lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vilpitön mieli

*Yhteistyössä Tammi 
Tammi otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua tutustua Jouni Rannan ja Marko Erolan teokseen Vilpitön mieli - Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (2017). Aihe on ajankohtainen ja olen seurannut sitä sivusta vuodenvaihteesta lähtien. Sinä, joka olet tavalla tai toisella välttynyt kuulemasta sanan väärennetty taide tai nimet Jouni Ranta ja Veli Seppä, teen nopean tiivistelmän. 

Jouni Ranta on entinen taidekauppias, joka iski niin sanotusti kultasuoneen tutustuttuaan Taiteilijaan (Veli Seppä) Forssassa 1982. Taiteilijan käsien kautta ja mm. Jouni Rannan välittämänä Suomeen alkoi 1980-luvun alusta lähtien syntyä uusia Schjerfbeckejä, Edelfeltejä, Järnefeltejä, Gallen-Kalleloita ja käytännössä ihan mitä tahansa. Vuonna 2006 Ranta tuomittiin noin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen väärennetyn taiteen myynnistä, vaikka hän oli ollut poliisin kanssa tekemisissä aiemminkin. Kirjallaan Ranta haluaa kohdistaa kritiikkinsä suomalaisen taidekaupan muihin osapuoliin: huutokauppoihin, gallerioihin, taidemuseoihin ja kulttuuripersooniin. Koko taidekenttä on ollut osallisena väärennösten levittämisessä ja sen mahdollistamisessa. Kirjan ilmestymisen jälkeen Taiteilija Veli Seppä oli syytettynä törkeästä väärennyksestä ja sai lähes kahden vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Hän tunnusti väärentäneensä 104 teosta vuosina 2008-2014, ja tunnustaminen alensi tuomiota yli vuodella. Seppä tuomittiin korvaamaan valtiolle saamansa 40 000 euron rikoshyöty. 

VAROITUS: Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Palataanpa Vilpittömään mieleen. Jouni Ranta aloittaa muistelmansa lapsuudesta ja lainaa ranskalaisen filosofin Denis Diderot'n sanoja: 
 "Jokainen lapsi on pohjimmiltaan rikollinen. (---) Diderot on oikeassa. Rikollinen on kuin lapsi, niin omien halujensa ja tarpeidensa vietävissä, että muiden halut ja tarpeet unohtuvat joskus kokonaan eikä omatunto pahemmin soimaa. Kyky huomioida toiset kehittyy luultavasti jo lapsuudessa, jos kehittyy." 

Rantaa alkoi vaivata jo nuorena ajatus siitä, että hänestä tulisi "vain" duunari:
"Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia saavuttaa mitään erityistä. Minua odottaa jossain samanlainen kultakello, jonka vanhempani saivat yhtiöltä palkinnoksi neljänkymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta. Ahkeruus kiitettävä, huolellisuus kiitettävä, palkka välttävä. Kun mietin tulevaisuuttani, en keksinyt pienintäkään mahdollisuutta nähdä rahaa."

Ranta kirjoittaa olleensa nuorena ujo ja epävarma. Jonkinlainen katkeruus vanhempia kohtaan näkyy muun muassa siinä, etteivät he kannustaneet Rantaa koulunkäyntiin, vaikka matematiikka oli kuulema hänen vahvuutensa. "Olisin pärjännyt koulussa kuin koulussa, jos yhtään olisi siihen suuntaan kannustettu." Tästä huolimatta Ranta näyttää saaneen elämältä kaikenlaista, kunnes jotain taas sattuu. Kirja luo mielikuvan epävarmasta miehestä, joka yrittää kaikin keinoin menestyä ja saavuttaa jotain todistaakseen itselleen ja muille, että hänestä on siihen. Valitettavasti samalla syntyy myös mielikuva kehuskelevasta elostelijasta, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä. Samasta syystä myös hänen väittämiinsä suhtautuu varauksella.

Ranta rakastuu Maailman Kauneimpaan Naiseen, jota muut eivät olleet saaneet valloitetuksi. Nainen oli "sielukas, sympaattinen ja 180-senttinen. Hänellä oli hieno, suojattu sukunimi, jota en enää muista." Ranta pyysi naista tanssiaisiin, ja tämä suostui, mutta Ranta teki oharit juotuaan liikaa ja löydettyään muuta naisseuraa. Lopulta Ranta rakastui tosissaan Maailman Kauneimpaan Naiseen, mutta joutui jättämään tämän siksi, että hänen silloinen tyttöystävänsä oli raskaana. Päädytään naimisiin vastoin tahtoa, perustetaan perhe, ollaan näennäisesti tyytyväisiä elämään ja päästään tavallisiin duunarin töihin. Kunnes Ranta löysi korttipelit, joka oli helppo keino hankkia nopeasti paljon rahaa. Jossain vaiheessa hänen setänsä maanitteli hänet myymään kanssaan sisustustauluja, jolloin Ranta sai ensimmäisen kosketuksen taulumyyntiin, ja lopulta hänestä tuli kiertelevä taulukauppias. 
"En tiennyt taiteesta mitään. En ollut koskaan katsonutkaan tauluun päin. Nyt yhtäkkiä päähäni pälkähti, että oli hienoa myydä taidetta. Taide oli hienoa. Aloin lueskella taidekirjoja ja taiteilijoiden elämäkertoja. (---) Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo."

Ranta käyttää kirjassa Veli Sepästä salanimeä Taiteilija, kunnes henkilöllisyys lopussa paljastuu. Hän sopi ensimmäisen tapaamisen Taiteilijan kanssa Forssan Cumulus-hotellin parkkipaikalle 1982. Taiteilija kaivoi auton peräkontista 1800-luvun naistaiteilijan akvarellin, jonka Ranta sai pikaisesti myytyä. Tästä alkoi kaksikon yhteistyö: Taiteilija toimitti Rannalle suomalaisia mestariteoksia ja Ranta myi ne eteenpäin. Aluksi Ranta ei epäillyt mitään, kunnes huomasi 1800-luvulle signeeraattujen teosten maalin olevan vielä märkää. 

Kirjan nimi on mainio. Ranta myöntää taidekaupan kentällä olleen sekä oikeasti vilpittömiä mieliä että niitä, jotka uskottelivat toimivansa vilpittömästi. Ranta kuuluu jälkimmäiseen ja heihin, jotka huijasivat aidosti vilpittömiä. Hänelle selvisi syy Taiteilijan "ehtymättömään taidevarastoon", mutta ei paljastanut sitä, sillä se olisi tiennyt rahahanojen sulkeutumista.

Ranta syyttää kovin sanoin suomalaisia (osin jo eläköityneitä) taidekentän ammattilaisia siitä, etteivät he(kään) puuttuneet väärennösten ilmiantamiseen, vaikka olisivat olleet siitä tietoisia. Uskon siihen, ettei suomalainen taidekenttä ja -kauppa ole säästynyt epärehellisyydeltä, sillä rahan valta on voimakas. Mutta toisaalta tiedostan myös sen, että 1980-90-luvuilla ei ollut vielä käytössä sellaisia laitteita, joilla olisi saanut erehtymättömästi todistettua jonkin teoksen olevan väärennös. Kirjassa on mukana kuvaliite joistain Taiteilijan tekemistä väärennöksistä, jotka ovat nyt Keskusrikospoliisin omaisuutta ja kuvat on julkaistu poliisin luvalla. Liitteessä on esimerkiksi kuva Ellen Thesleffin maalauksesta, ja täytyy kyllä rehellisyyden nimissä tunnustaa, että vaikka olen tuijotellut Thesleffin teoksia sekä taidemuseoissa että taidekirjoissa todella paljon, en olisi osannut tulkita sitä väärennökseksi pelkästään katsomalla. Nykyisin ei onneksi enää tarvitsekaan, sillä taideteoksen aitouden todentaminen koostuu useamman ammattilaisen yhteistyöstä: tieteen, taiteen ja teknologian yhdistelmästä. Mutta kuvaliite todistaa Veli Sepän olevan taiteellisesti todella lahjakas. Harmi vain, ettei hän malttanut keskittyä luomaan omaa taiteellista uraansa, vaan valitsi nopeamman keinon saada rahaa ratsastamalla mm. kultakauden mestareiden nimillä.   

En pidä Rannan retostelevasta kirjoitustyylistä, mutta mielestäni kirjan ansio on siinä, että asia on nyt nostettu esille. Huutokauppojen, poliisin ja väärennösten tutkijoiden ongelmana ovat olleet kentällä pyörineet väärennökset. Tämän myöntää myös Ranta: "Tuomioitakin tärkeämpää olisi saada pois markkinoilta työt, jotka ovat kiertäneet siellä vuosikausia ja palaavat aina uudelleen myyntiin. (---) Jos aitoudesta on yhtään epäselvyyttä, teoksen myynnistä pitäisi kieltäytyä.(---) Olen toivonut, että Suomeen saataisiin riippumaton komitea tai vastaava, joka tutkisi epävarmoja tapauksia. (---) Jos kyse olisi väärennöksestä, taulu otettaisiin saman tien lopullisesti pois markkinoilta. Yhtään epäilyttävää teosta ei päästettäisi julkisiin tiloihin, huutokauppoihin eikä museoihin. Näin loputon kierre saataisiin katkaistua ja alaa edes vähän puhdistettua."

Rantaa kertoo ymmärtävänsä, ettei ole helppoa toimia auktoriteettinä tällaisessa kokonaisuudessa, eikä tarvittavan tiedon kerääminen tapahdu hetkessä. Hänellä on kuitenkin ratkaisu ongelmaan: "Minä. Olen katsellut kolmekymmentä vuotta Taiteilijan töitä. Erotan hänen maalauksensa yhtä helposti kuin erotan suomen kielen maailman kielten joukosta. Tunnistan heti hänen kädenjälkensä. (---) Logiikka on sama kuin tietoturvallisuusalalla. Kiinni jääneet hakkerit ovat arvokkaita apureita muiden hakkereiden jahtaamisessa. Samalla tavalla minussa on käyttämätöntä potentiaalia väärennösten putsaamiseen pois markkinoilta. Muutama sata taulua saataisiin heti pois markkinoilta, jos ihmiset toisivat niitä minulle katsottaviksi. Eri asia on, tuovatko ihmiset. Suuri osa väärennöksiä ostaneista luultavasti uskottelee itselleen tämän kirjan luettuaankin, että omalla seinällä roikkuva teos on kyllä aito. Kannattaa tieysti uskotellakin, mikäli haluaa jättää lapsilleen arvokkaan perinnön. Kahdenkymmenen vuoden päästä kukaan ei ehkä kyseenalaista taulun alkuperää."

Niinpä, vaikea paikka. Pitäytyäkö vilpittömässä mielessä vai selvittää totuus?  

Keskusrikospoliisin näkökulma taideväärennöksiin.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Lunta ja aurinkoa

Tänään on ollut ihan ihmeellinen sää. Lunta, räntää ja vettä, välillä auringonpaistetta, välillä pilvisen harmaata. Ja tilanteet muuttuivat todella nopeasti. Kaikki huipentui alkuillasta, kun parvekemaiseman vasemmassa reunassa satoi lunta ja räntää, ja samaan aikaan oikeassa reunassa oli kirkaansininen auringonlasku.
Klikkaa suuremmaksi.
Jälleen kerran, en koskaan kyllästy tähän näkymään. ♥

Askeleen lähempänä Roomaa

...sillä sain käsiini passin! Olen iloinen, että sain uusia passini juuri tänä vuonna, sillä kyseessä on Suomi100-passi. Juhlavuoden passissa on 18 aukeamaa, joihin on kuvattu Lapin luontoa. Sivujen oikeassa alareunassa lentää laulujoutsen, joka räpyttää siipiään kun sivuja plärää. Etukannen toiselle puolelle on myös kuvattu joutsenet ja niiden yhteyteen ote Eino Leinon runosta Lapin kesä. Kauniin passin ovat viranomaiset tehneet juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea!

Arjen huomionosoituksia

Yllättävän pitkälle selvisin ilman sairastelua, mutta niin se flunssa vain lopulta iski. Inkivääri, hunaja, tiikeribalsami, nenäkannu, nessut ja vitamiinit ovat olleet tämän viikon teema. Olo on muuten ok, kunhan hengitystiet pysyvät avoinna. 
Torstain olin varmuudeksi kotosalla. Heräsin viideltä ja klo 10 olin jo mökkihöperöitymässä. Ulkona oli ihanan aurinkoinen päivä, mutta piti ottaa rauhassa. Hieman teki kipeää katsoa Instagramista muiden ulkoilukuvia... Onni onnettomuudessa oli se, että ystävä jolla oli myös lievä flunssa tuli kyläilemään, joten sain juttuseuraa ja päivä meni nopeammin. Toisena kaverina oli Anna Kortelaisen uutuusromaani Siemen. Perjantaina palasin töihin, sillä olo oli jo parempi. Kahden tunnin palaveri ja sitä myötä puhuminen eivät kuitenkaan tehneet hyvää ja ääni alkoi kadota. Työkaveri oli ihana ja oli jättänyt termariin kahvia, sillä en ehtinyt kahvitauolle. Lisäksi hän oli jemmannut minulle kahvihuoneesta ylijääneet hedelmät bussieväiksi. ♥      

Tämä muistutti taas kuinka ihana on saada pieniä huomionosoituksia arjessa, jotka tuntuvat pitkään. Tällä viikolla sain itse asiassa huomionosoituksen myös tuntemattomalta. Olin aamulla kävelemässä bussipysäkille ja levitin kävellessäni kuiviin käsiin kookosvoidetta. Kuulin kuinka auto hidastaa takaa kohdalleni. Autossa oleva nainen avasi ikkunan ja kysyi mihin olen menossa, että tarvitsenko kyydin. Sanoin meneväni lähimmälle bussipysäkille, että pääsen siitä suoraan töihin, mutta kiitos kuitenkin. Nainen ilmeisesti luuli, että olin viluissani, kun hieroin käsiäni (kookosvoidetta) yhteen ja tarjoutui antamaan lämpimän autokyydin. En voi muuta kuin todeta, että savolainen lähimmäisenrakkaus ♥.

Kolmas ihana teko oli erään nopean valokuvaustehtävän jälkeen, kun henkilö katsoi suoraan silmiin ja sanoi kiitos Henna. Meillä kiitellään töissä toki puolin ja toisin, mutta tuossa oli jotain erilaista, joka meni ihon alle. Voimakkaammin kohdistettua. 

Flunssa pitäisi saada nujerrettua, sillä alkuviikosta on tiedossa kahden päivän valokuvauskeikka, josta ei voi oikein kieltäytyä. Toivotaan parasta. Ja toivotaan, että ruudun sillä puolen pysytte terveinä! :)

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Käytännöllisiä unelmia lentämisestä

Nuorempi siskonpoikani täytti vuoden. Ostin hänen isoveljelleen jo ristiäislahjaksi grafiikkaa, ja päätin jatkaa samalla linjalla. Isoveli sai viisi vuotta sitten Piia Lehden Suojelusenkelin, tämä pienempi poika nyt Asta Caplanin vedoksen. Käytännöllisiä unelmia lentämisestä oli ihanan hyväntuulinen.
Asta Caplan: Käytännöllisiä unelmia lentämisestä, 2013, viivasyövytys ja akvatinta, 14.8 x 9.9cm, vedos 15/30.
Se toivottavasti muistuttaa olemassaolollaan poikaa siitä, että unelmat voivat toteutua, kun niiden eteen tekee töitä. Ja käyttää hieman mielikuvitusta. ;)

torstai 9. maaliskuuta 2017

Museoarkea

Pitäkää hatuistanne kiinni, nyt olisi tulossa pitkästä aikaa höpöttelypostaus. Saan tuotua nykyisin niin harvoin arkea blogin puolelle, että se täytynee tehdä tällaisissa höpöttelyryöpyissä. Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt ollaan "vasta" torstaissa, sillä olen saanut tehtyä tällä viikolla joka päivä enemmän asioita kuin yleensä viikossa. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Tunnelma johtunee lähinnä siitä, että työtehtävät ovat olleet niin kirjavia. Uusi viikko alkoi ihanassa auringonpaisteessa, kun ajeltiin Valamoon. Siellä viriteltiin yhden sun toisen toimijan kanssa yhteistyökuvioita ja sain samalla pistäytyä myös Konservointilaitoksella. Minulle on aina yhtä taianomaista päästä kurkistamaan niiden ovien taakse, jossa taide tehdään jälleen eläväksi: puhdistetaan, korjataan, liimataan tai maalataan. Joskus haaveilin salaa konservaattorinkin urasta. Yliopistoaikoina ajatus nosti päätään kun kuulin, että kurssikavereissa oli rakennuskonservaattoreita. Minua on kuitenkin aina kiehtonut nimenomaan taidekonservointi. Siinä taide tulee konkreettisesti iholle. Yritin hillitä innostustani, mutta kun näin seinällä herkullisen värisiä pigmenttiputkia, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Että se siitä ammatillisuudesta...
Toisaalta muistin jälleen miksi rakastan myös taidehistorioitsijan alaani ja työtäni museossa. Olen maininnut aiemminkin, että yleisin esineryhmä mistä saan asiakaskyselyjä ovat metalli-ikonit. Ne alkavat olla hieman sellaista tuttua "peruskauraa". Minulla on tallennettuna vastauspohjaluonnos, jota tarvittaessa muokkaan ikonin aiheen mukaan, jotta ei aina tarvitse kirjoittaa samoja asioita alusta alkaen. Huvittavaa tässä on se, että viikon sisällä olen törmännyt sekä huonoimpaan näkemääni valujälkeen että kenties parhaimpaan. Ne mitkä saavat sydämeni sykkimään ovat kuitenkin riisat. Ja tarkemmin ottaen niiden leimat. Saan päästää sisäisen salapoliisini valloilleen selvittäessäni kultaseppämestareita, tarkastusmestareita ja kaupunkileimoja. Riisoissa yhdistyy parhaimmillaan monipuolinen käsityöosaaminen ja materiaalit.
Hiihtolomaviikot näkyvät myös meillä. Ilahduin siitä, että Veera uskalsi kysäistä työvuoroistani hänen vieraillessaan RIISAssa. Olen maininnut aiemminkin, että minua saa kysyä kassalla joko nimellä Henna tai Hurmioitunut - molemmilla saa viestin perille. Jos olen töissä, tulen mielelläni moikkaamaan ja vaihtamaan muutaman sanan. Ja kertomaan museon tärpeistä. Tänään itse asiassa bongasin tutun perheen näyttelytiloista ja poikkesin kokoelmanhallinnasta hetkeksi asiakaspalvelun puolelle.
Kokoelmanhallinta onkin ollut jonkin aikaa pieni stressin aihe. Pienellä henkilökunnalla saa ja joutuu tekemään paljon muutakin kuin mihin sitä etukäteen ajattelisi ryhtyvänsä. Sähköposti ja puhelin tuntuvat välillä olevan se pahin vihollinen. Tämän vuoksi kokoelmalahjoitukset ja talletukset ovat olleet jäissä. Tai itse asiassa ainut mikä on ollut jäissä on oma rajallinen työaikani. Talletuksia ja lahjoituksia otetaan kyllä vastaan (kokoelmapolitiikkaan nojautuen), mutta se haltuunotto luetteloinnin ja inventoinnin eteenpäin viemiseksi on ollut hidasta. Mikä on tietysti stressannut takaraivossa tekemättöminä asioina aina, kun pöydälleni ilmestyy seuraava lahjoitettu esine tai paperi lahjoituksesta. Tällä viikolla tunnen kuitenkin olevani jälleen paremmin kartalla omasta vastuualueestani (esineet). 
Uutena ja vähän jännittävänäkin asiana tuli muutto. Esittelin täällä ja täällä työhuonettani, jonka sain järjestettyä ja lopullisesti haltuuni viime syksynä. Nyt kävi kuitenkin niin, että meillä Karjalankadulla tanssittiin huonekalurumbaa (jälleen kerran), jonka ansiosta sain isomman työpöydän ja hieman isomman huoneen. Asiakaspalvelutilanteissa asiakkaiden tulee mahtua huoneeseen sisälle, ja plussaa olisi tietysti sekin, että he pääsisivät myös istumaan. Entiseen huoneeseen ei oikein mahtunut asiakastuolia, vaikka siitä muuten tykkäsinkin. Nyt tämäkin asia on korjattu.
Niin ahkerasti kuin olen yrittänytkin työni hoitaa, sitä laiskempi olen ollut henkilökohtaisten asioiden hoitamisessa. (Jotain kertoo myös se, että poistin joululiinat pöydiltä vasta viikko sitten...) Keväinen Rooman matka häämöttää kuukauden päässä ja passini meni jo syksyllä vanhaksi. Olen lykännyt ja lykännyt hakuprosessia lähinnä sen vuoksi, etten ole saanut aikaiseksi mentyä valokuvaamoon. Tämä superviikko sysäsi minut vihdoin sinnekin, kun huomasin, että passikuvan ottamisen jälkeen kaiken muun voi tehdä sähköisesti. Sinne pompsahti sähköiset allekirjoitukset, sormenjäljet ja passikuva, joka lähetettiin poliisin järjestelmään suoraan valokuvaamosta. Miten helppoa! Tosin olen aivan varma, että jokin tässä vielä voi mennä pieleen, joten ei nuolaista ennen kuin fyysinen passini on ajoissa kourassa ja istun lentokoneessa nokka kohti Fiumincinon lentokenttää.
Roomaan liittyen pidimme matkakumppaneiden kanssa palaverin alustavista matkakohteista, mutta palataan niihin myöhemmin. Ikuinen kaupunki vaatii katselun lisäksi myös kävelyä, ja löysin tähän tarkoitukseen itselleni täydelliset kaupunkikengät. Haluan omistaa niillekin oman hetkensä.
 Tiedossa kiireinen kevät, mutta mielenkiintoisissa merkeissä!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Väärennettyjä ikoneja?

Suomen ortodoksisen kirkkomuseon ystävät ry:n järjestämässä seminaarissa 18.2.2017 puhui erikoistutkija Seppo Hornytzkyj. Hän kysyi: Onko olemassa väärennettyjä ikoneja? Jyrki Lammi oli aiemmassa puheenvuorossaan todennut, että ikoni on väärennös silloin, kun henkilö väittää ikonia muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Antiikkikauppiaana Lammi on törmännyt monenlaisiin tapauksiin. Hän kertoi kuinka myyjät ovat yrittäneet kaupata hänelle uutta ikonia vanhana. Puupohja on voinut olla oikeasti vanha, mutta siitä on saatettu "pestä" alkuperäinen kuva pois. Tilalle on maalattu kaupallisempi aihe, ja lopuksi ikonin maalipinta on vanhennettu keinotekoisesti. Seppo Hornytzkyj on nimenomaan näiden maalikerrosten paljastamien totuuksien asiantuntija. Hän toimii Kansallisgallerian lisäksi materiaalianalyytikkona RECENART (Research Centre for Art) tutkimustiimissä, joka yhdistää taidehistorian, kemian, fysiikan ja tietotekniikan huippuosaamista ja -teknologiaa taideteostutkimukseen.
Seppo Hornytzkyj esitteli aitouden määritelmää tieteen keinoin. Hän painotti, että tiede kattaa tutkimuksesta vain kolmasosan. Materiaalianalyytikkona hän vastaa teosten kemiallisesta tutkimisesta, mutta aitouden todistamiseen tarvitaan myös taidehistorioitsijoita sekä konservaattoreita. Hornytzkyj'n tutkiessa mikroskooppisen pieniä värihiukkasia, konservaattori tulkitsee näkyviä värikerroksia ja taidehistorioitsija vertaa aihetta, signeerausta ja tekotapaa taidehistorialliseen kaanoniin tai tietyn taiteilijan muuhun tuotantoon. Jokainen on oman alansa asiantuntija ja tiimiläiset todentavat yhdessä teoksen aitouden.
Maalauskankaan (tai puupohjan) päällä olevat kerrokset, joita materiaalianalyytikko tutkii. Kuva: Thaviby Art Advisory.
Ikonin aitouden todentaminen kuitenkin poikkeaa perinteisestä taiteesta. Venäläisiä ja slaavilaisia ikoneja ei signeerata (toisin kuin esim. kreikkalaisia), ja kaikki ikonit maalataan aina kaanonin mukaan, joten taidehistoriallisesti aitouden todentaminen on miltei mahdotonta. Tällöin tiede ottaa tutkimuksessa suuremman roolin. 
Hieronymus Boschin väripaletin pigmentit vuosina 1450-1516. Maalaus: Himojen puutarha, n. 1504. Kuva: Pigments through the ages.
Hornytzkyj'n mukaan väriainehiukkasten tunteminen on tärkeää. Värejä voidaan käyttää karkeaan ajoittamiseen, sillä jokaisella värillä on elinkaarensa. Hän puhui innovaatioiden diffuusiosta. Uuden asian, kuten tietyn väriaineen, tuleminen markkinoille tarkoittaa sitä, että sen parissa työskentelevät ensin varhaiskokeilijat, sitten alkuinnostujat, seuraavat innostujat ja lopuksi ns. "mattimyöhäiset". Hornytzkyj käytti esimerkkinä pariisinvihreää (Cu3(AsO3)2), jota on käytetty taiteessa aina 1800-luvulta 1930-luvulle asti. Innovaatiodiffuusion tavoin pariisinvihreälläkin oli elinkaarensa. Tuona ajanjaksona pariisinvihreää on käytetty seuraavasti:

99,9 % pariisinvihreästä esiintyy taiteessa vuosina 1836-1934.
99% pariisinvihreästä esiintyy taiteessa vuosina 1851-1920.
95% pariisinvihreästä esiintyy taiteessa vuosina 1862-1909.
Värien elinkaaria. Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Tällaisilla väriainehiukkasten esiintymiskaavoilla voidaan määritellä teoksen ikää. Toisaalta väriainehiukkaset paljastavat myös sen, mikäli väreillä yritetään huijata. 1800-luvun tyyliin maalattu teos ei voi olla 1800-luvulta, jos siinä on käytetty vasta 1900-luvun puolella kehitettyjä väriaineita. Pariisinvihreää ei esimerkiksi ole käytetty enää 1930-luvun jälkeen, sillä se sisältää arseenia ja se todettiin terveydelle vaaralliseksi.    
Lapis lazuli luonnonmateriaalina, josta valmistetaan ultramariinia. Pigmenttihiukkaset ovat suuria palasia. Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Tiede on onneksi askeleen edellä väärentäjiä, sillä vaikka taiteilijat käyttäisivät aitoja ja vanhoja materiaaleja aina väriaineista kankaisiin ja kiilapohjiin, nykyisyyttä ei pääse pakoon. Hornytzkyj kertoi, että paraskaan väärentäjä ei onnistu maalaamaan teosta niin nopeasti, ettei maalipintaan leijailisi ja tarttuisi hengitysilman epäpuhtauksia. Ja nämä hiukkaset ovat erilaisia 2010-luvulla kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Taidehistorioitsijat ja konservaattorit eivät pysty näitä havaitsemaan, mutta materiaalianalyytikko pystyy poimimaan värin seasta sinne kuulumattomia hiukkasia.
Käsin murskattu ultramaniini, pigmenttihiukkaset ovat vielä suurehkoja. Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Teollinen tuotanto on myös antanut värihiukkasille erilaiset muodot. Vanhoissa väreissä hiukkaskoko on suurempi kuin teollisesti tuotetuissa väreissä, vaikka kyseessä olisi muuten sama ultramariinin sininen. Ennen värit hierrettiin morttelissa käsin, jolloin pigmenttihiukkaset jäivät suuremmiksi.
Teollisesti valmistettu ultramariini, jossa pigmenttihiukkaset ovat pieniä murusia. Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Seppo Hornytzkyj näytti luentonsa lopuksi esimerkkejä ikoneista, jotka ovat tieteellisesti katsoen "väärennöksiä". Väärennöksiä on lainausmerkeissä siksi, että termi on hankala esimerkiksi silloin, jos ikonin alkuperäinen kuva on "pesty" pois ja tilalle on maalattu kokonaan uusi aihe. Tällöin ikoni toimii kuten sen pitääkin: pyhä kuva toimii rukouksen välikappaleena. Hornytzkyj ei ottanut kantaa siihen, menettävätkö ikonit pyhyytensä tieteellinen tutkimuksen myötä. Suurin osa esimerkeistä oli siis sellaisia, ettei ikonin muutosta tai alkuperäistä muotoa voi paljain silmin nähdä.
Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Yllä oleva ikoni on väärennös. Vasemmalla puolella näkyy se mitä katse havaitsee (Hellyyden Jumalanäiti), oikealla puolella se mitä röntgenkameralla saa näkyviin (Hodigitria, Tiennäyttäjän Jumalanäiti). Tieteellisen tutkimuksen mukaan alla oleva ikoni on maalattu välillä 1921-1930, mutta joku on halunnut myydä sen vanhempana. Päälle on maalattu myyvä aihe hieman kansanomaiseen tyyliin toteutettuna. Maalin alta kuultaa kuitenkin selvästi Kristus-lapsen sädekehä.
Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Seuraavassa esimerkissä Hornytzkyj esitteli Kristus Kaikkivaltias-ikonin. Tutkimusten mukaan kaikki ikonissa on uutta, mutta riisaan on tästä huolimatta painettu vuosilukuleima 1886.
Kuva: Seppo Hornytzkyj.
Hodigitria-ikoni oli monimutkaisempi tulkita. Katse näkee vasemmalla painokuvaikonin, jonka päällä on metalliriisa. Riisan alta paljastuu kuitenkin palasista koottu kokonaisuus, jossa riisan alta näkyvät osat on liimattu uuteen ikonilautaan ja taustakangas on kiinnitetty nastoilla. Tässä voi olla kyseessä tilanne, että ilman ikonia ollut riisa on haluttu vain hyödyntää, jolloin sille on tehty "ikoni".

Aihe oli todella mielenkiintoinen ja esimerkkikuvia ja tutkimustuloksia olisi jaksanut katsoa loputtomiin. Väärennettyjäkin ikoneja siis on, mutta niitä on paljain silmin vaikea havaita. Jyrki Lammin ja Seppo Hornytzkyj'n puheevuorot saivat kaipaamaan takaisin yliopiston luennoille. Aina oppii uutta.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Hieronymus Boschin unten puutarha

Olen monta kertaa hehkuttanut Yle Teeman upeita taidedokkareita. Tänään olisi jälleen tarjolla yksi: Hieronymus Boschin unten puutarha (El Bosco, el jardín de los sueños, Espanja 2016) klo 21 alkaen. 
Muun muassa Ludovico Einaudi pohtii Boschin näkyjä espanjalaisessa dokumenttielokuvassa. Kuva: Cine Español.
Prado-museossa sijaitseva Himojen puutarha (Maallisten ilojen puutarha, n. 1495-1505) on kiehtonut katsojia vuosisatojen ajan. Dokumenttielokuvassa Boschin näkyjä ja kuvia pohtivat muun muassa kirjailijat Salman Rushdie, Orhan Pamuk Laura Restrepo ja Cees Nooteboom, säveltäjä-pianisti Ludovico Einaudi, laulaja Renée Fleming, sarjakuvapiirtäjä Max sekä joukko historioitsijoita ja Boschin taiteen tuntijoita.
Suurennettu yksityiskohta helvettiä kuvaavasta oikeanpuoleisesta paneelista. Kuva: Wikipedia.
Dokumenttielokuvan jälkeen esitetään meksikolaisen Guillermo del Toron vuonna 2006 valmistunut fantasiaelokuva Faunin labyrintti (El laberinto del fauno). Espanjankielistä elokuvaa on aiemmin näytetty Suomessa kansainvälisellä englanninkielisellä nimellä Pan's Labyrinth. Kolmen Oscarin elokuva kertoo paitsi Espanjan sisällissodasta ja sen väkivaltaisista vaiheista 1944, myös fantasiamaailmasta, jossa del Toron tulkinnat kohtaavat Boschin näyt.
Faunin labyrintti. Kuva: Yle Teema.
Faunin labyrintti. Kuva: Yle Teema.
Himojen puutarhaan pääsee tutustumaan lähietäisyydeltä tämän nettisivun takaa, jossa on myös englanninkieliset tulkinnat maalauksen kohtauksista (kertojalla on ihana brittiaksentti ♥).

Hieronymus Boschin unten puutarha tänään 4.2. klo 21.00 ja myöhemmin Yle Areenassa 30 päivää.
Guillermo del Toron Faunin labyrintti tänään 4.2. klo 22.26 ja myöhemmin Yle Areenassa 30 päivää.