Vuosi 2020 on kyllä ollut melkoinen... En olisi vuoden alussa osannut kuvitella mitä kaikkea se tuo eteen. Koen, että olen selviytynyt koronavuodesta hyvin. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut olla töissä, vaikka sosiaaliset kontaktit ja kulttuurimenot ovat vähentyneet. Kevään ja kesän eristyskausi ei tuottanut minulle suuria ongelmia, sillä sain puuhastella omalla pihalla. Elinpiiri pieneni, mutta seinät eivät kaatuneet päälle. Löysin syksyn tullen neulomisen ilon uudelleen. Edelliset lapaset olen tainnut neuloa lukioikäisenä. Korona herätti käsillätekemisen kaipuun ja lapasia on syntynyt jatkuvalla tahdilla. Käsiala alkaa olla jo tasaista ja virheitä tulee vähemmän. Hyvä olo onnistumisesta on huikea.
Huomaan kuitenkin kaipaavani kulttuuria: elävää musiikkia, näyttelyitä, teatteria ja elokuvia. Olen huolissani kulttuuritoimijoiden puolesta. Poikkeusaika synnytti onneksi vaihtoehtoisia ratkaisuja: virtuaalinäyttelyitä ja livekeikkoja striimattuna. Olin esimerkiksi viikko sitten joulukonsertissa Valamossa. Kotisohvaltani. Samuli Edelmann lauloi joulutunnelmia Matti Paatelman säestyksellä. Edellisenä vuonna muistan ajaneeni Valamon joulukonserttiin hirveässä lumimyrskyssä. Nyt ei tarvinnut ajaa pimeässä ja Samulin ääni oli lumoava.
En kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä, kuinka esiintyjät kaipaavat yleisöään. Esiintyminen on vuorovaikutusta: esiintyjältä yleisölle ja yleisöltä esiintyjälle. Samalla tavoin näyttelyissä kiertäminen on vuorovaikutusta: teoksia ei voi mielestäni katsoa samalla tavalla videoiden tai valokuvien välityksellä. Ne pitää kokea livenä. Tätä aihetta olen sivunnut kirjoituksissani usein; vaikka kirjoitan taiteesta, minä ohjailen näyttelyn sisältöä teille lukijoille sillä mitä kirjoitan. Nostan esiin itselleni tavalla tai toisella merkityksellisiä teoksia. Mutta mikäli te kiertäisitte niissä samoissa näyttelyissä, te todennäköisesti kiinnittäisitte huomiota ihan erilaisiin teoksiin. Pidän kirjoittamista kuitenkin tärkeänä.
Näyttelykirjoittaminen on ymmärretttävästä syystä hiljentynyt: en ole kiertänyt näyttelyissä. Hiljaisuuteen on ollut myös toinen syy. Olen joutunut opettelemaan paljon uutta, sillä vaihdoin joulukuun alussa työpaikkaa. Museoamanuenssin tehtävät RIISAssa vaihtuivat taideasiantuntijan tehtäviin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Sairaalamaailma on itselleni täysin vieras, vaikka työssä on samanlaista kokoelmanhallintaa kuin museoissakin. Olen samanaikaisesti innoissani ja vähän kauhuissani. Kaikesta uudesta. En tule kuitenkaan ortodoksista kulttuuria täysin hylkäämään, sillä vuosien varrella sain töiden kautta ystäviä. Aion myös kirjoittaa RIISAn ja Valamon luostarin näyttelyistä blogissa. Kristillinen kulttuuri tulee kulkemaan nykytaiteen rinnalla tulevaisuudessakin. Joten en malta olla tässä yhteydessä mainitsemasta, että Production House on tuottanut Lisa Hovinheimon ohjaaman Valamon tarina -dokumentin, joka julkaistiin joulun alla. Ohjelmassa käydään läpi Valamon luostarin vaiheita vuosisatojen aikana ja vieraillaan myös RIISAssa.
Joulu on ollut rauhallinen ja hiljainen. Sellainen, että olen ruokailun päätteeksi heittäytynyt puusohvalle selälleen ja katsellut ikkunasta lumisia puita. Kiitollisena siitä, että lunta vihdoin satoi. Kuunnellut joulumusiikkia tai neulonut. Nyt on tullut pötköteltyä vaaka-asennossa jo sen verran, että teki mieli tulla kirjoittamaan kuulumisia. Ja toivottavasti heräteltyä blogiakin vähän aktiivisempaan päivitystahtiin.