Anne Meskanen: Itämeri käsissämme

En tiennyt mitalitaiteesta juuri mitään, ennen kuin selvisi, että entinen työkaverini on intohimoinen mitalitaiteen harrastaja. Luulin siihen saakka mitalin tarkoittavan sellaista kolikon muotoista ansiomerkkiä. Vähänpä tiesin. Työkaverini ansiosta pääsin vuosien varrella hieman tutustumaan mitalitaiteen monipuoliseen kokoelmaan. Häneltä olen myös saanut lahjaksi tämän Anne Meskasen suunnitteleman mitalin "Itämeri käsissämme". 

Mitalitaide on oma taiteenlajinsa ja mitalit voivat olla monen muotoisia. Kuvanveistäjät saattavat luoda mitaleita, jotka ovat puhtaasti taide-esineitä. Tuotteliain mitalitaiteen tekijä lienee kuvanveistäjä Kauko Räsänen (1926-2015). Hän ehti suunnitella yli 200 mitalia.  Suomen Mitalitaiteen Kilta on perustettu 1965 ja sen tehtävä on edistää Suomen mitalitaidetta, tukea mitalin tekijöitä sekä mitalitaiteen tutkimusta ja julkaisutoimintaa. Killan mitalitaiteen kokoelma on talletettu Tampereen taidemuseoon.

Anne Meskasen Itämeri käsissämme oli Mitalitaiteen Killan vuosikilpailun voittaja 2009. Teemana oli Itämeri. Mitali on kekseliäs ja kaunis. Tarkemmin katsottuna huomaa, että Itämeri on asetettu kämmenelle; nimensä mukaisesti Itämeri käsissämme. Mitali on myös hienovarainen kannanotto Itämeren puolesta: meidän käsissämme on sen puhtaus ja tulevaisuus. Kääntöpuolella on kämmenselkä, jolle on laskeutunut sudenkorento. 

Minulle mitali on merkityksellinen paitsi antajansa myös aiheensa vuoksi. Kirjoitin täällä rakkaudestani käsiin. Tämä mitali paitsi näyttää kauniilta, se myös tuntuu hyvältä kädessä.

Mansikkakausi

Ostin viime kesänä kaksi mansikka-amppelia, joista tuli ihan kivasti marjoja silloin tällöin napsittavaksi. Tosin räksät ehtivät olla välillä minua nopeampia kun kuvittelin, että annan punaisimman marjan kypsyä vielä yhden päivän - seuraavana päivänä marja olikin jo kadonnut.

Syksy 2020.

Siirsin isot mansikka-amppelit syyskuun lopussa 2020 talveksi perunapenkkiin, rönsyt ja pienet taimet viljelylaatikkoon ja kokeilin selviäisivätkö talven yli. Kokeilu onnistui ja kahdesta amppelista tuli lopulta yhteensä kymmenen uutta amppelia. Pienetkin mansikan taimet olivat kasvattaneet vuoden aikana vahvan juuriston.  

Kevät 2021.

Amppelien suuren määrän vuoksi tila terassilla alkoi loppua, joten kiinnitin rykelmän roikkumaan mattotelineeseen. (Osan amppeleista annoin eteenpäin.) Siinä ne saivat hyvin aurinkoa suurimman osan päivästä ja kukkia tuli kaikkiin kiitettävästi. Pörriäiset pölyttivät mansikankukat samalla, kun kävivät viereisissä omenapuissa.

Amppeliviljely tuntuu helpolta ja pitänee tauditkin hyvin loitolla. Aion jatkaa tätä myös tulevina vuosina. Olen ymmärtänyt, että perinteistä mansikkamaata tulisi siirtää muutaman vuoden välein, etteivät taudit pääse vaurioittamaan marjasatoa. Amppeliviljelyssä mansikoilla on aina uusi kasvualusta, kun istuttaa keväisin taimet uuteen multaan. 

Nyt saatatte miettiä, että mikä on tuo kuvassa oleva pitsiverho? Se on nimenomaan pitsiverho. En ehtinyt ja muistanut ostaa räksäverkkoa ennen kuin marjat alkoivat jo punertaa ja muistin, että minulla on ylimääräinen verho, jolle en ollut keksinyt käyttöä. Heitin verhon mattotelineen ylle ja kiinnitin reunat pyykkipojilla. Keksintö on ollut mainio! Linnut ovat pysyneet poissa ja marjat ovat kypsyneet hyvin! Eihän tämä ehkä kovin ammattimaiselta marjanviljelijän toiminnalta näytä, mutta mikäs siinä kun keksintö toimii. Tulipa hyötykäyttöä verhollekin. Tähän eivät toivottavasti takerru linnutkaan kiinni samalla tavalla kuin räksäverkkoon.

Nyt nautitaan kotipihan mansikkakaudesta.

Kesäkukkia

Lemmikit ja leinikki.

Toukokuu meni osaltani miltei kokonaan ohi. Kuukausi vierähti niin nopeasti, että kuvittelin vielä toukokuun puolivälissä, että on huhtikuu. Kesäkuuhun olen ehtinyt kiinnittää enemmän huomiota, sillä pihalla pitää tarkkailla päivittäin uusia kukkijoita. Talon edelliset omistajat ovat tehneet hyvää työtä puutarhan suhteen, sillä jossain päin pihaa jokin kukkii koko ajan. En tosin tiedä kuinka paljon pihassa on alkuperäistä, omena- ja pihapuita lukuun ottamatta. Monet perennat ovat perinteisiä, mutta esimerkiksi luumupuu ei ole kuin kymmenen-viisitoista vuotta vanha. Talon ensimmäinen omistaja lienee kuitenkin ollut jonkinlainen viherpeukalo, sillä löysin netistä tiedon, jonka mukaan piha on saanut paikalliselta puutarhakerholta kiitosmaininnan pihanhoidon ehdistymisestä 1965. Puutarhakerho perustettiin 1959 ja se on toiminnassa edelleen. 

Siperiankurjenmiekka.

Idänunikko (papaver orientale) "Olympia".

Syreeni.

Omenapuu, punakaneli.

Keltapäivänlilja.

Kanadanvuokko.

Kultakuoriainen töyhtöangervossa.

Mukulabegonia(?)

Terassihortensia.

Karjalannneito.

Tänä kesänä löysin muutaman akileijan valkoisen pensasangervon (idänvirpiangervo?) vierestä.

Pioni, mutta tarkempaa lajitunnistusta en ole vielä osannut tehdä.

Olen iloinnut siitä, että pihassa oli istutettuna jo haaveilemistani kukista mm. pioni, kurjenmiekka ja unikko. Viime syksynä sain lahjaksi alppiruusun ja enon vaimolta mm. kanadanvuokon, rönsyakankaalin ja sormustinkukan. Sormustinkukista olin haaveillut vuodesta 2012 alkaen, kun vierailin Givernyssä Claude Monet'n puutarhassa. Siellä muistan nähneeni kukat ensimmäisen kerran. 

Sormustinkukat ja kurjenmiekka, jonka tarkempaa lajia en vielä tiedä.

Laventeli ja hopeahärkki.

Ukontulikukka.

Ukontulikukat pihalla olivat todellinen yllätys. En ollut nähnyt näitä missään aiemmin. Ilmeisesti viihtyvät ainakin kuivissa ja karuissa rannikkomaisemissa. Luulin ensimmäisenä keväänä pienen lehtiruusukkeen nähtyäni, että kyseessä on jonkinlainen esikko, mutta kun keskellä oleva kukkavana vain kasvoi ja kasvoi aloin etsiä tietoa, että mikä tämä kasvi oikeastaan onkaan.

Luontoportti tiesi kertoa, että nimi viittaa perimätietoon, jonka mukaan kasvi on kastettu entisaikaan pikeen, tervaan tai taliin, jolloin kukkavarsia on käytetty soihtuina. "Tähän viittaa myös komealta kalskahtava antiikin aikainen nimi candela regia, ‘kuninkaan kynttilä’." Kasvia on käytetty myös monipuolisena rohdoskasvina. Yksi kukka kukkii vain muutaman päivän, mutta korkeassa kukkatähkässä riittää kukkia pitkäksi aikaa. Tulikukat tuottavat runsaasti siemeniä, jotka voivat säilyttää itämiskykynsä jopa satoja vuosia. 

Jalopähkämö ja tarha-alpi.

Pörriäiset rakastavat Kamtsatkanmaksaruohoa.

Näissä ja pihan muissa kasveissa on katseltavaa koko kesäksi.

Taikamekkoja

Toistin pukeutumisessa alppiruusun värejä.

Luin toukokuussa kampaajalla käydessäni Me Naisia (12.5.2021), jossa päätoimittaja Iina Artima-Kyrki sanaili pääkirjoituksessa "Taikamekko" näin:

"Ystävälläni on mekko, joka yllään hänelle tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja. Mekko on päässyt todistamaan myös suurta rakastumista.

Nimesimme mekon joskus 20 vuotta sitten taikamekoksi. Me muut olemme saaneet lainata mekkoa, ja siitä puhutaan nykyään kuin se olisi yksi meistä. Mekko on tietysti satumaisen (ja ajattoman) kaunis, mutta myös väljä ja mukava. Se päällä voi tanssia aamuun asti tai istua rennosti kynttiläillallisella.

Nettikirppiksillä tulee koko ajan vastaan pitsisiä unelmia, joita mainospuheen mukaan on käytetty vain kerran. Uskon tietäväni, mistä se johtuu. Itsekin olen joskus ostanut muka hienon koltun, jota olen käyttänyt vain yksissä bileissä ja jättänyt sen jälkeen kaappiin pölyttymään. Kamalaa tuhlausta! (---) Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia. Unohdamme helposti oman tyylimme ja pukeudumme niille harvoille kekkereille kuin olisimme itsellemme täysin vieraita olentoja. Ei ihme, jos oudolta tuntuvasta mekosta haluaa eroon heti seuraavana aamuna. (---)"

Tunnistan tämän ajatusmaailman, mutta olen itse tietoisesti opetellut siitä vuosien varrella pois. Rakastan mekkoja, mutta ajattelin aiemmin, että mekot olisivat enemmän juhlapukeutumista kuin arkikäyttöä varten. Pukeuduin mielestäni melko tavallisesti ja huomaamattomasti arjessa, ja niihin kivoihin mekkoihin juhlissa. Mutta kuten Iina Artima-Kyrki kirjoitti: "Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia", joissa mekkoja tulisi käytettyä tarpeeksi. 

Sitten suvussani tuli vastaan seitsemän vuoden sykli, jossa seitsemän vuoden aikana vietettiin seitsemät hautajaiset. Ja pukeuduttiin mustaan. Nuo olivat henkisesti raskaita vuosia, jolloin huomasin yhdistäväni mustan pukeutumisen pelkästään hautajaisiin. Silloin huomasin ajattelevani, että jos minä oikeasti pidän värikkäistä mekoista, miksi niitä ei voisi käyttää myös arjessa? Elämä on liian lyhyt vain odottelemaan mekkojuhlia. 

Niinpä aloin käyttää sellaisia mekkoja arjessa, joihin olin tavallisesti pukeutunut juhlissa. Alkuun tunne oli ahdistava, liian laittautunut. Tuntui, että kaikki tuijottivat. Tunsin kuitenkin mekkojen ja värikkäiden vaatteiden kuvastavan persoonaani parhaiten ja tunsin olevani oma itseni. Samoihin aikoihin uskaltauduin käyttämään hiusrusetteja ja korvakorutkin kasvoivat. Kun vieraiden katseiden joukkoon alkoi tulla silloin tällöin myös suoria, positiivisia kommentteja värikkäästä pukeutumisesta huomasin, etteivät katseet olleetkaan pahansuopia. Muistan edelleen erään Turun hotellireissun, jossa respan nainen sanoi minulle lähtöpäivänä, että oli katsellut hiusrusettiani ihastuksissaan kaksi päivää, ja uskaltautui nyt kysymään, että kuinka olin solminut rusetin hiuksiini.

Nykyisin arki- ja juhlapukeutumiseni ei juurikaan eroa toisistaan. Käytän samoja mekkoja, korvakoruja ja hiusrusetteja niin arjessa kuin juhlassa. Minusta se on tehokasta vaatteidenkäyttöä. Ainut ero taitaa olla se, että juhlissa käytän korkokenkiä. Tämä saattaa jostakin olla tylsää. Pukeutumisella luodaan tavallisesti juhlan tuntua ja irrotetaan näin hetki arjesta. Minulle arjen ja juhlan raja ei ole pukeutumisen suhteen niin suuri. Minulla on kaapissa useita taikamekkoja, joita käyttämällä minulle "tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja." Ihan keskellä arkea. 

Kirjoitin aiemmin kuinka kipuilin uuden työni myötä pukeutumistani. Nyt kun olen selvittänyt, että kiinteistöhallinnossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen, huomaan tuntevani epävarmuutta sairaalan puolella. Niiden lääkärin- ja hoitajantakkien keskellä. Huomaan, että minua tuijotetaan ja ihmetystä lisännee se, että kuljen käytävillä KYSin henkilökortti kaulassa. Purin siskolleni tätä epävarmuutta ja hän vain tokaisi, että "No onhan siellä sairaalassa ne sairaalapelletkin". "-Ai sinä rinnastat minut ja pukeutumiseni sairaalaklovneihin...?" Tilanne nauratti molempia ääneen. Ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti: ammatti ja persoona saavat näkyä pukeutumisessa. Taideasiantuntija saa näyttää taideasiantuntijalta, eikä tarvitse maastoutua insinööriksi, tai sairaanhoitajaksi.

Ja tiedättekö mitä. Sain tällä viikolla maailman ihanimman kommentin eräältä lähihoitajalta, jonka osastolla kävin vierailemassa taidesijoitukseen liittyen:

"Ihan mieletöntä, että olet täällä mekkoinesi."

Taidetta ja rakentamista

Savilahti.

Nykyisessä työssäni huomaan kiinnittäväni entistä enemmän huomiota rakentamiseen ja rakennustyömaihin. Mitä en olisi koskaan uskonut. Sitä ne rakennuttamis- ja kiinteistöalan työkaverit ovat aiheuttaneet. En väitä ymmärtäväni rakentamisesta mitään, mutta se kiinnostaa vähän aiempaa enemmän. Siltä ei voi välttyä kaupungillakaan, sillä Kuopion kaupunki rakentaa isosti esimerkiksi KYSin vieressä Savilahdessa. 

Savilahti.

Tähän liittyen itselleni tuli yllätyksenä, että työni sivujuonteena olen ollut mukana kommentoimassa Savilahteen tulevaa maisemapylvästä. Maisemapylväällä tarkoitetaan sähkön kantaverkon tai muun sähköverkon voimajohtopylvästä, jolla halutaan luoda maisemallinen merkitys. Suomen ensimmäiset maisemapylväät valmistuivat Turkuun 1995 ja ne suunnitteli Antti Nurmesniemi (1927-2003). Kyllä, se sama mies, joka on on suunnitellut myös Pehtoori-pannun.

Bratislav Tošković: Viäntö. 

Savilahteen nousee arkkitehti Bratislav Toškovićin (Parviainen Arkkitehdit Oy) suunnittelema maisemapylväs. Kierteistä DNA-nauhaa muistuttava pylväs kuvaa lääketieteellisellä viitteellään hyvin alueen toimijoita. "Viäntö" tulee sijaitsemaan Savilahdentien ja Valtatie 5:n välisellä alueella Niuvantien kohdalla. Maisemapylvään nimi Viäntö viittaa pylvään vääntyvään muotokieleen, jonka mukaisesti nimessä heijastuu savolainen ”twist”. Toškovićin aiempia töitä on mm. Länsisalmen sähköasema Vantaalla, joka voitti World Architecture Festival -palkinnon Amsterdamissa 2018.

KYS Uusi Sydän.

KYSin tontilla rakentuu puolestaan vauhdilla Uusi Sydän. Kalenteriin oli varattu hyvissä ajoin kesäkuulle työmaakierros, mutta ennen sitä minulle piti hankkia oikeanlaiset varusteet. Työkaverini katseli silloista asuani ja ilmoitti ystävällisesti, mutta napakasti, että "Henna, sinne [työmaalle] ei sitten voi lähteä ilman housuja." Tilanne nauratti, mutta piti paikkansa. Minä olen ehdottomasti mekko- enkä housutyyppi. Lupasin laittaa pitkät housut jalkaan kierrokselle, mutta mm. kypärä, turvakengät ja huomiotakki käytäisiin ostamassa. (Rakennustyömailla työskennelleeltä enoltani olisin kuulema saanut lainata housuja. Noilla olisi kieltämättä saavuttanut työmaalla enemmän "katu-uskottavuutta" kuin takin alta pilkottavalla kukkamekolla.... :D )

Minullakin on nyt oma neonkeltainen tiimitakki! Kuva: M. Ruutiainen.

Kävimme samaisen työkaverin kanssa ostamassa minulle tarvittavat varusteet, joka oli huomauttanut housuttomuudesta. Hän ohjeisti myyjää mitä tarvitaan ja minä vain sovittelin. Kiitin tuuriani, että myyjä sattui olemaan nainen (miehen kanssa seuraavat tilanteet olisivat olleet enemmän noloja). Enhän minä osannut "solmia" edes turvakenkien nauhoja, kun eihän niissä mitään nauhoja ollut... Sellainen pyöritettävä ja painettava nappi, jolla kiristetään kengät. Puolustukseksi sanottakoon, että olen käyttänyt turvakenkiä edellisen kerran 2003-2006, ja silloin niissä vielä oli ihan tavalliset solmittavat nauhat.

Takin kohdalla myyjä sitten kysyi, että "Mitenkäs usein sinä liikut siellä työmaalla?" Ihan asiallinen ja ymmärrettävä kysymys, mutta minua alkoi naurattaa ääneen. Minulla oli silloinkin päälläni mekko, paljaat sääret, isot korvikset ja päässä rusetti.  "-Näytänkö minä siltä, että liikun työmailla usein?" Myyjä pidätteli itsekin nauruaan, hymyili minulle vastaan ja sanoi, että takin materiaalia ajatteli sen mukaan ehdottaa. Tietenkin ymmärsin, että kysymys kuului hänen työnkuvaansa, mutta jos minä liikkuisin työmailla enemmän kuin kerran puolessa vuodessa(?), osaisin kyllä pukeutua tilanteeseen nähden "asiallisemmin". Eli housuihin. Ja olla olematta "helisevä korvakoruteline".

KYS Uusi Sydän.

KYS Uusi Sydän.

Huumori on ollut asia, josta olen yksikössäni nauttinut. Etenkin nyt, kun olen oppinut hieman enemmän muiden luonteista ja persoonista. Eivätkä muutkaan tunnu enää arastelevan huumoriaan samalla tavoin kanssani kuin alussa. Osaan nauraa itselleni, mutta pitää samalla puoleni, jos huumori menee sietokykyni ulkopuolelle. Toivottavasti tällainen mutkattomuus on pysyvä tunne. 

KYS Uusi Sydän.

Ja palatakseni siihen työmaakierrokseen: syy kierrokselle oli se, että Uusi Sydän rakennushankkeeseen sisällytetään taidehankintoja. Kävimme tutustumassa tiloihin, jotta taiteen sijaintipaikat hahmottuvat paremmin. Taiteesta varsinaisesti lisää sitten, kun on konkreettisesti jotain näytettävää. Ulkopinnalle on itse asiassa jo kiinnitetty Samuli Naamangan kehittämää ja suunnittelemaa graafista betonia. "Älyn humaani valo" -teos tulee sekä rakennuksen ylä- että alareunaan. 

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, graafinen betoni. KYS Uusi Sydän.

Sini Majuri: Etiäinen

Sini Majuri: Flow-sarja, Nuutajärvi ja Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Markus Aremo, Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021.

Olen seurannut lasitaiteilija Sini Majurin (s.1983) uraa muutaman vuoden. Hän on erikoistunut suupuhallettuun, studiotyönä valmistettuun lasiin. En ollut koskaan erityisemmin kiinnostunut lasista taiteena, vaikka ihailenkin Oiva Toikan, Tapio Wirkkalan ja Nanny Stillin (käyttö)lasin muotokieltä. Sini Majurin lasitaide sai ihastumaan lasiin materiaalina uudella tavalla. En ollut ennen Majurin töitä nähnytkään, että lasin sisälle voi piirtää tarinoita!

Sini Majuri toi kansainvälisesti menestyneitä lasiteoksiaan esille kotikaupunkinsa Kellarikalleriaan. Savon Sanomien haastattelussa Majuri kertoi: " -Jotenkin tuntuu, että työni ovat nyt kotona, Helsingissä ja Suonenjoella asuva Majuri luonnehtii. -Kellarikalleriassa olen saanut ensimmäisen kosketukseni taiteeseen lapsena. Tämä on minulle hyvin merkityksellinen paikka."

Sini Majuri: Miesvieraita, Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.

Majuri pyysi Paikallislehti Sisä-Savon ja sosiaalisen median välityksellä vastaajilta tarinoita kyläilyperinteisiin ja uskomuksiin liittyen. Näistä aineksista syntyi nyt nähtävä näyttely Etiäinen. Teokset on suupuhallettu Riihimäellä, Nuutajärvellä ja Suomenlinnassa.

" -Etiäinen on aavistus, tunne, että jotain tapahtuu tai ihmisen edellä kävelevä etiäinen, eräänlainen fyysisen ihmisen jatke, Majuri kuvailee. (---) -Savolainen kyläilyperinne on hyvin rikas, ja sain kymmeniä vastauksia pohjaksi työskentelyyni ja näyttelyyni. (---) Ikäihmisten kertomuksissa nousivat esille ruokailuvälineisiin liittyvät kyläilyperinneuskomukset, kahvitteluun liittyvä kursailu, juhlakupit, arkikupit ja paremman väen kupit, joista kahvia tarjotaan. -Mitä tapahtuu, jos hopealusikka putoaa lattialle? Haarukan putoaminen lattialle tarkoittaa naisvieraita ja veitsen tippuminen miesvieraita, Sini Majuri mainitsee."

Sini Majuri: Tupa, Riihimäki 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.

Lasin sisälle piirretyt tarinat syntyvät Ruotsissa kehitetyllä Graal-tekniikalla: "Graal-tekniikassa ideana on vangita kuvitus monen lasikerroksen sisään puhaltamalla esine useita kertoja. Lasin sisällä kuva ei koskaan haalistu tai muutu vaan se pysyy samanlaisena jopa tuhansien vuosien jälkeen," Majuri kertoi Ylen haastattelussa 2016. 

Graal-tekniikkaa käyttää myös lasitaiteilija Ella Varvio, joka kuvaili Aamupostin haastattelussa (2018) tekniikan haasteita: "Ensin tehdään pieni aihio, joka kaiverretaan tai kuvitetaan piirtämällä tai maalaamalla. Sen jälkeen aihio puhalletaan uudestaan, jolloin esine ja siinä oleva kuva laajenevat kuin ilmapallo. (---) Tekniikka on todella haastava. Kuva voi venyä ja valua. Kuumuuden on oltava juuri oikea. "

Sini Majuri kirjoittaa viehätyksestään lasiin: "Lasi on yksi avainteknologioista, joista nykymaailma on muotoutunut. Se mahdollistaa näkemisen mikroskooppisen lähelle sekä avaruuden kaukaisuuteen. Lasi on eläväinen materiaali, jonka muovaaminen on taikuutta. Kuuma lasi käyttäytyy kuin hehkuva laava tai juokseva hunaja. Se on pidettävä jatkuvassa liikkeessä, jotta se ei karkaa puhalluspillin päästä lattialle. Sitä muotoillaan vuosisatoja vanhoilla tekniikoilla ja hengityksen avulla. Kun lasi on kesytetty haluttuun muotoon on sillä potentiaali säilyä ikuisesti tai särkyä hetkessä."

Näyttelyssä arvo on annettu myös vahvalle yhteistyölle. Teosluettelossa jokaisen esineen kohdalla mainitaan kuka sen on puhaltanut: "Lasiteosten taustalla on laaja yhteistyö. Kellarikallerian näyttelyn esineet on puhallettu kolmessa suomalaisessa lasihytissä. Riihimäen Mafka&Alakoskessa työskentelvät puhaltajamestari Kari Alakoski ja Marja Hepo-aho ovat toimineet vuosien ajan Majurin luottotiiminä. Heillä on erityinen ja maailman mittakaavassa harvinainen ammattitaito erityisesti massiiviveistosten toteuttamiseen. Nuutajärven legendaarisessa lasikylässä on puhallettu kaksi näyttelyn esinettä Markus Aremon avulla. Lisäksi Majuri työskentelee Suomenlinnan Lasistudio Hytti ry:n tiloissa." 

Sini Majuri: Etiäinen, Suomenlinna 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Sini Majuri.

Graal-tekniikka vaikuttaa huikealta ja lopputulos näyttää hämmästyttävältä. Teokset ovat joka suunnalta katsottuna erilaiset ja valolla on valtava merkitys. Katse löytää joka kulmalta lisää yksityiskohtia.  Kuviin ei saa vangittua teosten koko tarinaa. 

Sini Majuri: Cell 1, Riihimäki 2021. Graal-tekniikka, värilasi, neodyymi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.

Tutustuin näyttelyn taustoihin etukäteen, mutta silti olisin toivonut, että näyttelyssä olisi avattu enemmän niitä etiäisiä, jotka teoksiin ovat vaikuttaneet. Teosten nimet viittaavat tarinoihin, mutta esimerkiksi Cell-teokset avautuivat syvällisemmin, kun Majuri kertoi Savon Sanomien haastattelussa, kuinka koronapandemian aikakausi korostui ihmisten kyläilytarinoissa:
"-Henkilö pohti, voisiko kotona pidettävissä hääjuhlissa puhallettavat saippuakuplat kuljettaa mukanaan koronavirusta. Lehdissä oli mallinnettu hengityspilviä, jotka etenevät  kaupan hyllyjen välissä. Jostakin todella viattomasta ja kauniista on tullut vaarallista, ja aika on ollut monelle perheelle rankkaa. Halusin käsitellä ja tulkita, mutta myös tallentaa tätä aikakautta, mutta en kuitenkaan alleviivata."

Sini Majuri: Kahvi, Suomenlinna 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Graal-tekniikka. Puhaltanut Sini Majuri.

Sini Majuri: Gem, Blue, Riihimäki 2019. Vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. Sini Majuri: Flow, Abyss. Uniikkiväri, Riihimäki 2021. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. 

Graal-tekniikan lisäksi vapaasti muotoillut, suupuhalletut teokset olivat upeita. Värit hehkuivat teoksissa kuin jalokivet. Ihastuksen teoksiin oli havainnut näemmä moni muukin, sillä omat lemppariteokseni oli jo myyty. 

Sini Majuri: Flow, Abyss, yksityiskohta. Uniikkiväri, Riihimäki 2021. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho. 

Jos Sini Majurin nimi on teille vielä tuntematon, niin laittakaapa muistiin. Lasitaiteilijan ura on lähtenyt kansainvälisesti huikeaan vauhtiin eikä hidastumista ole havaittavissa. Majuri palkittiin keväällä 2021 neljällä muotoilupalkinnolla A'Design Awardissa Italiassa. Etiäinen -näyttely jatkaa Suonenjoen jälkeen elokuussa Sipooseen, syyskuussa Venetsian lasiviikoille ja keväällä 2022 Taidemuseo Eemiliin Lapinlahdelle.

Sini Majuri: Bumpy-sarja, Suomenlinna 2021. Suupuhallettu, vapaasti muotoiltu lasi. Puhaltanut Sini Majuri. Palkittu hopeisella A'Design Awardilla 2021.  

Lasitaide on ollut itselleni aiemmin vaikeasti lähestyttävä alue, mutta Sini Majurin teosten myötä mielenkiinto lasia kohtaan on kasvanut. Enkä kyseenalaista enää hetkeäkään, etteikö lasitaide olisi taidetta. Majurin myötä olen huomannut kiinnittäväni huomiota myös muihin suomalaisiin lasitaiteilijoihin. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta minusta tuntuu, että lasitaide on edelleen marginaalissa, vaikka Suomessa on huikeita (nuoria) lasitaiteilijoita. Medioihin kaivattaisiin vain enemmän näkyvyyttä, kuten taiteelle ja kulttuurille muutenkin. 

Näyttely sai aikaan valtavan hyvänolon ryöpyn ja halun nähdä lisää. Jos lasitaide ja -tekniikka kiinnostavat, suosittelen seuraamaan Sini Majuria (@sini_majuri) ja Mafka&Alakoskea (@mafkaalakoski) Instagramissa. Siellä on mm. upeita videoita lasinpuhalluksesta.

Sini Majurin Etiäinen on esillä Suonenjoen Kellarikalleriassa 24.6.2021 saakka.

Sini Majuri: Orinnoro (Vihreä, Kulta, Musta), Riihimäki 2021. Suupuhallettu lasi. Puhaltanut Kari Alakoski, Marja Hepo-aho.

Lähteet:

"Sini Majuri - Etiäinen 2.-24.6.2021", Kellarikalleria, Suonenjoki, näyttelytiedote

"Palkittu Sini Majuri toi veistoksensa kotiin", Savon Sanomat 2.6.2021

"Suomalaistaiteilijan maine kiirii maailmalla - uniikit lasiveistokset yhdistelevät perinteistä lasinpuhallusta ja sarjakuvaa", Yle 3.9.2016  

"Lasimuseossa pääsee näkemään Ankkalinnan pimeän puolen sekä harvinaista Graal-tekniikkaa", Aamuposti 12.9.2018