Behind the scenes: Puvusto

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Kymmenittäin ja sadoittain värikoodattuja kankaita, koruja, nappeja, kenkiä, hattuja, asuja ja erilaisia asusteita. En voinut olla hymyilemättä, kun astuin Varkauden Teatterin puvustoon. Täällä kaikki oli luonnollisesti värikästä ja vähän överiä, että tunsin oloni kotoisaksi. Täällä en ollut värikkäässä mekossani yhtään liikaa tai liian värikäs. Tämä oli eri kangasmateriaalien karkkikauppa.

Varkauden Teatterissa puvuston puolella toimivat Sari Kirjavainen, joka on pukusuunnittelija ja puvustonhoitaja, Sari Vepsä, joka on teatteriompelija sekä pukuhuoltaja ja näyttelijöiden pukijana toimiva Tiina Ruutiainen. Pääsin haastattelemaan kolmikkoa heidän työstään.

Kuinka teatterin puvustoon päästään?

Sari Kirjavainen sanoo, että hänelle oli suorastaan onnenpotku päästä Varkauden Teatteriin vuonna 2018. Hänellä on pohjakoulutuksena kotiteollisuuskoulun pukuompelijan ammattitutkinto. Lisäksi hän on suorittanut Rooli- ja teatteripuvustuksen osaamisalan artesaanin ammattitutkinnon.

Sari Vepsä on suorittanut ompelu- ja neulealan artesaanin ammattitutkinnon sekä vaatturinammattitutkinnon. Hän oli aiemmin töissä Marimekolla vaiheompelijana sekä Stockmannilla ensin korjausompelijana 15 vuotta ja sen jälkeen 17 vuotta mittamestarina miesten vaateosastolla. Varkauden Teatteriin hän saapui syksyllä 2023:

”Minulla oli aina haaveena teatterissa työskenteleminen, mutta teatteripuvustuksen tehtävät olivat etenkin Helsingissä kausiluonteisia, enkä uskaltanut heittäytyä siihen. Minulla oli Stockalla vakipaikka. Tämä teatteriompelijan vakitehtävä Varkauden Teatterissa oli unelmien täyttymys!”

Tiina Ruutiainen tuli Varkauden Teatteriin iltanäyttelijäksi vuonna 2016, mutta on tehnyt teatterissa monipuolisesti erilaisia tehtäviä aina siivoojan tuurauksesta lipunmyyntiin. Pukijan tehtävät hän aloitti 2018.

Millaista työ on?

Sari Kirjavainen kertoo, ettei teatteripuvustamossa työskentely ole rakettitiedettä, mutta on oltava nopea ja räväkkä. Kaikki ovat sitä mieltä, että tilannelukutaito, luova ongelmanratkaisu ja stressinsietokyky ovat ensisijaisen tärkeitä ominaisuuksia puvustossa.

Tiina Ruutiaisen tehtävänä on laittaa kaikki asut lähtövalmiiksi näyttämön reunalle ja auttaa näyttelijöitä pukemisessa. Hän myös toimittaa asut pestäväksi, tekee pieniä korjausompeluja ja pesuja.

Mikä puvustamossa työskentelyssä on parasta?

”Vaihtelevuus. Se itse ompelu voi kuulostaa tylsältä, mutta aina uusi projekti inspiroi. Vaikka on koulutusta ja kokemusta, aina kohtaa jotain uutta ja opettavaa esimerkiksi materiaaleista ja eri aikakausien puvuista”, sanoo Sari Vepsä.

-Teettekö itse kaavat historiallisiin pukuihin vai onko niihin olemassa valmiita kaavoja?

”On olemassa valmiita kaavoja. Esimerkiksi 1800-luvun pukukaavan löysin, mutta se ei siltään toiminut, vaan sitä piti muokata. Kuosittelen aina valmiita kaavoja uudelleen. Jotkin hifistelee, että he tekevät teatterissa peruskaavoja, mutta normaalit pukukaavat harvoin toimivat. Ei pukujen valmistukselle ole sääntöjä, vaan tulee olla kekseliäs. Baskervillen koira (linkki aiempaan blogitekstiin) tuntui siltä, että en selviä tästä. Näytelmässä oli hahmoja todella paljon ja tein 12 tunnin työpäiviä. Joskus pukuihin tulee muutoksia ihan ensi-iltaan asti, sillä pukujen tulee huomioida näyttelijöiden liikkuminen ja se, miten ne teknisesti puetaan päälle”, jatkaa Sari Kirjavainen.

Tiina Ruutiainen sanoo, että ”Lopputulos on pukijalle parasta. Viimeisen päänäytöksen jälkeen tulee se onnistumisen tunne: me pystytään tähän! Hommat hoituu ja meillä on hyvä porukka”.

Sari Kirjavainen sanoo, että näytelmien tarinat ja henkilöhahmot innoittavat häntä omassa työssään: ”Kaikkein hauskinta on keksiä! Millainen hahmo tuo on? Puin lapsena Barbeja ja tässä saa tehdä vähän samanlaisia asioita. ’Pukipuki’ sanoin lapsena, kun puin tai kuvittelin Barbeille vaatteita. Nyt sama tapahtuu teatterissa ihan oikeasti.”

Miten puvustaminen ja suunnittelu alkaa?

Suunnittelutyöryhmä aloittaa näytelmien suunnittelun ja käsikirjoitus on kaiken alku. Minusta oli mukavaa kuulla, kuinka eri näyttelijät valmistautuvat rooleihinsa. Yhdellä tulee olla kengät jo alkuvaiheessa suunnittelua ja toisella esimerkiksi puku, jotta hahmo herää näyttelijän käsissä eloon. Osa näyttelijöistä luo hahmonsa suoraan, eivätkä he välttämättä tarvitse valmisteluun pukua ja asusteita.

Puvut kertovat tarinoita, mutta niiden tulee myös toimia oikein. ”Puvun ei pitäisi tuntua päällä. Kysyn usein, että ’Voitko elää tässä?’, mutta välillä meidän näyttelijät ovat liian kilttejä eivätkä sano mitään”, paljastaa Sari Kirjavainen. Usein asuihin vaihdetaan tarrat tai nepparit, jotta ne on helppoa ja nopeaa pukea päälle.

Molemmat Sarit olivat sitä mieltä, että vaikeinta on miettiä ns. tavallisten ihmisten pukuja. ”Onko persoona hauska, erikoinen, oma persoona vai häivytettävä persoona? Vaatteen tehtävä voi olla sekin, ettei sillä ole merkitystä. Ettei se näy, eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota.”

Ostetaanko teatteriin vaatteita ja asusteita?

”Meillä on isot varastot omasta takaa, joten yleensä ei tarvitse ostaa. Lahjoituksia tulee joskus ja jonkin verran tehdään asuja aivan alusta alkaen. Me tehdään kuitenkin pääasiassa pukuja kierrätysmenetelmällä. Esimerkiksi Baskervillessä kaikki on purettuja vaatteita ja uudelleen rakennettuja. Harvoin missään enää tilataan kallista samettia Italiasta ja tehdään alusta saakka kaikki uusista materiaaleista”, Sari Kirjavainen kuvailee.

Helsingissä toimii Teatterimuseo, jossa on mm. kuuluisien edesmenneiden näyttelijöiden käyttämiä pukuja. Tallennatteko te joitain pukuja?

”Ennen vanhaan pukusuunnittelijalla oli tekijänoikeus pukuun ja siihen ei saanut koskea. Edeltäjäni Taina Peltomäki oli häkellyttävän taitava tekijä, ja hänen pukujaan en lähde purkamaan. Osa puvuista jää meidän pukuvuokraamoon. Osa teattereista myös myy teatteripukujaan”, kertoo Sari Kirjavainen.

Pukuvuokraamon pukuja vuokrataan muun muassa polttareihin, teemabileisiin, häihin ja hautajaisiin. Miesten frakkeja menee paljon esimerkiksi lukion vanhojen tansseihin.

Puvustamossa, kuten koko Varkauden Teatterissa, oli aistittavissa hyvä yhteishenki, joka heijastuu työntekijöiden olemuksesta myös meille ulkopuolisille. Heillä on hyvä olla ja tekeminen on inspiroivaa. Minulle sanottiin lause, jonka olen kuullut niin monen kulttuurialan ammattilaisen suusta:

”Kaikkein hienointa on se, että harrastuksesta maksetaan palkkaa. Se on kivaa, koska tätä tekisi muutenkin.” Samaistun, ja olen kiitollinen, että saan tehdä sellaista työtä josta nautin.

Kiitos Sari Kirjavainen, Sari Vepsä ja Tiina Ruutiainen, että pääsin kurkistamaan kulissien taakse!

Lue myös Behind the scenes: Lavasteet ja tarpeisto 

Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.

Ajatuksia teatterijuhlavuodesta

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Varkauden Teatterin henkilöstöä Baskervillen koira -näytelmän ensi-illassa.

Varkauden Teatterin 110-vuotisjuhlavuosi alkaa olla lopuillaan. Haluan kuitenkin kirjata vielä muistiin ajatuksia ja huomioita, joita vuosi on herättänyt. Lähdin yhteistyöhön uteliaisuudella, sillä en ole ollut aiemmin kovin ahkera teatterikävijä, vaikka yhdestäkään näkemästäni esityksestä en ole koskaan lähtenyt pettyneenä. Teatterikokemukseni ovat rajautuneet aiemmin lähinnä Kuopion kaupunginteatteriin.

Uuden paikkakunnan teatteri ja sen näyttelijät tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Kaiken kokemuksen voisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, koska en tiennyt Varkauden Teatterista mitään. Ulkonäköään suurempi, kaunis ja vanha keltainen puutalo kätkee sisäänsä teatterin taikaa, johon pääsin tutustumaan Behind the scenes-kierroksella.

Varkauden Teatterin henkilöstöä Lasinen eläintarha -näytelmän ensi-illassa.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli Tennessee Williamsin klassikkoteos Lasinen eläintarha, josta itse asiassa muodostui toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini. Tässä oli upea puvustus ja sellainen lavastus, että olisin voinut ottaa näytelmän huonekaluja ja esineitä omaankin kotiin. Näytelmässä käsiteltiin paljon kipeitä asioita, jonka vuoksi huomasin pitäväni tästä tyylilajista samaan tapaan kuin kuvataiteessa: se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat.

Musiikkikomediaksi ”piilotettu” Iltatähti oli hauska, mutta käsitteli rivien välissä myös vaikeita asioita muun muassa vanhuuteen, dementiaan, vanhainkoteihin, yksinäisyyteen, haaveisiin ja terveydenhoitoon liittyen. Iltatähti oli toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini.

Yleisön rooli teatterissa

Asia, mikä tuli itselleni yllätyksenä ja täysin uutena asiana oli Varkauden Teatterin yleisö. Olin tottunut sellaiseen perinteiseen(?) roolitukseen, jossa teatterin lavalla tapahtuvat asiat ovat omassa ”kuplassaan” ja katsomossa istuva yleisö katselee hiljaisuudessa näytelmän alusta loppuun. Lavan ja katsomon välillä on ikään kuin näkymätön verho. Aplodit ja muu suosionosoitus annetaan esityksen lopuksi.

Näin ei kuitenkaan ole Varkauden Teatterissa. Muistan, että olin ensimmäisellä kerralla aivan puulla päähän lyöty ja jopa närkästynyt siitä, että joku yleisöstä nauroi äänekkäästi. Toisessa kohtauksessa jotkut antoivat väliaplodit ja minä mietin, että mitä täällä tapahtuu? Onko äänekkäästi nauraminen soveliasta ja eikö ”ylimääräiset” väliaplodit katkaise näytelmän tunnelman? Lasisen eläintarhan tunnelma oli läpi esityksen melankolinen ja painostava, joten siellä pieniin ilon aiheisiin liittyneet yleisön naurahdukset tuntuivat rikkovan oman katsomiskokemukseni. Tai näin ensin ajattelin.

Olin niin häkeltynyt yleisön vahvasta reagoinnista näytelmään, että kävin tutkimassa Varkauden Teatterin nettisivuja jälkikäteen tarkemmin. Siellä lukikin Vinkkejä teatteriin tulijalle -osiossa, että ” Väliaplodit ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Meillä saa nauraa ja eläytyä mukana. Kovaäänistä juttelua tulee kuitenkin välttää, jotta kanssakatsojatkin saavat nauttia esityksestä.” Ai tämä onkin ihan sallittua? Vinkkisivu oli kaikin puolin hyödyllinen, sillä sitä lukemalla kynnys astua teatteriin varmasti madaltuu, kun tietää miten toimia ja kuinka olla:

Meillä [Varkauden Teatterissa] sinun on ok…

• kysyä henkilökunnalta, jos et tiedä.
• lähettää henkilökunnallemme esim. kukkia loppukiitoksiin. Jätä muistamiset naulakkohenkilökunnalle.
• nauraa, itkeä ja tuntea.
• jättää ylimääräiset tavarat naulakkoon.
• antaa palautetta. Löydät aulasta palautelaatikon.
• tulla juttelemaan näyttelijöiden kanssa.
• tulla yksin.
• tilata väliaikatarjoilu etukäteen.
• ohjeistuksesta huolimatta jäädä istumaan katsomoon väliajan ajaksi

Meillä sinun ei tarvitse

• laittaa pukua päälle.
• kaatua hajuvesipulloon. Kanssakatsojasikin arvostavat toisten huomioimista.
• tulla yksin, jos et halua. Vapaaehtoiset Teatterikaverimme kutsuvat sinut kanssaan nauttimaan esityksistä.

Käsi ylös, jos joku muukin on teatterin väliajalla joskus miettinyt, että onko ok jäädä istumaan, jos ei ole tilannut väliaikatarjoilua tai ei tarvitse käydä vessassa? Käsi ylös, jos joku on miettinyt, saako teatteriin mennä ihan tavallisissa vaatteissa? Kaikkien teattereiden nettisivuilta pitäisi löytyä tällainen vinkkilista! Minulle tuli todella huojentunut ja vapautunut olo, että saan olla ja mennä katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olen.

Minulta on joskus kysytty etikettiohjeita gallerioihin ja näyttelyiden avajaisiin, joten tästä aiheesta pitänee joskus kirjoittaa, kun huomasin näiden teatterivinkkien vaikutuksen itseeni. Museo- ja galleriakenttä on itselleni tuttu, joten olen unohtanut, että joku voi kokea samanlaista epävarmuutta siellä kuin minä teatterimaailmassa.

Tunnelma vapautuu

Toinen näkemäni näytelmä oli huumoria räiskyvä revyy Savonmuan piätön historia. Tässä esityksessä yleisön välitön reagointi nauruin ja aplodein kesken esityksen nosti tunnelmaa entisestään. Ensimmäisen ”järkytyksen” jälkeen olin tilanteeseen jo tottunut ja aloin itsekin katsojana vapautua tunnelmaan.

Savonmuan piätön historia.

Pohdin jälkikäteen omaa reaktiotani ja sen muutosta teatterivuoden aikana. Tarkkailin yleisön reagointia näytelmien lomassa ja tulin siihen tulokseen, että Varkauden Teatterissa yleisö on ottanut teatterin ikään kuin toiseksi kodikseen. Siellä on varmasti paljon vakiokävijöitä, joille teatteriin meneminen on samanlainen harrastus kuin minulle se, että käyn museoissa. Kulttuurista nautitaan ja näyttelijöille halutaan osoittaa tukea ja arvostusta koko esityksen läpi. Huomasin suhtautuvani lämpimästi tähän oivallukseen ja ajattelevani, kuinka hienoa tuollainen yhteys yleisön ja näyttelijöiden välillä on. Enää lavan ja katsomon välillä ei ollutkaan sitä näkymätöntä verhoa, vaan kaikki muodostivat esityksissä näytelmän kokonaisuuden. Sen tunnelman, jolla Varkauden Teatteri luo näytelmiinsä tervetulleen tunnelman.

Kiinnostus teattereita kohtaan kasvaa

Varkauden Teatteri herätti uutuudenviehätyksen, jonka ansiosta huomasin kiinnostuvani enemmän teattereista myös muualla Suomessa. Pääsin irti siitä ajatuksesta, että teatterin tulisi olla omalla paikkakunnalla, jotta sinne tulee lähdettyä. Tämä vaatii kuitenkin enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa, sillä museoista poiketen teatteriesityksiä ei voi lähteä katsomaan kovin kauas ilman, että siitä tulee kahden päivän matka. Museoissa voi vierailla päiväretken verran, mutta teatteriesitysten painottuessa iltaan, tulee julkisilla kulkiessa matkasta tavallisesti yön yli reissu (jolloin elämyksen hinta myös kohoaa mahdollisten majoituskustannusten verran).

Kesäteattereissa vierailin Iisalmessa, Kiuruvedellä ja Nilsiässä. Ammattiteattereiden esityksiä olen käynyt vuoden aikana katsomassa Kuopion ja Varkauden lisäksi Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Minusta on vuodessa kasvanut teatterikiinnostuja.

Ja tiedättekö mitä? Se, että Varkaudessa yleisön aktiivinen reagointi esityksiin aluksi häiritsi, on vaivannut poissaolollaan välillä muualla. Kävin esimerkiksi katsomassa erään komediallisen draamaesityksen, jossa oli kohtauksia, jotka olisivat kaivanneet yleisön vahvempaa ”tukea” näyttelijöille. Huomasin eräässä kohtauksessa, että yksi tai kaksi katsojaa aloittivat taputtamaan väliaplodeja, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Tilanne hiljeni ja näyttäytyi minulle kiusallisena. Tilanne oli näyttelijöiden puolelta hauska ja taidokas, joka olisi ansainnut suosionosoituksia.

Asia, mikä tuntuu minulle teatterissa itsestään selvältä, on esityksen lopussa aplodit seisten, mikäli esitys on ollut erittäin ansiokas. En ole vielä päässyt ihan selville siitä, mitkä kaikki asiat tähän vaikuttavat, nouseeko yleisö seisomaan vaiko ei. Sen verran kerrottakoon, että oman kokemukseni mukaan Varkaudessa ja Kuopiossa aplodeja annetaan seisten melko usein, vaikka koko yleisö ei tähän yhtyisikään. Olin suorastaan pöyristynyt, että eräässä esityksessä Savon ulkopuolella yksikään ei noussut loppuaplodien aikana seisomaan, vaikka näytelmä oli kaikin puolin huikea, ja omalla mittapuullani kenties tähänastisen elämäni upein teatterielämys. Ettekö te muut nähneet samaa kuin minä?! Vieressäni ollut matkakumppani kuiskasikin, että Kuopiossa yleisö olisi ollut jo seisaallaan.

Näyttelijät

Uusien teattereiden kohdalla nautin eniten siitä, että näyttelijät ovat vieraita, eikä heihin ole ehtinyt muodostaa minkäänlaista mielipidettä. Tällöin näytelmän tunnelmaan keskittyy toisella tavalla kuin silloin, jos mukana on tuttu tai kuuluisa näyttelijä. Varkaudessa kaikki näyttelijät olivat itselleni uusia.

Lasinen eläintarha. Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Lasisessa eläintarhassa vaikutuin Pietari Pentikäisen luomasta herkästä ja taiteellisesta nuorukaisesta (Tom Wingfield), joka joutui olosuhteiden pakosta elämään toisenlaista elämää kuin toivoi. Tom Wingfieldin roolissa Pentikäinen sai ilmaista herkkyyden lisäksi turhautumista, tuskaa, vihaa ja tunteiden ristipainetta. Muissa näytelmärooleissa Pentikäinen esiintyi huumoripainotteisemmin, mikä sopii hänen ilmeikkäälle olemukselleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää sitä vakavampaa tunneilmaisua, johon koen hänellä olevan paljon annettavaa. Nuorehkot miehet ymmärrettävästi käsikirjoitetaan komeiden miesten rooleihin, mutta koen hänen potentiaalinsa menevän hukkaan pelkissä perinteisissä nuoren miehen rooleissa.

Lasinen eläintarha. Saara Saastamoinen, Katariina Lohiniva, Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Pentikäisen tavoin Saara Saastamoinen teki huikean ensivaikutelman Lasisen eläintarhan Laurana. Laura Wingfield oli raajarikko, traumatisoitunut ja pelkäsi sosiaalisia tilanteita. Saastamoinen sai koottua rooliinsa herkän ja haavoittuvan Lauran, jonka sisäinen maailma heijastui katsojalle kuitenkin ensisilmäystä syvällisemmin. Muissa näytelmissä Saastamoisella oli juonen kannalta tärkeä asema, mutta roolit olivat muuten mielestäni sivuosassa. En päässyt tutustumaan vuoden aikana Saastamoisenkaan osaamiseen niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut.

Iltatähti. Marja Sundgrén. Taustalla Pietari Pentikäinen ja Tiina Ruutiainen. Kuva: Petteri Aartolahti. 

Vuoden yllättäjä oli mielestäni Marja Sundgrén, jonka Iltatähdessä esittämä Hertta-vanhus rikkoi ennakko-oletuksia vanhainkodin mummoista. Marja Sundgrénilla oli Mimmi Rantalan lisäksi näytelmän runsaimmat ja moniulotteisimmat roolit, joissa ensinäkemän alta paljastui yllätyksiä. Sundgrén loi Hertasta hahmon, joka ei ollut vain humoristinen mummo teatterin lavalla, vaan kirjava joukko tunteita käärittynä kovakuoriseen pakettiin. Uskottava ja samaistuttava hahmo, joka sai peilaamaan omiakin tunteita, unelmia ja haaveita.

Baskervillen koira. Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Varkauden Teatterin muistettavin näyttelijä on Ville-Veikko Valtanen, joka on kahminut huomion kaikissa rooleissaan, joita vuoden aikana ehdin nähdä. Hän on onnistunut tekemään jopa sivuroolihahmoistaan sellaisia, että katsoja ei voi niitä unohtaa. Valtanen on omimmillaan huumoripainotteisissa rooleissa, mutta toisaalta hän osaa punoa kieroa huumoria myös hahmoihin, joissa sitä ei ensinäkemältä ole. Onnistunein Valtasen roolisuoritus on mielestäni Baskervillen koirassa, jossa hän esittää perhostenkeräilijä Stapletonia. Ylisuojeleva ja maaniselta näyttäytyvä hahmo on saatu oudolla tavalla pelottavaksi, kun ulosanti on kikatteleva, mutta puheessaan terävä. Valtanen vaikuttaa olevan Varkauden Teatterin kulmakivi, jonka voisi heittää rooliin kuin rooliin huoletta, ja hän loihtisi siitä omanlaisensa ja yleisöön vetoavan kokonaisuuden.

Tietenkin ymmärrän, että kaikki näyttelijät eivät pääse rooleissaan yhtä näkyville, sillä riippuu näytelmästä ja siitä, millainen rooli heille on näytelmässä annettu. Tämän vuoksi toivon, että Varkauden Teatteri jatkaa monipuolisella ohjelmistolla myös tulevaisuudessa. Komedialliset esitykset vetoavat valtaväestöön ja ovat usein helposti lähestyttäviä, mutta kuten kirjoitin, ”se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat”.

Kiitos juhlavuoden yhteistyöstä Varkauden Teatteri!

Baskervillen koira

 *kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Ville-Veikko Valtanen, Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Englannin lounaiskärjessä sijaitsevassa Devonissa eletään 1800-luvun loppua. Devonin nummialueella Dartmoorin kylässä sijaitsevan Baskervillen kartanon isäntä sir Charles Baskerville on kuollut. Baskervillen suvun ystävä tohtori Mortimer saapuu tapaamaan salapoliisi Sherlock Holmesia tämän asuntoon Baker Streetille. Mortimer uskoo, että Charles Baskerville murhattiin ja kertoo Holmesille Baskervillen suvun kirouksesta. Suvun esi-isän Hugo Baskervillen tappoi 1700-luvulla uskomusten mukaan Dartmoorin nummilla elävä paholaiskoira. Kyläläiset pelkäävät nummea, sillä uskovat hirviökoiran edelleen elävän siellä. Tohtori Mortimer uskoo koiran hyökänneen sir Charlesin kimppuun kartanon pihassa, sillä ruumiista löytyi koiran jälkiä. Mortimer pyytää Holmesia selvittämään tapausta.

Tästä käynnistyy Varkauden Teatterin näytelmä Baskervillen koira. Näytelmä perustuu yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Ken Ludwigin (1950-) sovitukseen alkuperäisestä brittiläisen kirjailija Sir Arthur Conan Doylen (1859-1930) Sherlock Holmes -jatkokertomusromaanista The Hound of the Baskervilles (1901-1902). Ken Ludwig on sovittanut romaanin dekkarikomediaksi, jonka on Varkauden Teatterissa ohjannut näyttämölle teatterinjohtaja Juha Vuorinen:

”Baskervillen koira lukeutui poikavuosieni suosikkeihin. Olin pitänyt lyhyistä Sherlock Holmes -tarinoista, mutta tässä romaanissa oli jotain vielä kiehtovampaa. Teatterialalle tultuani olen monesti miettinyt tämän teoksen tuomista näyttämölle. Mutta toimiiko ensisijaisesti jännitykseen perustuva tarina teatterin lavalla, se epäilytti. Kun sitten Ludwigin komediallinen sovitus ilmestyi, innostuin taas. Tässä on se versio, komediajännäri, jonka haluaisin itsekin nähdä! Ja kun Varkauteen aloin miettiä ensimmäistä ohjaustani, sai ehdotukseni henkilökunnankin varauksettoman kannatuksen”, Vuorinen kertoo.

Itselleni Sherlock Holmesin tarinat ovat tuttuja vain pintapuolisesti. Olen nähnyt jonkin vanhan mustavalkoisen elokuvasovituksen alkuperäisestä Baskervillen koirasta, mutta en muistanut tarinan juonta enää kovin vahvasti, enkä tiennyt dekkarikomediasovituksesta. Näytelmä noudattaa alkuperäisen kirjan juonta, jonka alussa Holmesin ystävä ja luottomies tohtori Watson arvailee, kuka on unohtanut kävelykeppinsä vastaanotolle. Watson tietää vastauksen, mutta tahtoo Sherlock Holmesin ottavan osaa arvailuun. Tämän vuoksi näytelmän alku tuntui sekavalta. Paljon englanninkielisiä nimiä, henkilöitä, paikkoja ja tilanteita, kun samalla yritin saada juonesta kiinni.

Tämän alkuosion ”ylimääräisen” arvuuttelun jälkeen, kun tohtori Mortimer kertoo epäilynsä Charles Baskervillen kuolemasta Sherlock Holmesille, tarina varsinaisesti vasta alkaa. Tässä vaiheessa pääsen katsojana mukaan tarinan juoneen. Holmes lähettää omien työkiireidensä vuoksi ystävänsä Watsonin suojelemaan Baskervillen suvun uutta isäntää sir Henryä, joka on perinyt mittavan 740 000 punnan omaisuuden. Watson pitää Holmesin ajan tasalla postittamalla tälle tasaisin väliajoin raportteja tilanteesta. Dartmoorissa Watson tutustuu paitsi Baskervillen kartanon palvelusväkeen myös kylän asukkaisiin. Tohtori Watson toimii myös näytelmän kertojana.

Jukka-Pekka Löhönen, Pietari Pentikäinen, Ville-Veikko Valtanen ja Saara Saastamoinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Toimiiko dekkari komediana?

Tarinan edetessä katsoja tutustuu tarkemmin kyläläisiin ja epäiltyihin, joilla saattaisi olla yhteyksiä Charles Baskervillen oletettuun murhaan. Aika ajoin nummilta kuuluu uhkaavaa koiran ulvontaa. Katsojaa pidetään jännityksessä, onko hirviökoira todella olemassa ja kuka murhasi sir Charles Baskervillen.

Itselläni meni jonkin aikaa, että lämpenin dekkarikomedian luonteelle. Alun epävarmuus siitä mitä on tulossa ja missä tässä nyt mennään katosi hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Hämmästyttävintä tässä on se, että kokonaisuus on luotu vain viiden näyttelijän voimin. Pekka Johanssonin (Sherlock Holmes) ja Jukka-Pekka Löhösen (Tohtori Watson) lisäksi varsinaisen maratonsuorituksen tekevät Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen ja Ville-Veikko Valtanen, jotka juoksuttavat lavalle lähes 40 eri henkilöhahmoa. Näissä tilanteissa katsoja ei voi olla miettimättä taustavoimia, jotka ovat tehneet tästä kaikesta mahdollista. Runsaan henkilökaartin ja nopeiden juonenkäänteiden vuoksi lavasteet (Jani Jeulonen) on pidetty minimissä, mutta muunneltavina ja nopeasti liikuteltavina. 1800-luvun puvustuksesta ja sen valmistuksesta ovat vastanneet Sari Kirjavainen (pukusuunnittelija-puvustonhoitaja) ja Sari Vepsä. Kampaukset ja maskin on toteuttanut Miia Immonen, tarpeiston on valmistanut Mirja Ryytty.

Katsojalle näytelmä soljuu eteenpäin koko ajan tunnelmaa tiivistäen, mutta lavan takana käy kuhina. Nopeat asujen ja hahmojen vaihdot käyvät välillä niin nopeasti, että käsikirjoituksessa siitäkin on tehty huumoria. Kun ensimmäinen puoliaika meni itselläni tutustuessa hahmoihin ja opetellessa dekkarikomedian genreä, olin toisen puoliajan tullessa jo vapautuneempi ja vangittuna tunnelmaan. Jännitystä pidetään yllä valaistuksella (Marko Etelärinne) ja äänimaailmalla (Jussi Heiskanen). Usvaiset nummet ja pimeä yö luodaan hienosti muun muassa runsaalla näyttämösavulla.

En ole helpoin katsoja komedian suhteen, sillä harvemmin huomaan nauravani ääneen. Nyt näyttelijäsuoritusten lisäksi muun muassa asu-, tarpeisto- ja äänitehosteilla on luotu oivaltavia yksityiskohtia tarinan sisälle, jotka saavat nauramaan. Dekkari toimii myös komediana, kun se osataan tehdä oikein. Nyt useamman Varkauden Teatterin näytelmän nähneenä voin sanoa, että Ville-Veikko Valtanen on noussut omaksi näyttelijäsuosikikseni komedian suhteen. Baskervillen koirassa hän vakuuttaa ja samalla hauskuuttaa katsojaa hyönteistutkijana ja perhosten keräilijänä.

Sherlock Holmes ratkaisee lopulta tarinan arvoituksen ja onnistuu huijaamaan jopa ystäväänsä Watsonia. Holmes-tarinoista pitävät viihtyvät näytelmän mukana varmasti, mutta uskon että itseni kaltaiset dekkarikomedian genreä epäilevät, tai genren uudet katsojat, yllättyvät Baskervillen koiran toteutuksesta positiivisesti.

Jukka-Pekka Löhönen, Pekka Johansson ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Baskervillen koiran esityspäivät löydät täältä.

Iltatähti

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Muistan lapsuudesta tilanteen, jolloin havahduin siihen huomioon, että aikuisillakin on omat persoonansa. He siis ovat muutakin kuin äitejä, isiä, enoja, setiä, tätejä, ukkeja ja mummoja. Löysimme serkkujen kanssa mummolan vintiltä enojen lapsuusaikaisia piirustuksia. Siellä oli huumorikuvien lisäksi muun muassa intiaaneja ja cowboy-hattuisia hahmoja. Piirustusten näkeminen havainnollisti konkreettisesti lapsen mieleeni sen, että hekin ovat olleet joskus lapsia. Hekin ovat piirtäneet paperille kiinnostuksen kohteitaan, iloa, surua ja unelmia. Tuon kokemuksen jälkeen olen yrittänyt muistaa aikuisenakin nähdä ”titteleiden” taakse. Äitiys, isyys, veljeys, sisaruus, ammatti- tai arvonimi eivät koskaan kerro siitä kuka oikeasti olet. Niiden taakse on helppo verhoutua, ettei tarvitse välttämättä paljastaa omaa persoonaansa. Kuka minä oikeasti olen?

Iltatähti. Ville-Veikko Valtanen, Marja Sundgrén, Mimmi Rantala, Tiina Ruutiainen ja Saara Saastamoinen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Varkauden Teatterissa pyörii parhaillaan musiikkikomedia Iltatähti. Siinä kolme Iltatähti-nimisessä vanhainkodissa olevaa naista: Olga (Saara Saastamoinen), Eeva (Mimmi Rantala) ja Hertta (Marja Sundgrén) elävät samassa huoneessa. Elämä liikkuu lähinnä sängyn, vessan ja ruokataukojen välissä. Vanhainkoti. Sinne joko päästään tai joudutaan, mutta yleisessä keskustelussa tuntuu hyvin usein unohtuvan se, että jokainen vanhainkodin asukas on persoona. Inhimillinen ja elävä olento. Persoonat ja yksilöt katoavat vanhainkoti-sanan alle hieman samalla tavoin kuin vanhemmuudessa. Yleinen keskustelu määrittelee lukemattomia ja tiukkoja normeja sille, millainen on hyvä vanhempi ja hänen tehtävänkuvansa kasvattajana. Vaikka vanhemmuus olisi se kaikkein toivotuin asia elämässä, se ei lopulta kuitenkaan ole se persoona, kuka sinä oikeasti olet.

Useat meistä saavat kokea pitkän elämän. Pitkä elämä tuo eteen vanhuuden mukanaan tuomia haasteita esimerkiksi terveydessä. Iltatähti-näytelmässä Olga ja Eeva kärsivät jonkinasteisesta dementiasta tai lääkityksen sivuvaikutuksista, mutta Hertalla muisti pelaa. Kolmikon henkilökemiat ovat hauskaa seurattavaa. Olga kuvittelee pääsevänsä tsaarin tanssiaisiin, Eeva ihastuu tuon tuosta ja kokee pakottavaa tarvetta riisuutua, kun Hertta joutuu soljumaan huonetovereidensa vanavedessä.

Tarinan sivurooleissa ovat Iltatähdessä sivarina työskentelevä Jokke (Pietari Pentikäinen), Amerikasta lähtöisin oleva lääkäri (Jukka-Pekka Löhönen) sekä seurakunnan pastori (Ville-Veikko Valtanen) ja askarteluohjaaja Sirpa (Tiina Ruutiainen). Vähissä ovat ulkopuoliset sosiaaliset kontaktit, joita Olgalle, Hertalle ja Eevalle mahdollistuu. Sen sijaan naiset järjestävät päiviinsä (sekä toivottua että vahingossa tapahtuvaa) toimintaa ja säpinää omasta takaa.

Katsojalle ei ole aluksi aivan selvää mikä on totta ja mikä tarua. Musiikkiosiot kuljettavat katsojat Olgan, Eevan ja Hertan muistoihin sekä haavekuviin. Onko Olga todella tanssinut tsaarin tanssiaisissa, onko Eevalla ollut niin paljon intohimoisia suhteita kuin hän väittää, ja mikä on menneisyydestään vaikenevan Hertan salaisuus? Musiikkikohtaukset livebändin säestämänä ovat esityksen parasta antia. Etenkin vierailevana näyttelijänä toimivan Mimmi Rantalan (Eeva) ääni on niin tavattoman upea, että käsivarsissa kulkee esityksen aikana useasti kylmiä väreitä.

Iltatähti. Etualalla Jukka-Pekka Löhönen ja Mimmi Rantala. Kuva: Petteri Aartolahti.

Tarinassa vaikuttavimmat roolisuoritukset tekevät eroottisesti latautunut Eeva (Mimmi Rantala) ja vahvan persoonan omaava Hertta (Marja Sundgrén). Ville-Veikko Valtanen tanssittaa puolestaan lavalle niin oudon ja kammottavan yhdistelmän Dannysta ja Kekkosesta, että samaan aikaan naurattaa todella paljon ja näyttää niin pahalta, että on vaikea katsella. Näyttelijöillä on kyllä hämmästyttävä taito luoda henkilöhahmot eläviksi.

Musiikkikappaleet kuljettavat tarinaa hienosti ja saavat kyllä katsojankin jalan heilumaan. Mukana ovat muun muassa kappaleet: Sata kesää, tuhat yötä, Me tulemme taas, Eeva, America (musikaalista West Side Story), Lemmenloruja (Somethin’ stupid), Tuuliviiri ja Bohemian Rhapsody.

Etualalla Pietari Pentikäinen. Taustalla Ville-Veikko Valtanen, Mimmi Rantala, Saara Saastamoinen, Marja Sundgrén ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Iltatähti saa katsojat nauramaan, mutta pidin siitä, että se ei ollut pelkkää huumoria. Kohtausten sisään on käsikirjoitettu elämän nurjaa puolta, asioita, joihin ei välttämättä voi itse vaikuttaa. Näytelmässä joku kysyykin, että voiko dementia olla joskus, jossain tilanteessa myös hyvä asia? Kuinka käsitellä niitä kipeitä muistoja? Olgan, Eevan ja Hertan persoonat tulevat katsojille tutuiksi ja Iltatähdessä he ovat mitä ja keitä haluavat. Heihin ei yllä aika tai painovoima, ja samalla katsojana toivon, että saisin säilyttää oman persoonani läpi elämän. Että sen olemassaoloa ei kukaan missään vaiheessa unohtaisi.

Iltatähti. Jukka-Pekka Löhönen, Tiina Ruutiainen, Mimmi Rantala, Ville-Veikko Valtanen, Saara Saastamoinen ja Marja Sundgrén. Kuva: Petteri Aartolahti.

”Raila Leppäkosken musiikkinäytelmän on Varkauteen sovittanut esityksen ohjaaja Sarianne Tursas ja kyseessä on tuuletettu versio Ryhmäteatterin 90-luvulla tunnetuksi tekemästä hittinäytelmästä. Tämä riemukas ja kabareemainen musiikkikomedia sisältää häpeilemätöntä kasariestetiikkaa sekä parikymmentä musikaaleista, elokuvista ja radiosta tuttua kappaletta menneiltä vuosikymmeniltä. ”

Iltatähti -näytelmän esityskalenterin löydät täältä.

Behind the scenes: lavasteet ja tarpeisto

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Teatteriesityksissä lavasteilla ja esineillä on tärkeä rooli tarinan kuljettamisen ja tunnelman luomisen kannalta, mutta harvemmin lavasteita kritiikeissä kommentoidaan. Ne ovat enemmän tai vähemmän sivuroolissa suhteessa näyttelijöihin, jotka herättävät tarinat eloon. Lasinen eläintarha -näytelmässä huomioni kiinnittyi kuitenkin vahvasti lavastukseen, sillä se oli tyyliltään sellainen, jonka olisin voinut siirtää omaankin kotiin. Pyysin Varkauden Teatterin väeltä lupaa vierailla behind the scenes -hengessä lavasteiden takana. Pääsin haastattelemaan lavasterakentaja Sami Härköstä, lavasterakentaja Jani Jeulosta ja tarpeistonvalmistaja Mirja Ryyttyä.

Lavasteverstaassa oli tutunnäköinen muotokuva.

Lavasteverstas.

Lavasteen ja tarpeiston ero kulkee kuulemma siinä, että tuolia pienemmät esineet ja tavarat kuuluvat tarpeistonvalmistajalle ja sitä isommat lavasterakentajille. Tarpeiston esineet liikkuvat näyttelijöiden käsissä ja lavasteilla luodaan isompia elementtejä.

Tarpeistoa syntyy monenlaisilla työkaluilla ja välineillä.

Tarpeistonvalmistaja Mirja Ryytty esittelee luolamiehen asua, joka on tehty Savonmuan piätön historia revyyseen.

Lavaste- ja tarpeistotiimi tuntuu pelaavan saumattomasti yhteen. He keskustelevat ideoista paitsi ohjaajan kanssa myös keskenään. Lavasteiden ja tarpeiston toteuttaminen vaatii monenlaista osaamista ja esimerkiksi kulttuurihistoriallista tietämystä. Usein tiimi tekee tutkimustyötä valmistaakseen tiettyyn näytelmään ja aikakauteen sopivan elementin.

Jani Jeulonen on valmistunut lavasterakentajaksi Outokummun ammattiopistosta ja on toiminut lavasterakentajana 6 vuotta, kollega Sami Härkönen peräti 23 vuotta. Hänellä on muotoilijan koulutus. Mirja Ryytty on myös pitkän linjan teatterilainen, joka tutustui teatterimaailmaan jo pikkutyttönä. Näyttelijän toimesta Ryytty siirtyi ”lavan taakse” 2000-luvun alkupuolella, jolloin hän suoritti pukuompelijan ja teatteriompelijan tutkinnot.

Lasinen eläintarha -näytelmän lavastus. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Mikä työssä vetoaa?

Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että teatteri vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja persoonia. Teatterityö on tehdastyön vastakohta. Se on muuttuva ala, jossa saa olla "luova hullu" ja tuoda ihmisille jotain, josta voi sanoa, että ”tuo on minun tekemä juttu”.

Mirja Ryytty pitää työssään sen monipuolisuudesta ja puhuu varmasti kaikkien puolesta. ”Tämä on ongelmanratkaisua. Saa luoda teatterin taikaa, kun saa miettiä kuinka jonkin asia saadaan ratkaistua ja toteutettua. Visuaalisuus on vahvassa roolissa. Pidän työn itsenäisyydestä, mutta aina on muiden tuki taustalla. Työkaverit ovat tärkeitä”, Ryytty kuvailee.

Sami Härkönen sanoo, että ”koskaan ei harmita lähteä töihin”. Jani Jeulonen puolestaan jatkaa, että ”omat esineet ja lavasteet ovat huomion keskipisteenä, mutta itse ei tarvitse olla.” Jeulosen näkökulma sai ajattelemaan. Halusin tulla haastattelemaan lavan takana työskenteleviä ammattilaisia, jotta he eivät jäisi näyttelijöiden varjoon. Mutta eihän se niin ole. Eivät he ole ”varjossa”, vaan luovat sen näkyvän maailman, jotta näyttelijät voivat eläytyä rooliinsa vahvemmin. Välittää tarinan yleisölle kokonaisena. Kyllähän monologeja voi esittää ilman lavasteita ja tarpeistoa, mutta näytelmä mielestäni kaipaa visuaalisuutta.

Härkönen, Jeulonen ja Ryytty saavat yhdessä luoda sen maailman, jonka katsoja esityksessä näkee. Esineet ja lavasteet eivät huuda tekijöidensä nimeä, mutta osoittavat tekijöidensä ammattitaidon. Mitä aidompi ja uskottavampi jokin yksityiskohta on, sitä onnistuneempaa heidän työnsä on. Aitous on teatterimaailmassa myös asia, mikä herätti keskustelua turvallisuudesta.

Mirja Ryytty esittelee Lasinen eläintarha -näytelmän "lasisia eläimiä".

Turvallisuus

Lasinen eläintarha -näytelmässä on nimensä mukaisesti lasisia eläimiä. Muistan miettineeni esitystä katsellessani, että mistä ihmeestä on löydetty noin paljon lasisia eläimiä. Ajattelin, että niitä on etsitty kirpputoreilta. Mutta ne eivät olleetkaan oikeaa lasia, vaan Mirja Ryytyn epoksista silikonimuotilla valmistamia eläimiä. Teatterin taikaa!

Ryytty kertoo, että esityksissä harvoin käytetään aitoja asioita, jos niillä on vaara tai tarkoitus mennä rikki. Härkönen ja Jeulonen jatkavat, että turvallisuus on ensiarvoisen tärkeää. Tämän vuoksi esimerkiksi mattojen alla käytetään liukuesteitä, kenkiä tarvittaessa karhennetaan ja tekstiilit ovat palosuojattuja, jos näytelmässä on mukana tulta.

Kaikella on paikkansa

Turvallisuuteen liittyy myös se, että kaikella on esityksissä aina paikkansa. Tämä on asia, joka ei koskaan näy katsojalle, mutta vaikuttaa merkittävästi siihen, että teatteriesitys etenee suunnitellusti ja aikataulussa. Mirja Ryytty kuvaili tilannetta hammastikun avulla: ”Jos näet jonkin pöydän kulmalla hammastikun, niin sitä ei saa missään nimessä mennä siirtämään. Sillä on syynsä, miksi se on juuri siinä kohdassa.”

Kaikki yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä ja ajoitettuja, lavasteiden vaihdosta esineiden sijoitteluun ja pukujen vaihtoihin. Esityksen tulee soljua eteenpäin katsojan huomaamatta ja lavan takana käy esityksissä melkoinen kuhina. Tätä en ole katsojana osannut ajatella, että harjoituksissa harjoitellaan tietenkin myös lavasteiden siirtoa, pukujen vaihtoa ja pienimpiäkin yksityiskohtia. Jotenkin olen elänyt siinä harvakuvitelmassa, että näyttelijät harjoittelevat vuorosanojaan, ja ”kaikki muu kai sitten vain tapahtuu itsestään”. (En kehdannut tätä heille paljastaa…)

Katoamistemppu -näytelmän lavastus. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Näyttelijä ei saa hukkua seinään

Kerroin Härköselle, Jeuloselle ja Ryytylle, että viehätyin todella paljon heidän työstään Lasisessa eläintarhassa. Etenkin keltainen väri toistui kauniisti useassa yksityiskohdassa. Siinä esityksessä värimaailma oli onnistunut ja asia, johon kiinnitin ensimmäistä kertaa elämässäni teatteriesityksessä erityistä huomiota.

Lavaste- ja tarpeistotiimin tulee tehdä yhteistyötä myös mm. puvuston ja valosuunnittelijan kanssa. Sami Härkönen sanoikin oivaltavasti, että ”näyttelijä ei saa hukkua seinään”. Tähän vaikuttavat lavasteissa käytettävät värit ja materiaalit, mutta myös valo, joka lavalle luodaan. Mirja Ryytty kertoi, että esimerkiksi punaviinin toteuttaminen esitykseen on haasteellista, jotta se näyttää mahdollisimman aidolta teatterivalaistuksessa. Huvittavaa tässä on se, että aito punaviini ei kuulemma näytä teatterivalaistuksessa aidolta. Jani Jeulonen sanoi, kuinka ”Kaikilla meillä on sama päämäärä. Tehdään mahdollisimman hyvä lopputulos”.

Lavasteilla ja tarpeistolla on merkittävä rooli tunnelman luomisessa. Silti katsoja ei tule miettineeksi, kuinka paljon työtunteja johonkin yksityiskohtaan käytetään siihen nähden, että esine saattaa olla osa esitystä vain muutaman sekunnin ajan. Mirja Ryytty esitteli esimerkiksi toteuttamaansa ja ideoimaansa veistä, jota oli käytetty jossain aiemmassa näytelmässä. Näyttelijän tuli siinä ”viiltää haava käteensä”. Tietenkään tätä ei tapahtunut oikeasti, vaan Ryytyn tekemän teatteriveitsen avulla. Veitsen tekoon meni paljon työtunteja, vaikka veitsi oli osa esitystä vain pienen hetken. Ja silti hänen valmistamallaan tarpeistolla oli äärimmäisen merkittävä rooli tarinankerronnan kannalta.

Mirja Ryytyn valmistama "kristallilasi".

Huomasin hymyileväni esittelykierroksen lomassa koko ajan. Toisaalta ihastuksesta ja toisaalta hämmästyksestä. Miten kiehtova tämä teatterimaailma onkaan! Kierroksen häkellyttävin hetki oli, kun Mirja Ryytty esitteli minulle vanhoja kristallilaseja. Luulin, että ne olivat periytyneet teatteriin jostakin tai ostettu antiikkiliikkeestä, mutta Mirja oli valmistanutkin ne sokerista! Katselen tulevia teatteriesityksiä tämän jälkeen aivan uusin silmin.

Pääsin siirtämään lavasteita Samin ja Janin kanssa. Tätäkään katsoja ei tule ajattelleeksi: lavasteiden tulee olla kevyitä siirrellä, mutta turvallisia mm. kiinnityksineen. Teatterilava näyttää ja tuntuu aivan toisenlaiselta lavalla kuin katsomosta käsin.

Kiitos Mirja, Sami ja Jani jännittävästä teatterikierroksesta!

Heidänkin kädenjälkeään pääsette katsomaan vielä kevätkauden viimeisissä esityksissä.