tämän myötä se symboloi suojelua. Kiekuuhan kukko pimeyden jälkeen ilmoittaakseen valosta.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster).
Papukaijat voivat olla puheentaitajia, mutta yleensä ne vain toistavat kuulemaansa. Näin ollen ne voidaan liittää myös juoruiluun. Toisaalta renessanssin aikaan papukaija oli ikuisen elämän symboli.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Puheentaitaja (Skilled of Speech).
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster), 2016.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster), 2016.
Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Sydänkeiju (Heart Fairy), 2016.
Katja Tukiaisen teokset sopivat Nanna Suden maalausten värimaailmaan. Pastellisen kirkkaat värit hehkuivat auringon valaisemassa tilassa. Tiesin Tukiaisen maalaustyylin etukäteen, mutta en ole siitä liiemmin välittänyt. Suurisilmäiset tytöt, voimakkaat pastellivärit ja yltiöpäinen söpöys on itselleni liikaa. Vaaleanpunaista, vaaleansinistä, violettia ja turkoosia väriä löytyi myös Nanna Suden maalauksista, mutta Suden teoksissa rosoiset, ronskit ja paksut siveltimenvedot rikkoivat kokonaisuutta oikeassa suhteessa, jotta lopputulos ei keikahtanut imelyyden puolelle.
Katja Tukiainen: oik. Soft, 2015-2016,öljy kankaalle, 100 x 100 cm; vas. Wow, god damn, I see colours I didn't even know existed! Jump here before this fades! I must be dreaming, this cannot be true! Wow for my mother's sake, uh!, 2015, öljy kankaalle, 100 x 100 cm.
Tukiaisen maalaukset sen sijaan ovat häpeilemättä imeliä. Omien sanojensa mukaan Tukiainen tahtoo johdattaa katsojansa maailmaan, jossa pienillä ja söpöilläkin otuksilla on mielipide ja valtaa. Maailman uutisvirta täyttyy kaikesta muusta kuin hyvyydestä, joten taiteilija haluaa pitää kiinni omasta taidemaailmastaan, jossa hyvä voittaa pahan. Ajatus on ihailtava, ja etsin itse taiteelta hieman samaa, mutta tässä tapauksessa liika on liikaa. Kuten aiemmin mainitsin, teoksessa tulee olla jokin kipukohta, joka pitää kokonaisuuden mielenkiintoisena. Tukiaisen maalauksissa en pääse kuvaustavan taakse tavoittaakseni syvällisempää tasoa, sillä ajatus pysähtyy yltiösöpöyteen.
Katja Tukiainen: yksityiskohta teoksesta Soft, 2015-2016.
Katja Tukiainen: yksityiskohta teoksesta Wow, god damn, I see colours I didn't even know existed! Jump here before this fades! I must be dreaming, this cannot be true! Wow for my mother's sake, uh!, 2015.
Sen sijaan huomasin rakastuvani väreihin. Katsoessani aiheiden ohi ja keskittyessäni yksityiskohtiin, löysin saman rakkauden sävyihin ja siveltimenvetoihin kuin Nanna Suden maalausten kohdalla. Niin uskomattomia väri-yhdistelmiä, että ihan häkellyin. Esimerkiksi Soft-maalauksen bambin korvassa on käytetty neonvihreää. Neonvihreää!
Mikko Hallikainen: Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016, kollaasiveistos, 70 cm. Taustalla Katja Tukiaisen: Turquoise Wind ja Butt on the Water Comet on the Sky.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.
Näyttelyn kolmas taiteilija, Mikko Hallikainen, oli toteuttanut visionsa veistoksin. Täytyy sanoa, että tämä oli se kaivattu kirsikka kakun päälle. Eriskummallisia olioita, rosoisia ja rujoja naula- ja sivellinpäitä. Veistoksen ja kolmiulotteisen maalauksen yhdistelmiä. Siinä missä Suden ja Tukiaisen teoksissa oli kauneutta, Hallikaisen veistoksista löytyi kipukohtia. Yksityisnäytteylyssä en olisi kenties kiinnittänyt veistoksiin samanlaista huomiota, mutta ympärillä oleviin maalauksiin yhdistettynä Hallikaisenkin teoksista nousi esille pastellisäyjä.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.
Mainitsin alussa, ettei Hallikaisen nimi soittanut mielessäni kelloja. Sen sijaan hänen kädenjälkensä kalkatti niin äänekkäästi muistumia Sami Korkiakoskesta, etten voinut olla hymyilemättä, kun näin teoksen Tulikenkä Sami Korkiakoskelle. Arvasin! Näillä miehillä on joku yhteys toisiinsa. Kävin kurkkaamassa CV-listaa ja sieltähän se selvisi. Synnyinpaikka: 1973 Kuopio. Miehiä yhdistää ainakin Kuopio ja Ars Libera.
Mikko Hallikainen: Tulikenkä Sami Korkiakoskelle, 2016, kollaasiveistos, 35 cm.
Mikko Hallikainen: Evol ni Roma, kollaasiveistos, 2016, 88 cm.
Jos Suden ja Tukiaisen teoksista löytyi jotain samastumispintaa ja viehättävyyttä, Hallikaisen teoksista viehättävyys oli kaukana. Evol ni Roma-teos näytti vastenmieliseltä ja toi epämuodostuneisuudessaan mieleen Tommi Toijan vaikuttavan näyttelyn. Ristiriitaisuudessaan tämä vastenmielisyydentunne kuitenkin ruokki innostusta kokonaisuuteen entistä enemmän.
Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Evol ni Roma, 2016.
Galleriassa myllertäneet ajatukset saivat vierailusta kutkuttavan. Olin saapunut paikalle Nanna Suden teosten tähden, vahvistanut ihastusta maalausjälkeen, mutta vieroksuin keijukaisteemoja. Pidin etukäteen Katja Tukiaisen maalauksia tyhjinä ja imelinä, mutta huomasin hullaantuneeni rohkeisiin väreihin. Mikko Hallikaisesta en tienyt etukäteen mitään, mutta hänen puuttumisensa olisi vaikuttanut oleellisesti näyttelyn yleistunnelmaan. Tällä kertaa näyttely oli enemmän kuin osiensa summa. Jokaisen taiteilijan teokset nousivat aivan uuteen tasoon vuoropuhelussa toistensa kanssa.

Värimaailmaltaan ja siveltimenvedoillaan näyttely iski syvälle. Rakkaus pastellisävyihin, etenkin violetinsinisiin ja vaaleanpunaisiin sävyihin, juontaa juurensa sinne Monet'n utuisiin impressioihin. Silti harvoin pidän nykytaiteesta, joka on värimaailmaltaan vain nättiä. Tai no, voin toki pitää, mutta se ei jätä syvempää muistijälkeä. Taiteessa pitää olla jotain muuta, jotain mitä jää pohtimaan. Tätä näyttelyä jäin pohtimaan. Ja harmittelemaan, etten saanut itseäni aiemmin liikkeelle, jolloin olisin päässyt nauttimaan siitä kenties vielä toistekin....
G12, Maaherrankatu 9, Kuopio.
Näyttely pyöreänurkkaisessa talossa päättyi 21. heinäkuuta.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Maru Second Hand

Jyväskylässä, Kauppakeskus Tawastissa, sijaitsee pieni naistenvaatteiden kierrätysmyymälä, joka toimii nyt toista kesää. Maru Second Hand sai alkunsa Tiimiakatemian opiskelijoiden toimesta ja se panostaa paitsi tuotteiden laatuun myös esillepanoon. Liikkeessä ei ole lainkaan kirpparipöytiä, vaan kaikki vaatteet on ripustettu henkareihin. Asiakkaat voivat tuoda vaatteitaan myyntiin, mutta ajanvarauksen kautta (käymällä myymälässä tai soittamalla 0400 188774). Ajanvarauksessa valitaan myyntiin tulevat tuotteet, jotka ovat hyväkuntoisia ja kesäaikaan (sesonkiin) sopivia. Maru Second Hand hinnoittelee tuotteet ja myyjä saa kaikista myydyistä tuotteistaan 50%. Toistaiseksi liike toimii vain kesäprojektina.
Liike on kivasti sisustettu ja vaatteiden vaihtuvuus on ilmeisen vilkasta. Hinnat ovat kohtuullisia, mikä mahdollistaa löytöjen tekemisen. Hypistelin esimerkiksi Tommy Hilfigerin lähes uudenveroisia korkkareita (12e), mutta totesin koron olevan itselleni hieman liian korkea. Sen sijaan ostin kotimaisen YO ZEN design-studion korvakorut (ääneen lausuttuna japanilaiselta näyttävä sana kuulostaakin kotimaiselta joutsenelta). Näitä ulkoilutin Wusheng Companyn esityksessä. Japanilaisesta origami-taittelusta inspiraationsa saaneet korvikset sopivat mielestäni kivasti illan teemaan. ;)
Edit: Liike toimii nykyisin ympäri vuoden nimellä Maru Second Hand & Outlet Jyväskeskuksessa

Musashi - Miekan tie

*Yhteistyössä Jyväskylän Kesä
Kuva: Wusheng Company.
Jyväskylän Kesässä on mielestäni parasta se, että monipuolinen ohjelma antaa mahdollisuuden kokea jotain mitä ei ole kokenut koskaan aiemmin. Esimerkkeinä tältä kesältä nostettakoon nepalilainen Kanta dAbdAb-yhtye, kuoleman ja rakkauden loitsuja tai klassista musiikkia yhdistettynä stand up-komiikkaan
Wusheng Company tarjoili maistiaisia illan esityksestä Kompassilla (Jakob Johansson, Valter Sui, Ville Seivo). Kuva: Ville Munter/Jyväskylän Kesä.
Minun huomioni vangitsi kuitenkin kotimainen(!) Wusheng Company. Miekan tie-nimisen esityksen kerrottiin yhdistelevän mm. itämaista miekkailua, raskasta rockia ja Peking-oopperaa. Vuonna 2011 perustettu Wusheng Company on ensimmäinen Euroopassa toimiva ammattimainen Peking-oopperaryhmä. Miekan tie perustuu 1600-luvulla eläneen Miyamoto Musashin kulttikirjaan The Book of Five Rings (1645). Ryhmän johtaja ja perustaja Antti Silvennoinen on opiskellut Kiinan kansallisessa perinteisen teatterin akatemiassa viisi vuotta. 
Miyamoto Musashi kahden bokken-miekan kanssa. Kuva täältä.
Esitys oli alusta loppuun tiivistunnelmaista estetiikkaa ja oman näkemykseni mukaan myös tanssia. Kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin elementit välittyivät voimakkaasti ja tyylikkäästi, mutta lopussa huomasin asettaneeni itselleni ongelman: Kuinka kertoa esityksestä, kun minulla ei ole kokemusta itäaasialaisista taistelulajeista, Peking-oopperasta tai muista teatterilajeista?
Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.
Lainaan Helsingin Sanomien Jussi Tossavaista:

"Musashi on kiinnostava ja kiehtova hybridi, josta saa irti mitä hyvänsä, jos on jotain tuntemusta Itä-Aasian estetiikasta. Jo alussa tunnelma on kuin nô-teatterissa, jossa muusikot istuvat lattialla ja nousevat kävelyyn. Näyttämöllä edetessään he tekevät muodolliset kulmakäännökset. Kulttuuriin kuuluvat myös esiintyjien toisilleen esittämät kumarrukset eli kunnianosoitukset. Kaikki ovat tasavertaisia kokonaisuuden osasia.

(---) Kolmen esiintyjän liike yhdistelee kiinalaisen ja japanilaisen näyttämötaiteen eri elementtejä. Kävelytyyli on suoraan nô-teatterista, jossa jalkaa liu’utetaan lattiaa pitkin. Vasta ääripisteessä nostetaan jalkaterä lattiasta. Myös hiljaisimmissa kohtauksissa intensiteetti on puhdasta nô:ta. Kabukista taas muistuttavat akrobaattisemmat tyylitellyt kohtaukset ja julmat poseeraukset, melkein mie-tyyliin.

[Antti] Silvennoinen on luonnollisesti ottanut oman lajinsa Peking-oopperan elementit myös mukaan, kuten korkealle nostetut jalannostot ojennuksineen. Ja onpa siellä pikkuinen laina myös yhden Kiina-oopperan kuuluisimmista kohtauksista eli illuusio keinuvassa veneessä etenemisestä. Rekvisiittana on ainoastaan mela. Se vasta onkin tappava ase."
Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.
Vaikka sanoja omalle esityskokemukselle oli vaikea hakea, en silti kokenut haukanneeni liian suurta palaa. Kokonaisuus oli nautittava, vaikka markkinointikuvailun perusteella odotin näkeväni enemmän toimintaa (miekkailua) ja nopeutta. Näytelmän aluksi kyllä kerrottiin, että mikäli mestari tahtoo hallita pitkän miekan taidon, strategian Tien, miehen on hallittava sekä maailmaa että itseään. Oleellista ei ole lyödä kovaa ja usein, vaan hyväksyä ensin tappio ja siitä johtuva kuoleman riski. Esityksen aikana kuollaan usein ja noustaan taas taisteluun. Musashin henki tiivistyy Antti Silvennoisen sanoin kovaan työhön, nöyryyteen ja rehellisyyteen. 
Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.
Esitys oli omasta näkökulmastani performanssi, jossa jokaisella, pienelläkin liikkeellä, ilmeellä ja eleellä oli merkityksensä. Paikoin tunnelma oli jopa meditatiivinen. Live-musiikki oli toi oman lisänsä ja hevimusiikki sopi tyyliltään intensiivisiin kohtauksiin todella hyvin. Taistelukohtauksiin kietoutuneet kuolemanpistot ja kaatumiset olivat näyttäviä. Tästä huolimatta huomasin hämmästeleväni kenties vielä enemmän sitä veden lailla soljuvaa näyttelijöiden liikettä, heidän kipittäessään lavan poikki pienin askelin yläkropan pysyessä liikkumattomana. Näkymä toi mieleen geisha-kulttuurin. Kylmiä väreitä sai aikaan taisteilijoiden kunnianosoitukset kumartamalla: toisilleen ennen ja jälkeen taistelun, miekoilleen, soittajille ja lopuksi yleisölle. 
Kuva: Kari Rosenberg.
Jos edellisiltainen Jyväskylän Kesän esitys sai aikaan ylpeydenaihetta musiikkikentästä, oli tämä erikoisuudessaan jotain todella hämmästyttävää. Suomessa luodaan aivan mieletöntä kulttuuria!  

Osallistuitteko te Jyväskylän Kesään?

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Tyylikästä isosti

*Yhteistyössä Jyväskylän Kesä
Kuva: Nina Huisman/Jyväskylän Kesä.
Jyväskylän Kesään osallistuminen alkoi omalta osaltani vasta torstai-iltana, kun yliopiston Kampuksen kentälle pystytetyssä Teltassa esiintyi yksi kotimaisen musiikin tämänhetkisistä ylpeydenaiheista. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana on genrerajoja rikkova 20-henkinen kokonaisuus, joka yhdistelee jazzia rap-musiikkiin. 
Kuva: Antti Maaninka/Jyväskylän Kesä.
Näyttävää kokoonpanoa johtaa säveltäjä-kitaristi Valtteri Laurell Pöyhönen ja Julkisen Sanan puolesta vastaavat oman alansa osaajat: Karri (Paleface) Miettinen, Lasse (Redrama) Mellberg ja Tommy (Don Johnson Big Band) Lindgren. Ideana Ricky-Tick Big Bandin & Julkisen Sanan jazzin ja rapin yhdistäminen ei ole ennennäkemätöntä, sillä Don Johnson Big Band on jo vuosia yhdistellyt musiikkiinsa jazzin ja  big bandin vaikutteita. Orkesterimielessä räppiä ja mustalaismusiikkia yhdistelee mm. samaisten miesten luotsaama GG Caravan. Se mikä on ainutlaatuista, on yhtyeen koko, räppivermeiden vaihtaminen kauluspaitoihin (tennareista ei sentään ole luovuttu) ja kappaleiden svengi. Ison kokoonpanon ja kaikkien sen osapuolten aikataulujen sovittaminen yhteen lienee vähintäänkin haasteellista, kaikilla kun on omiakin projekteja.
Kuva: Ville Munter/Jyväskylän Kesä.
Itselleni kokoonpano on mitä herkullisin, sillä olen seurannut Palefacen ja Redraman musiikkia enemmän ja vähemmän jo 2000-luvun alusta saakka. Don Johnson Big Bandin, tai lähinnä Tommy Lindgrenin, taian olen sen sijaan tajunnut vasta lähivuosina. Mies on ilmiömäinen, supernopea ja väsymätön vokalisti (musiikin Antero Mertaranta), jonka hyväntuulisuutta lavalla on ilo katsella.  Paleface sanoittaa mielestäni suvereenisti tekstejään sekä suomeksi että englanniksi, ja niissä näkyy kiinnostus kieleen ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Suomi tarvitsee tällaisia tekstejä. Redraman menestystä ulkomailla, ja ulkomaisten artistien kanssa tehtyjä yhteistöitä, on ollut hienoa seurata. Hänen kappaleensa ovat kaupallisempia kuin Lindgrenin tai Miettisen, mutta uppoaa minuun yhtä hyvin. Entisenä BSB-fanina "joutuu" aina keinumaan Clouds-kappaleen tahtiin, vaikka sen olisi kuullut sen tuhat kertaa.
Kuva: Ville Munter/Jyväskylän Kesä.
Huomaan kuitenkin hieman kasvaneeni ulos niistä voimakkaimmista räppiajoista, jonka vuoksi tämä raikkaampi tuulahdus räppiä ja jazzia tuntuu hyvältä. Jazz-improvisaatioon totuteltiin Jyväskylän Kesässä itse asiassa jo pari vuotta aiemmin. Hullaannuin ihan täysin Ricky-Tick Big Bandista! Telttaan astuessa epäilin, että mitenköhän tila toimii (happi riittää), kun kokoonpano on iso paitsi lavalla myös lavan edessä. Noh, kuumahan siellä tuli. Tunnelma oli onneksi yhtä lämmin ja sekä yleisö että bändi näyttivät jakavan saman hyvänolontunteen. Yleisö tanssi ja keinui, hurrasi ja taputti, lauloi mukana ja hymyili. Ricky-Tick Big Bandissa oli parasta paitsi hyvät kappaleet, svengaava tunnelma myös se, millainen bändi oli kokonaisuutena. Isossa joukossa on usein se ongelma, että toiset nousevat toisia merkittävämmäksi, tai että tällaisessa kokoonpanossa bändi olisi räppäreiden taustasoittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oli melkoinen elämys nauttia esityksestä, kun tilaa annetaan niin räppiosuuksille kuin ihan huikeille puhallinsoittimille. Olen yleensä enemmän jousi- kuin puhallinsoitinten ystävä, mutta nyt pääsi nauttimaan niistäkin oikeanlaisessa ympäristössä. Te jotka näitte ne soitinsoolot, tiedätte mistä puhun.
Kuva: Antti Maaninka/Jyväskylän Kesä.
Kuva: Ville Munter/Jyväskylän Kesä.
Esitys oli loppuunmyyty ja Teltassa oli Jyväskylän Kesän historian ennätysmäärä kuuntelijoita. Tästä elämyksestä saatiin nauttia huikeat kaksi tuntia! En ollut nähnyt kokoonpanoa aiemmin livenä ja mietin, että bändi olisi varmasti parhaimillaan isolla lavalla. Taisi käydä kuitenkin niin, että tämä 1000-henkinen yleisö rajatun teltan sisällä oli kokonaisuudessaan sellainen, joka halusi nähdä juuri kyseisen esityksen. Teltan sisällä vallitsi nimittäin sellainen yhteishenki ja hurmos, että yleisö sai kuulla lavalta useampaan kertaan kiitoksia. Pienemmän yleisön edessä esiintyjäkin on parhaimmillaan monella tavalla lähempänä kuulijoita. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana julistivat keikkansa nousseen heittämällä top 5:een. Siinä oli tuleville Pori Jazzeille ja Ilosaarirockille haastetta. ;)


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kaupunkifestivaali

Se on jälleen täällä! Ensimmäisen kerran Jyväskylän Kesä järjestettiin jo vuonna 1956. Ohjelma koostui kongresseista, seminaareista, luennoista, paneeleista ja musiikkikursseista. Lisäksi ohjelmassa oli konsertteja, taidenäyttelyjä, elokuvia ja ulkoilmatapahtumia. Vuosikymmenten saatossa festivaalin painopisteet ovat muuttuneet, mutta koko historian ajan mukana ovat säilyneet musiikki, seminaarit, ulkoilmatapahtumat ja kurssitoiminta. Tapahtuma jakautuu sekä maksullisiin että ilmaisiin tapahtumiin.
Huomenna 12.7. alkava kaupunkifestivaali tarjoilee yleisölle ilmaista "Mitä noi tekee?" -katuohjelmaa mm.:

Tiistai 12.7.
  • Huoneteatterin ohjaaja-käsikirjoittaja Raili Kivelä ja Ultra Bra -henkistä musiikkia esittävä Minä en ole kala –yhtye.
  • Toistuviin ilmaisohjelmiin kuuluu myös Kompassilta starttaava Trahs Heroes performanssi klo 13.30-16 (to-la).
  • Kirkkopuiston Asashi ja Shindo-venyttelyt klo 10-12 (ti-pe).

Keskiviikko 13.7.
  • Kompassin lavalla englantilainen naamioteatteriin erikoistunut 2theatre, Saara Aalto & Teemu Roivainen ja jouhikkovirtuoosi Pekko Käppi.
Torstai 14.7.
  • 13.00–14.00 Kirkkopuistossa taistelulajinäytöksiä ja kokeilua.
  • Jyväskylän Kaupunginteatterin lämpiössä Taidekritiikin nykytila ja tulevaisuus -paneelikeskustelu.

Perjantai 15.7.
  • Kompassilla pikkutuhma miimikko Marc Gassot ja Peking-ooppera seurue Wusheng Company. 
  • Lavalle nousee myös Neulefestarin pääesiintyjä, rokkikukko Stephen West.

Lauantai 16.7.
  • Kompassin lavalla Allsång på Teltta –konsertissa laulattavat Johanna Försti ja Sami Saari.
  • Luvassa myös esimakua klo 14 starttaava Lounaispuiston Payback Jam:sta.
Festivaaliviikon koko ohjelma.
Kuva: Mikko Vähäniitty/Jyväskylän Kesä.
Kun festivaali markkinoi itseään sanoilla: Hurmioitunutta - Absurdia - Herkkää, ei ehkä liene yllätys, että yksi toinenkin Hurmioitunut ottaa osaa. Tosin vasta loppuviikosta, kunhan työkuviot on laitettu hyvälle mallille. Palaan siis tunnelmiin!
Kuva: Matti Salmi/Jyväskylän Kesä.
Aiempia  tunnelmia jaoin Saagoista saksofonisäveliin (2015) ja Tummilla seinillä kirkkaat ikkunat (2014).

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Viiniä, Vesalaa, voimanaisia

Kuopion Viinijuhlat viettivät 20-vuotisjuhlavuotta. Sen kunniaksi viinejä pääsi maistelemaan useammasta maasta. Esiintyjälistalla oli mm. Cheek, Chisu, Jari Sillanpää, Tuure Kilpeläinen ja Eppu Normaali. Siskon kanssa kävimme kannattamassa tyttöenergiaa Paula Vesalan ja Kaija Koon muodossa. Kaija Koota olen käynyt katsomassa useampana kesänä eikä sen teho ole himmentynyt. Tykkään siitä asenteesta joka Kaijalla on: 50+ ja epälijöille näytetään keskisormea. Hittejä radiot ja vuosikymmenet pullollaan, joita laulaa mukana niin 20+ miehet kuin eläkeikäiset naiset ja kaikki siltä väliltä. Kaunis hetki oli esimerkiksi se, kun yleisö laulaa Kuka keksi rakkautta yhteen ääneen ja hymyilee samalla toisilleen.
Olin pettynyt tämän vuoden viinilasilogoon. Juhlavuoden näkökulmasta liian pieni.
Paula Vesalaa en ollut aiemmin nähnyt livenä. Olen lämmennyt Paulalle hieman hitaasti, sillä olen todella ronkeli naisartistien suhteen. Miesten ääneen on helpompi ihastua. Vain elämää -sarjan kolmas tuotantokausi (2014) nosti viimeistään kiinnostuksen Vesalaa kohtaan. Kausi oli muuten itselleni kaikkien aikojen mahtavin: Vesa-Matti Loiri, Samuli Edelmann, Paula Vesala, Jenni Vartiainen. Ei niissä Toni Wirtasessa, Paula Koivuniemessä ja Elastisessakaan varsinaisesti mitään vikaa ollut. Sen artistikattauksen jälkeen ei taida tulla itselleni yhtä upeaa kautta.
Chicken chutney.
Lime-lohisalaatti.
Vesala oli huikea! Niin taitava musiikintekijä-monilahjakkuus ja silti ihanan maanläheinen ja vilpitön. Keikasta jäi sellainen kytö musiikkia kohtaan, että seuraavana päivänä piti käydä Äxän kautta kotiuttamassa albumi. Tiedätte mitä täällä luukutetaan seuraavat viikot....   
Keikkasää ei tosin ollut paras mahdollinen. Töissä oli pieni "kisa" auringon ja sateen kesken, mutta niin se vain aurinkoisesta päivästä huolimatta ropsautti vettä Vesalan keikan aikana. Sadeviitat olivat tarpeen. Pohjois-Savossa on tällä viikolla ollut varaa valita eri tapahtumien kesken On ollut Viinijuhlia, Olusia, Siilifolkia, Mansikkakarnevaaleja. Ensi vuonna Viinijuhlilla maistellaan makuja Yhdysvalloista.
Millaisia tapahtumia teidän kesäkalenterissanne on?