Säihkyvää asennetta

Vuosi sitten kirjoitin synttäripostauksessa, että "Uuden vuoden lupausten tekeminen tuntuu vaikealta, sillä (---) voisin hetken nauttia siitä mitä minulla on". Ja niin tein. Kulutin kulttuuria ja osasin nauttia siitä mitä minulla oli. Se oli hyvä, sillä marraskuussa saatu tieto työajan leikkaamisesta tuli sokkina.

Tämän vuoksi ajattelen nyt, että alkanut vuosi tarvitsee ekstraripauksen säihkyvää asennetta ja Abraham Lincolnia lainatakseni: "Pidä aina mielessäsi, että oma päätöksesi onnistua on onnistumisessa tärkeintä."

Työkaveri lahjoitti ennen joulua minulle tällaisen "onnistujan paketin".

Pelko ja epävarmuus tulevasta ovat hiljalleen vaihtuneet varovaiseen uteliaisuuteen ja odotukseen kaikkea tulevaa, ja sen tuomia mahdollisuuksia kohtaan. "Hyviä asioita elämässä ei saa erillään, ne tulevat muun mukana."

Joululahjakirja tunteiden maailmanhistoriasta on osoittautunut mielenkiintoiseksi tietokirjaksi.

Asia, jota toivon tänäkin vuonna toteuttavani on edelleen sama kuin viime vuonna: "Toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein." Tässä maailmanajassa toisten huomioiminen, auttaminen, kuunteleminen ja kyky haluta ymmärtää toista - toisinkin ajattelevaa - tuntuu aiempaa tärkeämmältä.

Hyvää alkanutta vuotta ja kiitos, kun olette olleet matkassani mukana!

Henna

Anna hyvän kiertää

Värit ilahduttavat usein. Saija Starr: Saaressa, onnellisena, 2024, öljy kankaalle.

Minut saa lähtökohtaisesti helposti ilahtumaan ja hyvälle tuulelle. Iloa voi aiheuttaa yksityiskohta maisemassa, toisen asu, kohtelias ele, huomaavaisuus tai positiivinen lause. Huumori saa iloiseksi hieman toisella tavalla, mutta sekin kuuluu tähän samaan kategoriaan.

Olen vuosien varrella tietoisesti opetellut pysähtymään iloa tuottavien asioiden äärelle ja sanomaan niistä ääneen. Sitä kautta hyvä olo leviää, vaikka vain hetkeksi. Tässä on listattuna lähiaikojen mieleenpainuneita ilahtumisen hetkiä.

Naiset junassa

Matkalla Helsinkiin olin junavaunussa, jossa hieman edempänä istui vierekkäin kaksi toisilleen tuntematonta naista. Toinen nainen oli eläkeikäinen ja toisella naisella oli sylissään alle vuoden ikäinen vauva. Ymmärrettävästi matka pienen vauvan kanssa voi tuntua pitkältä, kun lapsi kiemurteli äitinsä sylissä. Lapsi ei tahtonut pysyä paikallaan ja käsivarsille nostelu vaikutti väsyttävän lapsen äitiä. Vieressä istunut nainen alkoi jutella vauvalle ja kiinnittää tämän huomion itseensä. Kun he olivat tehneet vauvan kanssa tuttavuutta pienen tovin vanhempi nainen kysyi lapsen äidiltä, että saako hän auttaa ja ottaa lapsen omaan syliinsä. Vauvan äiti suostui tähän ja loppumatkan vauva viihtyi tyytyväisempänä, kun oli syliä, jota vaihtaa ja enemmän mielenkiintoa ympärillä kuin pelkkä oman äidin syli. Vanhempi nainen jäi junasta aiemmin. Kuulin, kun he hyvästelivät toisensa. Nainen ehti jo muutaman askeleen ovelle päin, kun lapsen äiti huikkasi tälle kiitokset, että "matka olisi tuntunut paljon pidemmältä ilman sinua". He hymyilivät ja olemmat tuntuivat ymmärtävän toisiaan. Tuosta välittyi minulle mukava tunnelma.

Lappu siivoojalle

Hotelliyöpymisen viimeisenä aamuna jätin huoneeseen kiitoslapun englanniksi. Teen tätä silloin tällöin hotelleissa. Saatan etsiä jonkin mukavan mielelauseen tai kirjoitan vain, että arvostan hänen tekemäänsä työtä ja toivotan hänelle (kuka ikinä lapun sattuu löytämäänkään) mukavaa työpäivää. Tällaisten lopputuloksista minä en ikinä saa tietää, että mitä lapun löytäjä ajattelee. Mutta minua ilahduttaa jo pelkkä ajatus siitä, että toiselle voi saada hyvän mielen myös anonyymisti. Lisäksi tiedän omasta kokemuksesta, että siivousala ja muut matalapalkkaiset ammatit ovat aivan liian aliarvostettuja, vaikka ne pitävät tämän yhteiskunnan pyörimässä. Kukaan ei voi saada liikaa kiitosta työstään.

Jyrki Lammi

Olen vuosia fanittanut enemmän tai vähemmän salaa FM taidehistorioitsija Jyrki Lammia, joka toimii antiikkiliikkeen yrittäjänä Helsingissä. Hän on erikoistunut talonpoikaisesineiden lisäksi kansantaiteeseen, Afrikan, Aasian, Oseanian jne. esineisiin sekä uskonnolliseen antiikkiin ja muinaisesineisiin. Nämä kategoriat kiehtovat myös minua.

Ensimmäisen kerran "tutustuin" häneen aiemmassa työpaikassani lukemalla Lammin artikkelin ja tutkimuksensa metalli-ikoneihin liittyen. Metalli-ikoneista oli tuolloin äärimmäisen vähän kirjallisuutta suomeksi, joten hänen kirjoituksensa tulivat minulle tutuiksi. 

Hieman myöhemmin (2017) Jyrki Lammi kutsuttiin Kuopioon puhumaan seminaariin, jonka teemana oli "Ikonit ja raha". Lammi puhui ammattiinsa nojaten otsikolla "Ikonit kauppatavarana". Kyseistä blogitekstiä on jaettu vuosien varrella tasaisesti erilaisilla Facebookin kauppapaikoilla, joissa ikoneita myydään. Minä tietenkin fanityttönä olin innoissani puheenvuorosta ja siitä, että pääsen tapaamaan Lammin livenä. Yllätys oli suuri, kun esitellessäni itseni, hän kertoi seuraavansa blogiani.

Emme ole Jyrkin kanssa tuon seminaarin jälkeen tavanneet, mutta minulla on ollut vuosia suunnitelmissa, että menisin käymään hänen liikkeessään. Viime Helsingin visiitillä sain vihdoin ja viimein aikaiseksi poiketa Korkeavuorenkadulla. Astuin ovesta sisään ja esittelin itseni. Nyt oli kenties hänen vuoronsa yllättyä vierailustani.

Jyrkin liike sijaitsee lähellä Johanneksenkirkkoa ja Designmuseota, kauniin vanhan rakennuksen kivijalassa. Liike on pienehkö, mutta täynnä kauniisti sommiteltuja  ja erikoisia esineitä. Ilahduttavinta vierailussa oli se, että en jännittänyt tapaamista etukäteen ja juttu luisti hyvin. Iän myötä olen huomannut, että tuntemattomillekin ihmisille jutteleminen on helpompaa kuin nuorempana. Sitä osaa suhtautua toiseen inhimillisemmin, ihan tavallisena ihmisenä, titteleistä huolimatta. Pidän Jyrkin maanläheisestä tavasta suhtautua esineisiin, siinä missä omani on edelleen entisen museotyöntekijän tapaan analyyttisen jaotteleva ja pohtiva.

EMMAN henkilökunta

Vierailin pitkästä aikaa Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa. Viime kerrasta oli ehtinyt vierähtää huikeat 16 vuotta. Nyt vierailusta tuli ajankohtaisempi, kun sain kutsun vierailla museossa. EMMAn kokoelmakoordinaattorina toimiva Lotta otti minuun keväällä yhteyttä, koska hän halusi kuulla nykyisestä työstäni sairaalan ja hyvinvointialueen taideasiantuntijana. Pidimme hänen ja amanuenssi Nannen kanssa Teams-tapaamisen.

Tapiolan metroasema. Kim Simonsson: Emma jättää jäljen, 2016. EMMA - Espoon modernin taiteen museon kokoelma.

Lupasin olla Lottaan yhteydessä, kun seuraavan kerran vierailen Espoossa. Näyttelykeskus WeeGee, jossa EMMAkin sijaitsee, on valtava ja täynnä upeita näyttelyitä, joista kirjoitan vielä myöhemmin erikseen. Ilmoitukseni vierailusta tuli Lotalle melko lyhyellä varoitusajalla, joten en olettanut, että tapaaminen sopisi hänen kalenteriinsa. Tästä huolimatta yllätyin ja ilahduin melkoisesti, sillä minua oli vastaanottamassa melkoinen komitea. Lotta oli saanut mukaansa Nannen lisäksi kokoelmatiimistään vielä Katjan ja Tuomaksen.

EMMAn henkilökunta otti minut lämpimästi vastaan ja antoi aikaansa. Juttelimme pitkän tovin kokoelmista, sen hoidosta ja sisällöstä sekä kokoelman haasteista, joita itsekin kohtaan hyvinvointialueen taidekokoelman kanssa. Oli ihana keskustella pitkästä aikaa oman alan ammattilaisten kanssa ja jakaa hyviä ja vähemmän kivoja työnäkökulmia. Kiitos Lotta, Nanne, Katja ja Tuomas! Tällaisista kohtaamisista saa aina energiaa pitkäksi aikaa.   

Asukommentti Ateneumissa

Koen saavani pukeutumisestani kenties tavallista suomalaista enemmän positiivista palautetta. Silti se yllättää ja ilahduttaa joka kerta todella paljon. Olen oppinut jo melko hyvin pois sellaisesta itsensä vähättelystä, kun saan osakseni ulkonäköön liittyviä kivoja kommentteja. Se, että jättää sanomatta, että "tämä nyt on vaan tällainen kirppislöytö" tai jotain sen tapaista, ja vastaa vain lyhyesti ja hymyillen "kiitos", antaa usein myös kommentin jättäneelle mukavamman mielen, kun kiitoksella vastaanotan ja hyväksyn hänen sanansa. Tässä monella lienee vielä opettelemista.

Olin Eero Järnefeltin näyttelyn jälkeen Ateneumin valohallin aulassa matkalla museokauppaan, kun viereeni tuli vanhempi nainen. Hän sanoi, että oli katsellut minua kauempaa kahvilan puolelta jo hetkisen ja päätti, että hänen on pakko tulla sanomaan, kuinka kaunis asuni on ja kuinka kuulema "hehkun ympäristön keskellä". Minulle tuli kommentista kylmät väreet ja oli vaikea olla herkistymättä, kun nainen oli niin vilpittömän ilahtunut asustani. Yllättävää minusta oli se, että kommentti tuli Helsingissä, jossa on niin paljon persoonallisesti pukeutuvia henkilöitä, että en koe siellä erottuvani joukosta samalla tavalla kuin Kuopiossa.

Kun nyt kuitenkin mietitte, että minkälaisesta asusta oli kyse, niin tämä kokonaisuus. Tästä samasta asusta tuli positiivista palautetta tuntemattomalta naiselta Kuopion Tokmannilla, jossa kuva on otettu.

Kiitin naista ja sanoin hänelle, että hänen sanansa tuntuvat todella hyvältä, ja että käsivarsissa kulkee kylmät väreet. Kohtaaminen tuntui olevan yhtä lämminhenkinen ja ilahduttava molemmille osapuolille. Tämä oli hyvä muistutus siitä, kuinka tuntemattomille pitäisi aina muistaa kertoa, jos jokin heissä ilahduttaa. 

Napin painaminen

Kuten aluksi mainitsin, innostun ja ilahdun helposti hyvin pienistäkin asioista. Tällä viikolla sain kokea sisäistä riemua ja arjesta irrotettua iloa, kun kuljetimme töissä taideteoksia pienellä kuorma-autolla. Olen ollut tilanteessa useasti, mutta nyt oli ensimmäinen kerta, kun kysyin, että saanko minä painaa napista, että auton takana oleva luukkulava(?) laskeutuu alas. Kuljettajana toiminut mies vähän naureskeli innostukselleni (työskentelemme toistemme kanssa tasaisesti, joten hän kyllä tuntee persoonani), kun osasin eri napeilla ohjata luukun avautumaan ja laskeutumaan. 

Kerroin tästä jälkikäteen innoissani kahvihuoneessa työkavereilleni. Yksi naurahtaen kertoi, että tilanteesta tulee mieleen se, kun joissain hotelleissa esimerkiksi on hisseissä ohje, että "mikäli hississä on lapsi, eivät aikuiset saa painaa hissin nappeja". Mikäli kuorma-autossa on mukana Henna, tulee hänelle antaa mahdollisuus painaa nappeja.

Suklaamuna

Tällä viimeisellä tapahtumalla leijailen ilahtuneena viikkoja, kenties pidempään. Olin kertonut työkavereille, että tarvitsen erääseen työhyvinvointiin liittyvään ideaan suklaamunien yllätyskuoria. Että mikäli joku syö suklaamunia vuoden sisällä, kukaan ei heittäisi niitä kuoria pois, vaan toisi minulle.

Työkaveri 1 sitten sanoi, että hän ei pidä suklaamunien suklaiden mausta, eikä siksi syö niitä. Minä sanoin, että Kinder-suklaa on ainut hyvä pääsiäismuna, sillä se maistuu oikeasti suklaalta. Tähän työkaveri 2 sitten jatkoi ja ehdotti vitsaillen, että työkaveri 1 toisi meille muille suklaamunia, että me kyllä voidaan ne syödä, ja kerätä siten minulle niitä yllätysmunien kuoria.

Seuraavana aamuna menin töihin ja löysin työpisteeltäni Kinder-suklaamunan. Reaktio oli spontaani riemunkiljahdus ja kyselin, että kuka yllätyksen on pöydälleni tuonut. Muut paljastivat yllätyksen lähteeksi työkaveri 1:n, joka oli vienyt suklaamunia muidenkin edellisen päivän vitsailussa mukana olleiden työpöydille. Tämä aiheutti lisäriemun purkautumisen, sillä kyseinen henkilö on kyllä huumorintajuinen, mutta vähemmän tilanteisiin heittäytyvä. Tämä ele ei ollut tavanomaista hänelle. Siksi riemun purkautuminen sisälläni voimakkaasti aiheutti miltei pakonomaista tarvetta hyökätä halaamaan häntä ja rutistaa kohde ihan rusinaksi, mutta sain vaivoin pidäteltyä itseäni, sillä mietin, että hän ei varmaan enää koskaan tekisi mitään vastaavaa, jos pelottelisin hänet piloille. Tämä huumorista lähtenyt yllätysele oli sellainen, jonka olisin itsekin voinut keksiessäni toteuttaa. Tämä ele meni omalla riemuasteikollani jopa aiemmin kokemani värikynäyllätyksen ohitse.

Kannustan kiinnittämään huomiota arjen pieniin iloihin ja yksityiskohtiin. Niiden avulla hyvää leviää parhaimmillaan muillekin. Minun tapauksessani ainakin niille, ketkä joutuvat todistamaan näitä riemunkiljahduksen hetkiä. Iloa voi jakaa myös pienillä asioilla, kun nostaa vain asioita esille. Minä esimerkiksi jaoin kaikille työkavereille Arjen reippauspalkinnot. Laittakaa hyvä kiertämään.

Synttärityttö kulttuurin keskellä

Uusi vuosi ja uusi syntymäpäivä. Vuosi sitten toivoin vähän rauhallisempaa työtahtia, mutta se toteutui vasta loppuvuodesta. Josko tämä vuosi olisi tahdiltaan sellainen, että aikaa jäisi töiden ohessa muuhunkin mukavaan, nyt kun opinnotkin on saatettu päätökseen.

Behm.

Mount Fool.

Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että sitä muutakin mukavaa on vapaa-ajalla tehty, kun aikaa on vain ottanut itselleen. Kalenteri oli etenkin loppuvuodesta täynnä erilaisia kulttuuritapahtumia. Koronavuosien jälkeen teinkin tietoisen päätöksen, että haluan nähdä ja kokea kulttuuria nyt, kun siihen on taas mahdollisuus. Monet lienevät tehneet samoin, sillä ainakin museokentältä on kuulunut hyviä uutisia, että kävijäennätyksiä on rikottu.

• Viime vuonna kulutin Museokorttia 28 kertaa. 
• Galleriavierailuja ja Museokortin ulkopuolisia näyttelykohteita en ole tilastoinut, mutta niitäkin lienee ainakin parisenkymmentä.
• Teatterissa vierailin 12 kertaa.
• Yksittäisiä musiikkikeikkoja kertyi ainakin 14.
• Elokuvateatterikäyntejä noin 7.
• Yksi stand up -ilta.
• Kuuntelin livenä Anna Kortelaisen ja etänä Liisa Väisäsen kulttuuriluennot.
• Osallistuin Pohjois-Savon kulttuurifooruumiin (osittain työjuttu).
• Osallistuin Savilahden Valoilmiö -tilaisuuteen, jossa esiteltiin alueelle hankitut julkisen taiteen teokset.

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito.

Jätin listauksen ulkopuolelle töihin ja opintoihin liittyvät kulttuuritilaisuudet ja omat luennot, vaikka välillä rajan vetäminen siihen, mikä on työasia ja mikä kuuluu vapaa-aikaan, on vähän häilyvää. Koen, että molemmat puolet tukevat toisiaan, kun liikun kulttuurin parissa. "Vapaan" kirjallisuuden lukeminen on jäänyt vähemmälle, sillä opintojen ja töiden ohessa lukeminen on tuntunut vaivalloiselta. Tähän haluaisin tänä vuonna panostaa enemmän.

Uuden vuoden lupausten tekeminen tuntuu vaikealta, sillä tässä hetkessä liika tavoitteellisuus tuntuu tukahduttavalta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että on hyvä juuri näin. Koen, että tärkein ammatillinen saavutukseni oli aikoinaan taidehistorian opinnoista valmistuminen (sillä se oli usean vuoden ajan isoin haaveeni), ja kaikki mitä on tapahtunut sen jälkeen, on ollut vain plussaa. En sano, etteikö haaveita ja tavoitteita olisi edelleen eri elämän osa-alueilla, mutta nyt tuntuu, että voisin hetken nauttia siitä mitä minulla on. Mielestäni elämä juoksee ohi, jos koko ajan vain tavoittelee jotain, eikä koskaan pysähdy huomaamaan, mitä kaikkea on jo saavuttanut. Eikä niiden saavutusten tarvitse olla elämää suurempia. Itse toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein. Sillä tavoitteli tässä maailmassa mitä tahansa, harva meistä lopulta saa mitään puhtaasti yksikseen tekemällä. En minä ainakaan.

Lempeyttä ja myötätuntoa alkaneeseen vuoteen!

Syksy

Tähän mennessä syksy on ollut todella upea. Ensin oli lämmintä pitkään ja nyt kuivaa ja aurinkoista. Maisemat ovat kannustaneet ulkoilemaan ja keräämään kaikki auringonsäteet talven varalle.

Sen verran alkava pimeys kuitenkin jo painaa, että aloitin aamuisen kirkasvalokauden. Meikkaan ja laitan hiukset kirkasvalolampun äärellä, joten valohoito tulee siinä samalla huomaamatta. Kokeilin kirkasvaloa aikoinaan ystävän suosituksesta. Muistan, että marras-joulukuun pimeydessä havahduin siihen, että olin alakuloinen, väsynyt ja iltaisin itkuinen, vaikkei sille ollut mitään varsinaista syytä. Jonkinlainen kaamosmasennus kai se oli. Aamuiset valohetket auttavat heräämisessä ja aktivoivat aivojani siten, että toiminnallisuus säilyy talven yli. Tiedän, että toisille kirkasvalolamput ovat höpöhöpö-juttuja. Minulle sillä ei ole niin väliä. Vaikka huijaisin aivojani uskomaan, että valo toimii, se riittää, jos saan sillä elettyä paremmin pimeän kauden läpi.

Aamuisin kaipaan lisävaloa, mutta iltaisin huomaan viehättyväni hämärästä. Kotona on kivempi sytytellä tunnelmallisia seinävalaisimia kuin kirkkaita kattovaloja. Samoin kynttilät astuvat mukaan jo tässä vaiheessa ja poltan niitä ahkerasti jouluun saakka. Vielä ei ole aloitettu kodin lämmityskautta, mutta uunien lämmityskin tuo tunnelmaa kotiin.

Huomaan, että etsin uudenlaisia energianlähteitä pimeän tullen, kun sitä ei saa enää auringosta. Tämän vuoksi pitää keksiä kivaa tekemistä, ettei jämähdä vain neljän seinän sisälle. Valoisa aika katoaa kohta lähes kokonaan, kun se menee ohi työpäivän aikana. Sen vuoksi olen varannut lyhyitä kulttuurimatkoja pitkin pimeää talvea, että on aina jotain mitä odottaa. Pidän talvesta, joten en ole koskaan kaivannut etelän aurinkoon keskellä kaamosta. Se pimeys ja loskavaihe on pahinta. Lumen tultua maisema on taas kaunis ja tuo iloa ulkoiluunkin.

Hämärässä on taas hyvää aikaa kirjallisuudelle. Pitkästä aikaa toivon, että saan lukea läpi talven, kun (toivottavasti) töissä jatkuu rauhallisempi työtahti. Viime vuonna aika lokakuusta 2022 maaliskuuhun 2023 olivat elämäni kiireisimmät ja stressaavimmat kuukaudet työelämässä. Toivottavasti sellaiseen ei tarvitse ihan heti palata. Tällä hetkellä on kesken työkaverilta lainattu Juha Hurmeen Niemi, joka on aihesisällöltään mielenkiintoinen, mutta puristettu täyteen niin paljon tietosisältöä, että lukukokemus on raskas. Tällä viikolla työkaveri kysyi: "Kuinka Niemi edistyy?", johon vastasin, että "Älä kysy, ei se oikein edisty". Mutta aion lukea sen. Edistyy hitaasti, mutta varmasti.

Huomaan myös, että syksyn tullen etsin levyhyllystäni tummempia sävyjä. Melankoliset metallilevyt käsittelevät pimeän tullen omaakin melankoliaa. On etuoikeus, että Suomessa on neljä vuodenaikaa, joista jokainen tuo arkeen ja elämään oman merkityksensä.

Näihin kuviin on ihana palata, kun maa on valkoinen ja pakkaset paukkuvat.

Kesämuistoja

Nyt kun ollaan jo reilusti syyskuun puolella, voin puhua syksystä. Oman kesäloman viettäminen elokuussa tarkoitti sitä, että kesästä piti osata nauttia myös töiden lomassa. Muutaman kerran on nimittäin käynyt niin, että kun loma on ollut loppukesästä, alku- ja keskikesä ovat menneet ihan ohi, kun on painanut töitä ja odottanut omaa lomaa. Sitten kasaantuu valtavat odotukset "kesän suorittamisesta" muutamassa viikossa. Ja eihän se niin toimi. Tai ei se ainakaan kovin rentouttavaa ole.

Sanoin kesällä rohkeammin kyllä spontaaneille ehdotuksille ja ideoille, tein lyhyitä päivän-parin matkoja tapaamaan ystäviä ja katsomaan kulttuuria. Aluksi tuntui kamalalta rahan tuhlaamiselta maksaa hotellihuone vain itselle, kunnes tajusin, että juuri niin pitikin tehdä. Tuntui hyvältä ja rentouttavalta hemmotella itseään museopäivän päätteeksi hyvillä yöunilla ja valmiilla aamupalalla.

Sen varsinaisen kesäloman tärkein tavoite olikin sitten vain olla. Haaveeni oli lukea kirjoja ja antaa niille oikeasti aikaa. Tuntui uskomattomalta, että oli useampi tunti aikaa vain lukea. Tuli toki tehtyä muutakin, niin kuin se Lohjan retki, mutta kirjallisuustavoite täyttyi. Nautin muun muassa Anu Kaajan Rusetista,  Astrid Lindgrenin Saariston lapsista ja Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä. Näiden lisäksi olen lukenut sairaalataiteeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta näistä lisää myöhemmin.

En ole aiemmin kovin usein vieraillut kesäteattereissa, mutta muun muassa työkavereiden suosituksesta aloin tänä kesänä tutkia teatterikalentereita enemmän. Kävin katsomassa Pesänjako-esityksen Nilsiän Louhosareenalla, Onnen Maan Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterissa sekä Vain muutaman huijarin tähden Koljonvirta Teatterissa. Eniten sykähdytti ajankuvalla ja näyttelijävalinnoilla Onnen Maa.

Kaiken tämän keskellä maalaamis-, öljyämis- ja rakennuspuuhat jäivät osittain kesken tai niitä ei koskaan aloitettu. Mutta kuten nyt jo edesmennyt naapurin pappa asian ilmaisi: "Ne hommat eivät mihinkään katoa. Ehditte tehdä ne ensi kesänä, tai sitä seuraavana". Tärkeintä lienee, että mennyt kesä jää mieleen mukavana kokonaisuutena suunniteltuja ja suunnittelemattomia muistoja.

Synttärityttö

Tammikuun tyttö astui tänään "uuteen aikaan", sillä synttäripäivän lisäksi siirryin töihin mennessäni Pohjois-Savon hyvinvointialueen työntekijäksi. En tiedä mitä kaikkea uudistus tuo kenties tullessaan, mutta katsotaan päivä kerrallaan.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia tänäkään vuonna, vaikka useamman vuoden ajan muistan aina vuoden alussa toivoneeni, että osaisin ajatella vähän enemmän itseäni ja omia rajoja. Opettelua tarvitaan edelleen, mutta se on välillä vaikeaa, kun olisi niin paljon kaikkea kivaa missä haluaisin olla mukana - ja nähdä ja kokea. Nyt ajattelin itseäni ja hain kauppahallista synttärikukat. Liian harvoin tulee ostettua itselleen kukkia, vaikka mielelläni ostan niitä muille. Annoin floristille vapaat kädet ja lopputulos on kaunis.

Haluaisin toivoa, että alkanut vuosi tuo mukanaan rauhallisemman ja tasapainoisemman maailmantilanteen, mutta valitettavasti se ei ole omissa käsissäni. Se mihin voin vaikuttaa, on oma käyttäytymiseni ja se kuinka kohtelen muita. Uskon sen heijastuvan myös muihin, sillä ei minulla muuten olisi niin sydämellisiä ihmisiä ympärilläni.

Seija Ulkuniemi: Sarjasta Vessaviisautta Valsalta I, 2017, yksityiskohta.

Hymyillen vuoteen 2023!

Hurmioitunut somessa ja siviilissä

Blogiini on alkanut virrata enemmän seuraajia, vaikkei heistä usein jää muuta tietoa kuin numero sivulataushistoriaan. Samoin huomaan vierailijoiden määrän nousseen myös työprofiilin puolella. Suhtaudun tähän huomioon edelleen kaksijakoisesti. Koen ammatillisesti hyvänä, että saan levitettyä tietoa sairaalataiteen merkityksestä ja omasta osaamisestani sekä kiinnostuksestani kulttuuria kohtaan.

Samalla mietin sitä, kuinka paljon uskallan itsestäni kertoa, että säilytän turvallisen yksityisyyden kodin, perheen, ystävien ja työkavereiden kesken. Tämän saman aiheen kanssa kipuilin aika tarkalleen jo vuosi sitten tekstissä "Kyllä minä Hennan tiedän". Lukijamäärien kasvaessa olen joutunut miettimään sitä, kuinka paljon tuon esiin kotijuttuja (kuvia kodista) ja esimerkiksi työkavereita, että molemmissa tapauksissa tarvittava (kaikkien osapuolten) yksityisyys säilyy.

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin pysynyt hengissä juuri sillä, että taide- ja kulttuurijuttujen lomassa saan kirjoittaa myös arkisemmista aiheista. Arki antaa loputtomasti mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi taidejuttujen lomaan. Ja kuten kävijätilastot ovat osoittaneet, esimerkiksi humanisti- ja insinöörimaailman "yhteentörmäykset" kiinnostavat lukijoita.

En minä tavallisesti osaa ajatella sitä, ketkä kaikki blogiani mahdollisesti lukevat. Kirjoitan edelleen lähtökohtaisesti itselleni ja itseäni varten, koska haluan tallentaa jonkin hetken ja ajatuksen. Tehdä siitä itselleni muistijäljen. Nyt kun blogin kävijätilaston numerot ovat alkaneet saada yhä useammin kasvoja, ja minua tullaan tervehtimään siviilimaailmassa, tilanteet vähän ujostuttavat. (Jolloin haluaisi piilotella pimeässä.)

Koen olevani helposti lähestyttävä ja hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta onhan se myönnettävä, että asetelma on outo. Että joku täysin tuntematon henkilö tunnistaa ja tietää minusta jotain ilman, että minä tiedän hänestä yhtikäs mitään. Tiedostan, että aika-ajoin minua tuijotetaan missä nyt milloinkin liikun. Mutta en tiedä johtuuko tuijottaminen värikkäästä pukeutumisesta vai siitä, että joku tunnistaa minut blogin takaa.

Tuijottaminen tuntuu välillä epämukavalta (riippuu mielialasta), jonka vuoksi pidän siitä, että seuraajat ovat aiempaa enemmän uskaltaneet tulla tervehtimään. Vaikka se tuntuu oudolta ja vähän ujostuttaa, se tuntuu kuitenkin mukavammalta kuin tuijottaminen, koska silloin siitä väliltä rikkoutuu sellainen epämääräisyyden kupla. Voidaan molemmat tervehtiä reilusti ja kysyä, että mistä tunnemme/tunnet minut. Ja kaikki tähänastiset tilanteet ovat olleet onneksi positiivisia.

Minua on pysäytelty kaupoissa, parkkipaikalla, näyttelyissä ja kirppareilla. Tänään oli itse asiassa jopa kaksi eri tilannetta, joissa juttelin henkilöiden kanssa, jotka tunnistivat minut somesta/blogista. (Terveisiä, jos tunnistatte itsenne!) Vaikka se tuntuu kummalliselta, se tekee tilanteesta myös tasa-arvoisemman, koska toinenkin "paljastaa samalla itsensä". Näyttää kasvonsa. Hän ei ole enää pelkkä "numero kävijätilastossa".

Välillä mietin myös sitä, että millaisen kuvan blogi antaa minusta niille, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti. Kuinka paljon blogi kuvastaa sitä mitä todellisuudessa olen? Koen olevani kirjoittaessani aito, mutta jokainen ymmärtänee, että blogi on vain yksi osa minua. Silti ajattelen itsekin, että jollain lailla tunnen muita blogikollegoja, vaikka emme olisi koskaan tavanneet. Vuosien seuraaminen ja toisen "äänen kuunteleminen" tutustuttaa lukijan kirjoittajan sisäiseen maailmaan.

Siellä on iso joukko seuraajia, jotka olette lukeneet Hurmioitunutta monta vuotta. 

Luulen, että olette aika hyvin tutustuneet minun sisäiseen maailmaani.

Näkyvästi värikäs vai pimeässä piilotteleva?

Värikästä pukeutumista on käsitelty täällä useasti eri yhteyksissä. Eräs keskustelu puolitutun henkilön kanssa lähti siitä, että hän kommentoi keltaista pitsimekkoani. Hän piti mekosta ja siitä, että uskallan käyttää värejä, mutta hänen jatkokommenttinsa laittoi ajattelemaan. Hän kertoi itsekin pukeutuvansa värikkäämmin esimerkiksi syksyllä, mutta mitä pimeämmäksi vuodenaika käy, sitä tummemmaksi hänen pukeutumisensa muuttuu.

En ollut osannut ajatella asiaa näin. Koen itse tarvitsevani värikästä pukeutumista nimenomaan pimeään vuodenaikaan, ettei mieli mustuisi vaatteiden ja valon vähenemisen myötä. Keskustelukumppanin kommentti: "Minulle tuollainen olisi tähän vuodenaikaan liian räikeä", laittoi miettimään, että pimeään vuodenaikaan tummiin asuihin pukeutuminen tuo kai jonkinlaista turvallisuuden tunnetta? Sitä kääriytyy johonkin kuin talviunille, ettei herätä liikaa huomiota? Tiedostan olevani aika-ajoin "räikeä", etenkin tähän vuodenaikaan. Mutta ajatus oli kiehtova: pimeys ei olekaan aina masentava, vaan kenties myös kodikas ja turvallinen?

Jäin miettimään pimeyden tuomaa turvaa ja huomasin saavani ajatuksesta kiinni. Niin oudolta kuin tämä kenties kuulostaa, minusta on ihan mukavaa lenkkeillä pimeään vuodenaikaan. Jos olen arjessa värikäs, nautin vapaa-ajalla myös siitä, että saan olla välillä täysin anonyymi ja näkymätön. Pimeään aikaan lenkkeillessä se onnistuu; autoilijat ja vastaantulijat harvemmin kiinnittävät toisiin kulkijoihin suuremmin huomiota. Kokonaan näkymättömäksi en sentään uskalla heittäytyä, etten jää auton alle. Ja heijastinnauhat tekevät myös hyvän piilotusefektin, kun autojen valot heijastuvat hehkuen heijastimista. Sitä saa lenkkeillä miltei kasvottomasti.

Tänä aamuna työkaveri kommentoi pilke silmäkulmassaan nähdessään takkini: "Aika kirkas tuo sinun takki... Väri on kirkkaampi, kun noissa meidän turvaliiveissä." Väriä on hankala tallentaa luonnollisesti kuviin, mutta tykkään värikuvauksesta, joka hintalapun yhteydessä luki: vesimeloni.

Näistä tarjolla olevista vaatteiden värivalikoimista olemme puhuneet useammankin työkaverin kanssa. Tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että syksyn saapuessa vaatekaupoista katoaa värivalikoima. Tarjolla on yleensä (esimerkiksi ulkoilutakeissa) vain mustaa, harmaata ja ruskeaa. Siinä on vaikea heittäytyä värikkääksi, kun tarjonta on rajallinen.

Myönnän, että joudun tekemään kenties enemmän töitä sen eteen, että löydän itselleni värikkäitä vaatteita. Olen miltei koko ajan aistit avoinna, jos näen ja löydän jotain värikästä ja sellaista mikä miellyttää. En varsinaisesti siis etsi vaatteita aktiivisesti, sillä olen tyytyväinen tämänhetkiseen vaatekaappini sisältöön, jonka mekkovalikoima on koko ajan tasaisesti käytössä. Mutta juuri tämä vaatekauppojen ja kirppareiden vuodenkierto värityksen mukaan vaikuttaa siihen, että on hyvä olla valppaana silloin, kun sitä väriä on kenties tarjolla.

Kuinkas siellä? Piiloudutteko pimeän tullen mustaan

vai piristättekö itseänne (ja samalla muita) värikkäillä asuilla?

Kesäloma tiivistettynä

Wanhan Haapaniemen ravintolapäivä ja kirpputori.

Ensimmäinen työviikko on takana. Kesäloma oli hyvä ja palauttava, sillä maanantaina ei (yllättävää kyllä), väsyttänyt nousta töihin. Törmäsin toissaviikolla työkaveriin, joka kysyi lomatunnelmia ja sanoin, että on mukava palata töihin. Tai no, töitä olisin voinut vielä hetkeksi siirtää, mutta työkavereita alkoi olla jo ikävä. Maanantaina iltapäivällä alkoi kuitenkin tuntua, että "mikä kesäloma?", mutta tämä oli oma valinta. Tiesin, että asioita pyörii eteenpäin heti elokuun alkupuolelta alkaen, joten lomalta kyytiin hyppääminen vaati jälleen pään pitämistä kylmänä ja asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen.

Jotta se kesälomatunnelma ei katoaisi niin pian, haluan säilöä tänne tärkeitä hetkiä. Raaseporin matkailun lisäksi kesä täyttyi ystävistä ja kotona oleilusta. Sää oli erinomainen, lämmin (helteinenkin), mutta sopivasti myös pilvisiä päiviä maalauspuuhaan.

Lautasella näkyi paljon grillistä ja maasta saatua kotimaista. Sisälle kannoin perennapenkistä kukkia. Selän kanssa oli aiempaa enemmän ongelmia jo ennen lomaa, jotka eskaloituivat lopulta siihen, että suorassa seisominenkin sattui. Kuntoutus jatkuu edelleen, mutta en malttanut olla kitkemättä rikkaruohoja. Se ei tehnyt selälle hyvää, mutta mieli piristyi, kun pihan reunat siistiytyivät. Nyt on puitakin sähkölämmitystä hillitsemään. Edellisvuotisiakin olisi ollut kenties riittävästi, mutta tämä on varmistuksen varmistus tulevan (ja tulevien) talven varalle. Sitä ei koskaan muista, että on se klapien siirtelykin melko fyysistä hommaa etenkin, kun tuntuu, että joka vuosi (kolme edellistä elokuuta) homma sattuu hellepäiville. Seuraavana aamuna tuntui kropassa.

Lukuharrastus jäi valitettavasti vähän ohueksi, mutta ehdin lukea sen tärkeimmän teoksen listallani: Joel Haahtelan Jaakobin portaat. Ihan ok, mutta ei vetäissyt mukaansa samalla tavalla kuin kaksi aiempaa sarjan teosta. Sen sijaan olen selannut anoppilasta tulleita vanhoja sisustus- ja puutarhalehtiä. Edelleen ihan ajankohtaisia juttuja ja ihanan rentoa tekemistä. Voi vain nauttia kauniista kuvista. Ja laittaa sitten lehdet kiertoon tai kierrätykseen.

Parasta mielen puhdistusta oli myös se, että kellarista saatiin kirpparille ja kaatopaikalle kaikki ylimääräinen roina, jota tässä lyhyehkön asumisen aikana on kertynyt yllättävän paljon. Nyt kun asioille sai omat paikkansa, kellarista löytää paremmin mitä tarvitsee. Mutta myönnän, siellä on edelleen tavaraa jota minun pitäisi käydä läpi. Siskoni pyöritteli silmiään, kun raahasin lapsuuskodista laatikollisen vanhoja postikortteja. Jotka pelastin aikoinaan mummolasta. Kuka ihme maailmassa säilöö postikortteja, jotka eivät ole edes tulleet itselle?! (Tiedän, että moni muukin pitää tilannetta varmasti ihan älyttömänä...) Mutta minulla on tästä aivan selkeä visio. Pelastin mummolasta nimittäin myös vanhoja valokuvia, ja postikorttien joukossa on nimiä ja kuvia (kiitoskortteja häistä, rippijuhlista, valmistumisista). Minun on siis tarkoitus jossain vaiheessa käydä postikorttilaatikko läpi siten, että hävitän turhat kortit, mutta kerään kortit, joista saan sukututkimuksellisesti tärkeää aineistoa. Tämä on se museotäti minussa, joka ei lepää siviilissäkään. Siskoni näytti vähän ymmärtäväisemmältä, kun selitin tilanteen, mutta piti säilömistäni ehkä silti vähän älyttömänä.

Ruud van Empel: World #23, 2006. / Kuopion museon luonnontieteellisten kokoelmien uudistettu näyttely.

Kesälomat ovat mielestäni juuri tällaisia juttuja varten. Että saa tehdä jotain, mihin arjessa ei ole aikaa tai kiinnostusta. Ehkä korttien perkaaminen on ensi kesän listalla. Tämän kesän listalla oli myös käydä tutustumassa uudistettuun Kuopion museoon. Samalla kierroksella ehdin käydä katsomassa VB-valokuvakeskuksessa hollantilaisen Ruud van Empelin näyttelyn Illusions of Reality (esillä 2.10.2022 saakka).

Ihanimmat muistot syntyivät yökyläilijöistä, joiden kanssa sai viettää aikaa ihan vain olemalla ja laittamalla yhdessä ruokaa. (Tosin sain esimerkiksi myös ikkunanpesuapua.) Elokuun hiostava ilta vei iltauinnille ja viinilasien äärelle. Pimentyvässä illassa istuttiin terassilla kynttilänvalossa ja katseltiin ukkosta. Juteltiin niin, että aika katosi ja nukkumaan malttoi siirtyä vasta lähemmäs aamukolmea. Keskustelut ovat elämän suola, jos minulta kysytään. Aamulla pöydältä löytyy illan jälkeinen sotku, mikä ei haittaa, kun mieli on vain täynnä hyvää oloa.

Loppulomasta oli suunnitelma palautella unirytmiä lähemmäs arkea, mutta en malttanut, kun päädyin juhlimaan loman lopettajaisia Aavikon keikalle. Kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota, että tunnelma oli sellainen kuin joskus ennen. Silloin ennen, kun ystävien kanssa tanssittiin huoletta väkijoukossa miettimättä, että kuka ympärillä olevista tartuttaa minuun viruksen. Tällaisia keikkakokemuksia on tarkoitus hakea syksyn mittaan enemmänkin, sillä kalenteri on täyttynyt jo aika monesta varauksesta.

Joten kyllä, kesäloma teki tehtävänsä. Sopivasti tekemistä ja joutenoloa, mikä lataa akkuja. Oli kiva lomailla, mutta oli kiva palata töihinkin. Arkitöiden sivussa olen lupautunut pitämään myös luentojuttuja, mitä odotan innolla. Nämä puhujakeikat liittyvät jälleen sairaalataiteeseen, taidehistorioitsijan ammattiin ja urapolun rakentamiseen. Olen kiitollinen, että minua kysytään näihin tilaisuuksiin, sillä jos joku saa kauttani kipinän ja rohkaisua, olen saanut välitettyä sitä samaa kipinää eteenpäin, jotka muut ovat minuun istuttaneet. Saan laittaa hyvän kiertämään.   

Hyvää loppukesää ja alkavaa syksyä!