Antti Laitinen - Sisällä metsä

Antti Laitinen: Willow piece, 2026, paju, rautalanka; Broken landscape V, 2018, pigmenttivedos. 

Ihminen on aina vaikuttanut luontoon tahtoen tai tahtomattaan. Muokkaamme maisemaa jatkuvasti, vaikka samalla nautimme ajatuksesta koskemattomasta luonnosta. Harvempi meistä kuitenkaan pysähtyy miettimään muokattua maisemaa, oli se sitten maanviljelyksen, kaupunkirakentamisen tai metsäteollisuuden tuotosta. Elämme ympäristössä, jota voisimme katsoa myös toisin.

Antti Laitinen: Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos.

Hämeenlinnan taidemuseossa on esillä Antti Laitisen (s. 1975 Raahe) näyttely Sisällä metsä. Minulle taiteilija tuli tutummaksi valokuvaaja Meeri Koutaniemen luotsaamasta dokumenttisarjasta Irti kuvasta, jossa haastateltiin taiteilijaa ensimmäisen kauden jaksossa Mies, joka rakensi itselleen saaren (2021).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen ilmaisee itseään valokuvan, performanssin, installaation, ympäristötaiteen ja videon keinoin. Hänen taiteensa tutkii ihmisen toimintaa ja sen jälkiä luonnossa. Viime vuosina etenkin metsä on ollut Laitiselle tärkeä inspiraation lähde.

Mahdottomasta mahdollista

Laitinen on muokannut luontoa poistamalla maisemasta pieniä osia ikään kuin pieniksi ikkunoiksi. Ne haastavat katsellessa näkemisen ja ymmärtämisen välistä yhteyttä. Kauempaa katsottuna teokset näyttävät muokatuilta valokuvilta. Ei kai tuollainen voi olla oikeasti mahdollista? Poistaa risukosta noin symmetrisiä ympyröitä.

Antti Laitinen: Broken landscape XI, 2025, pigmenttivedos.

Kaikki näyttelyn teokset ovat täyttä totta. Laitisen leikkisäkin ote tehdä mahdottomasta ajatuksesta totta on vienyt paljon aikaa paitsi suunnitteluun etenkin toteutukseen. Hän on muokannut, pilkkonut, uudelleenkoonnut ja -järjestänyt paloja luonnosta. Taide ei ole Laitiselle pelkkä lopputuloksen aikaansaaminen vaan prosessi, jota katsoja pääsee todistamaan parhaiten Lake shift -videoteoksen (15:31 min) muodossa.

Antti Laitinen: Lake shift, 2016, pigmenttivedos.

"Lake shift -teoksessa taiteilija yrittää siirtää järven kahden ämpärin avulla. Teoksen toteutus kesti viisi päivää, ja sen aikana Laitinen kantoi yhteensä 16 000 litraa vettä." (Näyttelyteksti)

Teoksessa siirretään vettä taiteen vuoksi, mutta se laittaa miettimään myös veden merkitystä maailmanlaajuisesti. Veden riittävyyttä, sen puhtautta ja sijaintia. Jokainen tiedämme ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen, jäätiköiden sulamiseen ja negatiivisiin "tulosuutisiin". Mutta ihmisten toimista tapahtuu onneksi myös hyvää.

Jyväskylässä Tourujoki on kunnostettu ja palautettu takaisin luonnonmukaiseksi koskeksi keskelle kaupunkia. Tavoite on saada vaelluskalat palaamaan. Pienkalat ovat jo nousseet, ja koskessa on nähty koskikarojen lisäksi myös saukkoja. (Yle 25.7.2026)

Antti Laitinen: Broken landscape IV, 2018, pigmenttivedos.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape IV, 2018.

Ihmisen toimilla on merkitystä

Antti Laitisen taide osoittaa yhden ihmisen vaikutuksen maisemaan ja ympäristöön. Hän työskentelee usein kotinsa lähistöllä Somerniemellä, mutta on toteuttanut teoksia myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Sisällä metsä -näyttelyä varten Laitinen saapui työskentelemään Hämeenlinnaan.

Antti Laitinen: Tangle, 2025, pigmenttivedos.

"Tangle-valokuvateoksessa (2025) kuusenoksista muodostuva risupallo on kuvattu Hämeenlinnan Varikonniemessä raitapuiden lomassa. Teoksen kuvaukset toteutettiin marraskuussa 2025 juuri ennen pysyvän lumen satamista, kun maa oli hetken paljas. 

(---) Tangle-teoksia varten taiteilija, Hämeenlinnan taidemuseon henkilökunta ja Hämeenlinnan kaupungin viherkunnossapidossa työskentelevät vangit keräsivät kuusen oksia kahdelta harvennushakkuualueelta, jonne oksat olivat jääneet hakkuujäännöksenä. Teosten toteuttamisessa tärkeinä yhteistyötahoina ovat toimineet Hämeenlinnan kaupungin kaupunkirakennepalvelut ja viherkunnossapito."

Antti Laitinen: Tangle, 2025, kineettinen veistos; Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos; Broken landscape III, 2017, pigmenttivedos.

Näyttelytilan keskellä Tangle-teos pyörii hitaasti ympäri ilmassa leijuen. Hidas liike on hypnoottinen ja rauhoittava. Tangle, suomeksi muun muassa vyyhti, sotkeentua, mennä sekaisin. Siltähän teoksen risupallo tosiaan näyttää. Teoksen valmiiksi saattamiseksi on tehty yhteistyötä, jotta näennäisestä roskasta yhteen sekoittamalla ja kietomalla on saatu aikaan jotain kaunista. Vertauskuvallisesti voisi siis sanoa, että eri toimijoiden, sosiaalisten asemien ja taustojen sekoittuminen ja kietoutuminen yhteen taideprojektin ansiosta on kantanut näyttelyyn jotain, mikä muistuttaa yhteistyön voimasta ja merkityksestä. Antti Laitisen taide on tehnyt sen mahdolliseksi.

Antti Laitinen: Forest square I, II & III, 2013, kromogeeninen värivedos, diasec.

Miltä haluamme oman maisemamme näyttävän?

Laitisen teokset nostavat uteliaisuutta, että näkisi jonkin niistä livenä luonnossa. Toisaalta, täytyykö meidän odottaa yllätyksiä ja taidetta maisemassa, jotta näemme ja ymmärrämme yksityiskohtien merkityksen isommassa mittakaavassa, omassa maisemassamme?

Antti Laitinen: Broken landscape I, 2017, pigmenttivedos.

Jos pysähdyn omaan elinympäristööni, koen kotipihassa lahoavan puunrungon eräänlaisena maisemallisena erikoisuutena. En taiteena, mutta hieman samanlaisena "yllätyksenä" kuin Laitisen valokuvien yksityiskohdat. Lehdetön ja oksaton puu on enää puolikas runko, eikä maisemallisesti kovin kaunis. Kauniin siitä tekevät ne hetket, kun näen tikkojen koputtelevan puun runkoa, etsivän sieltä syötävää ja kaivertaen siihen kolojaan. Joku toinen olisi kenties kaatanut puun rumana ja (ihmiselle) turhana elementtinä. Se saa kuitenkin seisoa pihassani niin kauan, kun siitä ei ole kenellekään vaaraa tai vahinkoa. 

Välillä tuntuu, että muokkaamme maisemaa liian nopeasti sellaiseksi kuin ajattelemme, että jonkin pitäisi olla sen sijaan, että antaisimme asioiden vain olla sellaisia kuin ne ovat. Tämä ajatus pätee mielestäni oivallisesti myös meihin ihmisiin. Että ymmärtäisimme itseämme ja toisiamme siten, että saisimme olla sellaisia kuin olemme - samalla kunnioittaen toisiamme (ja luontoa).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape I, 2017.

Näyttelyssä syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä korjaamme luonnosta, mitä jätämme korjaamatta, siivoamatta, peittämättä, mitä korostamme ja miksi? Kysymysten muodossa näyttelyssä syntynyt tunnelma kulkeutui mukanani museon seinien ulkopuolelle.

Antti Laitinen, Sisällä metsä on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 18.10.2026 saakka.

Rhizome

Tampereen taidemuseossa on esillä Charles Sandisonin installaatio Rhizome. Museon alakerta on muuttunut eräänlaiseksi peilisaliksi, jonka seinillä, katossa ja lattialla soljuu kirjaimia, merkkejä ja numeroita. Pimeässä tilassa eri pinnoilla liikkuvat pisteet ovat kuin tähtiä, ja katsoja voi kokea olevansa kuin avaruudessa tai maan alla pieneliöiden ympäröimänä.

Sandison on käyttänyt teoksessaan kuuttatoista teräväpiirtovideoprojektoria ja saman verran tietokoneita. Kulttuuritoimituksen Arto Murtovaaran haastattelema taiteilija kertoi, että hän on luonut installaation:

"(---) opettamalla tietokoneille kellarin arkkitehtuurin, jotta ne tietävät, missä ovet ja peilit ovat. Olen opettanut ohjelmaa käyttäytymään niin, että peilit ovat ovia ja kun sanat/hahmot/pisteet saavuttavat peilit, ne siirtyvät virtuaaliseen tilaan sen takana. Tällä tavoin taideteos valloittaa 'näkyvän' tilan, joka on paljon isompi kuin kellarikerros itsessään."

Rhizome (juurakko) vie sanana ajatukset syvälle maaperään: kasvuun, juuriin, kietoutumiseen ja jatkuvuuteen. Juoksevien ja aaltoilevien pisteiden muuttuessa hiljalleen kirjaimiksi ja sanoiksi, löytää niistä yhteyden ainakin Raamattuun, vaikka kokonaisia lauseita on vaikea hahmottaa.

Arto Murtovaaran haastattelusta käy kuitenkin ilmi, että Charles Sandison on käyttänyt teoksensa pohjamateriaalina Thomas Moren vuonna 1516 julkaistua kirjaa Utopia. Taustateksti ei siis olekaan Raamattu, vaan Moren kertomus ihanneyhteiskunnasta ja vastalause 1500-luvun yhteiskunnallisille oloille. Thomas More (1478-1535) oli englantilainen lakimies, kirjailija, poliitikko ja renessanssifilosofi. Katolinen kirkko on julistanut hänet pyhäksi. More on tosin saanut vaikutteita kirjaansa Uuden testamentin lisäksi Platonin Valtiosta (370 eaa.) sekä erilaisista tutkimusmatkailijoiden kertomuksista. 

Thomas Moren Utopia synnytti käsitteen, jonka tunnemme tänäkin päivänä. Kahdesta kreikan kielen sanasta syntyvä sana (u = ei, topos = paikka ja eu topos = hyvä paikka) tarkoittaa paitsi olematonta paikkaa, myös toistaiseksi toteutumatonta ihanneyhteiskuntaa.

Tila kasvaa pimeydestä valoon mitä enemmän sanoja muodostuu ja kerrostuu päällekkäin. Näyttelytekstissä teosta kuvaillaan näin:

"Teos on biologinen kollaasi, tekoälyn avulla luotu kuvitteellinen ekosysteemi, joka liikkuu jatkuvasti kaaoksen ja järjestyksen välillä. Rhizome on omavarainen todellisuus, tutkielma utopiasta, jossa ihminen ja luonto elävät sopusoinnussa."

Charles Sandisonin Rhizome on koettavissa Tampereen taidemuseossa 5.5.2024 saakka.

Luonto sisälläni

Koen usein taiteilijoiden ryhmänäyttelyissä ristiriitaisia tunnelmia. Välillä yhden teeman ympärille kootut teokset osoittavat monipuolisia tulkintoja samasta teemasta, mutta välillä teosten keskellä tulee  sekava tunnelma. Vaikka kokonaisuus olisi onnistunut, niistä on vaikea kirjoittaa, koska yksittäiset teokset eivät kerro kokonaisuudesta samalla tavoin kuin taiteilijoiden yksityisnäyttelyt.

Parasta ryhmänäyttelyissä on minulle se, että niistä voi löytää itselleen uusia taiteilijoita. Näin minulle kävi esimerkiksi M_itä? Nykytaiteen biennaalissa Mikkelin taidemuseossa 2021. Se oli hyvin koottu kokonaisuus, jossa kaikille näyttelyn teoksille oli annettu tarpeeksi tilaa. Teoksia oli sopivasti, ei liikaa. Tuolloin kohtasin ensimmäistä kertaa äänitaiteilija Jaakko Aution teoksen. Kirjoitin Äänen aika -teoksesta näin: 

"Näyttelyn ehdottomin huomion varastaja on Aution valtavan kokoinen äänimalja, jonka keskellä on vettä. Kuorolaulajien äänet resonoivat katsojan rinta-alassa, mutta katse kiinnittyy maljassa olevaan veteen, joka väreilee äänien tahdissa. Väreet kasvavat, yhdistyvät, erkanevat, katoavat. Hurmioituminen. Äänet saavat palan nousemaan kurkkuun. Olisin voinut jäädä tilaan tunneiksi. Äänen aika -teos sai kehoon kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen. Aution teos näytti minulle parhaan mahdollisen maailman: tunteen, jossa taide todella koskettaa."

Outokummun vanha kaivosalue. Teatteri Kiisu vasemmalla.

Toisen kerran koin Jaakko Aution teoksen Joensuun taidemuseossa, niin ikään M_itä? Nykytaiteen biennaalissa 2023. Kokemus vahvisti tunnelmaa siitä, että Autio osaa luoda äänillä sellaisia maailmoja ja mielikuvia, joihin haluaisin upota. Niinpä järjestelin itselleni kyydin ja seuraa Outokumpuun, jonne ajaa autolla Kuopiosta hieman päälle tunnin. Jaakko Autio toteutti installaation Teatteri Kiisussa, Outokummun entisen kaivoksen tiloissa. Teosta kuvailtiin näin:

"Luonto Sisälläni (Nature Within). Pysähtyneisyyttä liikkeessä - Liikettä pysähtyneisyydessä. Luonto Sisälläni kutsuu ihmisiä lepäämään kauneuden ja keskinäisyyden tilaan.

Luonto Sisälläni on interaktiivinen installaatio, joka sisältää generatiivista videotaidetta, musiikkia sekä performanssin, jossa taiteilija itse meditoi Teatteri Kiisussa tapahtuman ajan. Luonto Sisälläni -teoksessa Jaakko Autio ohjaa EEG-teknologialla eli aivokäyrillään videotaidetta reaaliaikaisesti. Keinoäly piirtää Aution aivokäyristä kuvia reaaliajassa Teatteri Kiisun seinälle 10 x 10 metrin kokoisena. Taiteilija toimii itse tilanteen johdattimena. Taiteilijan hermoston kautta teoksen vierailijat ja tapahtuma piirtyvät teoksen visuaaliseksi kuvaksi. Tilassa on tarjolla pastilleja, ja toiveena on, että tilassa viihdytään sen ajan, kun pastilli sulaa suussa."

Tämä oli minulle uudenlainen tapa kokea Jaakko Aution taidetta, koska taiteilija oli itse paikalla. Sisältökuvaus oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja houkutteleva. Ulkotulet johdattelivat kävijät Teatteri Kiisuun sisälle. Sisällä vastaanotettiin kävijät kertomalla hieman teoksen taustoja, että tilassa saa liikkua tai istua. Ovella jaettiin myös niitä pastilleja ja toivottiin, että tilassa viivyttäisiin pastillin verran.

Esitys oli siirretty viereisestä Kiisuhallista Teatteri Kiisuun suotuisampien valaistusolosuhteiden vuoksi. Tilassa oli pimeää, taiteilija istui näyttämötasanteen keskellä ja edessä olevalle seinälle heijastui isokokoinen ihmishahmo.

Autio kertoi saman minkä esitetekstistä olin jo lukenut. Hänen päänsä ympärillä oli panta, joka mittasi hänen aivosähkökäyröjään, jotka olivat yhteydessä tietokoneeseen. Tietokoneelle oli jo aiemmin mallinnettu hänen omakuvansa, joka oli seinälle heijastuva ihmishahmo. Heijastuva kuva muovautui koko ajan keinoälyn avulla, joka piirsi taiteilijan aiväsähkökäyrien johdattamina kuvioita ja liikkeitä seinälle. Tähän oli yhdistetty meditatiivinen ja miellyttävä äänimaisema, mikä on Aution teoksille tyypillistä.

Installaatio tuntui yhteisölliseltä meditaatiolta. Rauhallinen musiikki ja äänet yhdistettynä seinälle heijastettujen elementtien liikkeeseen toivat mieleen paikoin avaruuden tähtipölyn ja tähdenlennot. Äänimaisemassa oli käytetty osittain myös aiemmin Oulun taidemuseoon ja ikäihmisten palveluihin toteutettua teosta Ajan Laulu.

Yleisö sai halutessaan osallistua teokseen puhumalla tai koskettamalla taiteilijaa. Yksi esitys kesti 45 minuuttia, jonka aikana yksi rohkea uskalsi osallistua teokseen koskettamalla Autiota. Seinälle heijastuvat kuviot hajosivat hetkeksi pienempiin osiin. Osallisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta huomasin itsekin miettiväni, että nautin vallitsevasta tunnelmasta kuitenkin enemmän itsekseni kuin "rikkomalla" sitä, mitä nyt näen ja koen. Aiemmat Jaakko Aution teokset ovat olleet itselleni merkityksellisiä juuri siksi, että ne ovat menneet ihon alle henkilökohtaisen kokemisen kautta. Ajatus yhteisöllisestä kokemisesta oli hyvä, ja tässä oli siihen mainiot puitteet, mutta huomasin olevani hieman mustasukkainen aiemmille kokemuksilleni. Luonto sisälläni -teos oli ehdottomasti minulle kokemisen arvoinen, mutta se ei noussut elämyksenä aiempien rinnalle.

Olin myös hieman pettynyt, että installaatio oli siirretty korkeasta ja tehdasmaisesta Kiisuhallista Teatteri Kiisuun, sillä täällä tilan katsomiskokemusta ja avaruutta rikkoivat pylväät. Ymmärrän, että Kiisuhallia ei liene saatu tarpeeksi pimeäksi installaatiota varten, mutta mielikuva ison tehdashallin keskellä meditoivasta taiteilijasta ja vielä isommasta heijastusseinäpinnasta jäi kutkuttelemaan toivelistalle.

Teksti ja kuvat eivät tässä tapauksessa anna oikeutta teokselle, jonka kokemus perustuu ääneen ja liikkeeseen. Tässä kuitenkin pieni katsaus koettuun:

Jaakko Autio osaa luoda äänimaisemillaan maailmoja, jotka ovat herkkiä, kauniita ja syvällisiä. Ääni ja liike uivat syvälle tajuntaan, jonka vuoksi kokemuksesta tulee hyvin henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi haluaisin pitää tunnelman itselläni, jakamatta sitä muille.  Olen saanut herkistyä aiempien teosten ääressä yksin, mutta nyt tilaa ja sen tunnelmaa jakoivat kanssani useat muut. Se ei ollut enää vain minun maailmani, josta tahdoin pitää kiinni. Saako teoksen äärellä tuntea mustasukkaisuutta ja omia sen itselleen? 

Jaakko Aution Luonto sisälläni -installaatio esitettiin Outokummun 

Teatteri Kiisussa sunnuntaina 3.3.2024. Uusia äänimaailmoja odotellessa.

Murtumista sillanrakennukseen

Joensuun taidemuseossa on esillä M_itä? Nykytaiteen biennaali. Biennaali on Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden yhteisprojekti ja se on aiemmin ollut esillä Mikkelissä 2021 ja Kuopiossa 2019. Tämä kolmas biennaali "kutsuu pohtimaan kriittisesti Itä-Suomen alueen historiaa ja niitä monimutkaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka muovaavat tätä aluetta. Taiteilijat käsittelevät näyttelyssä rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin. Arkistojen avulla he rakentavat uusia siltoja menneisyyksiin, jotka ovat aiemmin jääneet huomiotta, ja kuvittelevat uudelleen perinteitä ja sidoksia alueeseen.." Mukana ovat taiteilijat: Jaakko Autio, Baran Caginli, Irtikytketyn tilan tutkimusryhmä (Jaakko Ruuska, Kati Korosuo, Timo Jokitalo, Hanna Koikkalainen ja Pavel Rotts), August Joensalo, Nana & Felix, Katriina Rosavaara, Lebohang Tlali sekä Riitta Turunen & Outi Särkikoski.

Biennaali on sijoittunut Joensuun taidemuseon lisäksi myös Pohjois-Karjalan museo Hilmaan, mutta ehdin omalla vierailullani nähdä vain taidemuseon näyttelyn. Tästä syystä esittelen vain teoksia, jotka ovat taidemuseon tiloissa. Teokset ovat sijoittuneet vaihtuvan näyttelytilan lisäksi kokoelmanäyttelyiden tiloihin.

Elisenvaaran asema.

Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä

"Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä liittyi yhteen tutkiakseen valtioiden rajan katkaiseman Elisenvaara-Parikkala-radan raunioita. Ryhmä pohtii, miten tilan kokemus muuttuu irtikytkennästä. Raunioitunut rata muodosti kerran kulkuyhteyden Viipurista Vaasaan. Nyt tuosta yhteydestä on jäljellä vain tuskin havaittavissa oleva rautatien raunio, joka lävistää syrjäseudun. Jos ratapenkkaa lähtee seuraamaan, herää kysymys, voisiko yhteys palautua joskus, jos olosuhteet olisivat toisenlaiset?"

Jaakko Ruuska ja Hanna Koikkalainen järjestivät tutkimusmatkan radan Venäjän puolella sijaitsevalle osalle vuonna 2019. Kyseinen osa kuuluu kokonaisuudessaan Venäjän rajavyöhykkeeseen, jossa liikkuminen on rajoitettua. "Tutkimusryhmän jäsenet olivat luultavasti ensimmäisiä suomalaisia, jotka olivat kävelleet tuolla alueella sitten vuoden 1944. Viime vuosien aikana on alkanut näyttää myös siltä, että he olivat myös vuosikausiin viimeiset suomalaiset tuon rautatien raunioilla."

Näyttelyssä on esillä Hanna Koikkalaisen valokuvia tutkimusmatkalta, jotka on otettu kummaltakin puolelta rajaa sijaitsevilta rautateiden jäänteiltä. "Hanna on kiinnostunut rautatien raunioista muistin paikkana. Voidaan ajatella, että rautatie kytkettiin symbolisesti irti silloin, kun Neuvostoliitto suoritti Elisenvaaran aseman pommitukset vuonna 1944. Suomessa tuosta tapahtumasta vaiettiin pitkään. Arkistoon jäivät dokumentit, jotka kuvaavat pommitusten siviiliuhreja. Ne muistuttavat niitä kiviä, jotka kasattiin syrjään, kun Elisenvaara-Parikkala-rataa rakennettiin."

Luettelo 20.6.1944 Elisenvaaran ilmapommituksessa kuolleista henkilöistä.

Kiviin kaiverrettuja syntymä- ja kuolinaikoja.

Sergei Bondarev, Adel Kim ja Anastasia Artemeva kutsuttiin tutkimaan rautateiden raunioita Parikkalassa. Myös taiteilija Pavel Rotts ja näytelmäkirjailija Mikhail Durnenkov osallistuivat matkalle. Tutkimusmatkalla heitä pyydettiin kirjoittamaan kirjeitä niistä asioita, jotka muuttuivat heille itselleen saavuttamattomiksi sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

"Isä. Hei. Pitkään aikaan emme ole viestitelleet - lähes kolmeen kuukauteen. Minulla ei ole ikävä. Sen jälkeen, miten reagoit syyskuun lopulla lähtemiseeni maasta - miten halveksit ja syytit - 'isänmaan petturiksi' ja että käyntini heikensi äidin terveyttä - sen jälkeen en näe syytä ikävöidä. (---) Haluan kertoa sinulle taannoisesta kävelyretkestäni 26. marraskuuta - 8 kilometriä kävellen Parikkalasta vastikään suljetulle Venäjän rajanylityspaikalle. (---) Sitä tietä Suomi pystyi olemaan yhteydessä Elisenvaaraan Karjalassa vielä 1900-luvun alussa, mitä ei nyt, Putinin Ukrainan sodan jälkeen todellakaan tapahdu seuraavaan 50 vuoteen. (---) Mieleni valtasi toinenkin ajatus. Tajusin, että sinä et koskaan pysty ymmärtämään minua. Et pysty ymmärtämään pätkääkään siitä, millä yrittäisin antaa vastauksia antamaasi tuomioon pakenemisestani Venäjältä. (---) Mutta jos me joskus kuitenkin tapaamme - joko tässä elämässä tai toisessa - toivoisin yhtä. Saada tuntea, millaista on, kun saa tukea omalta isältään. Tai saada antaa sitä tukea sinulle, jos seuraavassa jälleensyntymässämme sinun isäksesi synnynkin minä. Nähdään, poikasi. 23.12.2022. "

Litistetty kolikko.

"On kylmä, mutta kävellessä tulee lämmin. Molemmin puolin näkyy sammaleisia, lehtien peittämiä ratapölkkyjä, ja rautatiestä on jäljellä vain ratapenger, jossa nyt kasvaa puita. Edessä on vielä kymmenen kilometriä ennen Venäjän ja Suomen rajaa. (---) Mihalich-vaarikin on veturinkuljettaja. Hän otti minut mukaan junamatkoille ja me litistimme kolikoita veturilla. (---) Raja, jota lähestyn, erottaa minut vaaristani. (---) Vaarin on saatava kokea Putinin aika, jotta hän voi lakata uskomasta häneen; ja että minä pääsisin menemään vaarin luo Venäjälle kun sota loppuu. Tämä aavemainen junarata kuvaa meidän suhdettamme osuvasti kuin kirjoissa. 2. maaliskuuta 2023. Pavel Rotts."

Kirjoitetut tarinat ovat surullisia ja totta varmasti monessa venäläisessä perheessä. Ne muistuttavat, ettei sota ole henkisesti helppoa venäläisillekään.

Jaakko Autio: AlkuLähde.

AlkuLähde

Alakerran näyttelytilassa lumoavan kaunis äänimaisema vetää puoleensa jo toiselta puolen huonetta. Kyseessä on Jaakko Aution AlkuLähde -ääni-installaatio. "AlkuLähde (OrgiNation) pohtii ihmisen alkuperää ja kuuluvuutta maailmaan. Teos sai alkunsa Jaakko Aution neljän kuukauden residenssi jaksoa Narvassa (Nart) keväällä 2022. Nyt kuultava teos on yhteistyö suomalaisten ja narvalaisten (virolais-venäläisten) laulajien kesken. Teoksessa kuullaan fragmentteja Maamme-laulusta (Mu Isamaa), jonka melodian jaamme Viron kanssa. Teoksessa kuullaan kolme improvisoitua ottoa Jussi Mattilan säveltämän materiaalin pohjalta."

Teosta on vaikea kuvailla sanoin, se pitäisi kuulla ja kokea itse. Huone on täynnä kaiuttimia, joista kuuluu eri aikaan eri ääniä. Keskellä tilaa on penkki, josta äänimaiseman kokee mielestäni parhaiten. Silmät suljettuina äänet kulkevat ja soivat ympärillä. Viimeksi lumouduin Jaakko Aution installaatiosta Mikkelin taidemuseon M_itä? -biennaalissa, jossa teos kantoi nimeä Äänen aika. Ääni värähteli tuolloin laakean vesiastian pinnalla.

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulu

Museon entiseen lyseon juhlasaliin rakennettu Katriina Rosavaaran installaatio ei heti avautunut kokonaisuudessaan. Tilaan oli tuotu kuvasuurennoksia, joiden sisältöä selitettiin kuvateksteissä. Kuvissa oli yhteiskunnan hyljeksimiä henkilöitä, kuten romaneja, vammaisia, nais- ja miespareja. Silti kuvat oli kategorisoitu Rosavaaran toimesta otsikolla "Joensuu, I luokka rohkaiseva". 

Kaksi nuorta naista. Vasemmalla Siviä Dyberg (s. 1871), 1890. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

Tahvo Nevalainen ja Antti Lappalainen, 1910. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja: Heikki Apell.

Kaksi tuntematonta miestä ja pikkupoika hirsirakennuksen seinustalla. Vasemmalla 27-vuotias mies, 4-vuotias poika ja hänen isänsä. Kuva mahdollisesti vuodelta 1919. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

"Katriina Rosavaara on kiinnostunut tilan, paikan ja henkilöiden muistista, unohdetuista näkökulmista, historian nurjasta puolesta ja niistä asioista ja aiheista, jotka ovat usein jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Moninaiset vähemmistöt, queer, mielenterveyspotilaat, pakolaisuus, ylisukupolviset traumat, sotien jäljet ja erilaiset pyrkimykset tallentaa, käsitellä ja nostaa esiin näitä vähemmän tunnettuja tarinoita nykytaiteen keinoin, voidaan nähdä Rosavaaran työskentelyn punaisena lankana."

"Empatiakoulu reflektoi Joensuun historiaa. Joensuussa oli vuonna 1850 vain 129 asukasta. Vuonna 1865 perustettu Joensuun lyseo [nykyinen Taidemuseo Onni] oli Suomen toiseksi vanhin suomenkielinen oppikoulu. Kun uudisrakennus valmistui 1894, oli kaupungin asukasluku kasvanut noin 5000 asukkaaseen. Joensuun klassillinen lyseo oli koko lähialueen kehittymisen kannalta merkittävä paikka. Koulu ei kuitenkaan avannut oviaan kaikille. Opiskelemaan pääsivät ainoastaan ne suomenkieliset pojat, joiden kotoa löytyi kiinnostusta koulutukseen ja varoja opiskelukustannusten kattamiseen. (---) Peruskoulu yhdisti 1970-luvulla oppikouluikäiset tytöt ja pojat lukioon naapuritontille (---). Joensuussa ristiriita karjalaisen vieraanvaraisuuden ja erilaisuuden pelon välillä purskahtelee edelleen esille mediassa tuon tuosta. Jotakin on ehkä jäänyt huomaamatta. Maakunnan perintö ja juuret ovat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Joensuun kaupungin tai klassillisen lyseon."

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulun todellinen sanoma avautuu vasta, kun kulkee suurennettujen valokuvien toiselle puolen ja kiipeää puhujakorokkeelle. Tuosta laajemmasta näkökulmasta yksittäiset liitutaulujen käsinkirjoitetut lauseetkin muodostavat kokonaisuuden:

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon." -Audre Lorde: Hiljaisuuden muuttaminen kieleksi ja toiminnaksi-

Hätäleipä, 1918, Pyhäselkä. Pohjois-Karjalan museo.

Empatiakoulun 2. luokalla opetetaan auttavaisuutta, johon viittaavat vitriinissä olevat hätäleivät.

"Vuoden 1918 alussa poliittinen tilanne Suomessa oli kireä. Kansa mellakoi ja lakkoili eri puolella maata. Elintarvikkeiden saanti oli vaikeaa ensimmäisen maailmansodan takia, ja edellisvuoden sato oli jäänyt pieneksi. Viljan säännöstely oli aloitettu kesäkuussa 1917. Viljan puutteessa turvauduttiin erilaisiin korvikkeisiin ja leipätaikinan sekaan leivottiin muun muassa jauhamatonta kauraa, jäkälää tai olkia. Tätä, joskus suolistollekin haitallista, leipää kutsuttiin hätäleiväksi."

Oscar Parviainen: Häädetyt, 1910, öljy kankaalle. Joensuun taidemuseo, Anna-Lisa ja Arnold Glaven kokoelma.

Häädetyt

Biennaaliin kuuluvia teoksia on levittäytynyt myös kokoelmanäyttelyn joukkoon. Taidemuseon omasta kokoelmasta on myös poimittu teoksia teemaan liittyen. Tunteita herättävä oli Oscar Parviaisen maalaama Häädetyt, jossa perhe vetää lumessa perässään rekeä, joka on täynnä tavaraa. Reen jalaksilla seisoo luuranko kuoleman symbolina. Teos on maalattu vuonna 1910, mutta muutama vuosikymmen eteenpäin maalauksesta tuli totta isommassa mittakaavassa, kun luovutettujen alueiden suomalaiset (430 000) joutuivat jättämään kotinsa toisen maailmansodan myötä.

Murtumista sillanrakennukseen

Itä-Suomessa on kautta aikojen tuntunut vahvasti rajayhteys Venäjään ja toisaalta kaupankäynti ja kulttuurisuhde rajan yli. Rajan sulkeuduttua (ties kuinka pitkäksi aikaa) suhdetta muovaillaan uudelleen. Näyttelyn yksittäiset teokset ottivat pohdiskellen ja taiteilijoiden itsensä kautta kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Toisaalta itäsuomalaisuutta kaiveltiin myös syvemmin, kun "taiteilijat käsittelevät rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin." Rajoja meihin ja muihin, murtumia minun ja sinun välillä. Oma suhde ympäröivään yhteiskuntaan, kotipaikkaan ja perheeseen. Lokeroimalla asioita ihmiset pyrkivät ymmärtämään, mutta samalla lokerointi eristää ja pakottaa johonkin, mitä ei välttämättä ole olemassa.

Kaikki ei onneksi tuonut pelkkää alakuloa ja epätoivoa tulevasta. Näyttelyssä on mukana paljon toivoa paremmasta ja osoitus siitä, kuinka taiteen avulla voidaan löytää sellaisia siltoja, joihin poliittiset päättäjät eivät yllä. Taiteen kautta tapahtuvan yhteistyön kautta voidaan kohdata ihmiset ja kulttuuri siten, että löydetään toisistamme enemmän inhimillistä yhteistä kuin rikkirepivää politiikkaa.

Kaiken tiivistää mielestäni Katriina Rosavaaran teokseen lainatut Audre Lorden sanat:

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon."

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä 

Joensuun taidemuseo Onnissa ja 

Pohjois-Karjalan museo Hilmassa 17.9.2023 saakka.

Johanna Väisänen: Urkujoki

Kuopion taidemuseossa sijaitsevassa GalleriA:ssa on esillä Johanna Väisäsen näyttely Urkujoki. Väisänen on onnistunut lumoamaan minut vuosien varrella useammalla aiemmalla teoksellaan. Hän on hyödyntänyt videoissa usein viittauksia taiteeseen ja kulttuuriin, kuten esimerkiksi yksityisnäyttelyssään Kesäteatteri - fragmentteja William Shakespearen Kesäyön unelmasta (2018).

GalleriA:ssa on esillä videoinstallaation lisäksi myös ääni-installaatio. Katsojan vastaanottaa seinälle heijastettu suurikokoinen videoteos, jossa erilaisia urkuharmooneja kuljetetaan joessa eri vuodenaikoina.

Johanna Väisänen kertoo näyttelystä: "Mikäli Suomen kulttuurihistoria tiivistettäisiin yhteen esineeseen, voisi se olla urkuharmooni. Urkuharmooni ja joki muistuttavat kulkemisesta kulttuurissa ja ajassa taaksepäin. Ne tuovat muistumia kansakouluajoista ja jopa esi-isistämme, jotka kulkivat jokia pitkin paitsi konkreettisesti myös muihin ulottuvuuksiin. Muinaissuomalaiset olisivat soittaneet harmoonia, jos niitä olisi ollut tuolloin olemassa. Jatkumona lapsuudelleni itäsuomalaisessa kyläkoulussa aloin kerätä urkuharmooneja. Harmooni on maaginen soitin, jolla on omat keuhkonsa. Se on kuin oma organisminsa."

Väisänen on sanoittanut tiiviisti näyttelyn tunnelman. Juuri tuollainen olo näyttelyssä syntyy; että jotain ikiaikaista osaa kulttuurista kuljetetaan. Minä kuitenkin tulkitsin niin, että kulttuuria kuljetetaan nimenomaan eteenpäin eikä muistella ajassa taaksepäin (vaikka sitäkin se on). Tähän vaikuttanee oma museotaustani: halu siitä, että kulttuuria kuljetetaan mukana, ja että se ylipäänsä on säilyttämisen ja siirtämisen arvoista.

Johanna Väisänen onnistuu videoteoksissaan vangitsemaan rauhallisen ja levollisen tunnelman. Aiheet saattavat olla kipeitäkin, mutta katsojalle tulee siitä huolimatta teoksen äärellä hyvä olo. Kuvakulmat, kohtaukset ja leikkaukset voisivat paikoin olla kuin liikkuvia maalauksia. Tämä on yksityiskohta, joka minua taidehistorioitsijana vetää Väisäsen teoksissa puoleensa.

Videon idea sinänsä on kummallinen ja suorastaan järjetön. Miksi lähteä kuljettamaan painavaa harmoonia jokea pitkin ponttoonien varassa, saati vetää sellaista perässään jäällä luistellen?! Miksi ylipäänsä kuljettaa mukanaan mitään mikä tuntuu järjettömältä ja kenties hyödyttömältä?

Siksi koska siihen on halu. Samaistun teoksen tematiikkaan vahvasti siksi, että olen säilönyt ja kuljettanut mukanani monenlaisia historiaan liittyviä asioita ja tavaroita, koska haluan siirtää asioita ja niiden sisältämiä arvoja, tunteita ja hetkiä eteenpäin. Haluan, että tiedän kuka olen, mistä tulen, mihin saakka historiani yltää ja mitä voin kenties itse antaa tuolle historian ketjulle. Tässä on lisänä ammatin tuomaa "rasitetta", mutta en tee sitä velvollisuudentunteesta, vaan puhtaasta vapaasta tahdosta.

Kaikkien ei tarvitse olla niitä, jotka soutavat vaivalloisesti eteenpäin urkuharmooni veneen toisessa päässä. Jokainen voi halutessaan käyttää moottorivenettä, rentoutua sup-laudalla tai kellua kumiveneessä ilman, että siihen liittyy muuta toimintaa. Johanna Väisäsen teoksessa yksikään harmoonia kuljettanut henkilö ei kuitenkaan näytä siltä, että tehtävä olisi vastenmielinen. Vauhti voi olla hidas, ihmisentahtinen, mutta jokainen menee eteenpäin. Ainut harhaileva elementti on tilan seinällä pienemmässä näytössä oleva vanha moottorivene, jota on kuvattu lintuperspektiivistä suoraan ylhäältä. Vene kiemurtelee veden pinnalla, kaartelee ympyröitä, perämoottorin jättäessä taakseen laineita, jotka vähitellen katoavat.

Symbolinen arvo, joka Väisäsen teoksesta minulle välittyy on voimakas. Tyhjällä lastilla vene voi mennä mihin tahansa, tehdä miltei mitä tahansa, jättää jälkensä ja kadota, mutta urkua kuljettavat henkilöt ovat tehneet päätöksen jatkaa matkaa, vaikka tehtävä olisi raskas.

Videossa on kohtaus, jossa nuori poika tervaa urkuharmoonia. Maisemallisesti jälleen upea yksityiskohta, mutta tärkeämpää on toiminta. Poika huoltaa harmoonia, pitää siitä huolta. Hänelle on siirtynyt halu säilyttää jotain, mitä joku toinen pitäisi järjettömänä.

Näyttelyn pienempään tilaan on tuotu kaksi urkuharmoonia, joita kävijät voivat soittaa. Kävijöitä osallistetaan, jolloin jokainen tekee itse valinnan soittaako vaiko ei. En osaa soittaa, mutta sormeni painavat koskettimia, jalkani poljinta, joka pumppaa harmoonin "keuhkoihin ilmaa". Valitsin halun soittaa ja saada harmoonin hengittämään, vaikken tunne nuotteja. Harmooni puhalsi palkeistaan ääniä painallusteni mukaan. Se, ettei jotain osaa ei tarkoita sitä, etteikö siihen kykenisi. 

Johanna Väisäsen Urkujoki on esillä Kuopion taidemuseon GalleriAssa 5.3.2023 saakka.