Tuulen maa

Iida Valkonen: Kotelo, 2022-2023, valokuva ja piirros.

Kaikki tietävät miltä tuuli tuntuu. Lämmin kesätuuli kasvoilla tai talven viiltävä viima, joka puskee vaatteiden läpi ja saa poskipäät kipristelemään. Mutta miltä tuuli näyttää? Taidehistoria tuntee tuulen muun muassa antiikin Kreikan mytologioista, joissa tuulten jumalat - anemokset - on kuvattu esimerkiksi siivekkäinä miehinä tai hahmoina, jotka näyttävät puhaltavan ilmaa posket pullollaan, kuten Zefyros Sandro Botticellin maalauksessa Venuksen syntymä (1485). 

Todellisuudessa tuuli on näkymätön, mutta kuinka kuvata näkymätöntä? Iida Valkonen on kuvannut tuulen olomuotoa liikkeeseen pohjautuvien ilmiöiden kautta Taidemuseo Eemilin näyttelyssä Tuulen maa. "Piirtäjänä minulle merkityksellistä on muodon antaminen sellaisille asioille, joilla ei ole pysyvää fyysistä muotoa ja jotka jollain tapaa ylittävät ihmisen havaintokyvyn. Teoksen lähtökohtana toimii usein liike, siitä muodostuva rytmi ja eri aistien tuottamat kokemukset", Iida Valkonen kertoo.

Näyttely koostuu erilaisista viivoista ja valokuvista. Piirretyillä viivoilla täydennettyjä puhtaanvalkeita silkkikankaita on pingotettu kiilakehyksiin tauluiksi ja niistä on tehty tuulessa liehuvia purjeita. Tuuli muuttuu näkyväksi sekä viivoin että liikkeen avulla.

"Olen pyrkinyt kuvaamaan tuulen liikettä sekä liikkeen toisintamisen että mielikuvien kautta. Näyttelyä tehdessäni olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten piirros tulee osaksi tilaa. Tuuli saa muodon osuessaan johonkin massaan, kuten veteen tai puiden latvoihin. (---) Koen, että piirros voi olla ikään kuin tallenne liikkeestä ja siihen liittyvästä kokemuksesta, joka muuntuu kuvaksi siitä ilmiöstä, jota se pyrkii käsittelemään. Pyrin tietoisesti poispäin havaintoon perustuvasta piirtämisestä, tutkin ennemmin viivaa eleenä ja tallenteena. Piirtäminen voi olla näkymättömän näkyväksi tekemistä ja eri aisteille herkistymistä", Valkonen kuvailee.

"Piirros on parhaimmillaan silloin, kun se karkaa paperilta." Iida Valkonen: Havina, 2023, hiili ja mustepiirros.

Näyttelykokemus on samaan aikaan valoisa ja rauhallinen. Näyttelyripustus on maltillinen, mutta joka seinällä on katsottavaa. Ehkä syynä on osittain joulun ja uudenvuoden välipäivien rauhallinen rytmi, sillä samanlaista rauhallista ja meditatiivista liikettä on Valkosen näyttelyssä.

Tyhjin toivein herkistymään

Tämä on ensimmäinen Iida Valkosen museonäyttely ja hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä, jonka näen. Teosten keskellä mieleen valui taas se ajatus, kuinka ristiriitainen suhde minulla on ryhmänäyttelyihin. Niistä saattaa parhaimmillaan löytää uusia taiteilijoita seurattavaksi, yksittäisiä teoksia hurmioitumisen lähteeksi, mutta siellä harvoin kokee sellaista tarinallisuutta, mitä taiteilijoiden yksityisnäyttelyt tuottavat. Kun taiteilija käsikirjoittaa teoksillaan kokonaisen tarinan, jonka maailmaan pääsee uppoamaan parhaimmillaan täysin.

Olen aiemmin kulkenut Valkosen teosten ohi ryhmänäyttelyissä hieman hajamielisesti, tarttumatta teosten sanomaan sen suuremmin. Nytkin astuin näyttelyyn "tyhjin toivein", joka kenties auttoi herkistymään teoksille puhtain mielin. Nautin näkemästäni suunnattomasti ja liu'utin katsetta seinältä ja teokselta toiselle. Tutkin näkymiä tilasta toiseen, eri kulmista eri teokset ottivat toisiinsa kontaktia. Ikkunoiden heijastuksista teokset saivat vielä uusia tulkintoja.

Iida Valkonen: Kotelo, 2023; Ilmava, ykstyiskohta, 2023.

Tuulen kansaa Taivaan kannen alla

Valkonen on piirtänyt paperille Tuulen kansaa. Piirroksia, joiden muotokieli tuo muistumia Elina Merenmiehen tussi- ja mustetöistä. Valkosen teoksissa on kuitenkin enemmän pehmeyttä ja lempeyttä, satumaistakin. Hahmot voisivat olla kuvia muinaisuskojen tuulen ilmentymistä, heidän voimistaan ja teoistaan.

Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.

Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.

Iida Valkonen: Tuulen kansaa, yksityiskohta, 2022-2023, mustepiirros.

Tiedostan, että Valkonen on kuvannut töissään pääasiassa tuulen liikettä tehden sen vain näkyväksi piirtämällä, mutta en  voi olla miettimättä teosten äärellä tuulen symboliikkaa ja merkitystä. Taivaan kansi -teos ei kuvasta minulle varsinaisesti tuulen liikettä, vaan eri kansojen mytologiaan pohjautuvia tulkintoja muun muassa taivaasta ja tähdistä. Babylonialaisen maailmankuvan mukaan taivaankannen yläpuolella on vettä, joka sataa maahan taivaankannen raoista. Helminauhamaisesti asetellut soikeat pisarat kimaltavat sinisen ja hopean eri sävyissä ja voisivat olla viittaus esimerkiksi noihin taivaankannen raoista sataviin sadepisaroihin.

Iida Valkonen: Taivaan kansi, 2022-2023, kierrätetty lumppupaperi, muste.

Iida Valkonen: Taivaan kansi, yksityiskohta, 2022-2023, kierrätetty lumppupaperi, muste.

Liikkuva viiva

Tuulen liikettä ja suuntaa mitataan tuulipussilla. Iida Valkonen on valjastanut tuulipussin muodon teokseensa  Ilmava, joka lepattaa keskellä näyttelytilaa tuulettimen huristessa ilmaa pussin sisälle saaden sen liikkumaan.  Toisen huoneen seinällä hulmuaa seinän kokoinen silkkikangas, joka on myös täynnä tuulen viivoja. Teosten liikkeet ovat rauhoittavia ja vetävät puoleensa. Tässä on jotain alkukantaista, mikä vangitsee katseen; jotain samanlaista kuin veden ja aaltojen liikkeissä.

Iida Valkonen: Ilmava, 2023, silkki, koivuvaneri, mustepiirros.

Iida Valkonen: Ilmava, yksityiskohta, 2023, silkki, koivuvaneri, mustepiirros.

Vaikka näyttelyn tekniikat ja materiaalit vaihtelevat, kaikissa on mukana piirtäjän viiva. Samanlainen liikkuva viiva löytyy tuulen liikettä kuvaavan purjeteoksen vierestä QR-koodin takaa. Nettisivu avautuu kuvaamaan reaaliaikaisesti maailman tuulitilannetta, niiden liikettä ja pyörteitä.

Näkyvä tuuli

Ulkona ollut aurinkoinen talvisää ja puhtaat lumihanget jatkuivat museon sisäpuolella Valkosen valokuvasarjassa Tuulipäiväkirja. Sisä- ja ulkopuolen yhdistyessä toisiinsa jäin miettimään, olisinko tulkinnut teoksia kesällä toisella tavalla? Nyt se valkoisuus henki puhtautta, raikkautta ja ilmavuutta, kun kesällä olisin ehkä keskittynyt kuvissa olevaan talven kylmyyteen kontrastina ulkoilman lämmölle.

Vaikka tuuli on näkymätön, sen havaitsee myös ikkunasta katsomalla, kun tuuli heiluttaa puiden oksia ja muita kasveja. Sen havaitsee sateen mukana ja pisaroiden tai lumihiutaleiden liikkeestä. Mutta kuinka tuulen havaitsee pysäytetystä valokuvasta avaran järven jäällä? Valkonen on ottanut kuviinsa tuulen liikkeillä piirretyn silkkikankaan, joita on esillä myös näyttelyssä. Valokuvissa tuuli heiluttaa silkkikangasta, vaikka mikään ei kuvassa liiku. Katse havaitsee liikkeen pysäytetystäkin kuvasta. Ja ne kuvat ovat kauniita. 

Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, 2023, valokuvasarja.

Istun näyttelytilan keskellä olevalle sohvalle ja tuijotan Tuulipäiväkirjan kuvia yksi toisensa jälkeen. Huomaan palaavani ajatuksineni niihin antiikin Kreikan anemoksiin - ihmishahmoisiin tuuliin -  joista jokainen vastaa yhtä ilmansuunnan tuulista. Valkosen talvinen kuvasarja muistuttaa kaunista, mutta kylmää pohjoistuulta Boreasta, jonka John William Waterhouse on kuvannut maalauksessaan vuonna 1903.

John William Waterhouse: Boreas, 1903. Kuva: Wikipedia.

Iida Valkosen kuvissa tuuli näyttää kauniilta, herkältä ja kevyeltä. Silti jokainen tietää millainen tuhovoima tuulella pahimmillaan on. Se kaataa puita, hurrikaanit nostattavat myrskyjä eikä ihminen lopulta mahda sen voimalle mitään, vaikka onkin valjastanut osittain tuulen energian lähteeksi. Kovassa vastatuulessa hengittäminen tuntuu vaikealta, jos tuuli puhaltaa suoraan keuhkoihin.

Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, yksityiskohta, 2023, valokuvasarja.

Kuvia katsellessa tuuli tuntuu ystävälliseltä ja turvalliselta. Juuri tämä herkkyyden ja vahvuuden vastakohtaisuus tekee kuvista jännitteisiä ja syvällisiä. Kuvat eivät ole vain kauniisti rajattuja ja pysäytettyä hetkiä, vaan kertovat minulle myös karummasta puolestaan. Iida Valkonen on kuvannut samoja tunnelmia myös videon muodossa:

Wind notes, 2023 from Iida Valkonen on Vimeo.

Tuulen maa -näyttely oli pelkistetty ja kaunis. Yllätyin kuinka vahvasti teokset vaikuttivat, vaikka kyseessä oli "vain viivaa, liikettä ja ilmaa". Tämän kokemuksen jälkeen pysähdyn todennäköisesti Valkosen teosten äärelle aiempaa pidemmäksi aikaa. Tai sitten tämä oli vain onnistunut hetki, jossa kaikki palaset sattuivat kohdalleen. Se jää nähtäväksi. Tämä hetki vaikutti kuitenkin vielä kotimatkallakin siten, että selasin näyttelyssä ottamiani kuvia ja videoita edestakaisin, jotta saisin säilytettyä tunnelman kehossa pidempään.

Tuulen maa on esillä Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella 31.12.2023 saakka.

Aihetta juhlaan

Viikko alkoi siten, että työsähköpostissa odotti todellinen yllätys. Sain tiedon, että nimeni löytyy Mediuutisten laatimalta 100 Terveysalan vaikuttajaa -listalta. "Terveysalan sadan vaikuttajan lista on Mediuutisten toimituksen keräämä listaus ihmisistä, jotka toimituksen näkemyksen mukaan ovat vaikuttaneet tänä vuonna merkittävästi terveydenhuoltoon ja vieneet sen toimintaa eteenpäin. (---) Listalle pääsevät henkilöt, jotka ovat toimineet nimenomaan tänä vuonna. Siksi mukana ei ole aina kaikkia isoissakaan päättävissä viroissa olevia henkilöitä."

Minua ilahduttaa, että minut on listattu kategoriaan Arjen parantajat: "Taideasiantuntija, Pohjois-Savon hyvinvointialue. Hän vastaa koko hyvinvointialueen sairaaloiden ja muiden sote-kiinteistöjen taiteesta. Hän on pitänyt sairaalataiteesta luentoja ja puheenvuoroja ja tuonut taiteen ja taideasiantutijan työn merkitystä terveydenhuollossa esiin myös blogissaan."

Julkisen taiteen asiantuntija

Yllätyksen lisäksi odotettu hetki oli se, että viime perjantaina päättyi todistusten jakoon kaksivuotinen Taideyliopiston Avoimen kampuksen luotsaama Julkisen taiteen taideasiantuntijan erikoistumiskoulutus (40 op). Suoritin koulutuksen työn ohessa, joka on osaltaan vaikuttanut siihen työmäärään, minkä kanssa olen parin viime vuoden kanssa paininut. Hain koulutukseen siksi, että koin työssäni tarvetta oppia lisää muun muassa rakennushankkeisiin sisältyvistä julkisen taiteen hankinnoista ja sopimusasioista.

Vuosikurssi 2022-2023.

Kurssikaverit ovat olleet ehdottomasti luentojen lisäksi koulutuksen parasta antia.

Koulutuksen keskeiset sisältöalueet olivat:

• Julkisen taiteen ja prosenttiperiaatteen mahdollisuuksiin, toimintaperiaatteisiin ja yhteistyöverkostoihin perehtyminen.
• Taidehankkeiden kuratoinnin ja tuottamisen sekä moniammatillisen asiantuntijayhteistyön rakentaminen ja kehittäminen.
• Projektinhallinnan ja johtamisen taidot, vaativien projektien ja hankkeiden kokonaissuunnittelu ja johtaminen.
• Taidehankintojen rahoitukseen ja erilaisiin rahoitusmalleihin perehtyminen sekä taidekonsultoinnin ja taideasiantuntijapalveluiden kehittäminen.

Pääkouluttajina toimivat:

• Denise Ziegler, erikoistumiskoulutuksen johtaja, professori, Taideyliopisto ja Aalto-yliopisto
• Tom Engblom, kuvataiteilija, lehtori, Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta
• Petri Kaverma, kuvataiteilija, tutkija ja kouluttaja, Taideyliopisto
• Petteri Nisunen, kuvataiteilija, arkkitehti, varadekaani, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
• Pasi Rauhala, mediataiteilija, kuvataiteilija ja kouluttaja, Taideyliopisto
• Riikka Stewen, professori, Taideyliopiston Kuvataideakatemia
• Lisäksi vierailevina kouluttajina 48 kotimaista ja ulkomaista julkisen taiteen asiantuntijaa ja taiteilijaa.

Koulutuksen toteuttajina olivat Taideyliopisto, Aalto-yliopisto ja Lapin yliopisto. Rahoittajana toimi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Vein koulutustodistuksen kopion töihin, että työkaveritkin näkevät minkä sisältöisellä kurssilla olen kahden vuoden ajan reissannut. Yksi vekkuli oli sitten ehtinyt päivän aikana täydentää todistuksen alareunaan merkinnän: "Valitettavasti jätetään luokalle".

Opintoihin sisältyi myös artikkelin kirjoittaminen. Kaikkien opiskelijoiden artikkelit on nyt koottu yhteen julkaisuun: Julkisen taiteen äärellä: Näkökulmia julkisen taiteen tilaan. Linkin takaa on ladattavissa koko julkaisu ilmaiseksi. Minä kirjoitin oman artikkelini otsikolla "Taideasiantuntijan merkitys sairaalataiteelle", joka on luettavissa sivuilta 339-355.

Tämä kahden vuoden opiskelu huipentui paitsi todistukseen myös tuohon Mediuutisten antamaan huomionosoitukseen. Näihin tunnelmiin tuntuu hyvältä päättää vuosi 2023.

Ajatuksia teatterijuhlavuodesta

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Varkauden Teatterin henkilöstöä Baskervillen koira -näytelmän ensi-illassa.

Varkauden Teatterin 110-vuotisjuhlavuosi alkaa olla lopuillaan. Haluan kuitenkin kirjata vielä muistiin ajatuksia ja huomioita, joita vuosi on herättänyt. Lähdin yhteistyöhön uteliaisuudella, sillä en ole ollut aiemmin kovin ahkera teatterikävijä, vaikka yhdestäkään näkemästäni esityksestä en ole koskaan lähtenyt pettyneenä. Teatterikokemukseni ovat rajautuneet aiemmin lähinnä Kuopion kaupunginteatteriin.

Uuden paikkakunnan teatteri ja sen näyttelijät tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Kaiken kokemuksen voisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, koska en tiennyt Varkauden Teatterista mitään. Ulkonäköään suurempi, kaunis ja vanha keltainen puutalo kätkee sisäänsä teatterin taikaa, johon pääsin tutustumaan Behind the scenes-kierroksella.

Varkauden Teatterin henkilöstöä Lasinen eläintarha -näytelmän ensi-illassa.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli Tennessee Williamsin klassikkoteos Lasinen eläintarha, josta itse asiassa muodostui toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini. Tässä oli upea puvustus ja sellainen lavastus, että olisin voinut ottaa näytelmän huonekaluja ja esineitä omaankin kotiin. Näytelmässä käsiteltiin paljon kipeitä asioita, jonka vuoksi huomasin pitäväni tästä tyylilajista samaan tapaan kuin kuvataiteessa: se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat.

Musiikkikomediaksi ”piilotettu” Iltatähti oli hauska, mutta käsitteli rivien välissä myös vaikeita asioita muun muassa vanhuuteen, dementiaan, vanhainkoteihin, yksinäisyyteen, haaveisiin ja terveydenhoitoon liittyen. Iltatähti oli toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini.

Yleisön rooli teatterissa

Asia, mikä tuli itselleni yllätyksenä ja täysin uutena asiana oli Varkauden Teatterin yleisö. Olin tottunut sellaiseen perinteiseen(?) roolitukseen, jossa teatterin lavalla tapahtuvat asiat ovat omassa ”kuplassaan” ja katsomossa istuva yleisö katselee hiljaisuudessa näytelmän alusta loppuun. Lavan ja katsomon välillä on ikään kuin näkymätön verho. Aplodit ja muu suosionosoitus annetaan esityksen lopuksi.

Näin ei kuitenkaan ole Varkauden Teatterissa. Muistan, että olin ensimmäisellä kerralla aivan puulla päähän lyöty ja jopa närkästynyt siitä, että joku yleisöstä nauroi äänekkäästi. Toisessa kohtauksessa jotkut antoivat väliaplodit ja minä mietin, että mitä täällä tapahtuu? Onko äänekkäästi nauraminen soveliasta ja eikö ”ylimääräiset” väliaplodit katkaise näytelmän tunnelman? Lasisen eläintarhan tunnelma oli läpi esityksen melankolinen ja painostava, joten siellä pieniin ilon aiheisiin liittyneet yleisön naurahdukset tuntuivat rikkovan oman katsomiskokemukseni. Tai näin ensin ajattelin.

Olin niin häkeltynyt yleisön vahvasta reagoinnista näytelmään, että kävin tutkimassa Varkauden Teatterin nettisivuja jälkikäteen tarkemmin. Siellä lukikin Vinkkejä teatteriin tulijalle -osiossa, että ” Väliaplodit ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Meillä saa nauraa ja eläytyä mukana. Kovaäänistä juttelua tulee kuitenkin välttää, jotta kanssakatsojatkin saavat nauttia esityksestä.” Ai tämä onkin ihan sallittua? Vinkkisivu oli kaikin puolin hyödyllinen, sillä sitä lukemalla kynnys astua teatteriin varmasti madaltuu, kun tietää miten toimia ja kuinka olla:

Meillä [Varkauden Teatterissa] sinun on ok…

• kysyä henkilökunnalta, jos et tiedä.
• lähettää henkilökunnallemme esim. kukkia loppukiitoksiin. Jätä muistamiset naulakkohenkilökunnalle.
• nauraa, itkeä ja tuntea.
• jättää ylimääräiset tavarat naulakkoon.
• antaa palautetta. Löydät aulasta palautelaatikon.
• tulla juttelemaan näyttelijöiden kanssa.
• tulla yksin.
• tilata väliaikatarjoilu etukäteen.
• ohjeistuksesta huolimatta jäädä istumaan katsomoon väliajan ajaksi

Meillä sinun ei tarvitse

• laittaa pukua päälle.
• kaatua hajuvesipulloon. Kanssakatsojasikin arvostavat toisten huomioimista.
• tulla yksin, jos et halua. Vapaaehtoiset Teatterikaverimme kutsuvat sinut kanssaan nauttimaan esityksistä.

Käsi ylös, jos joku muukin on teatterin väliajalla joskus miettinyt, että onko ok jäädä istumaan, jos ei ole tilannut väliaikatarjoilua tai ei tarvitse käydä vessassa? Käsi ylös, jos joku on miettinyt, saako teatteriin mennä ihan tavallisissa vaatteissa? Kaikkien teattereiden nettisivuilta pitäisi löytyä tällainen vinkkilista! Minulle tuli todella huojentunut ja vapautunut olo, että saan olla ja mennä katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olen.

Minulta on joskus kysytty etikettiohjeita gallerioihin ja näyttelyiden avajaisiin, joten tästä aiheesta pitänee joskus kirjoittaa, kun huomasin näiden teatterivinkkien vaikutuksen itseeni. Museo- ja galleriakenttä on itselleni tuttu, joten olen unohtanut, että joku voi kokea samanlaista epävarmuutta siellä kuin minä teatterimaailmassa.

Tunnelma vapautuu

Toinen näkemäni näytelmä oli huumoria räiskyvä revyy Savonmuan piätön historia. Tässä esityksessä yleisön välitön reagointi nauruin ja aplodein kesken esityksen nosti tunnelmaa entisestään. Ensimmäisen ”järkytyksen” jälkeen olin tilanteeseen jo tottunut ja aloin itsekin katsojana vapautua tunnelmaan.

Savonmuan piätön historia.

Pohdin jälkikäteen omaa reaktiotani ja sen muutosta teatterivuoden aikana. Tarkkailin yleisön reagointia näytelmien lomassa ja tulin siihen tulokseen, että Varkauden Teatterissa yleisö on ottanut teatterin ikään kuin toiseksi kodikseen. Siellä on varmasti paljon vakiokävijöitä, joille teatteriin meneminen on samanlainen harrastus kuin minulle se, että käyn museoissa. Kulttuurista nautitaan ja näyttelijöille halutaan osoittaa tukea ja arvostusta koko esityksen läpi. Huomasin suhtautuvani lämpimästi tähän oivallukseen ja ajattelevani, kuinka hienoa tuollainen yhteys yleisön ja näyttelijöiden välillä on. Enää lavan ja katsomon välillä ei ollutkaan sitä näkymätöntä verhoa, vaan kaikki muodostivat esityksissä näytelmän kokonaisuuden. Sen tunnelman, jolla Varkauden Teatteri luo näytelmiinsä tervetulleen tunnelman.

Kiinnostus teattereita kohtaan kasvaa

Varkauden Teatteri herätti uutuudenviehätyksen, jonka ansiosta huomasin kiinnostuvani enemmän teattereista myös muualla Suomessa. Pääsin irti siitä ajatuksesta, että teatterin tulisi olla omalla paikkakunnalla, jotta sinne tulee lähdettyä. Tämä vaatii kuitenkin enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa, sillä museoista poiketen teatteriesityksiä ei voi lähteä katsomaan kovin kauas ilman, että siitä tulee kahden päivän matka. Museoissa voi vierailla päiväretken verran, mutta teatteriesitysten painottuessa iltaan, tulee julkisilla kulkiessa matkasta tavallisesti yön yli reissu (jolloin elämyksen hinta myös kohoaa mahdollisten majoituskustannusten verran).

Kesäteattereissa vierailin Iisalmessa, Kiuruvedellä ja Nilsiässä. Ammattiteattereiden esityksiä olen käynyt vuoden aikana katsomassa Kuopion ja Varkauden lisäksi Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Minusta on vuodessa kasvanut teatterikiinnostuja.

Ja tiedättekö mitä? Se, että Varkaudessa yleisön aktiivinen reagointi esityksiin aluksi häiritsi, on vaivannut poissaolollaan välillä muualla. Kävin esimerkiksi katsomassa erään komediallisen draamaesityksen, jossa oli kohtauksia, jotka olisivat kaivanneet yleisön vahvempaa ”tukea” näyttelijöille. Huomasin eräässä kohtauksessa, että yksi tai kaksi katsojaa aloittivat taputtamaan väliaplodeja, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Tilanne hiljeni ja näyttäytyi minulle kiusallisena. Tilanne oli näyttelijöiden puolelta hauska ja taidokas, joka olisi ansainnut suosionosoituksia.

Asia, mikä tuntuu minulle teatterissa itsestään selvältä, on esityksen lopussa aplodit seisten, mikäli esitys on ollut erittäin ansiokas. En ole vielä päässyt ihan selville siitä, mitkä kaikki asiat tähän vaikuttavat, nouseeko yleisö seisomaan vaiko ei. Sen verran kerrottakoon, että oman kokemukseni mukaan Varkaudessa ja Kuopiossa aplodeja annetaan seisten melko usein, vaikka koko yleisö ei tähän yhtyisikään. Olin suorastaan pöyristynyt, että eräässä esityksessä Savon ulkopuolella yksikään ei noussut loppuaplodien aikana seisomaan, vaikka näytelmä oli kaikin puolin huikea, ja omalla mittapuullani kenties tähänastisen elämäni upein teatterielämys. Ettekö te muut nähneet samaa kuin minä?! Vieressäni ollut matkakumppani kuiskasikin, että Kuopiossa yleisö olisi ollut jo seisaallaan.

Näyttelijät

Uusien teattereiden kohdalla nautin eniten siitä, että näyttelijät ovat vieraita, eikä heihin ole ehtinyt muodostaa minkäänlaista mielipidettä. Tällöin näytelmän tunnelmaan keskittyy toisella tavalla kuin silloin, jos mukana on tuttu tai kuuluisa näyttelijä. Varkaudessa kaikki näyttelijät olivat itselleni uusia.

Lasinen eläintarha. Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Lasisessa eläintarhassa vaikutuin Pietari Pentikäisen luomasta herkästä ja taiteellisesta nuorukaisesta (Tom Wingfield), joka joutui olosuhteiden pakosta elämään toisenlaista elämää kuin toivoi. Tom Wingfieldin roolissa Pentikäinen sai ilmaista herkkyyden lisäksi turhautumista, tuskaa, vihaa ja tunteiden ristipainetta. Muissa näytelmärooleissa Pentikäinen esiintyi huumoripainotteisemmin, mikä sopii hänen ilmeikkäälle olemukselleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää sitä vakavampaa tunneilmaisua, johon koen hänellä olevan paljon annettavaa. Nuorehkot miehet ymmärrettävästi käsikirjoitetaan komeiden miesten rooleihin, mutta koen hänen potentiaalinsa menevän hukkaan pelkissä perinteisissä nuoren miehen rooleissa.

Lasinen eläintarha. Saara Saastamoinen, Katariina Lohiniva, Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Pentikäisen tavoin Saara Saastamoinen teki huikean ensivaikutelman Lasisen eläintarhan Laurana. Laura Wingfield oli raajarikko, traumatisoitunut ja pelkäsi sosiaalisia tilanteita. Saastamoinen sai koottua rooliinsa herkän ja haavoittuvan Lauran, jonka sisäinen maailma heijastui katsojalle kuitenkin ensisilmäystä syvällisemmin. Muissa näytelmissä Saastamoisella oli juonen kannalta tärkeä asema, mutta roolit olivat muuten mielestäni sivuosassa. En päässyt tutustumaan vuoden aikana Saastamoisenkaan osaamiseen niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut.

Iltatähti. Marja Sundgrén. Taustalla Pietari Pentikäinen ja Tiina Ruutiainen. Kuva: Petteri Aartolahti. 

Vuoden yllättäjä oli mielestäni Marja Sundgrén, jonka Iltatähdessä esittämä Hertta-vanhus rikkoi ennakko-oletuksia vanhainkodin mummoista. Marja Sundgrénilla oli Mimmi Rantalan lisäksi näytelmän runsaimmat ja moniulotteisimmat roolit, joissa ensinäkemän alta paljastui yllätyksiä. Sundgrén loi Hertasta hahmon, joka ei ollut vain humoristinen mummo teatterin lavalla, vaan kirjava joukko tunteita käärittynä kovakuoriseen pakettiin. Uskottava ja samaistuttava hahmo, joka sai peilaamaan omiakin tunteita, unelmia ja haaveita.

Baskervillen koira. Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Varkauden Teatterin muistettavin näyttelijä on Ville-Veikko Valtanen, joka on kahminut huomion kaikissa rooleissaan, joita vuoden aikana ehdin nähdä. Hän on onnistunut tekemään jopa sivuroolihahmoistaan sellaisia, että katsoja ei voi niitä unohtaa. Valtanen on omimmillaan huumoripainotteisissa rooleissa, mutta toisaalta hän osaa punoa kieroa huumoria myös hahmoihin, joissa sitä ei ensinäkemältä ole. Onnistunein Valtasen roolisuoritus on mielestäni Baskervillen koirassa, jossa hän esittää perhostenkeräilijä Stapletonia. Ylisuojeleva ja maaniselta näyttäytyvä hahmo on saatu oudolla tavalla pelottavaksi, kun ulosanti on kikatteleva, mutta puheessaan terävä. Valtanen vaikuttaa olevan Varkauden Teatterin kulmakivi, jonka voisi heittää rooliin kuin rooliin huoletta, ja hän loihtisi siitä omanlaisensa ja yleisöön vetoavan kokonaisuuden.

Tietenkin ymmärrän, että kaikki näyttelijät eivät pääse rooleissaan yhtä näkyville, sillä riippuu näytelmästä ja siitä, millainen rooli heille on näytelmässä annettu. Tämän vuoksi toivon, että Varkauden Teatteri jatkaa monipuolisella ohjelmistolla myös tulevaisuudessa. Komedialliset esitykset vetoavat valtaväestöön ja ovat usein helposti lähestyttäviä, mutta kuten kirjoitin, ”se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat”.

Kiitos juhlavuoden yhteistyöstä Varkauden Teatteri!

Herman Grönbärj osa 3

Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.

Palataan jälleen jännittävään Herman Grönbärjin luonnoskansioon, jonka arvoitusta olen hiljalleen yrittänyt selvittää. Aiemmassa postauksessa kerroin, että luonnoskansiosta löytynyt hiilipiirros osoitti epäilykseni oikeiksi, kun sen pohjalta tehty maalaus vilahti Ismo Sajakorven käsikirjoittamassa ja Eero Melasniemen tähdittämässä televisiosarjassa Painajainen (1988). Sarja kuvattiin Herman Grönbärjin suunnittelemassa taiteilijakodissa Sunnanlidissä Lohjalla.

Herman Grönbärjin luonnos.

Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.

Sarjassa ei valitettavasti näy teos kokonaan, mutta se todistaa, että luonnoskansiosta tehdyn luonnoksen pohjalta on toteutettu lopullinen maalaus. Valitettavasti kyseinen maalaus tuhoutui lähes sadan muun Grönbärjin maalauksen mukana Sunnanlidin tulipalossa 2006.

Painajainen -sarjan katsottuani meni hyvän aikaa, ennen kuin aloin katselemaan ihan toisissa tunnelmissa Yle Areenasta Peter von Baghin toimittamaa dokumenttisarjaa Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina. Sarja oli tuolloin katsottavissa Areenassa viimeistä viikkoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu onnelliselta sattumalta, että ylipäänsä päädyin katsomaan sitä. Toisen maailmansodan kulttuurivuosista Suomessa kertova jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944" esitteli muun muassa Helsingin Taidehallissa ollutta näyttelyä. Siinä kerrottiin, että "Taidehallissa avautui [1939?] näyttely, jossa on sodan innoittamaa taidetta". Peter von Bagh kertoi, että loppujen lopuksi näyttelyssä oli ollut esillä yhteensä 314 taideteosta, joista vain 10% liittyi sotaan.

Dokumenttisarja (toteutettu 2003-2004) oli mielenkiintoinen, enkä ollut katsonut sitä aiemmin, vaikka se lienee pyörinyt Ylen kanavilla useamman kerran. Sattuipa niin, että Taidehallin sota-aikaista näyttelyä esiteltäessä näyttelytilan takaseinällä oli valtavankokoinen maalaus, jonka nähdessäni kiljahdin välittömästi niin, että vieressäni istunut henkilö meinasi saada lievän sydänkohtauksen. Siinä se on! Siinä se on! -huusin ja juoksin viereiseen huoneeseen. Pysäytä kuva! Pysäytä kuva! -huusin perässäni.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Toinen jäi television ääreen tasaamaan säikähdystään ja muistutti varmasti kysymysmerkkiä, kun minä nostin kirjahyllyyn jemmaamani luonnoskansion lattialle ja etsin pinosta oikeaa kohdetta. Tässä se on, ja saavuin pysäytetyn televisiokuvan viereen luonnoskuvan kanssa. Nyt se sydänkohtaukselta täpärästi välttynyt henkilökin alkoi hymyillä ja ymmärsi mistä oli kysymys...

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Nyt pystyin ensimmäistä kertaa vertaamaan luonnoskuvaa lopulliseen maalaukseen kokonaisuudessaan, vaikka kuvassa ei ollutkaan värejä. Tuijotin maalausta ja sen yksityiskohtia, kelasin dokumentin kohtia edestakaisin. Sydän jyskytti minullakin, eikä se malttanut hidastua, kun alkuinnostuksen jälkeen aloin etsiä kuvasta muitakin yksityiskohtia.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Ison maalauksen oikealla puolella, jalustalla seisovan veistoksen takana oli luontokuva, joka näytti tutulta. Kyllä, luonnoskansiossa oli vastine myös tälle toiselle seinällä olevalle maalaukselle. Yläpuolella oleva kalliomaisema, jossa on etualalla kaksi ylöspäin kurkottelevaa havupuuta ja taustalla siintävä järvenselkä, on lähes samanlainen kuin luonnoskansiossa oleva maalaus. Varsinaisen maalauksen muoto on kuitenkin pystysuora, kun kankaalle tehty luonnosmaalaus on enemmän suorakaide, miltei neliö.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Tämän havainnon tehtyäni päätin antaa luonnosmaalaukselle arvoisensa arvonnousun ja kävin kehystyttämässä sen pois kansiosta. Minulle on tärkeää, että luonnoskansiokokonaisuus säilyy yhdessä tavalla tai toisella. Tämän vuoksi olen kirjoittanut kehystettyjen teosten taakse yhteyden alkuperäiseen luonnoskansioon ja Herman Grönbärjiin.

Tämä tuntuu kuin salapolisiiromaanien jatkokertomukselta.