Empatia on uusi musta

Minulle on aina ollut töissä tärkeää pienet asiat, jotka tuovat iloa arkeen. Varsinainen työ jakaa ykköspaikan työyhteisön ja työkavereiden kanssa, joiden osalta on onneksi aina ollut tuuria. Mutta arkeen tarvitsee iloa, ettei kaikki mene pelkäksi suorittamiseksi. Ja se ilo saattaa syntyä vaikka puuväreistä.

Olin laittanut tilattavien toimistotarvikkeiden listalle puuvärit, koska tarvitsen niitä aika ajoin. Värikoodaan ja väritän asioita esimerkiksi pohjakuvista, tai havainnollistan jotain piirtämällä ja värittämällä itselleni ja muille. Kyllä, ihan kynällä paperille tekniikalla. Oletin, että puuväritoivettani ei otettaisi vakavasti, kun muut käyttävät erilaisia sähköisiä järjestelmiä kaikenlaiseen tekemiseen. Mutta sitten eräänä aamuna tulin töihin, enkä ollut ehtinyt edes päällystakkia riisua:

Huvitti tuon paketin teksti: Colourworld KIDS.

Minä: Ihanaa!! Minulle on tullut puuvärit!
Työkaveri 1: Mitkä....?
Minä: Puuvärit! Minä toivoin puuvärejä, mutta en ollut varma saanko. [Puuvärit tilanneella työkaverilla nro 3 oli reaktioni nähdessään yhtä leveä hymy - hieman yllättynyt kenties - kuin minulla puuvärit nähtyäni.]
Työkaveri 2: Harva meistä kiljahtelee, kun tulee töihin. Tarkoittaako se, että muut eivät pidä työstään?

Tällaiset tilanteet ovat spontaania minua. Silti välillä tuntuu, etteivät kaikki Kiinteistöhallinnossa ehkä vieläkään varsinaisesti ymmärrä miten joku innostua noin pienestäkin asiasta. Nämä ovat niitä hetkiä, kun havaitsen hyväntahtoisia hämmentyneitä hymyjä ja ilmeitä.

Vuodenvaihteessa sininen KYS-nauha vaihtui keltaiseen Pohjois-Savon hyvinvointialueen nauhaan.

Kohta on kulunut taideasiantuntijan tehtävässä kaksi ja puoli vuotta. Kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, etten haluaisi mennä töihin. Myönnän, että on ollut paljon stressaavia ja raskaita päiviä. Viimeisen puolen vuoden ajan on ollut myös riittämättömyyden tunteita, sillä hyvinvointialueuudistus on tuonut yllättävän paljon asioita minunkin työpöydälleni kaikkien muiden töiden lisäksi. Viime lokakuun ja maaliskuun välisellä ajalla olivat työurani kiireisimmät kuukaudet. Ikinä aiemmin en ole ollut tuollaisessa pyörityksessä tuollaisen työmäärän ja aikataulujen kanssa. Siinä rytäkässä menetin osittain sen neonkeltaisen työmaatakin mukanaan tuoman ilon. Toivottavasti vain hetkeksi.

Anni Teppo kirjoitti artikkelin hyvinvointialueiden taiteesta Mediuutiset-lehteen 17.3.2023.

Myönnän, että kuormitin kalenteriani myös sellaisilla asioilla, jotka eivät olisi olleet pakollisia, kuten erilaiset luennot ja haastattelut, mutta juuri ne toivat työn suorittamiselle vastapainoa. Ja KYSin taideasiat ovat saaneetkin mukavasti julkisuutta ja hyvää palautetta. Tavoitteeni työn saadessani oli tehdä sairaalataide näkyväksi ja merkitykselliseksi. Näin on mielestäni tapahtunut.

Kiireestä selvittiin (vähän seesteisempään tilanteeseen) ja taannoinen kahden viikon mittainen pääsiäisloma teki todella hyvää. Aina auttaa sekin, kun saa jotain valmiiksi. Esittelen teille piakkoin viimeisimmän taideprojektin, jonka parissa olen työskennellyt pari vuotta.

Kun puhuu arjessa hyvää ympärilleen, hyvää tulee todennäköisemmin myös takaisin. Näin uskon ja näin tapahtui, kun työkaveri toi kiitossanojen saattelemana minulle Iloisia ajatuksia -magneetin. Olen aina ajatellut niin, että näyttämällä ympärillä oleville ihmisille, että heidän kanssaan on hyvä olla, siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää. Huomautan, että koskaan ei voi aina olla pelkästään mukavaa, ja konflikteja syntyy kaikenlaisissa ihmissuhteissa, mutta niitä ei pidä lakaista maton alle.

Josta päästään siihen, että olen joutunut opettelemaan reklamaatioiden kirjoittamista. Erään toimijan kanssa olen joutunut vääntämään tietyssä asiassa useamman kerran, vaikka valtaosa toiminnasta on erinomaista. Purin tunteitani kahvihuoneessa ja ihmettelin, että miten on mahdollista, että homma ei toimi, vaikka olin käyttänyt lähes viikon työtunnit siihen, että olin toteuttanut kuvalliset, värikoodatut, selkeästi kirjoitetut ja nimetyt ohjeet. Tein ohjepaketin sillä periaatteella, että toimija, joka ei olisi koskaan asiasta kuullutkaan, pystyisi toimimaan ohjeiden mukaisesti.

Työkaveri 1: Voi Henna, sinulla on vielä sellainen lapsenusko, että kaikki menee aina hyvin.

Minä: No niin on! En ymmärrä miten niillä ohjeilla ei voi onnistua? Asiaa ei olisi enää selkeämmäksi saanut!  

Olin reklamoinut hieman samasta asiasta kyseiselle toimijalle aiemminkin. Tämän vuoksi purin asiaa toisena päivänä myös Työkaverille 2. Työkaveri 3 sattui kuulemaan puheeni ja puuttui keskusteluun:

Työkaveri 3: Pitäisiköhän minun vähän katsoa sitä sinun reklamaatiota?

Minä: Ei. Kun sinä sitten kirjoitat liian tylysti.

Työkaveri 3: No juuri siksi. Olisiko se ongelma juuri siinä, että sinä et kirjoita tarpeeksi suoraan ja piirtelet sinne kukkia?

(En piirtele reklamaatioihin kukkia, vaikka värikynät sainkin. :D ) Hän oli ystävällinen tarjotessaan apua, mutta minä haluan selvittää omiin projekteihini liittyvät ongelmat mahdollisimman pitkälle itse. Koska niistä oppii parhaiten. Haluan, että ongelmista syntyvät ristiriidat käsitellään, mutta haluan tehdä sen hienovaraisesti etenkin silloin jos tiedän, että toimijan kanssa tulee tehdä jatkossakin yhteistyötä. Silloin on turha polttaa siltoja takanaan. Mutta myönnän, että reklamaation yleinen tyyli on todennäköisesti erilainen tälle humanistitaustaiselle kuin niille halki-poikki-pinoon -insinööreille, jotka ovat tottuneet tekemään reklamaatioita enemmän. Olen kuitenkin tyytyväinen itse tekemiini reklamaatioihin, koska niissä on päästy hyviin neuvottelutuloksiin.

Olen miettinyt jälkikäteen tuota lapsenuskoa, mikä ei ollut työkaveriltani moite, vaan enemmänkin herttainen toteamus. Sinä nyt olet tuollainen. Lapsenusko tarkoittaa minulle, että on avoin ja uskoo hyvään. Koen tunnistavani tästä jossain määrin itseni, mutta tiedostan myös sen vaaran, että siinä voi päätyä hyväksikäytetyksi. Sen verran sitkeäksi olen vuosien varrella kasvanut, että ylitseni ei kävellä ja tiedostan ammatillisen arvoni, josta osaan pitää kiinni.   

Lapsenusko, herkkyys, empatia. Minusta niistä on hyötyä myös työelämässä, mutta tasapainottamassa järkeä, suorittamista ja päätöksentekoa. Vaikka välillä kauhistelen, miten joku voi ilmaista mielipiteensä niin nopeasti ja suoraan, se on myös asia, jota jollain lailla ihailen. Että kaikkia asioita ei tarvitsisi pyöräyttää sieltä aivojen tunnelohkon kautta, sillä se on välillä henkisesti raskasta. Toisaalta ajattelen, että minä en olisi minä, jos en saisi tuntea kaikkea niin voimakkaasti. En voisi työskennellä taiteen parissa, jos se ei tuntuisi miltään.

Sivusin aihetta aiemmin otsikolla Liian herkkä työelämään.