perjantai 29. joulukuuta 2023

Tuulen maa

Iida Valkonen: Kotelo, 2022-2023, valokuva ja piirros.

Kaikki tietävät miltä tuuli tuntuu. Lämmin kesätuuli kasvoilla tai talven viiltävä viima, joka puskee vaatteiden läpi ja saa poskipäät kipristelemään. Mutta miltä tuuli näyttää? Taidehistoria tuntee tuulen muun muassa antiikin Kreikan mytologioista, joissa tuulten jumalat - anemokset - on kuvattu esimerkiksi siivekkäinä miehinä tai hahmoina, jotka näyttävät puhaltavan ilmaa posket pullollaan, kuten Zefyros Sandro Botticellin maalauksessa Venuksen syntymä (1485). 

Todellisuudessa tuuli on näkymätön, mutta kuinka kuvata näkymätöntä? Iida Valkonen on kuvannut tuulen olomuotoa liikkeeseen pohjautuvien ilmiöiden kautta Taidemuseo Eemilin näyttelyssä Tuulen maa. "Piirtäjänä minulle merkityksellistä on muodon antaminen sellaisille asioille, joilla ei ole pysyvää fyysistä muotoa ja jotka jollain tapaa ylittävät ihmisen havaintokyvyn. Teoksen lähtökohtana toimii usein liike, siitä muodostuva rytmi ja eri aistien tuottamat kokemukset", Iida Valkonen kertoo.

Näyttely koostuu erilaisista viivoista ja valokuvista. Piirretyillä viivoilla täydennettyjä puhtaanvalkeita silkkikankaita on pingotettu kiilakehyksiin tauluiksi ja niistä on tehty tuulessa liehuvia purjeita. Tuuli muuttuu näkyväksi sekä viivoin että liikkeen avulla.

"Olen pyrkinyt kuvaamaan tuulen liikettä sekä liikkeen toisintamisen että mielikuvien kautta. Näyttelyä tehdessäni olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten piirros tulee osaksi tilaa. Tuuli saa muodon osuessaan johonkin massaan, kuten veteen tai puiden latvoihin. (---) Koen, että piirros voi olla ikään kuin tallenne liikkeestä ja siihen liittyvästä kokemuksesta, joka muuntuu kuvaksi siitä ilmiöstä, jota se pyrkii käsittelemään. Pyrin tietoisesti poispäin havaintoon perustuvasta piirtämisestä, tutkin ennemmin viivaa eleenä ja tallenteena. Piirtäminen voi olla näkymättömän näkyväksi tekemistä ja eri aisteille herkistymistä", Valkonen kuvailee.
"Piirros on parhaimmillaan silloin, kun se karkaa paperilta." Iida Valkonen: Havina, 2023, hiili ja mustepiirros.
Näyttelykokemus on samaan aikaan valoisa ja rauhallinen. Näyttelyripustus on maltillinen, mutta joka seinällä on katsottavaa. Ehkä syynä on osittain joulun ja uudenvuoden välipäivien rauhallinen rytmi, sillä samanlaista rauhallista ja meditatiivista liikettä on Valkosen näyttelyssä.

Tyhjin toivein herkistymään

Tämä on ensimmäinen Iida Valkosen museonäyttely ja hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä, jonka näen. Teosten keskellä mieleen valui taas se ajatus, kuinka ristiriitainen suhde minulla on ryhmänäyttelyihin. Niistä saattaa parhaimmillaan löytää uusia taiteilijoita seurattavaksi, yksittäisiä teoksia hurmioitumisen lähteeksi, mutta siellä harvoin kokee sellaista tarinallisuutta, mitä taiteilijoiden yksityisnäyttelyt tuottavat. Kun taiteilija käsikirjoittaa teoksillaan kokonaisen tarinan, jonka maailmaan pääsee uppoamaan parhaimmillaan täysin.

Olen aiemmin kulkenut Valkosen teosten ohi ryhmänäyttelyissä hieman hajamielisesti, tarttumatta teosten sanomaan sen suuremmin. Nytkin astuin näyttelyyn "tyhjin toivein", joka kenties auttoi herkistymään teoksille puhtain mielin. Nautin näkemästäni suunnattomasti ja liu'utin katsetta seinältä ja teokselta toiselle. Tutkin näkymiä tilasta toiseen, eri kulmista eri teokset ottivat toisiinsa kontaktia. Ikkunoiden heijastuksista teokset saivat vielä uusia tulkintoja.
Iida Valkonen: Kotelo, 2023; Ilmava, ykstyiskohta, 2023.
Tuulen kansaa Taivaan kannen alla

Valkonen on piirtänyt paperille Tuulen kansaa. Piirroksia, joiden muotokieli tuo muistumia Elina Merenmiehen tussi- ja mustetöistä. Valkosen teoksissa on kuitenkin enemmän pehmeyttä ja lempeyttä, satumaistakin. Hahmot voisivat olla kuvia muinaisuskojen tuulen ilmentymistä, heidän voimistaan ja teoistaan.
Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.
Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.
Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.
Tiedostan, että Valkonen on kuvannut töissään pääasiassa tuulen liikettä tehden sen vain näkyväksi piirtämällä, mutta en  voi olla miettimättä teosten äärellä tuulen symboliikkaa ja merkitystä. Taivaan kansi -teos ei kuvasta minulle varsinaisesti tuulen liikettä, vaan eri kansojen mytologiaan pohjautuvia tulkintoja muun muassa taivaasta ja tähdistä. Babylonialaisen maailmankuvan mukaan taivaankannen yläpuolella on vettä, joka sataa maahan taivaankannen raoista. Helminauhamaisesti asetellut soikeat pisarat kimaltavat sinisen ja hopean eri sävyissä ja voisivat olla viittaus esimerkiksi noihin taivaankannen raoista sataviin sadepisaroihin.
Iida Valkonen: Taivaan kansi, 2022-2023, kierrätetty lumppupaperi, muste.
Iida Valkonen: Taivaan kansi, yksityiskohta, 2022-2023, kierrätetty lumppupaperi, muste.
Liikkuva viiva

Tuulen liikettä ja suuntaa mitataan tuulipussilla. Iida Valkonen on valjastanut tuulipussin muodon teokseensa  Ilmava, joka lepattaa keskellä näyttelytilaa tuulettimen huristessa ilmaa pussin sisälle saaden sen liikkumaan.  Toisen huoneen seinällä hulmuaa seinän kokoinen silkkikangas, joka on myös täynnä tuulen viivoja. Teosten liikkeet ovat rauhoittavia ja vetävät puoleensa. Tässä on jotain alkukantaista, mikä vangitsee katseen; jotain samanlaista kuin veden ja aaltojen liikkeissä.
Iida Valkonen: Ilmava, 2023, silkki, koivuvaneri, mustepiirros.
Iida Valkonen: Ilmava, yksityiskohta, 2023, silkki, koivuvaneri, mustepiirros.
Vaikka näyttelyn tekniikat ja materiaalit vaihtelevat, kaikissa on mukana piirtäjän viiva. Samanlainen liikkuva viiva löytyy tuulen liikettä kuvaavan purjeteoksen vierestä QR-koodin takaa. Nettisivu avautuu kuvaamaan reaaliaikaisesti maailman tuulitilannetta, niiden liikettä ja pyörteitä.
Näkyvä tuuli

Ulkona ollut aurinkoinen talvisää ja puhtaat lumihanget jatkuivat museon sisäpuolella Valkosen valokuvasarjassa Tuulipäiväkirja. Sisä- ja ulkopuolen yhdistyessä toisiinsa jäin miettimään, olisinko tulkinnut teoksia kesällä toisella tavalla? Nyt se valkoisuus henki puhtautta, raikkautta ja ilmavuutta, kun kesällä olisin ehkä keskittynyt kuvissa olevaan talven kylmyyteen kontrastina ulkoilman lämmölle.

Vaikka tuuli on näkymätön, sen havaitsee myös ikkunasta katsomalla, kun tuuli heiluttaa puiden oksia ja muita kasveja. Sen havaitsee sateen mukana ja pisaroiden tai lumihiutaleiden liikkeestä. Mutta kuinka tuulen havaitsee pysäytetystä valokuvasta avaran järven jäällä? Valkonen on ottanut kuviinsa tuulen liikkeillä piirretyn silkkikankaan, joita on esillä myös näyttelyssä. Valokuvissa tuuli heiluttaa silkkikangasta, vaikka mikään ei kuvassa liiku. Katse havaitsee liikkeen pysäytetystäkin kuvasta. Ja ne kuvat ovat kauniita. 
Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, 2023, valokuvasarja.
Istun näyttelytilan keskellä olevalle sohvalle ja tuijotan Tuulipäiväkirjan kuvia yksi toisensa jälkeen. Huomaan palaavani ajatuksineni niihin antiikin Kreikan anemoksiin - ihmishahmoisiin tuuliin -  joista jokainen vastaa yhtä ilmansuunnan tuulista. Valkosen talvinen kuvasarja muistuttaa kaunista, mutta kylmää pohjoistuulta Boreasta, jonka John William Waterhouse on kuvannut maalauksessaan vuonna 1903.
John William Waterhouse: Boreas, 1903. Kuva: Wikipedia.
Iida Valkosen kuvissa tuuli näyttää kauniilta, herkältä ja kevyeltä. Silti jokainen tietää millainen tuhovoima tuulella pahimmillaan on. Se kaataa puita, hurrikaanit nostattavat myrskyjä eikä ihminen lopulta mahda sen voimalle mitään, vaikka onkin valjastanut osittain tuulen energian lähteeksi. Kovassa vastatuulessa hengittäminen tuntuu vaikealta, jos tuuli puhaltaa suoraan keuhkoihin.
Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, yksityiskohta, 2023, valokuvasarja.
Kuvia katsellessa tuuli tuntuu ystävälliseltä ja turvalliselta. Juuri tämä herkkyyden ja vahvuuden vastakohtaisuus tekee kuvista jännitteisiä ja syvällisiä. Kuvat eivät ole vain kauniisti rajattuja ja pysäytettyä hetkiä, vaan kertovat minulle myös karummasta puolestaan. Iida Valkonen on kuvannut samoja tunnelmia myös videon muodossa:

Wind notes, 2023 from Iida Valkonen on Vimeo.

Tuulen maa -näyttely oli pelkistetty ja kaunis. Yllätyin kuinka vahvasti teokset vaikuttivat, vaikka kyseessä oli "vain viivaa, liikettä ja ilmaa". Tämän kokemuksen jälkeen pysähdyn todennäköisesti Valkosen teosten äärelle aiempaa pidemmäksi aikaa. Tai sitten tämä oli vain onnistunut hetki, jossa kaikki palaset sattuivat kohdalleen. Se jää nähtäväksi. Tämä hetki vaikutti kuitenkin vielä kotimatkallakin siten, että selasin näyttelyssä ottamiani kuvia ja videoita edestakaisin, jotta saisin säilytettyä tunnelman kehossa pidempään.

Tuulen maa on esillä Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella 31.12.2023 saakka.

tiistai 19. joulukuuta 2023

Aihetta juhlaan

Viikko alkoi siten, että työsähköpostissa odotti todellinen yllätys. Sain tiedon, että nimeni löytyy Mediuutisten laatimalta 100 Terveysalan vaikuttajaa -listalta. "Terveysalan sadan vaikuttajan lista on Mediuutisten toimituksen keräämä listaus ihmisistä, jotka toimituksen näkemyksen mukaan ovat vaikuttaneet tänä vuonna merkittävästi terveydenhuoltoon ja vieneet sen toimintaa eteenpäin. (---) Listalle pääsevät henkilöt, jotka ovat toimineet nimenomaan tänä vuonna. Siksi mukana ei ole aina kaikkia isoissakaan päättävissä viroissa olevia henkilöitä."

Minua ilahduttaa, että minut on listattu kategoriaan Arjen parantajat: "Taideasiantuntija, Pohjois-Savon hyvinvointialue. Hän vastaa koko hyvinvointialueen sairaaloiden ja muiden sote-kiinteistöjen taiteesta. Hän on pitänyt sairaalataiteesta luentoja ja puheenvuoroja ja tuonut taiteen ja taideasiantutijan työn merkitystä terveydenhuollossa esiin myös blogissaan."

Julkisen taiteen asiantuntija

Yllätyksen lisäksi odotettu hetki oli se, että viime perjantaina päättyi todistusten jakoon kaksivuotinen Taideyliopiston Avoimen kampuksen luotsaama Julkisen taiteen taideasiantuntijan erikoistumiskoulutus (40 op). Suoritin koulutuksen työn ohessa, joka on osaltaan vaikuttanut siihen työmäärään, minkä kanssa olen parin viime vuoden kanssa paininut. Hain koulutukseen siksi, että koin työssäni tarvetta oppia lisää muun muassa rakennushankkeisiin sisältyvistä julkisen taiteen hankinnoista ja sopimusasioista.

Vuosikurssi 2022-2023.

Kurssikaverit ovat olleet ehdottomasti luentojen lisäksi koulutuksen parasta antia.

Koulutuksen keskeiset sisältöalueet olivat:

  • Julkisen taiteen ja prosenttiperiaatteen mahdollisuuksiin, toimintaperiaatteisiin ja yhteistyöverkostoihin perehtyminen.
  • Taidehankkeiden kuratoinnin ja tuottamisen sekä moniammatillisen asiantuntijayhteistyön rakentaminen ja kehittäminen.
  • Projektinhallinnan ja johtamisen taidot, vaativien projektien ja hankkeiden kokonaissuunnittelu ja johtaminen.
  • Taidehankintojen rahoitukseen ja erilaisiin rahoitusmalleihin perehtyminen sekä taidekonsultoinnin ja taideasiantuntijapalveluiden kehittäminen.

Pääkouluttajina toimivat:

  • Denise Ziegler, erikoistumiskoulutuksen johtaja, professori, Taideyliopisto ja Aalto-yliopisto
  • Tom Engblom, kuvataiteilija, lehtori, Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
  • Petri Kaverma, kuvataiteilija, tutkija ja kouluttaja, Taideyliopisto
  • Petteri Nisunen, kuvataiteilija, arkkitehti, varadekaani, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
  • Pasi Rauhala, mediataiteilija, kuvataiteilija ja kouluttaja, Taideyliopisto
  • Riikka Stewen, professori, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
  • Lisäksi vierailevina kouluttajina 48 kotimaista ja ulkomaista julkisen taiteen asiantuntijaa ja taiteilijaa.

Koulutuksen toteuttajina olivat Taideyliopisto, Aalto-yliopisto ja Lapin yliopisto. Rahoittajana toimi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Vein koulutustodistuksen kopion töihin, että työkaveritkin näkevät minkä sisältöisellä kurssilla olen kahden vuoden ajan reissannut. Yksi vekkuli oli sitten ehtinyt päivän aikana täydentää todistuksen alareunaan merkinnän: "Valitettavasti jätetään luokalle".

Opintoihin sisältyi myös artikkelin kirjoittaminen. Kaikkien opiskelijoiden artikkelit on nyt koottu yhteen julkaisuun: Julkisen taiteen äärellä: Näkökulmia julkisen taiteen tilaan. Linkin takaa on ladattavissa koko julkaisu ilmaiseksi. Minä kirjoitin oman artikkelini otsikolla "Taideasiantuntijan merkitys sairaalataiteelle", joka on luettavissa sivuilta 339-355.

Tämä kahden vuoden opiskelu huipentui paitsi todistukseen myös tuohon Mediuutisten antamaan huomionosoitukseen. Näihin tunnelmiin tuntuu hyvältä päättää vuosi 2023.

maanantai 11. joulukuuta 2023

Ajatuksia teatterijuhlavuodesta

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri
Varkauden Teatterin henkilöstöä Baskervillen koira -näytelmän ensi-illassa.
Varkauden Teatterin 110-vuotisjuhlavuosi alkaa olla lopuillaan. Haluan kuitenkin kirjata vielä muistiin ajatuksia ja huomioita, joita vuosi on herättänyt. Lähdin yhteistyöhön uteliaisuudella, sillä en ole ollut aiemmin kovin ahkera teatterikävijä, vaikka yhdestäkään näkemästäni esityksestä en ole koskaan lähtenyt pettyneenä. Teatterikokemukseni ovat rajautuneet aiemmin lähinnä Kuopion kaupunginteatteriin.
Uuden paikkakunnan teatteri ja sen näyttelijät tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Kaiken kokemuksen voisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, koska en tiennyt Varkauden Teatterista mitään. Ulkonäköään suurempi, kaunis ja vanha keltainen puutalo kätkee sisäänsä teatterin taikaa, johon pääsin tutustumaan Behind the scenes-kierroksella.
Varkauden Teatterin henkilöstöä Lasinen eläintarha -näytelmän ensi-illassa.
Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli Tennessee Williamsin klassikkoteos Lasinen eläintarha, josta itse asiassa muodostui toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini. Tässä oli upea puvustus ja sellainen lavastus, että olisin voinut ottaa näytelmän huonekaluja ja esineitä omaankin kotiin. Näytelmässä käsiteltiin paljon kipeitä asioita, jonka vuoksi huomasin pitäväni tästä tyylilajista samaan tapaan kuin kuvataiteessa: se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat.

Musiikkikomediaksi ”piilotettu” Iltatähti oli hauska, mutta käsitteli rivien välissä myös vaikeita asioita muun muassa vanhuuteen, dementiaan, vanhainkoteihin, yksinäisyyteen, haaveisiin ja terveydenhoitoon liittyen. Iltatähti oli toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini.

Yleisön rooli teatterissa

Asia, mikä tuli itselleni yllätyksenä ja täysin uutena asiana oli Varkauden Teatterin yleisö. Olin tottunut sellaiseen perinteiseen(?) roolitukseen, jossa teatterin lavalla tapahtuvat asiat ovat omassa ”kuplassaan” ja katsomossa istuva yleisö katselee hiljaisuudessa näytelmän alusta loppuun. Lavan ja katsomon välillä on ikään kuin näkymätön verho. Aplodit ja muu suosionosoitus annetaan esityksen lopuksi.

Näin ei kuitenkaan ole Varkauden Teatterissa. Muistan, että olin ensimmäisellä kerralla aivan puulla päähän lyöty ja jopa närkästynyt siitä, että joku yleisöstä nauroi äänekkäästi. Toisessa kohtauksessa jotkut antoivat väliaplodit ja minä mietin, että mitä täällä tapahtuu? Onko äänekkäästi nauraminen soveliasta ja eikö ”ylimääräiset” väliaplodit katkaise näytelmän tunnelman? Lasisen eläintarhan tunnelma oli läpi esityksen melankolinen ja painostava, joten siellä pieniin ilon aiheisiin liittyneet yleisön naurahdukset tuntuivat rikkovan oman katsomiskokemukseni. Tai näin ensin ajattelin.

Olin niin häkeltynyt yleisön vahvasta reagoinnista näytelmään, että kävin tutkimassa Varkauden Teatterin nettisivuja jälkikäteen tarkemmin. Siellä lukikin Vinkkejä teatteriin tulijalle -osiossa, että ” Väliaplodit ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Meillä saa nauraa ja eläytyä mukana. Kovaäänistä juttelua tulee kuitenkin välttää, jotta kanssakatsojatkin saavat nauttia esityksestä.” Ai tämä onkin ihan sallittua? Vinkkisivu oli kaikin puolin hyödyllinen, sillä sitä lukemalla kynnys astua teatteriin varmasti madaltuu, kun tietää miten toimia ja kuinka olla:

Meillä [Varkauden Teatterissa] sinun on ok…
  • kysyä henkilökunnalta, jos et tiedä.
  • lähettää henkilökunnallemme esim. kukkia loppukiitoksiin. Jätä muistamiset naulakkohenkilökunnalle.
  • nauraa, itkeä ja tuntea.
  • jättää ylimääräiset tavarat naulakkoon.
  • antaa palautetta. Löydät aulasta palautelaatikon.
  • tulla juttelemaan näyttelijöiden kanssa.
  • tulla yksin.
  • tilata väliaikatarjoilu etukäteen.
  • ohjeistuksesta huolimatta jäädä istumaan katsomoon väliajan ajaksi
Meillä sinun ei tarvitse
  • laittaa pukua päälle.
  • kaatua hajuvesipulloon. Kanssakatsojasikin arvostavat toisten huomioimista.
  • tulla yksin, jos et halua. Vapaaehtoiset Teatterikaverimme kutsuvat sinut kanssaan nauttimaan esityksistä.
Käsi ylös, jos joku muukin on teatterin väliajalla joskus miettinyt, että onko ok jäädä istumaan, jos ei ole tilannut väliaikatarjoilua tai ei tarvitse käydä vessassa? Käsi ylös, jos joku on miettinyt, saako teatteriin mennä ihan tavallisissa vaatteissa? Kaikkien teattereiden nettisivuilta pitäisi löytyä tällainen vinkkilista! Minulle tuli todella huojentunut ja vapautunut olo, että saan olla ja mennä katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olen.

Minulta on joskus kysytty etikettiohjeita gallerioihin ja näyttelyiden avajaisiin, joten tästä aiheesta pitänee joskus kirjoittaa, kun huomasin näiden teatterivinkkien vaikutuksen itseeni. Museo- ja galleriakenttä on itselleni tuttu, joten olen unohtanut, että joku voi kokea samanlaista epävarmuutta siellä kuin minä teatterimaailmassa.

Tunnelma vapautuu

Toinen näkemäni näytelmä oli huumoria räiskyvä revyy Savonmuan piätön historia. Tässä esityksessä yleisön välitön reagointi nauruin ja aplodein kesken esityksen nosti tunnelmaa entisestään. Ensimmäisen ”järkytyksen” jälkeen olin tilanteeseen jo tottunut ja aloin itsekin katsojana vapautua tunnelmaan.
Savonmuan piätön historia.
Pohdin jälkikäteen omaa reaktiotani ja sen muutosta teatterivuoden aikana. Tarkkailin yleisön reagointia näytelmien lomassa ja tulin siihen tulokseen, että Varkauden Teatterissa yleisö on ottanut teatterin ikään kuin toiseksi kodikseen. Siellä on varmasti paljon vakiokävijöitä, joille teatteriin meneminen on samanlainen harrastus kuin minulle se, että käyn museoissa. Kulttuurista nautitaan ja näyttelijöille halutaan osoittaa tukea ja arvostusta koko esityksen läpi. Huomasin suhtautuvani lämpimästi tähän oivallukseen ja ajattelevani, kuinka hienoa tuollainen yhteys yleisön ja näyttelijöiden välillä on. Enää lavan ja katsomon välillä ei ollutkaan sitä näkymätöntä verhoa, vaan kaikki muodostivat esityksissä näytelmän kokonaisuuden. Sen tunnelman, jolla Varkauden Teatteri luo näytelmiinsä tervetulleen tunnelman.

Kiinnostus teattereita kohtaan kasvaa

Varkauden Teatteri herätti uutuudenviehätyksen, jonka ansiosta huomasin kiinnostuvani enemmän teattereista myös muualla Suomessa. Pääsin irti siitä ajatuksesta, että teatterin tulisi olla omalla paikkakunnalla, jotta sinne tulee lähdettyä. Tämä vaatii kuitenkin enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa, sillä museoista poiketen teatteriesityksiä ei voi lähteä katsomaan kovin kauas ilman, että siitä tulee kahden päivän matka. Museoissa voi vierailla päiväretken verran, mutta teatteriesitysten painottuessa iltaan, tulee julkisilla kulkiessa matkasta tavallisesti yön yli reissu (jolloin elämyksen hinta myös kohoaa mahdollisten majoituskustannusten verran).

Kesäteattereissa vierailin Iisalmessa, Kiuruvedellä ja Nilsiässä. Ammattiteattereiden esityksiä olen käynyt vuoden aikana katsomassa Kuopion ja Varkauden lisäksi Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Minusta on vuodessa kasvanut teatterikiinnostuja.

Ja tiedättekö mitä? Se, että Varkaudessa yleisön aktiivinen reagointi esityksiin aluksi häiritsi, on vaivannut poissaolollaan välillä muualla. Kävin esimerkiksi katsomassa erään komediallisen draamaesityksen, jossa oli kohtauksia, jotka olisivat kaivanneet yleisön vahvempaa ”tukea” näyttelijöille. Huomasin eräässä kohtauksessa, että yksi tai kaksi katsojaa aloittivat taputtamaan väliaplodeja, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Tilanne hiljeni ja näyttäytyi minulle kiusallisena. Tilanne oli näyttelijöiden puolelta hauska ja taidokas, joka olisi ansainnut suosionosoituksia.

Asia, mikä tuntuu minulle teatterissa itsestään selvältä, on esityksen lopussa aplodit seisten, mikäli esitys on ollut erittäin ansiokas. En ole vielä päässyt ihan selville siitä, mitkä kaikki asiat tähän vaikuttavat, nouseeko yleisö seisomaan vaiko ei. Sen verran kerrottakoon, että oman kokemukseni mukaan Varkaudessa ja Kuopiossa aplodeja annetaan seisten melko usein, vaikka koko yleisö ei tähän yhtyisikään. Olin suorastaan pöyristynyt, että eräässä esityksessä Savon ulkopuolella yksikään ei noussut loppuaplodien aikana seisomaan, vaikka näytelmä oli kaikin puolin huikea, ja omalla mittapuullani kenties tähänastisen elämäni upein teatterielämys. Ettekö te muut nähneet samaa kuin minä?! Vieressäni ollut matkakumppani kuiskasikin, että Kuopiossa yleisö olisi ollut jo seisaallaan.

Näyttelijät

Uusien teattereiden kohdalla nautin eniten siitä, että näyttelijät ovat vieraita, eikä heihin ole ehtinyt muodostaa minkäänlaista mielipidettä. Tällöin näytelmän tunnelmaan keskittyy toisella tavalla kuin silloin, jos mukana on tuttu tai kuuluisa näyttelijä. Varkaudessa kaikki näyttelijät olivat itselleni uusia.
Lasinen eläintarha. Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.
Lasisessa eläintarhassa vaikutuin Pietari Pentikäisen luomasta herkästä ja taiteellisesta nuorukaisesta (Tom Wingfield), joka joutui olosuhteiden pakosta elämään toisenlaista elämää kuin toivoi. Tom Wingfieldin roolissa Pentikäinen sai ilmaista herkkyyden lisäksi turhautumista, tuskaa, vihaa ja tunteiden ristipainetta. Muissa näytelmärooleissa Pentikäinen esiintyi huumoripainotteisemmin, mikä sopii hänen ilmeikkäälle olemukselleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää sitä vakavampaa tunneilmaisua, johon koen hänellä olevan paljon annettavaa. Nuorehkot miehet ymmärrettävästi käsikirjoitetaan komeiden miesten rooleihin, mutta koen hänen potentiaalinsa menevän hukkaan pelkissä perinteisissä nuoren miehen rooleissa.
Lasinen eläintarha. Saara Saastamoinen, Katariina Lohiniva, Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.
Pentikäisen tavoin Saara Saastamoinen teki huikean ensivaikutelman Lasisen eläintarhan Laurana. Laura Wingfield oli raajarikko, traumatisoitunut ja pelkäsi sosiaalisia tilanteita. Saastamoinen sai koottua rooliinsa herkän ja haavoittuvan Lauran, jonka sisäinen maailma heijastui katsojalle kuitenkin ensisilmäystä syvällisemmin. Muissa näytelmissä Saastamoisella oli juonen kannalta tärkeä asema, mutta roolit olivat muuten mielestäni sivuosassa. En päässyt tutustumaan vuoden aikana Saastamoisenkaan osaamiseen niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut.
Iltatähti. Marja Sundgrén. Taustalla Pietari Pentikäinen ja Tiina Ruutiainen. Kuva: Petteri Aartolahti. 
Vuoden yllättäjä oli mielestäni Marja Sundgrén, jonka Iltatähdessä esittämä Hertta-vanhus rikkoi ennakko-oletuksia vanhainkodin mummoista. Marja Sundgrénilla oli Mimmi Rantalan lisäksi näytelmän runsaimmat ja moniulotteisimmat roolit, joissa ensinäkemän alta paljastui yllätyksiä. Sundgrén loi Hertasta hahmon, joka ei ollut vain humoristinen mummo teatterin lavalla, vaan kirjava joukko tunteita käärittynä kovakuoriseen pakettiin. Uskottava ja samaistuttava hahmo, joka sai peilaamaan omiakin tunteita, unelmia ja haaveita.
Baskervillen koira. Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen. Kuva: Petteri Aartolahti.
Varkauden Teatterin muistettavin näyttelijä on Ville-Veikko Valtanen, joka on kahminut huomion kaikissa rooleissaan, joita vuoden aikana ehdin nähdä. Hän on onnistunut tekemään jopa sivuroolihahmoistaan sellaisia, että katsoja ei voi niitä unohtaa. Valtanen on omimmillaan huumoripainotteisissa rooleissa, mutta toisaalta hän osaa punoa kieroa huumoria myös hahmoihin, joissa sitä ei ensinäkemältä ole. Onnistunein Valtasen roolisuoritus on mielestäni Baskervillen koirassa, jossa hän esittää perhostenkeräilijä Stapletonia. Ylisuojeleva ja maaniselta näyttäytyvä hahmo on saatu oudolla tavalla pelottavaksi, kun ulosanti on kikatteleva, mutta puheessaan terävä. Valtanen vaikuttaa olevan Varkauden Teatterin kulmakivi, jonka voisi heittää rooliin kuin rooliin huoletta, ja hän loihtisi siitä omanlaisensa ja yleisöön vetoavan kokonaisuuden.

Tietenkin ymmärrän, että kaikki näyttelijät eivät pääse rooleissaan yhtä näkyville, sillä riippuu näytelmästä ja siitä, millainen rooli heille on näytelmässä annettu. Tämän vuoksi toivon, että Varkauden Teatteri jatkaa monipuolisella ohjelmistolla myös tulevaisuudessa. Komedialliset esitykset vetoavat valtaväestöön ja ovat usein helposti lähestyttäviä, mutta kuten kirjoitin, ”se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat”.

Kiitos juhlavuoden yhteistyöstä Varkauden Teatteri!

lauantai 9. joulukuuta 2023

Herman Grönbärj osa 3

Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.

Palataan jälleen jännittävään Herman Grönbärjin luonnoskansioon, jonka arvoitusta olen hiljalleen yrittänyt selvittää. Aiemmassa postauksessa kerroin, että luonnoskansiosta löytynyt hiilipiirros osoitti epäilykseni oikeiksi, kun sen pohjalta tehty maalaus vilahti Ismo Sajakorven käsikirjoittamassa ja Eero Melasniemen tähdittämässä televisiosarjassa Painajainen (1988). Sarja kuvattiin Herman Grönbärjin suunnittelemassa taiteilijakodissa Sunnanlidissä Lohjalla.

Herman Grönbärjin luonnos.
Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.
Sarjassa ei valitettavasti näy teos kokonaan, mutta se todistaa, että luonnoskansiosta tehdyn luonnoksen pohjalta on toteutettu lopullinen maalaus. Valitettavasti kyseinen maalaus tuhoutui lähes sadan muun Grönbärjin maalauksen mukana Sunnanlidin tulipalossa 2006.

Painajainen -sarjan katsottuani meni hyvän aikaa, ennen kuin aloin katselemaan ihan toisissa tunnelmissa Yle Areenasta Peter von Baghin toimittamaa dokumenttisarjaa Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina. Sarja oli tuolloin katsottavissa Areenassa viimeistä viikkoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu onnelliselta sattumalta, että ylipäänsä päädyin katsomaan sitä. Toisen maailmansodan kulttuurivuosista Suomessa kertova jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944" esitteli muun muassa Helsingin Taidehallissa ollutta näyttelyä. Siinä kerrottiin, että "Taidehallissa avautui [1939?] näyttely, jossa on sodan innoittamaa taidetta". Peter von Bagh kertoi, että loppujen lopuksi näyttelyssä oli ollut esillä yhteensä 314 taideteosta, joista vain 10% liittyi sotaan.

Dokumenttisarja (toteutettu 2003-2004) oli mielenkiintoinen, enkä ollut katsonut sitä aiemmin, vaikka se lienee pyörinyt Ylen kanavilla useamman kerran. Sattuipa niin, että Taidehallin sota-aikaista näyttelyä esiteltäessä näyttelytilan takaseinällä oli valtavankokoinen maalaus, jonka nähdessäni kiljahdin välittömästi niin, että vieressäni istunut henkilö meinasi saada lievän sydänkohtauksen. Siinä se on! Siinä se on! -huusin ja juoksin viereiseen huoneeseen. Pysäytä kuva! Pysäytä kuva! -huusin perässäni.
Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".
Toinen jäi television ääreen tasaamaan säikähdystään ja muistutti varmasti kysymysmerkkiä, kun minä nostin kirjahyllyyn jemmaamani luonnoskansion lattialle ja etsin pinosta oikeaa kohdetta. Tässä se on, ja saavuin pysäytetyn televisiokuvan viereen luonnoskuvan kanssa. Nyt se sydänkohtaukselta täpärästi välttynyt henkilökin alkoi hymyillä ja ymmärsi mistä oli kysymys...
Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".
Nyt pystyin ensimmäistä kertaa vertaamaan luonnoskuvaa lopulliseen maalaukseen kokonaisuudessaan, vaikka kuvassa ei ollutkaan värejä. Tuijotin maalausta ja sen yksityiskohtia, kelasin dokumentin kohtia edestakaisin. Sydän jyskytti minullakin, eikä se malttanut hidastua, kun alkuinnostuksen jälkeen aloin etsiä kuvasta muitakin yksityiskohtia.
Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".
Ison maalauksen oikealla puolella, jalustalla seisovan veistoksen takana oli luontokuva, joka näytti tutulta. Kyllä, luonnoskansiossa oli vastine myös tälle toiselle seinällä olevalle maalaukselle. Yläpuolella oleva kalliomaisema, jossa on etualalla kaksi ylöspäin kurkottelevaa havupuuta ja taustalla siintävä järvenselkä, on lähes samanlainen kuin luonnoskansiossa oleva maalaus. Varsinaisen maalauksen muoto on kuitenkin pystysuora, kun kankaalle tehty luonnosmaalaus on enemmän suorakaide, miltei neliö.
Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".
Tämän havainnon tehtyäni päätin antaa luonnosmaalaukselle arvoisensa arvonnousun ja kävin kehystyttämässä sen pois kansiosta. Minulle on tärkeää, että luonnoskansiokokonaisuus säilyy yhdessä tavalla tai toisella. Tämän vuoksi olen kirjoittanut kehystettyjen teosten taakse yhteyden alkuperäiseen luonnoskansioon ja Herman Grönbärjiin.
Tämä tuntuu kuin salapolisiiromaanien jatkokertomukselta.

sunnuntai 26. marraskuuta 2023

Juho Rissanen 150 vuotta

Savolaisesta taidehistoriasta nousee ensimmäisenä mieleen Halosen taiteilijasuku ja Juho Rissanen (1873-1950). Viimeksi mainittu viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuotta, jonka myötä Kuopion taidemuseo, Kuopion korttelimuseo ja Kuopion kaupunginteatteri ovat luoneet toisiaan täydentävän yhteisohjelmiston taiteilijan kunniaksi.

Kuopiossa köyhiin oloihin syntynyt Juho Rissanen joutui todella tekemään töitä noustakseen tunnetuksi ja tunnustetuksi taiteilijaksi. Lähtökohdat huomioon ottaen on ihme, että näin tapahtui. 1800-luvun loppupuolella syntyneistä taiteilijoista valtaosa kasvoi säätyläisperheissä. Juho Rissanen oli savolaisen työläisperheen kasvatti. Rissasen Heikki-isä oli kiertelevä sekatyömies, juoppo ja käytökseltään väkivaltainen. Juhon äiti työskenteli piikana. Hänen viidestä sisaruksestaan neljä kuolivat kulkutauteihin alle 10-vuotiaina. Perheellä ei ollut vakinaista kotia Kuopiossa, vaan he kiertelivät loisina talosta toiseen.

Juho Rissanen: luonnos teokseen Lapsuuden muisto, 1902, liimaväri kankaalle, Kuopion taidemuseo.

Isän kuolema

Talvella 1884, Juhon ollessa 10-vuotias, Heikki-isä eksyi markkinoilta tullessaan Maljalahden jäälle ja paleltui humalapäissään kuoliaaksi. Tapahtuma jätti Juhoon trauman, jota hän käsitteli taiteessaan paljon vuosina 1900-1903 tehden erilaisia luonnoksia ja maalauksia. Rissasen oli tarkoitus toteuttaa aiheesta kolmiosainen teos, jonka aiheina olisivat olleet isän kuolema, ruumiin kantaminen paareilla sekä äidin ja pojan ruumissaatto. Teoksista valmistui vain keskimmäiseksi osaksi tarkoitettu Lapsuuden muisto (1903), joka sijaitsee nykyisin Budapestin taidemuseossa. Siinä Rissanen on kuvannut itsensä hämmentyneeksi lapseksi, sivustaseuraajaksi.

Juho Rissanen: Ruumiinpesijä, 1908, vesiväri, lyijykynä ja hiili paperille, Kuopion taidemuseo.

Rissasen lapsuus päättyi viimeistään isän kuolemaan. Hänestä tuli perheen elättäjä, joka työskenteli muun muassa juoksupoikana, muurarina, suutarina ja kirjakauppiaana. Juho pääsi myös oppipojaksi kuopiolaisen koristemaalarimestari Viktor Bergin verstaaseen 1889-1892. Tuolloin hän alkoi kiinnostua kuvataiteesta.

Albert Edelfelt: Juho Rissanen, luonnos, 1902, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo. Teos on luonnos kuvituksesta Vänrikki Stoolin tarinoihin, jossa Rissanen sai olla mallina Sven Dufvan hahmolle. Edelfelt käytti Rissasta mallinaan myös Turun Akatemian vihkiäiset 1640 -maalaukseen. Teos tuhoutui talvisodassa. Kopio teoksesta on esillä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taiteilijan uralle

Juho Rissanen pääsi Albert Edelfeltin (1854-1905) avulla aloittamaan varsinaiset taideopinnot Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulussa 1895. Edelfelt ei koskaan itse toiminut Rissasen opettajana, mutta auttoi häntä muuten monin keinoin. Hän esimerkiksi mahdollisti Rissaselle pääsyn Ilja Repinin (1844-1930) oppilaaksi. Toinen Rissasen tärkeä tukija etenkin rahallisesti oli Ferdinand von Wright (1822-1906), jonka kanssa Rissanen kävi paljon kirjeenvaihtoa. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun hän pääsi 1896 Albert Gebhardin (1869-1937) oppilaaksi. Rissanen jatkoi Gebhardin yksityisoppilaana 1896-97 ja kävi samaan aikaan Turun piirustuskoulua Victor Westerholmin (1860-1919) johdolla. Tuolloin hän maalasi yhden tunnetuimmista teoksistaan, Hauta-Heikin mummon (1897).

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

Savolaisten Mona Lisa

Hauta-Heikin mummo on maalattu 1897 Etelä-Savossa Puumalassa, missä Rissanen työskenteli opettajansa Albert Gebhardin kanssa. Aiheena on tervahaudanpolttaja Heikin vaimo. Kuopion seudulla maalaus tunnetaan myös nimillä Savolaisten madonna tai Savon Mona Lisa. Teos oli esillä Helsingissä Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1899, joka oli Rissasen ensimmäinen julkinen esiintyminen taiteilijana.

Juho Rissanen: Palmikoitsija, 1916, hiili paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Savolaisten kuvaaja

Juho Rissanen tunnetaan nimenomaan tavallisen kansan ja savolaisten kuvaajana, mutta hän ei kuvannut ensimmäisissä teoksissaan kansaa työssä, vaan lepohetkien tai askareiden parissa. Tällaiset hiljaiset, arkipäivän huolet ylittävät kuvaukset sopivat myös tunnelmaltaan 1800-luvun symbolismin henkeen.

Ensimmäiset työtä kuvaavat teokset liittyvät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka Suomen paviljonkiin tilattiin suomalaista työtä kuvaavia teoksia. Maanviljelyshallituksen osastolla oli esillä Rissasen teokset Nuotallaonkijat ja Nuotanvetäjät. Teokset oli maalattu Savonkylässä (nykyinen Siilinjärven Koivusaari). Juho Rissanen palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla.

Juho Rissanen: Nuotanvetäjät, 1900, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo.

Kuopion taidemuseon näyttelyssä on esillä Nuotanvetäjien luonnos, johon liittyy jännittävä historia. Juho Rissanen jätti suuren Talvinuotanvetoa kuvaavan luonnoksen Taskilan talon tyttärelle Hildalle, jonka sängyn alta teos löytyi vuonna 1960. Juho ja Hilda pysyivät ystävinä koko elämänsä ajan. He tapasivat aina, kun Juho kävi Kuopiossa ja kirjoittivat kirjeitä toisilleen. Kerrotaan, että Hilda piti Juhon kuvaa yöpöydällään vielä vanhainkodissa asuessaan.

Köyhästä pojasta tunnustetuksi taiteilijaksi

Rissanen esitti ihmiset realistisesti korostaen nöyrän hiljaista työn suorittamista. Hän tunsi kuvaamansa kansanosan varmasti paremmin kuin muut aikalaisensa, sillä oli itse kasvanut heidän parissaan. Rissasella ei siksi ollut samanlaista kaipuuta kansanelämän alkuperäisyyden etsimiseen, mitä ylemmän keskiluokan kulttuuripiireissä harrastettiin. Hän tunsi tavallisen kansanihmisen läheiseksi, mutta pyrki tietoisesti itse nousemaan yhteiskunnallisesti arvostettuun taidemaalarin asemaan. 

Rissanen viihtyi taiteilijapiireissä ja nautti saavutetusta asemastaan. Hänestä kasvoi kosmopoliitti, joka matkusti paljon maailmalla ja opiskeli taidetta muun muassa Pietarissa, Firenzessä ja Saksassa. Rissasen kerrotaan puhuneen ranskaa savolaisittain ja kirjottaneen kirjeitä rallitanskalla. Hän ei kuitenkaan kokonaan hylännyt tavallista kansaa ja savolaisia, jonka parista oli noussut. Hän vietti Suomessa kesiään ja lähetti kotimaahansa kirjeitä ja paketteja. Paketeista osa oli osoitettu Kuopion kulttuurihistorialliselle museolle, johon Rissanen lähetti muun muassa keräämiään esineitä.

Kuopion kaupunginteatteri: Maalari - Juho Rissanen.

Juho Rissanen piti tasaisesti yhteyttä ystäviinsä ja tuttaviinsa Kuopiossa ja Savossa. 1900-luvun alussa hän työskenteli useaan otteeseen Nilsiässä, jossa hänelle annettiin tehtäväksi alttaritaulun (Ristin tie, 1907) maalaaminen Josef Stenbäckin suunnittelemaan kirkkoon (1906). Kuopion kaupunginteatterin esitys Maalari - Juho Rissanen -näytelmä kertoo tuosta ajanjaksosta Rissasen elämässä. Näytelmä on visuaalisesti kaunis ja koskettava, mutta väritetty käsikirjoittajansa Antti Heikkisen luomalla fiktiolla ja huumorilla. Mukana ovat myös taiteilijan rakkaussuhteet nilsiäläiseen Saimi Juliniin (Lotta Vaattovaara) sekä säätyläisperheeseen syntyneeseen taiteilija Hilda Flodiniin (Lina Patrikainen). Juho Rissasen roolissa loistaa hämmästyttävän upeasti ja soljuvasti savon murteella näyttelevä Ilkka Pentti.

Juho Rissanen Miamissa 1940-luvulla. Juho Rissasen arkisto, Kuopion taidemuseo.

Pois Suomesta

Taiteilijan uralle päästyään Rissanen vietti suurimman osan elämästään ulkomailla. Kiinnostus ihmisiin kuitenkin säilyi ja ulottui kulttuureihin, jotka näyttäytyivät savolaissyntyiselle maailmankansalaiselle eksoottisina. Näyttelyssä on esillä muun muassa Algerian matkalla säilyneitä akvarelleja, tutkielmia heidän asuistaan ja ympäristöstään.

Rissanen kammoksui sotia. Ensimmäinen maailmansota palautti taiteilijan maailmalta takasin Suomeen 1914-1918, mutta kotimaassa syttynyt sisällissota sai hänet jättämään Suomen lopullisesti 1918. Hän muutti ensin Tanskaan, myöhemmin Italiaan ja Ranskaan. Toisen maailmansodan uhka 1939 sai 66-vuotiaan Juho Rissasen jättämään Euroopan ja matkustamaan Yhdysvaltoihin lopullisesti. Suomalaiset siirtolaiset auttoivat taiteilijaa asettumaan uuteen kotimaahansa. 

Rissanen oli pärjännyt auttavalla kielitaidollaan hyvin Euroopassa, mutta englantia hän ei koskaan kunnolla oppinut. Ulkomaalaisena, iäkkäänä ja kielitaidottomana hänen oli vaikea saada tilaustöitä. Hän kuitenkin jatkoi maalaamista ja pyrki saamaan elantonsa taiteella kaikin keinoin. Rissanen muun muassa maalasi valokuvien pohjalta muotokuvia ja laajensi aihepiiriään maisemiin. Talvet hän vietti vaihtuvissa osoitteissa Miamissa, kesäisin hän matkusteli amerikansuomalaisten parissa Amerikan pohjoisosissa. Valitettavasti Amerikan vuodet merkitsivät Rissaselle taiteilijauran hiipumista, mikä oli hänelle pettymys. Hän kuitenkin nautti lämpimästä ilmastosta ja Miami Beachin rannoista. Juho Rissanen kuoli Floridassa 1950, mutta hänen tuhkansa ovat haudattuna Kuopion Isolle hautausmaalle.

Juho Rissanen: Tappelu, 1939, vesiväri ja liitu paperille, Kuopion taidemuseo.

Viivassa on kaikki

Minulle Juho Rissasen taidokkuus tiivistyy hänen viivankäyttöönsä. Viivat ovat näkyviä ja vahvoja, hahmot sitä myöten hieman karuja ja jopa kulmikkata. Hiili ja lyijykynä tekee viivasta kuitenkin pehmeän. Hän tahtoi teknisesti hallita viivankäytön täysin ennen kuin alkoi käyttää värejä. Rissanen siirtyi väreihin asteittain, ensin akvarellitekniikalla sitten öljyväreillä. Mielestäni Rissanen on omimmillaan nimenomaan alkuvuosien piirros- ja akvarellitekniikkaa yhdistellessään. Öljyvärien myötä teoksista katoaa hengittävyys ja värit tuntuvat paikoin paksuilta ja raskailta, mikä vie huomiota itse aiheelta.

Juho Rissanen: Kutoja, 1937, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Juho Rissanen: Kukkien poimijat, 1939, öljy kankaalle, OP Pohjois-Savo.

Näyttelyssä on esillä kenties Rissasen viimeiseksi työksi jäänyt muotokuva (1950), joka on maalattu valokuvan pohjalta. Siinä taiteilija tuntuu kadottaneen oman viivansa jäljitelessään puhtaasti sitä mitä kuvassa on nähnyt. Teos on jopa hieman imelä kuvaus naisesta ja koirasta, mutta tilaustyönä Rissanen lienee tehnyt kaikkensa rahojensa eteen. Näyttely on hyvä läpileikkaus taiteilijan tuotantoon, opiskeluvuosilta viimeisiin vuosiin.

Juho elää kirjeissä

Näyttelyn parasta antia ovat kirjeet, joita saa kuulla sekä itsensä Juho Rissasen (näyttelijä Ilkka Pentin) kertomina että luettuna näyttelymateriaaleista. Kuopion taidemuseon arkistossa on valtava määrä Rissasen kirjeenvaihtoa, jotka on digitoitu. Kirjeissä taiteilijan oma ääni, persoona ja luonne pääsevät esiin. Niistä välittyy muun muassa syvä kiitollisuus Haminalahdessa eläneelle ja Rissasta taloudellisesti auttaneelle Ferdinand von Wrightille, jota Rissanen puhuttelee muun muassa Jalomielisenä ja kunnioitettavana  vanhuksena.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 21.9.1897.
Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 5.11.1897.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin Juho Rissasen taiteeseen muutenkin kuin vain taidehistorioitsijoiden kertomana. Kuopion taidemuseo tuo näyttelyssä esiin taiteilijan koko elämänkaaren ja vahvasti hänen itsensä kertomana. Se köyhistä ja surullisista oloista lähtenyt poika saavutti haaveilemansa taiteilijanuran, vaikka viimeiset vuodet eivät olleetkaan suotuisia. Sisukkuus ja määrätietoisuus kantoivat kahden ensimmäisen ja vaikean vuosikymmenen yli. Hänen kykyihinsä uskottiin, siitä kertoo muun muassa vanhempien taiteilijamestareiden tuki. Juho Rissanen on hieno esimerkki nyky-yhteiskuntaankin siitä, että kaikki on mahdollista, kun vain jaksaa tehdä paljon töitä. Se, että menestyy, vaatii kuitenkin ympärille oikeinlaisia ihmisiä kannattelemaan taitavaakin ihmistä siten, että unelmista tulee mahdollista.

Eino Leino kirjoitti Juho Rissasesta vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn jälkeen: 

"Rissanen (---) herätti oikeastaan ennemmin huomiota ulkomailla kuin kotimaassa. Tosin oli hän täälläkin jo pannut jonkun kerran näytteille ja oli hänen voimakas, miltei raaka maalaustapansa monta hämmästyttänyt. Ruvettiin katsomaan, mitä tästä pojasta tulee. Tuli sitten Pariisin näyttely ja sielläkös hienostuneet ranskalaiset kilvan ihailivat nuorta Rissastamme, joka 'talonpoikana talonpoikien keskuudessa' oli niin varmasti heidän elämäänsä kuvannut."

Juho Rissanen: Äidin muotokuva, 1941, hiili ja vesiväri paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.
Ote Juho Rissasen kirjeestä Miamista Kuopion (kulttuurihistorialliselle) museolle 11.8.1948:

"Nyt minä lähetän äitivainaajani kuvan vesivärein ja hiilelle tehty paperille, se on pakattuna vahvaan pahviputkeen, jonka en luule särkyvän ja siksi uskon, että se tulee hyvin perille, vaikka matka on pitkä ja mutkainen. Sitten kun se on saapunut perille, niin, että antaisitte sen kehystäjälle, että siihen laitettaisiin kehys, joka on vanhan kullan värinen ei kovin paksu ja lasi päälle. (---) Taulua ei pidä asettaa senlaiseen paikkaan, johon aurinko paistaa, eikä myöskään senlaiseen paikkaan, jossa on kostea. Minä maksan kulut tästä kaikesta kun annatte minulle tietää. Kiitän paljon edestäpäin ja lähetän tämän seudun kuumat terveiset kaikille yhteisesti, vastoja en voi lähettää, mutta löylyä täällä nyt on."

Näyttelyyn on hyvä varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa, luettavaa ja kuunneltavaa on paljon, jos haluaa löytää Rissasen persoonan teosten takaa. Hänen uransa ja elämänsä on uskomaton selviytymistarina, joka luo samalla uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Tästä kertoo myös esimerkiksi näyttelyssä esillä oleva, ennennäkemätön Juho Rissasen perikunnalta Yhdysvalloista lahjoituksena kesällä 2023 saatu teos Työstä paluu (1908). 

Juho Rissanen - Kuvauksen vilkkaus on esillä Kuopion taidemuseossa 7.4.2024 saakka.