Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.

Talo kulman takana

 *konserttilippu saatu

Kuopion konservatorio täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Tämän kunniaksi he loivat yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun ja Ingmanedun kanssa musiikkia, tanssia ja muotoilua yhdistävän näytöksen Talo kulman takana. Esitys (5.5.2024) pohjautui Jenni Erkintalon ja Réka Királyn kirjaan Talo kulman takana (2016). 

"Kirja kertoo erilaisuuden hyväksymisestä ja rohkaisee pohtimaan omaa elinympäristöä. Konservatorion omana teemana lukuvuonna 2023–2024 on yhteisöllisyys, ja tässä projektissa yhteisöllisyyden teema korostuu opettajien välisessä yhteistyössä, yhteistyössä eri taiteen ja muotoilun alojen oppilaiden välillä sekä yhteistyössä oppilaitosten kesken. Projektissa kohtaavat taiteen perusopetus, sekä toisen asteen että ammattikorkeakoulun tutkintoon johtava muotoilun koulutus."

Valokuva: Svetlana Larina.

Kirjassa Eppu muuttaa kerrostaloon, jossa jo asuukin hänen isoäitinsä (näytöksessä isoisä). Muut naapurit ovat vielä tuntemattomia. Näytöksessä Eppu soittaa viidessä eri kerroksessa asuvien naapureiden ovikelloja yhdessä pehmolelupupunsa kanssa. Jokaisen oven takaa paljastuu esitys, joka musiikin, tanssin ja puvustuksen keinoin kertoo huoneiston asukkaista. 

Näytös esitettiin Kuopion Musiikkikeskuksessa. Orkesteri soitti kappaleet lavan edessä, jolloin koko lava oli tanssijoiden käytettävissä. Esitys alkoi muuttopäivästä, jolloin musiikkitaitoryhmän oppilaat kantoivat ja rummuttivat rytmikkäästi muuttolaatikoita orkesterin tahtiin. Seuraavana Eppu ja Pupu soittivat ovikelloa, jonka ovessa oli sukunimi Do. Siellä asuivat äiti ja isä Do sekä lapset Re, Mi, Fa, So, La ja Ti. Sound of Musicista (1965) tutun Do-Re-Mi kappaleen sovitti näytökseen Petri Makkonen, joka sävelsi ja orkestoi myös esityksen muut kappaleet. Hän toimi myös orkesterin kapellimestarina. Lavalla tanssivat nykytanssin alkutason ja baletin alkutason oppilaat.

Seuraavaksi soitettiin Rusko Ruskon ovikelloa, jonka takaa paljastui muun muassa pitsiliinojen ja kauniisti kimmeltävien kristallien tanssi. Tanssimassa olivat baletin keski-, jatko- ja syventävän tason oppilaat. Tässä oli todella kauniisti toteutettu puvustus. Kristallien lisäksi balleriinat muistuttivat lumikukkia kimaltavine terälehtihameineen. Tämä esitys sai todella huomaamaan baletin tekniikan uudella tavalla. En ole nähnyt balettia (vielä) koskaan livenä, mutta olen katsonut sitä esimerkiksi elokuvissa ja otteina televisiosta. Niissä esiintyjät ovat kuitenkin jo ammattilaisia, jolloin liikkeiden vaativuuteen ei osaa kiinnittää huomiota. Tässäkin tapauksessa oppilaat olivat hämmästyttävän taitavia, mutta kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota liikkeiden pituuteen, jalkojen asentoihin ja pitkiin hetkiin, jolloin tanssija pysyy tietyssä asennossa. Se vaatii tarkkuutta, koordinaatiokykyä ja lihasvoimaa. Orkesterin soittoon yhdistettynä tämä tanssi vaikutti siinä määrin, että voisin mielelläni katsoa balettia liveorkesterin kanssa yhdistettynä toistekin.

Kolmannen oven takaa paljastui Mörö Kölli ja tämän Maanantai-mäyräkoira. Tämä kohtaus oli mielestäni muihin verrattuna melko arkinen ja tasainen, mutta jäi mieleen etenkin Väinö Heimosen saksofonista ja Miroel Ikosen kitarasta.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Väliajan jälkeen soitettiin Metrin ovikelloa, jonka takaa avautui dramaattinen ja tummanpuhuva nykytanssia ja balettia yhdistävä kokonaisuus. Tanssijat ryömivät  mustissa asuissaan lavan reunoilta esiin kuin hyönteiset, tosin tässä lienee haettu myös ajatuksia millimetreistä, senteistä ja kilometreistä. Musiikki oli vahvaa ja paikoin säikäyttelevääkin. Tämä kohtaus oli niin vaikuttava, että olisin mielelläni katsonut tätä pidempäänkin. Tästä dramatiikasta olisi varmasti rakentanut jopa ihan oman maailmansa.

Viidennen oven takaa avautui von Luomujen koti, joka oli visuaalisuudessaan ehdottomasti näytelmän näyttävin kokonaisuus. Viidakkokissojen myötä päästiin Leijonakuninkaan musiikkitunnelmiin, jonka jälkeen viherkasvit valtasivat lavan ja lopuksi paratiisimaiset linnut tanssivat oman koreografiansa. Tämä oli Metrin ja Rusko Ruskon lisäksi oma suosikkini. Etenkin viherkasvien liikkuminen ja puvustus oli upeaa. He muistuttivat sademetsän sammalia, liaaneja ja tuulessa liehuvia lehtiä. Tämä tanssillinen maailma olisi myös ansainnut ihan oman esityksensä.

Lopuksi Eppu ja Pupu palaavat isoisän kotiin, jossa on iloista jälleennäkemisen riemua, lempeyttä ja rakkautta. Loppumusiikin aikana kaikki tanssijat saapuvat lavalle käsi kädessä spiraalimuodostelmaan kiertäen. Kuopion konservatorio onnistui todella tavoitteessaan luoda yhteistyötä ja yhdessäoloa korostavan esityksen. Minun piti monta kertaa esityksen aikana yrittää pidätellä kyyneleitä, kun tuli kaikesta näkemästä niin hyvä olo. Miten taitavia nuoret ovatkaan soittamaan ja tanssimaa, ja miten kauniisti he lauloivat. Onko maailmassa joku, joka ei herkisty lasten ja nuorten laulusta?!

Näytöksen tanssillisesta koreografioinnista vastasivat Kuopion konservatorion tanssin opettajat Iekku Reinikaisen johdolla. Puvustuksen suunnittelusta ja visualisoinnista vastasi Savonia-ammattikorkeakoulun muotoilun opiskelija Tekla Kokkonen. Kokkosella oli apunaan muotoilun opiskelija Minttu Hofdahl sekä Ingmanedun vaatetuksen opiskelijoita, jotka vastaavat puvustuksen toteutuksesta. Ingmanedun opiskelijat valmistavat projektiin lähes 200 tanssipukujen elementtiä. Puvustuksessa huomioitiin kestävä kehitys, jonka innoittamana he hyödynsivät sekä olemassa olevaa pukuvarastoa että kirpputorien aarteita.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Valokuvat: Svetlana Larina.

Musiikkikeskuksen seinällä oli Svetlana Larinan dokumenttivalokuvia projektin varrelta. Tämä oli hieno idea, mutta olisin kaivannut enemmän kuvia myös lavaharjoituksista tai muualta, jossa näkyisi myös tanssijoiden puvustus paremmin. Ne tekivät näytöksen visuaalisen voiman. 

Yleisössä istuneesta väestä suurin osa lienee ollut tavalla tai toisella soittajien ja tanssijoiden perhettä tai sukulaisia. Minulla esiintymässä ei ollut tuttuja, mutta näytös oli niin upea, että se yllätti ja sai huomaamaan, kuinka merkityksellistä tällaisissakin esityksissä olisi käydä. Siellä näkee nuorten kasvun ja kiinnostuksen omaan instrumenttiinsa - oli se sitten soitin tai oma keho. He ovat niitä, jotka parhaimmillaan pitävät minunkin kuluttamaani kulttuurikenttää elossa tulevaisuudessakin. Kun tälle kaikelle vain annetaan mahdollisuus. Koin esityksen koskettavana myös siksi, että kaikki hallituksen leikkausuutiset tuntuvat tukahduttavilta. Toivottavasti nämä nuoret saavat säilyttää intohimonsa omaan tekemiseen ja nauttia elämysten luomisesta tulevaisuudessakin.

Synttärityttö kulttuurin keskellä

Uusi vuosi ja uusi syntymäpäivä. Vuosi sitten toivoin vähän rauhallisempaa työtahtia, mutta se toteutui vasta loppuvuodesta. Josko tämä vuosi olisi tahdiltaan sellainen, että aikaa jäisi töiden ohessa muuhunkin mukavaan, nyt kun opinnotkin on saatettu päätökseen.

Behm.

Mount Fool.

Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että sitä muutakin mukavaa on vapaa-ajalla tehty, kun aikaa on vain ottanut itselleen. Kalenteri oli etenkin loppuvuodesta täynnä erilaisia kulttuuritapahtumia. Koronavuosien jälkeen teinkin tietoisen päätöksen, että haluan nähdä ja kokea kulttuuria nyt, kun siihen on taas mahdollisuus. Monet lienevät tehneet samoin, sillä ainakin museokentältä on kuulunut hyviä uutisia, että kävijäennätyksiä on rikottu.

• Viime vuonna kulutin Museokorttia 28 kertaa. 
• Galleriavierailuja ja Museokortin ulkopuolisia näyttelykohteita en ole tilastoinut, mutta niitäkin lienee ainakin parisenkymmentä.
• Teatterissa vierailin 12 kertaa.
• Yksittäisiä musiikkikeikkoja kertyi ainakin 14.
• Elokuvateatterikäyntejä noin 7.
• Yksi stand up -ilta.
• Kuuntelin livenä Anna Kortelaisen ja etänä Liisa Väisäsen kulttuuriluennot.
• Osallistuin Pohjois-Savon kulttuurifooruumiin (osittain työjuttu).
• Osallistuin Savilahden Valoilmiö -tilaisuuteen, jossa esiteltiin alueelle hankitut julkisen taiteen teokset.

Helsingin Kaupunginteatteri: Pieni merenneito.

Jätin listauksen ulkopuolelle töihin ja opintoihin liittyvät kulttuuritilaisuudet ja omat luennot, vaikka välillä rajan vetäminen siihen, mikä on työasia ja mikä kuuluu vapaa-aikaan, on vähän häilyvää. Koen, että molemmat puolet tukevat toisiaan, kun liikun kulttuurin parissa. "Vapaan" kirjallisuuden lukeminen on jäänyt vähemmälle, sillä opintojen ja töiden ohessa lukeminen on tuntunut vaivalloiselta. Tähän haluaisin tänä vuonna panostaa enemmän.

Uuden vuoden lupausten tekeminen tuntuu vaikealta, sillä tässä hetkessä liika tavoitteellisuus tuntuu tukahduttavalta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että on hyvä juuri näin. Koen, että tärkein ammatillinen saavutukseni oli aikoinaan taidehistorian opinnoista valmistuminen (sillä se oli usean vuoden ajan isoin haaveeni), ja kaikki mitä on tapahtunut sen jälkeen, on ollut vain plussaa. En sano, etteikö haaveita ja tavoitteita olisi edelleen eri elämän osa-alueilla, mutta nyt tuntuu, että voisin hetken nauttia siitä mitä minulla on. Mielestäni elämä juoksee ohi, jos koko ajan vain tavoittelee jotain, eikä koskaan pysähdy huomaamaan, mitä kaikkea on jo saavuttanut. Eikä niiden saavutusten tarvitse olla elämää suurempia. Itse toivon, että tärkein saavutukseni olisi se, että ihmiset ympärilläni ajattelisivat, että olen huomannut heidät ja kohdellut heitä oikein. Sillä tavoitteli tässä maailmassa mitä tahansa, harva meistä lopulta saa mitään puhtaasti yksikseen tekemällä. En minä ainakaan.

Lempeyttä ja myötätuntoa alkaneeseen vuoteen!

Kulttuurinälkää tyynnyttämässä

Teija ja Pekka Isorättyä: Huu-Ha, 2022.

Teija ja Pekka Isorättyä: Huu-Ha

Nyt on ollut vilkasta kulttuurimenojen suhteen. Viime perjantaina julkistettiin Kuopion kaupungin uusin julkinen taideteos: Pekka ja Teija Isorättyän Huu-Ha -veistos. Isokokoinen pöllö istuu peruskorjatun Niiralan alakoulun pihassa. Koulun lapset tuntuivat olevan innoissaan uudesta maskotistaan. Niiralan koulu on valmistunut 1926 ja sen suunnittelivat arkkitehdit Armas Lindgren ja Bertel Liljequist. Pöllö vinkkaa toista silmää, kun vetää sen vatsan alla olevasta narusta.

Taidemuseo Eemil

Eemil Halosen veistoksia pääsee kurkistamaan säilytystilaan avautuvasta ikkunasta.

Ystävä kysyi mukaansa Taidemuseo Eemilin näyttelyyn. Vaihtuvana näyttelynä oli Iisalmen Seudun Kuvataideseuran 70-vuotisjuhlanäyttely Rahtu hiekkaa, vettä ja taivasta. Näyttelyn yhteinen teema käsittelee taiteellisen työskentelyn lähtökohtia: "Mikä määrittää taiteen tekemisen lähtökohtia ja mikä laittaa alulle tapahtumaketjun, jonka lopputuloksena varsinainen teos syntyy?" Näyttelyyn osallistuneet taiteilijat kertovat teostensa yhteydessä taiteellisen työskentelynsä ajatusmaailmasta.

Maija Räikkönen: yksityiskohta sarjasta Naisen hetket, 2018-2022. "Sisäinen tarpeeni on ilmaista kuvin se, mitä näen, koen ja tunnen, kuin myös se, mitä olen ja mitä olemme tässä luonnon kaikkeudessa."

Jarmo Husso: Peittona vesi, tyynynä hiekka ja unena taivas synkkänä sisälläni, 2022, kartonkigrafiikka. "Sana on kuva ja kuva on muoto"

Sisko Laitinen: Suru, 2021-2022, ääninauha. "Kuljen arkeani katsellen, kuunnellen, etsien ja toivon löytäväni jotain, jolle loihdin uuden merkityksen."

Näyttelyssä oli mukana yllättävän paljon surua ja melankoliaa, joka varmasti heijastelee tämän hetkisiä maailmanlaajuisia ilmiöitä ja tapahtumia. Lohtuakin löytyi, mutta yleistunnelma oli alavireinen. Emma Fältin Voiko sinne sukeltaa? -ääni-installaatio pohtii maailmankaikkeutta ja piirtämisen äänet rauhoittavat puheen lomassa.

Emma Fält: yksityiskohta ääni-installaatiosta Voiko sinne sukeltaa?, 2022.

Jussi Aulis: Dneprin sävyt, 2022, ruostumaton teräs.

Jussi Aulista toivoisin näkeväni kerralla enemmän esimerkiksi yksityisnäyttelyn muodossa. Olen nähnyt hänen yksittäisiä teoksiaan yhteisnäyttelyissä, mutta mielestäni hänen tapansa tehdä romusta ja rumasta kaunista on taidokasta ja ansaitsisi enemmän näkyvyyttä. Näyttelyssä esillä ollut sarja "Dneprin sävyt" on toteutettu ruostumattomille teräslevyille.

Aulis kertoo teossarjastaan: "Dnepr-joki on ollut Ukrainan sydän ja historian saatossa se on joutunut eri vihollisten selkkauksiin. Sen omistuksesta on taisteltu, mutta se on Ukrainan ja toivon sen olevan aina. Työni heijastavat lämmitetystä rosterista eri sävyjä. Milloin ilon ja milloin surun värittäminä. Töistä voi kuvitella näkevänsä monenlaisia hahmoja, vaikka itse tarkastelen niitä kokonaisuuksina."

Rahtu hiekkaa, vettä ja taivasta -näyttely on esillä Taidemuseo Eemilissä 31.12.2022 saakka.

Dialogi -näyttely ja Walking bass -musiikkikierros

Ahti Lassilan "Walking bass" Jouni Airaksisen "Ovet" -teoksen, 2022, äärellä. Puu, maali, polyuretaani, mikroprosessori, moottori.

Kuopion taidemuseossa on esillä Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Liberan näyttely Dialogi. Näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Maaria Salo ja se käsittelee nimensä mukaisesti vuoropuhelua. Monivuotisessa näyttelyprosessissa Maaria Salo on käynyt vuoropuhelua taiteilijoiden kanssa. Katsojat saavat lukea myös taiteilijoiden itsensä kertomana taustoja esillä oleville teoksille, jolloin asetutaan vuoropuheluun kunkin teoksen äärellä.

Ahti Lassilan "Walking bass" Lauri Hein "Labyrintti" -teoksen, 2019-2022, äärellä. Digitaalinen runoteos.

Ahti Lassilan "Walking bass" Mikko Hallikaisen ja Sami Korkiakosken "Portrait" -teoksen, 2021-2022, äärellä. Maalaus ja kollaasi kankaalle.

Ahti Lassilan "Walking bass" Antti Immosen "Häivätty" -teoksen, 2022, äärellä. Ruostumaton teräs ja nylon.

Ahti Lassilan "Walking bass" Katarina Karppisen "Henkisen alueen tutkielma" -teoksen, 2022, äärellä. 360-asteen video ja installaatio.

Aivan uudenlaisen keskustelumuodon näyttelyyn toi kontrabassonsa kanssa Ahti Lassila. "Pitkään klassisen puolen orkesterimuusikkona toiminut Ahti Lassila on toteuttanut taidemuseoihin Walking bass -kierroksia vuodesta 2015. Esityksen aikana näyttelytila on kokonaisvaltaisesti niin yleisön kuin muusikonkin käytössä. Lassila suunnittelee näyttelyyn sopivia sävelaihioita, joita hän kehittelee pysähtyessään soittamaan näyttelytilan eri pisteisiin. Näyttelyn teokset, tila ja akustisen kontrabasson äänimaailma tuottavat paikalla olijoille uudenlaisen taidekokemuksen."

Ahti Lassilan "Walking bass" Timo Kokon "Momentary Appearance - Still life" -teoksen, 2022, äärellä. Taiteilijan omistamaa metsää muovilaatikoissa, dokumentaariset valokuvat, lapio ja pressu.

Minulla on heikko kohta jousisoittimille ja Timo Kokon teokset ovat aiheuttaneet hurmioitumista. Kokon näyttelyyn tuoma teos kantaa nimeä Momentary Appearance: Still life. Taiteilija on ostanut itselleen palan metsää, jota hän on hyödyntänyt useammassa teoksessaan. Still lifessa on kyse muun muassa viestistä, tulevaisuudennäkymistä ja omistamisesta. 

Teos on jatko-osa Momentary Appearance: Forest -teokselle, jossa teos oli kasvihuone, josta muodostui kuoleva biomi (maantieteellinen alue, jossa on eläimiä, kasveja ja hyönteisiä). Nyt Kokko on tuonut kuolleen metsänpohjan laatikoissa taidemuseoon. Hän sanoo teosta tehdessään kyseenalaistaneensa itsensä, taidekäsityksensä ja motiivinsa: "Mikä on minulle tärkeää taiteilijana? Riittääkö tuhoamisen syyksi taide ja sen kritisoiva rooli? Metsä kyllä toipuu - toipuisinko minä?"

Ahti Lassilan Walking bass -kierroksen koskettavin hetki koettiin mielestäni juuri Timo Kokon teoksen äärellä. Lassila toteutti kuolleelle metsälle sävelaihioita kuin hautajaissaattueelle. Dialogi oli näyttelyssä kerroksellista. Kokonaisuudesta sai ehdottomasti eniten irti, jos oli ehtinyt tutustua näyttelyyn jo etukäteen. Näin tiesi mitä taiteilijat ovat halunneet teoksillaan kertoa. Taiteilijoiden kertoman lisäksi teoksiin siirtyi omat henkilökohtaiset tunnelmat ja lisäksi Lassilan tulkinnat kontrabassolla. Olipa erikoinen ja erilainen taidekokemus.

Dialogi -näyttely on esillä Kuopion taidemuseossa 8.1.2023 saakka.

Kylläpä kulttuuri tuntuu hyvältä.

Muuta koettua:

• Triangle of Sadness / Kino Kuvakukko
• Rakkaani, merikapteeni / Finnkino
• Sanna Haimila: The Heroine / GalleriA, Kuopion taidemuseon ja Ars Liberan yhteistyögalleria 
• Johanna Naukkarinen: Body Worlds / GalleriA
• Kuopion taidemuseon kehys- ja kirjakirppis
• J. Karjalainen / Musiikkikeskus
• Amorphis / Sawohouse Underground
• Mariska / Sawohouse Underground

"Mies, joka muutti maiseman"

Petri Ala-Maunus: Uncanny Valley, 2019, öljy kankaalle, yksityiskokoelma; History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

...otsikoi Ville Waali Keskisuomalaiseen kirjoittamassaan artikkelissa (21.1.2022). Jyväskylän taidemuseossa on esillä Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely La-La Land. Näyttely on toteutettu yhteistyössä Salon taidemuseon kanssa, jossa näyttely oli esillä 25.9.2021 - 9.1.2022. Salon taidemuseon näyttelystä kirjoitti Mari blogissaan Sikses kiva paikka.

Petri Ala-Maunus: Re-imagining Rurality, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: La-La Land, 2012, öljy kankaalle, Heinon Taidesäätiö.

Petri Ala-Maunus: Österland, 2018, Tampereen taidemuseo; Winterfell, 2018, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma, Rovaniemen taidemuseo; Vaara-Suomi, 2017, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunuksen maalaukset ovat vanginneet somekuvissa vuosien ajan. Olen nähnyt yksittäisiä teoksia myös ryhmänäyttelyissä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänen yksityisnäyttelynsä. Ala-Maunus tuntee taidehistorian, mutta muotoilee sitä omissa töissään uudelleen. Innoitusta ovat antaneet esimerkiksi 1800-luvun saksalainen ja pohjoisamerikkalainen maisemamaalaustaide. Ala-Maunus on kertonut taiteellisille lähtökohdilleen pohjaksi muun muassa Düsseldorfin koulukunnan merkityksen. Tämä saksalaisen taideakatemian piirissä 1820-luvulla syntynyt maisemamaalaustyyli tuli tunnetuksi romanttis-realistisesta ilmaisutavasta. Sen pyrkimyksenä oli luonnontutkimuksen kautta päästä ilmaisun luonnollisuuteen. Aiheina olivat metsä- ja vuoristomaisemat, meri, järvi ja muut vesiaiheet. Valon kuvaaminen oli hyvin keskeistä. Kaikesta tästä tunnistaa myös Petri Ala-Maunuksen tyylin.

Werner Holmberg: Kyröskoski, 1854, öljy kankaalle, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria.

Düsseldorfin koulukunta vaikutti voimakkaasti myös Suomen taiteeseen ja kotimaisista taiteilijoista tyyliä edustivat etenkin Werner Holmberg (1830-1860) ja Victor Westerholm (1860-1919). Ala-Maunuksen sivellintyöskentely kuohuu yhtä näyttävästi kuin vesi Holmbergin Kyröskoskessa. Düsseldorfin koulukunnan edustajista poiketen Ala-Maunus ei kuvaa teoksiinsa eläimiä, ihmisiä tai ihmisen olemassaoloon viittaavia merkkejä, kuten rakennuksia. Luonto on pääosassa; se on suuri ja voimakas.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, yksityiskohta, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Kati Kivinen kuvaa Ala-Maunuksen työskentelyä La-La Land -näyttelyjulkaisussa näin:

"Ala-Maunus ammentaa kuva-aiheensa, lukuisat erilaiset luonnon ja maiseman yksityiskohdat, internetin syövereistä sekä erilaisesta mainos- ja kuvitusmateriaalista. Vaikka luonto onkin Ala-Maunukselle tuttu ja läheinen paikka liikkua, taiteilijan omat luontohavainnot päätyvät melko harvoin maalausten fiktiivisten maisemien aiheeksi. Maalatessaan Ala-Maunus kokoaa suurelle kankaalle kollaasin lukuisista erilaisista maiseman aihelmista, puista, kivistä, puroista, vesiputouksista, pilvimuodostelmista, auringonsäteistä ja pinnanmuodoista. Apuvälineenään taiteilija käyttää tulostettujen A4-arkkien viuhkaa, joka pitää sisällään kymmeniä erilaisia kuva-aiheita, joita hän tunnollisesti jäljentää uudenlaisena yhdistelmänä maalauspohjalle. Lopputulos on fiktiivinen, fragmenteista koostettu maisemamaalaus, jonka eri aiheista ja yksityiskohdista sommiteltu kokonaisuus edustaa jonkinlaista illusorista maisemaa, jossa pohjoisen pallonpuoliskon kasvisto ja topografia kohtaavat eteläisen pallonpuoliskon ilmaston ja dramaattiset luonnon- ja sääilmiöt."

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Jyväskylän taidemuseon näyttelyyn noustaan portaikkoa pitkin ja ensimmäinen avautuva näkymä on valtava 14-metrinen History and Utopia of Landscape. Kokonaisuus koostuu seitsemästä osasta. Maisematunnelma humahtaa kehoon niin voimakkaasti, että joutuu ottamaan yhden pidemmän sisäänhengityksen, että saa innostuksen tasaantumaan. Miten tällaista voi saada aikaan!

Luonnon runsaus, loputtomat yksityiskohdat ja kiehtovat värit saavat katseen hamuamaan lisää ja lisää. Se, ettei kaikkea näe kerralla pitää mielenkiintoa yllä, mutta samalla katse väsyy yksityiskohtien etsimiseen ja talttuu vain nauttimaan teosten katselusta. Teosten analysointi väistyy (vaikka tietoisuus taiteilijan teknisestä lahjakkuudesta on kiistämätön), ja pelkkä katsominen riittää. Se tuntuu vapauttavalta. Olen tulkitsijana täysin tyhjä maalausten edessä, mutta kehon valtaa äärimmäinen hyvänolon tunne. Tunne ylittää järjen.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, yksityiskohta, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Hinterland, yksityiskohta, 2014-2015, öljy kankaalle, Nykytaiteen museo Kiasma/Kansallisgalleria.

Petri Ala-Maunus: Silverlands, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: Silverlands, yksityiskohta, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Vierailun yhteydessä osallistuin tilaisuuteen, jossa taiteilija Petri Ala-Maunus ja muusikko, lyyrikko ja kirjailija Marko Annala keskustelivat taiteesta ja musiikista. Annala on kirjoittanut artikkelin "Jossain ajassa totta" Petri Ala-Maunuksen näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan La-La Land.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Siinä missä minä tunsin itseni sanattomaksi maalausten äärellä, Marko Annala kertoo samaistuttavasti kohtaamisestaan Ala-Maunuksen Vaara-Suomi -teoksen edessä:

"Viehtymykseni Petri Ala-Maunuksen taiteeseen syntyi Ateneumissa, Suomen taiteen tarina -kokoelmanäyttelyssä, jossa hänen tuolloin tuore teoksensa Vaara-Suomi (2017) korvasi rakastettua Eero Järnefeltin klassikkoteosta Kaski (1893). Useammalle suomalaiselle läpeensä tutun, sydänalaa lämpimästi läikyttävän Kasken tilalle näyttelyyn ripustettu Vaara-Suomi oli Järnefeltin hengessä toteutettu, mutta siinä missä vanhan mestarin teos näytti ihmisen luonnon kesyttäjänä, Petri Ala-Maunus jätti teoksessaan ihmisen kuvaamatta. Vaara-Suomessa kaskea ei joko koskaan ollutkaan, tai sen jäljet, koko ihmiskunnan jäljet, olivat painuneet valtavien maa- ja sammalkerrosten alle niiden kaiken peittävään syleilyyn. Koin Ateneumissa Vaara-Suomen äärellä katsovani maisemaa, joka hyvinkin voisi olla olemassa, mutta jota yhdenkään ihmisen ei kuuluisi nähdä. Tunsin olevani vieraan planeetan pinnalla. Vieraan planeetan pinnalla, joka ehkä sittenkin oli maa."

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, yksityiskohta, 2017, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Petri Ala-Maunus: Vaara-Suomi, 2017, yksityiskohta, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Samaistun Annalan ajatuksiin myös siitä, kuinka kuvataiteen äärellä tekijyys väistyy kokemuksen tieltä:

"Minulle, musiikintekijälle ja kirjailijalle, kuvataide on kenttä, jossa en osaa temmeltää. Tunnen oloni vapautuneeksi asettuessani maalauksen eteen, sillä en tiedä miten maalaus syntyy, enkä tiedä olisiko taiteilija kenties voinut tehdä jotain toisin saavuttaakseen halutun vaikutelman. Kuvataiteen äärellä minun ei tarvitse toteuttaa itseäni. Maalauksen edessä olen onnellisesti kokija, en tekijä. Amos Rexin Ars Fennica 2019 -näyttelyssä sain lumoutua History and Utopia of Landscape (2019) -teoksen edessä. Valtava neljätoistametrinen maalaus imaisi minut vaikutuspiiriinsä. Tunsin huojennusta ajatellessani, että siinä esitetty maisema voisi olla joskus jossain ajassa totta, mutta myös surua siitä, että haavekuva voisi yhtä hyvin jäädäkin haaveeksi."

Petri Ala-Maunus: Sturm und Drang, 2013, öljy kankaalle, Saastamoisen säätiön kokoelma/EMMA Espoon modernin taiteen museo.

Petri Ala-Maunus: Gold Rush I & Gold Rush II, 2020, öljy ja akryyli kankaalle. 

Marko Annala esittelee Petri Ala-Maunuksen levynkansitaidetta.

Petri Ala-Maunus ja Marko Annala soljuivat keskustelussa sujuvasti toistensa mukavuusalueilla. Ala-Maunus kertoi, että hänen lapsuutensa haaveamatti oli olla rocktähti. Rakkaus musiikkiin syntyi muun muassa Deep Purplen ja levynkansitaiteen myötä. "Musiikillinen ura" loppui kuitenkin siihen, kun hän ei saanut kitaraa viritettyä. Marko Annala puolestaan kertoi ihailevansa kuvataidetta. Hän osaa omien sanojensa mukaan kirjoittaa, sanoittaa ja säveltää, mutta nauttii taidemuodoista, joita ei itse ihan ymmärrä. "Kuvataiteen edessä voi vain olla, ei tule halua korjata mitään, kuten musiikissa", Annala sanoi.

Ala-Maunus kertoi nauttivansa maisemien maalaamisesta. Hän on tehnyt niitä yli 20 vuotta. Alku ei kuitenkaan ollut yhtä intohimoinen maisemia kohtaan kuin nykyisin, sillä hän kertoi pitäneen sitä tylsimpänä maalaustaiteen genrenä. Ala-Maunus sanoi halunneensa toteuttaa sellaisia maisemia, jotka tyydyttäisivät häntä itseään. Hän onnistui muuttamaan maiseman, luomaan jotain uutta. Ala-Maunuksen poika oli kuvaillut taiteilijuutta toteamalla, että "taiteilija tekee sellaisia asioita, jotka on omasta mielestä hienoja". Marko Annala jatkoi ajatusta sanomalla, että taiteilijat "täyttävät omalla tekemisellään jotain aukkoa, joka kentältä vielä puuttuu."

Petri Ala-Maunus: Landscaping, 2019, öljy kirpputorimaalaukselle.

Petri Ala-Maunus kertoi kuuntelevansa työhuoneellaan ainakin 2 levyä, kun häneltä kysyttiin, vaikuttaako musiikki tekemiseen. "En pysty olemaan hiljaisessa tilassa ja taiteen tekeminen mahdollistaa musiikin kuuntelun. (---) Se on ikään kuin äänenavaus." Ala-Maunus sanoi myös muistavansa maalausten avulla musiikillisia hetkiä ja esimerkiksi äänikirjoja. Ison History and Utopia of Landscape -maalauksen aikana hän esimerkiksi kuunteli Leo Tolstoin Sota ja rauha -teoksen (yli 70 tuntia). Vaara-Suomea maalatessa Ala-Maunus kuunteli James Brownin tuotannon.

Marko Annala puolestaan kertoi, että omassa tekemisessä "kaikista vähiten musiikissa inspiroi musiikki. Muut taidemuodot ja arkiset jutut resonoivat." Hän kertoi hakeutuvansa kauniiden asioiden äärelle. Taidetta löytyy niin kotoa kuin studiolta. Taide on Annalalle tauko, jonka jälkeen kokemus ruokkii kenties pidemmänkin ajan jälkeen. "Olen kulttuurinnälkäinen ihminen, joka on kiinnostunut muustakin kuin siitä mitä tänään syödään. (---) Tulee tarve kulttuurille, niille tauoille. Taide täyttää akkuja. (---) Välillä saatan saada elämyksen siitä, mitä en aluksi lähtenyt hakemaan", Annala sanoi.

Petri Ala-Maunus: Black Sea, 2020, öljy kankaalle, yksityiskokoelma.

Ateljeekoti on Petri Ala-Maunukselle vaikea ajatus. Hän tarvitsee siirtymän kotoa työhuoneelle. Matka työhuoneelle ei välttämättä ole maisemallisesti kaunis ja se sisältää vuodenajasta riippuen loskaa, märkiä sukkia ja huutavia autoja, jonka jälkeen saavutaan tehdasalueella sijaitsevalle työhuoneelle. Matkaan saattaa siis sisältyä paljon negatiivista, alkaen aamulehden negatiivisista tai surullisista uutisista. "Mutta kun näen työhuoneella keskeneräisen maiseman, astun toiseen maailmaan ja alan rakentaa sitä. Se on ihana kokemus, jossa huolet unohtuu." Marko Annala keskeytti Ala-Maunuksen toteamalla, että "Se sama tunne-elämys jatkuu myös katsojalle." Ala-Maunus myönsi, että positiivinen kokemus ruokkii tekemistä.

Ala-Maunus ja Annala kertoivat molemmat olevansa taiteen kanssa tekemisissä päivittäin; toinen piirtää omakuvia, toinen soittaa kitaraa. "Työkalu pysyy jatkuvasti kunnossa", tiivisti Marko Annala molempien tekemistä oli se sitten sivellin, kitara tai kynä. Keskustelua oli mukava ja helppoa seurata, sillä miehet tuntuivat jatkavan toistensa ajatuksia. Pidin tilaisuudesta myös siksi, että tällä rikottiin turhia lokerointeja eri taidemuotojen välillä. Taiteessa ei pitäisi olla lokeroita, koska kaikki tähtää lopulta tunteiden herättämiseen, oli ilmaisumuoto mikä tahansa. Siihen, että taide osoittaa meidän olevan tuntevia ja inhimillisiä ihmisiä, ei tehokkuusajattelua edistäviä koneita.

Petri Ala-Maunuksen La-La Land on esillä Jyväskylän taidemuseossa 8.5.2022 saakka.