Museoarkea

Pitäkää hatuistanne kiinni, nyt olisi tulossa pitkästä aikaa höpöttelypostaus. Saan tuotua nykyisin niin harvoin arkea blogin puolelle, että se täytynee tehdä tällaisissa höpöttelyryöpyissä. Tuntuu ihan uskomattomalta, että nyt ollaan "vasta" torstaissa, sillä olen saanut tehtyä tällä viikolla joka päivä enemmän asioita kuin yleensä viikossa. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Tunnelma johtunee lähinnä siitä, että työtehtävät ovat olleet niin kirjavia. Uusi viikko alkoi ihanassa auringonpaisteessa, kun ajeltiin Valamoon. Siellä viriteltiin yhden sun toisen toimijan kanssa yhteistyökuvioita ja sain samalla pistäytyä myös Konservointilaitoksella. Minulle on aina yhtä taianomaista päästä kurkistamaan niiden ovien taakse, jossa taide tehdään jälleen eläväksi: puhdistetaan, korjataan, liimataan tai maalataan. Joskus haaveilin salaa konservaattorinkin urasta. Yliopistoaikoina ajatus nosti päätään kun kuulin, että kurssikavereissa oli rakennuskonservaattoreita. Minua on kuitenkin aina kiehtonut nimenomaan taidekonservointi. Siinä taide tulee konkreettisesti iholle. Yritin hillitä innostustani, mutta kun näin seinällä herkullisen värisiä pigmenttiputkia, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Että se siitä ammatillisuudesta...

Toisaalta muistin jälleen miksi rakastan myös taidehistorioitsijan alaani ja työtäni museossa. Olen maininnut aiemminkin, että yleisin esineryhmä mistä saan asiakaskyselyjä ovat metalli-ikonit. Ne alkavat olla hieman sellaista tuttua "peruskauraa". Minulla on tallennettuna vastauspohjaluonnos, jota tarvittaessa muokkaan ikonin aiheen mukaan, jotta ei aina tarvitse kirjoittaa samoja asioita alusta alkaen. Huvittavaa tässä on se, että viikon sisällä olen törmännyt sekä huonoimpaan näkemääni valujälkeen että kenties parhaimpaan. Ne mitkä saavat sydämeni sykkimään ovat kuitenkin riisat. Ja tarkemmin ottaen niiden leimat. Saan päästää sisäisen salapoliisini valloilleen selvittäessäni kultaseppämestareita, tarkastusmestareita ja kaupunkileimoja. Riisoissa yhdistyy parhaimmillaan monipuolinen käsityöosaaminen ja materiaalit.

Hiihtolomaviikot näkyvät myös meillä. Ilahduin siitä, että Veera uskalsi kysäistä työvuoroistani hänen vieraillessaan RIISAssa. Olen maininnut aiemminkin, että minua saa kysyä kassalla joko nimellä Henna tai Hurmioitunut - molemmilla saa viestin perille. Jos olen töissä, tulen mielelläni moikkaamaan ja vaihtamaan muutaman sanan. Ja kertomaan museon tärpeistä. Tänään itse asiassa bongasin tutun perheen näyttelytiloista ja poikkesin kokoelmanhallinnasta hetkeksi asiakaspalvelun puolelle.

Kokoelmanhallinta onkin ollut jonkin aikaa pieni stressin aihe. Pienellä henkilökunnalla saa ja joutuu tekemään paljon muutakin kuin mihin sitä etukäteen ajattelisi ryhtyvänsä. Sähköposti ja puhelin tuntuvat välillä olevan se pahin vihollinen. Tämän vuoksi kokoelmalahjoitukset ja talletukset ovat olleet jäissä. Tai itse asiassa ainut mikä on ollut jäissä on oma rajallinen työaikani. Talletuksia ja lahjoituksia otetaan kyllä vastaan (kokoelmapolitiikkaan nojautuen), mutta se haltuunotto luetteloinnin ja inventoinnin eteenpäin viemiseksi on ollut hidasta. Mikä on tietysti stressannut takaraivossa tekemättöminä asioina aina, kun pöydälleni ilmestyy seuraava lahjoitettu esine tai paperi lahjoituksesta. Tällä viikolla tunnen kuitenkin olevani jälleen paremmin kartalla omasta vastuualueestani (esineet). 

Uutena ja vähän jännittävänäkin asiana tuli muutto. Esittelin täällä ja täällä työhuonettani, jonka sain järjestettyä ja lopullisesti haltuuni viime syksynä. Nyt kävi kuitenkin niin, että meillä Karjalankadulla tanssittiin huonekalurumbaa (jälleen kerran), jonka ansiosta sain isomman työpöydän ja hieman isomman huoneen. Asiakaspalvelutilanteissa asiakkaiden tulee mahtua huoneeseen sisälle, ja plussaa olisi tietysti sekin, että he pääsisivät myös istumaan. Entiseen huoneeseen ei oikein mahtunut asiakastuolia, vaikka siitä muuten tykkäsinkin. Nyt tämäkin asia on korjattu.

Niin ahkerasti kuin olen yrittänytkin työni hoitaa, sitä laiskempi olen ollut henkilökohtaisten asioiden hoitamisessa. (Jotain kertoo myös se, että poistin joululiinat pöydiltä vasta viikko sitten...) Keväinen Rooman matka häämöttää kuukauden päässä ja passini meni jo syksyllä vanhaksi. Olen lykännyt ja lykännyt hakuprosessia lähinnä sen vuoksi, etten ole saanut aikaiseksi mentyä valokuvaamoon. Tämä superviikko sysäsi minut vihdoin sinnekin, kun huomasin, että passikuvan ottamisen jälkeen kaiken muun voi tehdä sähköisesti. Sinne pompsahti sähköiset allekirjoitukset, sormenjäljet ja passikuva, joka lähetettiin poliisin järjestelmään suoraan valokuvaamosta. Miten helppoa! Tosin olen aivan varma, että jokin tässä vielä voi mennä pieleen, joten ei nuolaista ennen kuin fyysinen passini on ajoissa kourassa ja istun lentokoneessa nokka kohti Fiumincinon lentokenttää.

Roomaan liittyen pidimme matkakumppaneiden kanssa palaverin alustavista matkakohteista, mutta palataan niihin myöhemmin. Ikuinen kaupunki vaatii katselun lisäksi myös kävelyä, ja löysin tähän tarkoitukseen itselleni täydelliset kaupunkikengät. Haluan omistaa niillekin oman hetkensä.

 Tiedossa kiireinen kevät, mutta mielenkiintoisissa merkeissä!