sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Galleria Puijo

...on oikeastaan taiteilijapari Arto ja Johanna Väisäsen työhuone. Lauantaisin vuoden 2019 loppuun saakka työhuone toimii myös pop up -galleriana. Vierailin Arto Väisäsen työhuoneella edellisen kerran huhtikuussa, mutta kyseinen rakennus on sittemmin purettu. Tämä nykyinen työhuone sijaitsee entisen työhuoneen vastapäätä, kadun toisella puolella. Tällekin rakennukselle on annettu purkutuomio. Kuopiossa on parhaillaan menossa melkoinen rakennusten purku- ja rakennusvimma. 
Galleria Puijo sijaitsee kivenheiton päässä Galleria Ars Liberasta, joten samalla näyttelykierroksella ehtii vierailla molemmissa. Näyttely- ja työskentelytilojen suhteen Kuopion tilanne on surullinen, vaikka koen, että kuvataide on siitä huolimatta nostanut päätään ja asemaansa voimakkaasti viime vuosina. Se on ollut ilahduttavaa huomata. Kaupungissa on paljon taide- ja kulttuurialan ammattilaisia.
Arto Väisänen on vaihtanut vuoden mittaisen maalausjaksonsa takaisin mustavalkoisiin hiili- ja lyijykynäpiirroksiin. Työhuoneella on kuitenkin mahdollisuus päästä katsomaan uusien töiden lisäksi maalausvuoden tuloksia. Kaikki teokset ovat myös myynnissä. Tämä seuraava muistutti tunnelmaltaan omalta seinältäni löytyvää teosta.
Väisäsellä on hyvin voimakkaasti tunnistettava tyyli, joka on rujo, rajukin. Hän on kiinnostunut taidehistoriasta, ja silloin tällöin töistä löytää viittauksia klassikoihin. Nykytaide ja uskonto pidetään mielellään kaukana toisistaan, mutta Väisänen ei arastele hyödyntää taiteessaan viitteitä esimerkiksi ikoneihin. Hänen maalauksensa eivät ole ikoneita, vaan fragmentteja jostakin nähdystä. Itse asiassa harva varmaan edes tunnistaisi tätä yhteyttä:
Arto Väisäsen teos vasemmalla. Oikealla Pyhän Hengen vuodattaminen eli Helluntain ikoni. Kuva: Damascene Gallery.
Mikäli katsoja ei huomaa yhteyttä, on teos silloin pelkkää puhdasta ja viitteetöntä nykytaidetta. Itse kuitenkin nautin äärettömästi, kun löydän nykytaiteesta viitteitä kristilliseen taiteeseen (ja taidehistoriaan). Juuri siksi, kun taiteen ja uskonnon yhdistäminen on edelleen jotenkin tabu. Väisänen tuntuu olevan vilpittömästi kiinnostunut inspiraation kohteistaan, vaikkei alkukuva tai aihe avautuisi hänelle sen enempää. Viehätys lainaamiseen lähtee pikemminkin värimaailmasta ja sommittelusta kuin ikonin varsinaisesta sanomasta. Hän heittäytyy tutkimusmatkalle taiteensa kautta. Kaikki tutkimusmatkat palaavat lopulta tutumpaan ilmaisuun:
Väisäset ovat yhdistäneet työhuoneensa galleriaksi, joten tilanne ei ole aivan perinteinen. Galleria Puijokin on avoinna vain lauantaisin klo 12-16. Tämä mahdollistaa työrauhan muina päivinä. Kaikki taiteilijat eivät pidä siitä, että keskeneräisiä töitä tullaan katsomaan tai heidän työskentelynsä keskeyttämään. Mutta kannustan kaikkia taiteesta kiinnostuneita käyttämään tilaisuuksia hyväksi, mikäli työhuoneilla on avoimia ovia. Tuolloin pääsee jututtamaan henkilöä teosten takana, kysymään mieltä askarruttavia asioita taiteesta ja sen tekemisestä. Keneltäkään taiteilijalta tuskin tulee täysin samanlaista vastausta. Mutta ei työhuoneille tarvitse välttämättä mennä keskustelemaan. Sekin riittää, että olet tarpeeksi utelias menemään vain paikalle. 

Galleria Puijo on avoinna vielä kahtena lauantaina 
21.12. ja 28.12. klo 12-16
osoitteessa Puijonkatu 35.


Kiinnostaisiko teitä päästä kurkistamaan blogin kautta taiteilijoiden työhuoneisiin?

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Ragnar Kjartansson: The Visitors

Ystäväni vinkkasi Helsingin reissua varten Kiasman The Visitors -näyttelystä. Hän ei paljastanut teoksesta muuta, kuin että oli kokenut näyttelyn hyvin vaikuttavana. En ollut aiemmin kuullutkaan islantilaisesta Ragnar Kjartanssonista. Jotenkin minulta oli onnistunut menemään ohi myös se tieto, että Kjartanssonille myönnettiin tänä vuonna Suomen suurin taidepalkinto Ars Fennica. Tämän näyttelykokemuksen jälkeen tulen muistamaan hänet aina.

Viidennessä kerroksessa aloitin tutustumisen näyttelyyn lukemalla valaistussa huoneessa näyttelytekstejä ja taustatietoa tulevalle. Huoneeseen kuului seinän takaa musiikkia, ja keskittyminen lukemiseen meinasi herpaantua. Musiikki sai aikaan kylmiä väreitä.
Rokeby Farm.
Teoskokonaisuus on kuvattu Rokebyn kartanossa, joka näyttelee teoksessa musiikin lisäksi suurinta roolia. 

"Kartano sijaitsee Hudsonjoen varrella New Yorkin osavaltiossa. Kartanon rakennutti senaattori ja sotaministeri John Armstrong Jr. 1810-luvulla. 1830-luvulta lähtien talo on kuulunut Astorin vaikutusvaltaiselle liikemiessuvulle. Talossa asuu yhä suvun jälkeläisiä, taiteilijoita ja seikkailijoita. 
Ragnar Kjartansson vieraili Rokebyssa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Hän ihastui talon taianomaiseen ilmapiiriin ja halusi palata sinne. Ennen The Visitors -teoksen kuvauksia Kjartansson ja hänen ystävänsä viettivät talossa viikon ja tekivät musiikkia yhdessä.
Teoksessa esiintyy myös talon asukkaita ja omistajaperheen jäseniä ystävineen. He istuvat terassilla ja osallistuvat musiikkiesitykseen laulamalla."
"The Visitors koostuu yhdeksästä videoprojisoinnista, joissa taitelija ystävineen laulaa ja soittaa vanhassa amerikkalaisessa kartanossa. Reilun tunnin mittainen musiikkiesitys on taltioitu yhdellä otolla. 
Videot kuvattiin ja äänitettiin talon eri tiloissa, kuten kirjastossa, työhuoneessa, musiikkihuoneessa, makuuhuoneessa ja kylpyhuoneessa - jokainen erikseen, mutta yhtä aikaa. Esiintyjät kuulivat toisensa kuulokkeiden kautta. Näyttelytilassa kuvat ja äänet yhdistyvät, ja katsoja saa kuulla ja nähdä orkesterin kokonaisuutena. (---)
The Visitors -nimi on lainattu Abba-yhtyeen viimeiseltä albumilta (1981). Kjartanssonia on inspiroinut Abban musiikki, jonka kaupallisen popin takaa hän löytää melankolisen pohjavireen."

Kun tiedossani oli etukäteen, että teos kestää yli tunnin (64 min) ajattelin, että nyt on aika raskasta settiä... Pidempään blogiani lukeneet tietävät, että juuri videoteokset ovat olleet minulle aina vähän hankalia lähestyä. Yleensä lähes poikkeuksetta teoksen ääreen tulee jostain keskivaiheilta, jolloin tarinaan on hankala päästä kiinni. Jos teos sattuu olemaan pitkä, en malta useinkaan katsoa teosta kokonaan. Maltillinen videoteoksen mitta on mielestäni 10-20 minuuttia, maksimissaan. Mutta että 64 minuuttia!? Noh, yritetään...
Kun astuin valoisasta huoneesta seinän taakse hämärään tilaan, ei mennyt minuuttiakaan, kun silmiini alkoi kohota kyyneliä. Miten voimakas tunne! Se kaikki alkoi kokonaisvaltaisesta kauneuden tunteesta. Musiikki oli ihanan rauhoittavaa, ja kartanon huoneet olivat kuin eloon herätettyjä maalauksia. Hämärä valaistus, vanhat huonekalut, valtavat kirjahyllyt, rosoiset seinät, leveät lautalattiat, paksut antiikkimatot, upeat väriyhdistelmät, vanhat valokuvat, taulut ja muu taide. Sydän meinasi pakahtua!
Ólafur Jónsson.
Lopulta vietin tilassa 1,5 tuntia ja silti jäi kipinä, että tahtoisin kokea lisää. Teos alkaa siitä, kun kuvaustilannetta valmistellaan. Muusikot ottavat paikkansa huoneissa, ja kylpyammeessa makaava Kjartansson soittaa akustisella kitarallaan ensimmäiset sävelet ja alkaa laulaa hiljaa. Yksi kerrallaan muut muusikot yhtyvät mukaan omilla instrumenteillaan (flyygeli, sello, haitari, banjo, rummut, basso, sähkökitara). Eroa käsittelevä sanoitus "Feminine Ways" perustuu Ásdís Sif Gunnarsdóttirin kirjoittamaan runoon.
Ragnar Kjartansson.
Feminine Ways

A pink rose
In the glittery frost
A diamond heart
And the orange red fire

Once again I fall into
My feminine ways

You protect the world from me
As if I'm the only one who's cruel
You've taken me
To the bitter end

One again I fall into
My feminine ways

There are stars exploding
And there is nothing you can do

Naiselliset tavat

Vaaleanpunainen ruusu
kuuraisena kimmeltää
Sydän timanttinen
ja liekki punahehkuinen

Aina uudestaan mä lankean
tapoihini naisellisiin

Suojelet maailmaa minulta
kuin kukaan muu ei olisi julma
Olet vienyt minut
loppuun katkeraan

Aina uudestaan mä lankean
tapoihini naisellisiin

Taivaan tähdet räjähtää
eikä sille voi mitään
(suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä)
Shahzad Ismaily.
Katse kiertää valkokankaalta toiselle. Mitä lähemmäs kutakin soittajaa saapuu, sitä voimakkaammin katsoja on osa juuri kyseistä huonetta ja soittajaa. Äänimaailma toimii todella upeasti. Äänet kantautuvat eri huoneista, mutta samalla kertaa voi nähdä useampaan huoneeseen. Mielestäni valkokankaiden sijoittelu oli onnistunut, sillä aivan kaikkia huoneita ei näe kerralla. Tämä saa katsojat kiertelemään tilassa, antamaan aikaa eri soittajille. Katsoja kuitenkin näkee useamman soittajan reaktiot ja tunteet tilanteissa.
Jokainen teoksen muusikko näyttää olevan mukana täydellä tunteella. Heidän eleitään ja ilmeitään on rauhoittavaa katsella. Välillä soitetaan yhdessä, välillä improvisoidaan ja välillä jokainen saa oman hetkensä. Yhden soittajan ottaessa tilanteen haltuun, muut soittajat eivät näe häntä, mutta kuulevat soiton kuulokkeista. Jokainen elää hetkessä mukana: keinuen, lyöden jalalla rytmiä, painaen silmänsä kiinni.
Þorvaldur Gröndal.
Kjartan Sveinsson.
Tunnelma oli todella erikoinen. Jokainen muusikko on "eristetty" omaan huoneeseensa, mutta silti teos on yhtenäinen, ja katsoja saa parhaimman näköalapaikan teoksen kokonaisuudelle. Minulla oli olo, että teos esitetään juuri minulle. Että olen osa kokonaisuutta.
Gyða Valtýsdóttir.
Kristín Anna Valtýsdóttir ja Ragnar Kjartansson.
Loppupuolella soittajat yksi kerrallaan jättävät huoneensa ja kokoontuvat Davíð Þór Jónssonin flyygelihuoneeseen. Tässä vaiheessa katsojat kulkevat valkokankaalta toiselle sitä mukaa, kun huoneet tyhjenevät. Kitaroiden, sellon ja banjon säestyksellä jokainen laulaa päättymättömästi lausetta "Once again I fall into, my feminine ways". Avataan kuohuviinipullo, sytytetään sikarit. Ryhmä siirtyy yhdessä ulos, jossa terassilla ollut kuoro liittyy osaksi soittajia.
Kaikki katsojat ovat siirtyneet yhden valkokankaan eteen. Soittajat ja kuoro laulavat edelleen päättymättömästi "Once again I fall into, my feminine ways", ja ryhmä kulkee yhdessä utuiselle pellolle. Kyyneleitä pitää pinnistellä todella voimakkaasti, etteivät ne muuttuisi äänekkääksi itkuksi siinä vaiheessa, kun Davíð Þór Jónsson nostaa kätensä kitaraa soittavan Ragnar Kjartanssonin hartialle. Miehet kävelevät rinta rinnan. Osa pitää toisiaan kädestä kiinni. Mikä ylistys ystävyydelle! Ryhmä katoaa hiljalleen horisonttiin.
Katsojille paljastuu huoneiden järjestys viimeistään siinä vaiheessa, kun mieshenkilö käy teoksen loppussa laulua hyräillen sammuttamassa yksi kerrallaan huoneiden kamerat. The Visitors oli häkellyttävän kokonaisvaltainen elämys! Valitettavasti mikään muu teos ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Kertosäe jäi niin voimakkaasti päähäni, että hyräilin sitä pitkin päivää. Teoksen kerrottiin olevan "koskettava musiikillinen elämys, luovuuden, yhteisöllisyyden ja ystävyyden ylistys". Sitä se tosiaan oli. Huomasin liikutuksen lisäksi naurahdellen hymyileväni. Vatsassa oli voimakas hyvänolon tunne. Ikään kuin perhosia, mutta ilman painostavaa jännitystä. Rauha. Jälleen yksi hurmioitumisen tunne. Kiitos Kiasma ja kiitos Ragnar Kjartansson! ♥

Tässä videoitu teos San Franciscon MoMassa vuodelta 2017. Teoksen voi nähdä ja kuunnella, mutta siitä ei välity lähimainkaan samanlainen tilakokemus kuin näyttelytilassa koettuna. Videosta ja still-kuvista puuttuu osallistavuus ja äänien vaihtelut oman liikkeen myötä. Mikäli haluat kokea aidon elämyksen, älä avaa videota, vaan käy kokemassa se ensin itse.
The Visitors on esillä Kiasmassa 2.2.2020 saakka.

Tekstilainat: Kiasman näyttelyteksit.
Lisää Kiasman omassa blogissa: The Visitors on teos, joka liikuttaa

lauantai 7. joulukuuta 2019

Mieliala - Helsinki 1939-1945

"Syyskuussa 1944 Kallion sydämessä poltettiin salaisen mielialatiedustelun arkistoa. Tuhansia tavallisia suomalaisia oli edellisinä vuosina rekrytoitu raportoimaan mielialoista, huhuista ja toisinajattelusta työpaikoilla, kaupoissa, ruokaloissa, yleisissä saunoissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Tiedot välitettiin sodanjohdolle antamaan kuvaa siviilien mielenmaisemista, jotka vaikuttivat rintamasotilaiden taistelukykyyn. Samana syksynä loput aineistosta haudattiin maahan Mäntyharjussa. Pelastunut osa konservoitiin 50 vuotta myöhemmin Kansallisarkistossa, ja tälle edelleen suljetulle arkistokokonaisuudelle perustuu HAMin ja Helsingin kaupunginmuseon ensimmäinen yhteisnäyttely, Mieliala."
HAMissa oleva näyttelykokonaisuus esittelee erityisesti kuvataiteilijoiden näkemyksiä ja tulkintoja sodan keskeltä. Kävijän vastaanottavat kymmenet kaasunaamarit, näky joka on samaan aikaan vaikuttava ja pelottava. Lattiaan on teipattu sanoja, jotka ovat vaikuttaneet sodanaikaisiin mielialoihin Helsingissä (ja muuallakin): nälkä, säännöstely, keinottelu, huhut, propaganda, rintamatilanne, evakuoinnit, lehdistö ja radio. Mikä hätkähdytti listassa kenties eniten: kirkas tai pilvinen taivas eli ilmapommituksen todennäköisyys
Kaasusuojapuku, kypärät ja lyhdyt: Väestönsuojelumuseo, Helsinki. Kaasunaamarit: Helsingin kaupunginmuseo.
Näyttelyyn noustessa portaikossa oli esillä myös Erkki Karun video vuodelta 1934: "Meidän poikamme ilmassa - me maassa". Mustavalkoisessa videossa haalaripukuiset ja kaasunaamareihin sonnustautuneet henkilöt suorittivat esterataa.   

"1930-luvulla Suomen puolustusvoimat valmistelivat ja testasivat omaa kaasuasetta. Talvisodan alkaessa pelättiin, että myös vihollinen käyttäisi kaupunkipommituksissa myrkkykaasuja. Kansalaiset ostivat kaasunaamareita apteekeista ja askartelivat niitä itse. Vielä alkuvuonna 1944 Helsingissä annettiin kaasusuojelukoulutusta."
Isoille valkokankaille oli heijastettu vanhoja valokuvia eri teemoilla. Esimerkiksi Helsingin rautatieasemasta kerrottiin näin: "Asemalla ja junissa liikkui Suomi, huhut, hämärämiehet ja trokarit."
Venny Soldan-Brofeldt: Kaivopuisto, 1940, öljy kankaalle. HAM Helsingin taidemuseo.
Maisemamaalausten osalta näyttelyssä esitetty Suomi-kuva ei näyttänyt synkältä tai sotaisalta. Kaupungista tehdyissä maalauksissa näyttäytyi aurinkoinen ja värikäs pääkaupunki. Osa näytti yhtä kauniilta kuin postikorttimaisemat. Kenties tällä haluttiin ylläpitää positiivista mieltä. Esitettiinhän iltamissakin rillumarei-musiikkia, ja elokuva-alalla pääosassa olivat huumori ja historialliset romanssit (viimeksi mainitut kuuluvat omiin suosikkeihini ♥). Kansa kaipasi viihdettä. Suurimmiksi yleisömenestyksiksi muodostuivat Kulkurin valssi (1941), Kaivopuiston kaunis Regina (1941) ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). 
"Sota-ajan Helsingissä kuluttaminen oli kortilla, mutta edelleen osa kaupunkikulttuuria. Jonottamisesta ja hamstrauksesta tuli osa arkipäivää. Mielialatekijänä kuluttaminen oli viihteen tapaan kahtalaista: toisaalta ajavietto kaupoissa, kahviloissa ja ravintoloissa auttoi unohtamaan synkät ajat, toisaalta hetken huolettomuus painoi omatuntoa."
"Varsinkin kuolleiden taiteilijain taidenäyttelyjen myyntimenestys on todistuksena yleisön ostokiihkosta. 21.3.1942."
"Naisväen keskuudessa mieliala on herkkä." 9.7.1941
"Jollain lailla levotonta ja huokailevaa tunnelmaa..." 21.3.1942

Tätä naisväkeä kuvaavissa maalauksissa tunnelma oli herkkä ja sensuelli. Takaa kuvattu alaston, muodikas kaupunkilaisnainen... Veistosrykelmä henkilöiden kasvoista oli vaikuttava asetelmakokonaisuus. Tunnelmat alkoivat kuitenkin seinien myötä muuttua synkemmiksi:
Elga Sesemann: Kuollut tyttö, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.
Etenkin Elga Sesemannin maalaukset olivat voimakkaita ja mielestäni jopa kantaaottavia. Näyttelyteksteissä kuitenkin kerrottiin:
"Helsinkiläiset taiteilijat heijastelivat teoksissaan omia ja yleisiä mielialoja. Heitä arvosteltiin siitä, että he eivät antautuneet kuvaamaan sotaa tai isänmaallisia teemoja. 
Elga Sesemann: Henkilökuva, 1945, öljy pahville. HAM Helsingin taidemuseo.
Gunvor Grönvik: Katutyö, 1944, öljy kankaalle. Kansallsgalleria, Ateneumin taidemuseo.
"Varsinkin työväestön piirissä ovat mielialat osittain sekaisin." 24.6.1941
"Naisia viedään gynekologiseen tarkastukseen Pengerkadun poliisiasemalta 29.11.1941."
Näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille myös tabuja:
"Jatkosodan aikana omaisuus- ja väkivaltarikokset lisääntyivät dramaattisesti, samoin sukupuolitaudit. Sörnäisten vankilassa oli satoja sotilasvankeja, Katajanokalla myös kuolemaantuomittuja. Pimennetty yökaupunki oli vaarallinen ja katu- ja naisrauha ajoittain päivälläkin juopottelun takia mennyttä. Tarjoilijattaria, irtolaisia ja tehtaiden väkeä vietiin pakolla tarkastuksiin sukupuolitautiklinikalle Eteläranta 10:een."
Elga Sesemann: Uunit, 1944, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.
Elga Sesemannin maalauksen näkymästä on kaksi teoriaa:
"Perimätiedon mukaan se kuvaa Tikkalan kartanon raunioita Viipurin maalaiskunnassa, mutta taiteilijan itsensä väitetään nimenneen maiseman Helsingin Arabiaksi. Teos saattaa siis kuvata Toukolan ja Arabian puutaloalueen pommitustuhoja helmikuun suurpommitusten jälkeen."

"Onko Suomella yleensä mitään mahdollisuuksia?" 5.9.1940
"Rintama on kaikkialla." 21.7.1941
"Ei pidä hurrata vielä!" 8.6.1942
"Kuinkahan tässä oikein mahtaa käydä?" 26.9.1942

Tabu on mielestäni edelleen Suomen ja Saksan yhteistyön esille nostaminen ja sodanaikainen propaganda. Mediassa voidaan näkyvästi osoitella Saksan ja Neuvostoliiton sodanaikaista propagandaa, mutta unohdetaan samalla, että osattiin sitä Suomessakin. Yle on koonnut mielenkiintoisen kokoelman Elävään arkistoon: Sota-ajan viihde ja propaganda. Näyttelyssä mennäänkin sitten kunnolla ytimeen:
"Propaganda-Aseveljet järjestivät toukokuussa 1942 Ateneumin tiloissa suomalaisten ja saksalaisten rintamavalokuvaajien ja -piirtäjien yhteisnäyttelyn. Avajaisissa oli mm. presidentti Ryti, ja näyttelyyn tutustuivat myös Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Dietl sekä Saksan yhteysupseeri Erfurth. Näyttelytiloissa oli keväisten koivunoksien lisäksi hakaristilippu, kansallissosialistien kotkatunnus sekä Hitlerin ja Mannerheimin rintakuvat. Näyttely sai kolmessa viikossa yli 20 000 kävijää."
Sotasaalisnäyttelyt messuhallissa 1940-1942.
"Sotamuseon järjestämissä suurnäyttelyissä esiteltiin puna-armeijan asejärjestelmiä sekä Kannakselta löytynyttä neuvostopropagandaa. Katseenvangitsijana hallin ilmatilassa leijui valtaisa puna-armeijan sulkupallo. [Myös HAMin katossa riippui sulkupallo!] Toinen suosikki oli Viipurista tuotu välirauhanaikainen politrukinhuone, neuvostovirkamiehen asunnon irtaimisto. Sotasaalisnäyttelyt saivat yhteensä  300 000 kävijää - Helsingissä oli jatkosodan aikana kirjoilla 250 000 asukasta."
Ester Helenius: Karjalaistyttö, 1941, pastelli paperille. Yksityiskokoelma.
Näyttelyn herttainen ja samalla ylpeyttä aiheuttava yksityiskohta oli usko naistaiteilijoiden voimaan sodan keskellä:
"Ateneumin amanuenssi Aune Lindström kuratoi vuonna 1943 näyttelyn 43 suomalaisen naistaiteilijan ja -käsityöläisen teoksista. Stalingradin tappion jälkeen usko aseveljeen oli heikko, mutta naisten taiteella uskottiin olevan kulttuurisiteitä vahvistava ja optimismia valava vaikutus. Myyntinäyttely avattiin toukokuussa 1943 Berliinissä, josta se siirtyi Saksan miehittämille alueille, Wieniin ja Poseniin (Poznaniin)."

Tämä naistaiteilijoiden vientinäyttelyä kuvaava osio oli toteutettu upeasti! Teokset oli asetettu ikään kuin vanhoihin rahtilaatikoihin, ja näyttelytekstit oli kirjoitettu kuluneille rahtikirjan sivuille. Elämyksellinen oivallus!
Aimo Tukiainen: Sotilaan pää, 1940, marmori. Tampereen taidemuseo.
Näyttely oli tarinallistettu vahvasti. Kuraattorina ja ideapankkina onkin toiminut Anna Kortelainen, joka tunnetaan vetovoimaisista ja puhuttelevista näyttelyistään. Mieliala -näyttely vie tunnelmasta toiseen, mutta lopputulos ei jää surulliseksi. Siitä pitävät huolen viimeisen tilan mustavalkoiset valokuvat esimerkiksi rantaelämää viettävistä lapsista. Silti oma katseeni hakeutui viimeisen tilan kahteen kasvokuvaan. Aimo Tukiainen on veistänyt kahden sotilaan kasvot. Valkoisessa marmorissa on nuoren sotilaan vahvat, sankarilliset kasvot. Vieressä on tummaan pronssiin veistetyt rosoiset, sokean invalidin kasvot. Rinnastus oli koskettava ja sai muistamaan tärkeän lauseen: sodassa ei ole koskaan voittajia
Aimo Tukiainen: Sokea (Invalidi), pronssi. Turun taidemuseo.
Näyttelytekstit olivat suomen, ruotsin ja englannin lisäksi myös venäjäksi. Kielellinen ja tiedollinen saavutettavuus on mielestäni tärkeää myös itänaapurimme kansalaisille. Vaikka katsommekin sodan lopputulosta eri tavoin, historialliset tosiasiat ovat tärkeitä ymmärtää ja muistaa (kaikkien osapuolten). Olin iloinen, että Mieliala -näyttelyssä oli uskallettu ottaa esille sodan monimuotoinen mielialojen kirjo, ja sitä kautta sivuta myös historian (Suomen) kipupisteitä. HAMin sivuilla oli tiivistetty: "Näyttely esittelee sota-ajan Helsingin tärkeimpiä tapahtumapaikkoja, valojen ja varjojen maailmoja." Vaikka keskiössä onkin Helsinki, voi jokainen varmasti siirtää mielialojen tunnelmat myös muualle Suomeen (maailmaan).

Näin itsenäisyyspäivän jälkeisenä iltana historian tapahtumat saavat mielen kiitolliseksi siitä, mitä isovanhemmat ovat tehneet hyväksemme. He olivat taistelemassa meille itsenäistä ja vapaata Suomea. Samalla toivon, ettei kenenkään enää tarvitsisi käydä sotaa keskenään. Nykyisillä kansakunnilla olisi taisteltavaa yhdessä historian ja kaikkien edestä: mm. ilmastonmuutos, talouskriisit, rauhan turvaaminen, eriarvoisuuden ja suvaitsemattomuuden hävittäminen ja kulttuuriperinnön säilyttäminen. Isoja asioita ratkaistaviksi. 

Näyttelyn toinen osa on sijoitettu Hakasalmen huvilaan, jossa en valitettavasti tällä visiitilläni ehtinyt vierailla. Hakasalmen huvilan näyttelyssä teemana on "Helsingin evakuointien vaikutus mielialoihin. Kaikkein arvokkaimmaksi arvioitu vietiin Helsingistä maakuntiin ja jopa Ruotsiin asti: lapset, naiset, vanhukset, tieteen ja taiteen aarteet, julkiset veistokset, kulttuuriperinnön merkkiteokset."

HAMin Mieliala -näyttely on esillä 1.3.2020 saakka.
Hakasalmen huvilassa Mieliala -näyttely on esillä 30.8.2020 saakka.

Lähde: HAMin näyttelytekstit.

Ps. Historiannälkäisille tiedoksi, että näyttelyyn liittyy myös itsenäinen rinnakkaisteos:
Mieliala: Helsinki 1939-1945 -kirja (Tammi, 2019).

Ghost Clinic ja muuta yliluonnollista

Galleria Ars Liberassa on esillä vuoden viimeinen näyttely. Nanna Ylösen osallistava installaatio Ghost Clinic kutsuu yleisön jakamaan yliluonnollisia kokemuksia kohtaamisistaan. 
"Teos tutkii voiko tuntematon ja tuntemattomaan liittyvän epävarmuuden käsitteleminen toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä – tässä tapauksessa omakohtaisten kummitustarinoiden jakamisen avulla. Aaveet ja selittämättömät tapahtumat toimivat teoksessa eräänlaisena viitekehyksenä toistemme kohtaamiselle."

Gallerian tiloihin on tuotu telttoja, joissa tarinoita voi kuunnella ikään kuin leirinuotion äärellä. Näyttelyn pelkistettyä visuaalista ilmettä tärkeämpää on kuunnella. Installaatio sisältää sekä suomen- että englanninkielisiä tarinoita. Välillä englanninkielisistä tarinoista oli hankala saada selvää. Joissain tarinoissa aksentti ja/tai äänenvoimakkuus tuottivat haasteita. Ylösen idea kuitenkin toimii ja kiehtoo:

"Tarinoiden kertominen ja kuunteleminen on projektissa keskeistä. Kuuntelemaan rauhoittuminen tarjoaa samalla mahdollisuuden pysähtyä tähän hetkeen. Kummitustarinoiden potentiaali ihmisiä yhdistävänä tekijänä perustuu kokemusten jakamisen lisäksi myös toisten kuuntelemiseen ja kuulluksi tulemisen kokemukseen. Teoksessa kohtaamme toisemme jakamalla elettyjä kokemuksia, joita ei välttämättä tavallisesti muille jakaisi. Aaveiden ilmestyminen on perinteisesti ymmärretty henkimaailman tavaksi tuoda viestejä tuonpuoleisesta. Teoksen myötä kummitukset saavat jälleen uuden roolin toimien merkityksellisien kohtaamisten mahdollistajina.

Joidenkin tulkintojen mukaan lähes joka toinen on kokenut yliluonnollisia kokemuksia jossain vaiheessa elämäänsä. Viime vuosina yliluonnollisten kokemusten tutkimuksesta on syntynyt Suomessa myös väitöskirjoja. Vaikka omakohtaiset yliluonnolliset kokemukset ovat hyvin yleisiä, on niistä puhuminen silti usein tabu. Ghost Clinic kerää yliluonnolliseen nivoutuvia tarinoita, sekä kertomuksia selittämättömistä tapahtumista toimien avoimena ja vastaanottavana tilana näille kertomuksille ja kokemuksille."

Vierailuni aikaan olen gallerian ainut vieras. Minun ei tarvitse nolostella astumista telttaan tuntemattoman kanssa, vaan saan tilan kokonaan itselleni. Teltassa pötköttely rentouttaa ja kuullut tarinat ovat jännittäviä. 
Olen Ylösen kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassa yliluonnolliset tapahtumat ja aistimukset ovat tabu. Niistä harvoin puhutaan, tai jos puhutaan, niin hyvin tarkoin valituille henkilöille.  Monella on pelko joutua naurunalaiseksi tai leimautua omituiseksi. Uskon myös siihen tilastoon, että jopa joka toinen on kokenut yliluonnollisia kokemuksia jossain vaiheessa elämäänsä. Niin myös minä. Kerroin näyttelyn avajaisissa nauhalle oman kokemukseni ja se on kuunneltavissa näyttelyssä. Paljastan kokemukseni myös teille, mutta ensin hieman muiden tarinoita:

Eräs kokija kertoi vuosia sitten nähneensä kotinsa kellariasunnossa pienen lihavan miehen. Mies kuulema istui aina samassa nurkassa. Kertojan sisko oli sanonut myös nähneensä samassa huoneessa saman pienen miehen. Kun kertojalta kysyttiin, että tiesikö hän talon historiasta enemmän hän sanoi, että hänen isänsä oli rakentanut talon. He olivat asuneet talossa aina, eikä mitään pahaa ollut koskaan tapahtunut. Kertojalla on edelleen kyseisessä huoneessa tunne, että mies on tavalla tai toisella läsnä. 

Toinen kokija kertoi katulamppujen sammuvan silloin tällöin juuri hänen kohdallaan. Näin on tapahtunut usein, jolloin kertojalle tulee olo, että jokin yliluonnollinen yrittää viestiä hänelle jotain. Hän ei kuitenkaan toistaiseksi ole saanut selville, mistä asiassa on kysymys tai mistä hänelle kenties yritetään viestiä.

Eräs kertoi tarinan siskostaan. Hänen siskonsa oli kärsinyt koko elämänsä voimakkaista migreenikohtauksista, joille ei tuntunut lääkkeistäkään olevan apua. Lopulta sisko oli käynyt jonkinlaisella henkiparantajalla, joka oli todennut, että jokaisella ihmisellä on 1-2 ohjaajahenkeä. Nämä ohjaavat meitä elämässämme. Parantajan mukaan tällä siskolla oli poikkeuksellisesti 8-9 ohjaajahenkeä, jotka kilpailivat keskenään. Hänen mukaansa migreenikohtaukset johtuivat siitä, että ne repivät siskon mieltä eri suuntiin. 

Autiotaloihin liittyy monilla varmasti jännittäviä tunnelmia. Yhdessä tarinassa kertoja sanoi ostaneensa vanhan talon. Sen naapurissa oli myös vanhoja taloja, jotka olivat hylättyjä ja autioita. Kertojalla oli voimakas tunne, että hänen omistamansa talo kiitti häntä siitä, että hän oli antanut sille uuden elämän. Hänen mukaansa talon henki asuu uunissa. Naapurissa olevissa autiotaloissa hän saattoi vierailla päivisin, mutta iltaisin ja öisin ne ovat pelottavia. Toisesta talosta katto on jo romahtanut, toisen sisälle on jäänyt mm. hylättyjä vaatteita. Nämä hylätyt talot tuntuvat tyytymättömiltä ja surullisilta ja sen vuoksi niissä on negatiivista energiaa.  
Minun kokemukseni tapahtui 2000-luvun alussa. Katsoimme siskoni kanssa tietokoneelta Kuudes aisti -elokuvaa. Elokuvassa on kohtaus, jossa Bruce Willisin näyttelemälle henkilölle paljastuu, että hän onkin kuollut. Hieman tämän kohtauksen jälkeen tietokonepöydällä ollut tyhjä jäätelökippo alkoi pyöriä.  (Olimme syöneet elokuvan aikana jäätelöä.) Annoin sen pyöriä jonkin aikaa ennen kuin uskalsin kysyä siskoltani, että näkikö hän saman kuin minä. Hän näki saman, ja lasinen kippo pyöri edelleen. Kippo pyöri lähemmäs reunaa kunnes otin sen käteeni. Tunnelma oli jännittävä ja vähän pelottava yhdistettynä elokuvan kohtaukseen, mutta tilannetta helpotti se, että siskoni oli kokemassa saman tilanteen. Yritimme selittää tilannetta toisillemme sillä, että kipon pohja oli varmaan märkä, että lasi liukui siksi puupinnalla. Sen pohja ei kuitenkaan tuntunut märältä, eikä pöydän pinnallakaan ollut jälkiä kosteudesta. Ehkä kylmän ja lämpimän ero sai kipon pyörimään? Kippo oli kuitenkin ollut melko pitkään tyhjillään pöydällä. Miksi juuri tuo hetki sai sen pyörimään? Meille ei koskaan selvinnyt syy kipon pyörimiseen, mutta tilanne jäi vahvasti molempien mieleen. Ja meille tilanne oli täyttä totta. Molemmat näimme mitä tapahtui.
Ghost Clinic -näyttelyssä minulle ei tullut kertaakaan sellainen olo, että en uskoisi tarinoita. Kertomukset olivat varmasti kokijoille todellisia. Moni myös sanoi, että heillä ei ollut varsinaista suhdetta yliluonnolliseen. Osa sanoi ettei usko yliluonnolliseen, muttei mitenkään aktiivisesti ole myöskään uskomatta. Osa oli sitä mieltä, ettei edes halunnut hakea selitystä kokemalleen. Tapahtunut mikä tapahtunut. Kaikista tarinoista vain kahdessa taisi olla pelottava sävy. Toisessa jopa siinä määrin, että alkoi tulla ikävä tunne pelkästään kuuntelemisesta. Tämä liittyi erään kokijan hautausmaalla vierailuun ja sieltä mukaan kulkeutuneeseen henkeen. Muissa tapauksissa suurin osa kertomuksista oli tapahtunut kotona ja turvallisessa ympäristössä. Tapahtumat olivat aiheuttaneet ihmetystä ja hämmennystä, mutta kokemukset eivät olleet jättäneet traumoja ja pelkotiloja.
Olen sitä mieltä, että ihmisillä on tarve uskoa johonkin. Ja ihmiset ovat kautta aikojen uskoneet yliluonnollisiin asioihin. Kertojan tarina migreeniä aiheuttavista hengistä sai kuitenkin rehellisyyden nimissä hieman miettimään lääketieteellisiä syitä migreenille. Tiedän mitä migreeni on, ja tilannetta ei auta se, että alkaisin pohtia pääni sisällä riiteleviä ohjaajahenkiä. Mutta kertojan tarina sai  kuitenkin miettimään kotini seinällä olevaa Kaisa Törmäsen taulua: 
Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi paperille.
Ihastuin teokseen Ars Liberan vuosinäyttelyssä 2017 ja hankin sen itselleni. Törmänen kertoi teoksestaan näin:

"Isovanhempieni hirsitalossa oli erikoinen huone, jonne pääsi kurkistamaan vain talon ylisen eli ullakon kautta. Se oli oveton ja ikkunaton haltijahuone. Talo tuhoutui talvisodassa 1939.
Sota koetteli ankarasti Itä-Lappia ja tuhosi lähes kaiken aineellisen perinnön. Sota katkaisi myös henkisen perinnön; ikiaikaiset juuret, tavat ja uskomukset, joihin esivanhemmat olivat elämänymmärryksensä perustaneet. Murros uuden ja vanhan välillä oli selkeä: alkoi vaikenemisen aika.
Ehkä tuo erityinen huone on ollut osa vanhaa kerrostumaa, muinaisuskon jäänne, jossa luonnonilmiöillä ja esineillä on henki. Se on primitiivinen persoonaton voima, jota nimetään haltijaksi. Vanhalle suomenuskolle on tyypillistä, että elollisella ja elottomalla on henki (esim. löylyn henki).
Haltijausko liittyy tiiviisti omistusoikeuteen. Talo-emo on tuttu myös suomensukuisilla kansoilla. Suhde kotohaltijaan on ollut läheinen, sillä haltija oli talon ensimmäinen asukki, tulentekijä.
Kodinhaltijaa on palvottu erityisessä sille pyhitetyssä huoneessa. Se oli tavallinen huone, mutta siinä ei asuttu. Sänky siellä saattoi olla ja sinne vietiin myös ruokaa. Huoneettoman haltijan sanottiin harhailevan rauhattomana, siksi se tarvitsi oman huoneen.
Muinaisuskossa ihminen on osa luontoa, luontokappale. Luterilainen kirkko muutti uskomusmaailmaa ja hävitti järjestelmällisesti alkuperäisväestön uskoa. Osa vanhoista perinteistä sulautui kristillisiin käsityksiin (joulu ja juhannus).
Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija, joka seuraa häntä koko elämän ajan. Haltiattoman ihmisen tila on säälittävä. Haltijan poistuminen tarkoitti vähäverisyyttä eli verevyyden poistumista. Sairastumista selitettiin, että 'haltija karkas hänestä pois'.
(Kansatieteellinen lähde: Martti Haavio - Kodinhaltijat)

'Piä luontois luonais,
haltijais harteillas'."

Nanna Ylösen Ghost Clinicin tarinoissa oli paljon samoja elementtejä, joista Törmänen teoksessaan kertoi. Kodin uunissa asuva henki - tulentekijä, ihmisen mukana kulkeva ohjaajahenki/suojelushenki ja harhailevasta hengestä kerrottiin pelottavimmassa tarinassa, jonka jätän kertomatta.
Jyväskylän Ylioppilaslehti Jylkkäri kirjoitti kahden aukeaman jutun viimeisimmässä numerossaan (25.11.2019-26.1.2020) otsikolla Kummitusjuttu. Artikkelissa on haastateltu tietokirjailija sekä historian- ja rajatiedontutkija Mauri Karvosta. Hän on kirjoittanut kaksi teosta: Aavetaloja ja ihmiskohtaloista 1 & 2. Kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. Maallistunut yhteiskunta tuntuu kaikesta huolimatta olevan yhä kiinnostuneempi yliluonnollisesta ja tämän allekirjoittaa myös Karvonen.

Artikkeli käsittelee Jyväskylän Toivolan Vanhalla Pihalla kulkevia henkiä, aaveita. Karvonen kertoo:
"Moni hämmästyy. Uskoakseni Toivolan vanhan pihan kummittelu ei ole yleisessä tiedossa. (---) Asenteet ovat entistä sallivampia. Vielä vuosikymmen sitten olit aivan umpihullu, jos olit nähnyt kummituksen. (---) Minua kiinnostaa, kuka se kummitteleva ihminen on, mitä hänelle on tapahtunut ja miksi hän kummittelee. Mutta ei minun tehtäväni ole todistaa yliluonnollista todeksi."
Toivolan vanha piha.
Nimensä Toivolan vanhalle pihalle on antanut Herman Toivola (1849-1923). Artikkelin kirjoittaja Onni Niemi on tutustunut tontin historiaan ja sen tarinoihin:

"Herman Toivola muutti tontille vuokralaiseksi vuonna 1880 ja nai tontin silloisen omistajan tyttären, joka synnytti Toivolalle pojan. Tuore vaimo kuitenkin menehtyi vain muutama päivä esikoisen syntymän jälkeen.
Sepäksi kouluttautunut yksinhuoltaja jäi tontille asumaan, ja afäärit luistivat niin hyvin, että Toivola lunasti koko tontin itselleen vuonna 1891. Toivola myös rakennutti tontille useita rakennuksia, joiden rustiikkinen olemus piristää Jyväskylän betonista katukuvaa vielä tänäkin päivänä.
Herman Toivolan vaimon kuoleman ja muiden traagisten tapahtumien vuoksi tontilla on todistettu selittämättömiä asioita, joiden taustalla arvellaan olevan entisten asukkaiden rauhattomat sielut.
Liki jokaisessa pihapiirin ikkunassa on nähty tuijottava hahmo, joka on joskus ollut vanha, työläispukuun pukeutunut mies, toisinaan taas nuori ja synkkämielinen nainen.
Rakennuksista on myös kuulunut selittämätöntä kolinaa ja askeleiden ääniä sulkemisajan jälkeen, jolloin tilat ovat olleet tyhjillään.
Joskus aaveet ovat näyttäytyneet keskellä päivääkin; Ennen lounasravintolaa päärakennuksen kivijalassa toimi kahvila, johon eräänä kesäpäivänä saapui iäkäs herra vanha puku päällään. Tarjoilija oli noteerannut miehen ja nähnyt, kuinka hän oli kävellyt kahvion perälle. Tarjoilijan näköyhteys mieheen katkesi. Kun tarjoilija oli mennyt ottamaan miehen tilausta, ei nurkkapöydässä istunut ristin sielua."
Toivolan vanha piha.
Haastattelun lopuksi Onni Niemi kysyy Mauri Karvoselta: Mitä Herman Toivola ajattelisi tiluksistaan tänä päivänä, lounasravintolasta ja käsityöputiikeista?
"Luulen, että Herman vain kiertelee katsomassa uteliaisuuttaan, onko kaikki hyvin. Tarkkana miehenä hän lienee tyytyväinen, sillä piha on eloisa ja kaikin puolin hyvin hoidettu." 
Nanna Ylösen installaatiokokonaisuus laajeni ja sai useita kerroksia. Taiteilijan perusajatus oli kuitenkin koko ajan läsnä: "Kummitustarinoiden potentiaali ihmisiä yhdistävänä tekijänä perustuu kokemusten jakamisen lisäksi myös toisten kuuntelemiseen ja kuulluksi tulemisen kokemukseen."

Monia tarinoita kuuntelemalla (ja omansa jakamalla) sitä ei enää tuntenutkaan itseään umpihulluksi, kuten Mauri Karvonen asian ilmaisi. Ja itse asiassa uudenlaisessa elämäntilanteessa, vanhan puutalon omistajana itsekin koen, että talo on saanut uuden elämän. Jollain lailla myös koen, että se on kiitollinen, kuten yksi Ghost Clinicin kokijosta kertoi omasta talostaan. En usko, että uunissa asuu henki, mutta koen että esimerkiksi uuneja lämmittämällä minussa tiivistyy kodin henki. Koti, kodikkuus. Onko yliluonnollinen sittenkään niin yliluonnollista?

Nanna Ylösen Ghost Clinic 
Galleria Ars Liberassa 22.12.2019 saakka.
Suokatu 30, 70110 Kuopio.