Kun koti on harrastus

Vuosi sitten lokakuussa kävimme katsomassa tulevaa kotia ensimmäisen kerran. Siitä alkoi jännittävät pari kuukautta: soittelut välittäjälle, sukulaisten asiantuntijuuden hyödyntäminen, pankkiasioiden hoitaminen ja suuri toive siitä, että tässä olisi tuleva koti. Kaikki jännitys huipentui kauppakirjojen allekirjoittamiseen ennen joulua. Tuosta hetkestä tuntuu samanaikaisesti olevan sekä hirvittävän lyhyt että pitkä aika. Vuosi tuntuu lyhyeltä, mutta kun miettii mitä kaikkea vuoden aikana on ehtinyt tapahtua, aika tiivistää sisälleen todella paljon. Paljon uuden opettelua: tapetointia, puulla lämmittämistä ja puiden hankkimista, sadonkorjuuta ja sen hyödyntämistä, kasvien tunnistusta, rännien puhdistusta jne.

Ylipäänsä se, että tietää mitä talossa ja pihalla pitää tehdä missäkin vaiheessa vuotta on konkretisoitunut paremmin. Myyjä oli kyllä todella mukava jättäessään vinkkilistan vanhan talon huoltotoimenpiteistä, mutta itse tekemällähän sitä lopulta oppii. Lopputalvesta - keväällä pihan hiekoitus oli tärkeää. Etenkin kulku kellariin on liukkailla suorastaan hengenvaarallinen. Tämä on to do-listalla. Alkukeväästä omenapuiden leikkaaminen pelotti, mutta onnistui omenasadosta päätellen hyvin. Kesällä nurmikkoa sai ajella kahden - kolmen viikon välein. Miettiminen ja kokeilu jyrkän rinnetontin leikkaamisesta on opettanut erkonomisen ja tehokkaan "reitin" pihan ajamiseen. Marjakausi on elokuussa. Omenoita on aivan turha keräillä vielä elokuussa (vaikka sitäkin tein), sillä tuntuvat olevan makeimmillaan vasta syyskuun puolella. Puukuorma lämmitystä varten on hyvä tilata hyvissä ajoin, ettei joudu odottelemaan kylmässä kodissa. Yksi työpäivän jälkeinen loppukesän ilta menikin kuntosalitreenistä, kun puita kannettiin pinoon.

Omakotitalossa asuminen on osoittautunut välineurheiluksi. Aluksi ajattelin, että kunhan nyt jotenkin saa asiat hoidettua. Mutta kyllä sillä on merkitystä millaisella haravalla lehtiä haravoi, tai millaisella (minkä painoisella) lumikolalla lunta työntää. Tapetointikin on sujunut hyvin, kun on kunnon välineet. 

Eläimiä on ollut mukava seurata. Alkuvuonna pihassa aktiivisesti viihtynyt jänis/rusakko katosi loppukesän myötä, mutta ensilumien myötä jäljet ovat paljastaneet, että joku pitkäkorva vierailee pihassa edelleen. Olin iloinen, kun löysin Joensuun kirppikseltä edullisesti (4,50e) lintulaudan. Muoto on mainio, sillä katto-osa on niin leveä, etteivät oravat yllä sen yli. Amatööri kiinnitti lintulaudan ohuella köydellä, ja lauta löytyi lopulta puun juurelta ja orava onnellisena jyväkeon päältä. Seuraavaksi kiinnitin lintulaudan sellaisella muovikuorisella metallilangalla, mutta sekään ei kestänyt kauan. Lopulta kiinnitin laudan metalliketjulla ja se on saanut olla paikallaan. Yhteiseloa oravien kanssa on pitänyt opetella, kuten loppukesällä kun jaoimme oravan kanssa karviaismarjat. 

Yhteiseloa tupsukorvien kanssa.

Omenoita tuli monta kymmentä litraa ja suurimman osan jaoin eteenpäin. Lajike paljastui punakaneliksi ja on ilmeisen hyvä yleislajike. Maku on mukavan pehmeä. Jätin omaan käyttöön vain sen mitä ajattelin saavani hyödynnettyä piirakoissa tai suoraan syötynä. En jaksanut opetella omenoiden mehustusta tai hilloamista. Sitä ehtii tulevinakin vuosina. 

Viimeiset omenat poimittiin paljaista oksista lokakuussa ja maku oli edelleen hyvä. Tilhet hyödynsivät ylimmille oksille jääneet omenat, jotka katosivat nopeasti.

Luumusato oli valtava, mutta sen kypsyminen näillä leveysasteilla ennen ensimmäisiä pakkasia huolestutti. Lokakuun ensimmäisellä viikolla tilanne oli jo onneksi hyvä, ja keräsin suurimman osan. Ensimmäiset pakkasyöt ehtivät tulla, mutta keräsin luumuja vielä senkin jälkeen. Viimeiset luumut kypsyivät huoneenlämmössä, mutta eivät tietenkään olleet niin makeita kuin ensimmäiset erät. Tässäkin huomasin hyvän vinkin: Mikäli luumut saa poimittua siten, että tuo oksaan kiinnittyvä tikku jää luumuun kiinni, se kypsyttää luumun paremmin. Luumu ei pilaannu sisältä niin nopeasti ja kypsyy tasaisemmin.

Vaikka en jaksanut opetella omenoiden säilömistä, halusin kokeilla sitä luumujen kanssa. Osa puun antamasta sadosta meni ystäville ja tuttaville, mutta niitä jäi sen verran, että luumuhilloa sai keitellä monta litraa.

Jonkun mielestä luumuhillon valmistaminen voi tuntua työläältä: halkaisu, kivien ja kuorien irrottaminen. Minusta tämä oli kuitenkin äärimmäisen terapeuttista! Kypsistä luumuista lähtee helposti kuori puristamalla hedelmäliha kattilaan. Hillon keittämisessä tuoksu on mahtava! Ainut miinuspuoli on purkkien kuumentaminen ja hillon purkittaminen. Onnistuin rikkomaan kaksi lasitölkkiä, mutta tekniikka hioutui yritysten myötä. Ensimmäiseen hilloerään jäi hieman kuoria, jotka antoivat hillolle punaisemman värin. Toisen erän jälkeen hillo pysyi kirkkaamman keltaisena. Aion ehdottomasti jatkaa luumuhillohommia tulevinakin vuosina.

Syksyn tullen ja pakkasten saapuessa talon lämmittäminen on tullut jälleen ajankohtaiseksi. Tämä talvi onkin varsinaisesti testitalvi sille, kuinka paljon puuta oikeasti kuluu ja miten usein taloa on hyvä lämmittää. Ensimmäiset tulet sytytettiin uuneihin tammi-helmikuun vaihteessa 2019, kun talo oli ollut koko syksyn/alkutalven sähkölämmityksen/peruslämmön varassa. Tehtävien jaksottaminen lämmityksen ja lumen kolaamisen kanssa tulee olemaan oma hommansa, kun molempiin saa kulumaan työpäivän jälkeen yllättävän paljon aikaa. Tämä lämmitysasia tuntuu jakavan monien mielipiteitä. Toiset haluavat helppoutta ja mukavuutta, toiset tunnelmaa. Minä kuulun jälkimmäisiin.

Puulla lämmittämisessä on enemmän työtä, mutta siinä on myös se aidon tulen lämpö, ääni ja tunnelma, mitä en vaihtaisi enää mihinkään. Vanhassa talossa pitää tottua siihen, että on vähän viileää. Tämän vuoksi eteisessä on villasukkakori myös vieraille, josta kyllä talvisaikaan nopeasti käydään hakemassa jaloille lämmikettä, jos ei kenkiä riisuessa muisteta sujauttaa sukkia saman tien jalkaan. 

Asikaine-blogissa oli hauska kirjoitus otsikolla: Millaista on asua kylmässä kodissa? Olen kiitollinen, että kylpyhuoneessa ja alakerran vessassa on lattialämmitys, mutta moneen asiaan pystyin samaistumaan:

• "Aamuisin aistin jo makkarin seinästä, onko ulkona pakkanen kiristynyt."
• "Toisin kuin ennen, nykyään myös nukun visusti peiton alla ja joskus saatan nukkua jopa sukat jalassa - ennen sain sukista öisin suunnilleen klaustrofobisen kohtauksen."
• "Jos muutenkaan en ole aamuihminen, niin pakkaspäivinä, joina ei illalla olla muistettu tai jaksettu lämmittää yläkerran takkaa, niin voi helvetin helvetti! Lämpöisen peiton alta on todella rankka aamulla herätä todellisuuteen. Tosin jääkylmä portaikko virkistää kummasti ja rapun jälkeen onkin jo ihan hereillä ja käytävästä selvittyä alakerta tuntuukin jo mukavan lämpöiseltä, vaikka vähän vilakka olisikin."
• "Yleensä kyläillessäni sisälämpötilaltaan normaaleissa kodeissa, olen aina t-paidassa. Muistan kuinka ennen Nekalaan muuttoamme nykyinen naapurin muija aina istui pippaloissa pienessä topissa muiden nykiessä villapaitojensa hihoja. Nykyisin meitä on porukassa kaksi karaistunutta, joille riittää lämmikkeeksi tilkka viiniä. Ja toimistolla muiden hytistessä, itselläni on yleensä ihan ok tai jopa mukavan lämmin."

Olen aina ollut lämminverinen, joten viileässä oleminen on minulle vilukissoja helpompaa. Mutta täytyy myöntää, että pakkasaamuina lämpimän peiton alta nouseminen tuntuu työläältä, vaikka olenkin aamuihminen. Tuollaisina aamuina tyynyn vierestä löytyy säären yli ulottuvat villasukat ja pehmoinen villatakki, joiden turvin kylmän portaikon virkistävän vaikutuksen ottaa hellemmin vastaan. :D Toistaalta ne viikonloppujen hitaat aamut ovat maailman ihanimpia, kun lataa pönttöuuniin puita ja jää kuuntelemaan ja katselemaan tulta peiton alle. Siinä lämpöä odotellessa on hyvä lukea kirjaa ja odottaa päivän valkeamista. 

Ferrarinpunainen Bialetti-pannu on tuliainen keväiseltä Firenzen matkalta.

Tämän puulla lämmittämisen myötä olen tutustunut lähemmin myös rikkalapion ja harjan toimintakulttuuriin. Aiemmin olin järkähtämättömästi sitä mieltä, että kyseiset kapistukset ovat turhia ja joutavia. Mutta puulla lämmittäminen tarkoittaa samalla myös puusta irtoavaa pikkuroskaa uunien edustoille. Jouduin pyörtämään mielipiteeni, sillä en tiedä nopeampaa keinoa roskien pyyhkäisyyn kuin uunin viereen asemoitu harja ja rikkalapio. Puuvartiset välineet ovat sitä paitsi kauniit.

Kodissa riittää puuhaa, mutta siitä on tullut harrastus samalla tavalla kuin taiteesta. Sen parissa pitää viihtyä jotta sitä jaksaa, ja jotta se tuottaa hyvinvointia arkeen. Blogissa tulee siis näkymään taiteen lisäksi myös kotijuttuja, sillä hurmioituminen lähtee parhaimmillaan läheltä.

Valoa teille kaikille tähän pimeimpään vuodenaikaan! 

Mistä saatte voimaa pimeyteen?

Taide ja työtilojen merkityksellisyys

Kuva: Paju~commonswiki/Wikipedia.

Pohjois-Savon Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä Pohjois-Savon TE-toimisto ovat saaneet tiloihinsa valtakunnallisesti merkittävien taiteilijoiden teoksia. Taideteokset on sijoitettu Kallanrannassa sijaitsevan rakennuksen eri toimipisteisiin. Kokonaisuuden on koonnut Valtion taideteostoimikunnan kokoelma-assistentti Marjo Sarjanen. Kallanrantaan sijoitetut taideteokset ovat siis valtion omistuksessa olevasta taidekokoelmasta tehty "näyttelylaina".

ELY-keskus ja TE-toimisto eivät ole luokiteltavissa julkisiksi tiloiksi, sillä ulkopuolisten kulkeminen tiloissa on rajattua ja valvottua. Niinpä taidekokoelma on tarkoitettu pääasiassa ELY-keskuksen ja TE-toimiston omille työntekijöille. Teoksia on sijoitettu aula- ja käytävätilojen lisäksi mm. kokous-, tauko- ja toimistotiloihin. 

Taideteosten ajatellaan usein olevan osa taidemuseoita ja gallerioita sekä julkisia tiloja. Mikään ei kuitenkaan estä sijoittamasta taidetta myös toimisto- ja toimitiloihin. Se on mielestäni suositeltavaa, ja usein kaupunkien taidemuseot tekevät omista kokoelmistaan teossijoituksia kaupunkien kiinteistöihin. Näissä yhteyksissä teosvalinnoilla on suuri merkitys. Kun taidetta tuodaan keskelle työntekijöiden arkea, taide on läsnä jatkuvasti. Taidemuseoissa katsoja voi siirtyä teokselta toiselle ja jättää teoksen taakseen, mutta työpaikoille viety taide ei katoa samalla tavalla. Tästä päästääkin taiteen merkitykseen.

Edelleen on mielestäni vallalla se ajatus, että taide on vain ylimääräinen kuluerä, ja että ilman taidettakin tulee toimeen. Jokainen pystyy aivan varmasti suoriutumaan työtehtävistään riippumatta siitä, onko työpaikalla taidetta vaiko ei. Mutta kyse ei olekaan työssä suoriutumisesta vaan työtilojen viihtyvyydestä ja niiden merkityksellisyydestä.

Betoniporsas.

Käytän esimerkkinä julkisia tiloja. Jokainen meistä kulkee kaupungilla paikasta toiseen miettimättä sen suuremmin sitä missä kulkee. Tuttu ympäristö kadottaa ajan myötä merkitystään arjessa, kun päämääränä on siirtyä töistä kauppaan, harrastuksiin, opintoihin tai ystävän luo. Kulkiessa ajatuksissa on usein päämäärä (se minne on sillä hetkellä matkalla) eikä varsinainen matka. Ympärillä olevat kadut, rakennukset ja alikulkutunnelit eivät tunnu miltään. Mutta olen aivan varma, että jokainen meistä on nostanut tai kiinnittänyt katseensa silloin, kun eteen on tullut kuvitettu sähkönjakokaappi, graffiteilla väritetty alikulkutunneli tai rakennuksen korkuinen muraali.

Taide pysäyttää arjen. Se irrottaa ajatukset totutusta ja tarjoaa vaihtoehtoisia ajatuksia. Sitä paitsi ihmisellä on taipumus hakeutua katsomaan visuaalisia ärsykkeitä. Olivat ne sitten kuvataidetta, valokuvia, elokuvia tai luonnon omia maisemia. Sama tehtävä taiteella on työtiloissa - pysäyttää arki. Marjo Sarjanen on tehnyt teossijoituksilla upeaa työtä. Hän on miettinyt tiloissa olevien yksiköiden teemoja ja samalla rakennuksen arkkitehtuuria. Hienoimmat kohtaamiset tulevat mielestäni ohilkulkupaikoissa: aulatiloissa, portaikoissa, yllättävien kulmien takaa.

Pekka Rytkönen: Eliksiiriä II, 2002. pronssi.

Kallanrannassa sijaitsevan rakennuksen arkkitehtuurissa ja tilasuunnittelussa on mielestäni hyödynnetty oivaltavasti eri materiaalien vaikutuksia tiloihin. Aulatiloissa on kiiltävä kivilattia ja valtavat seinänkokoiset ikkunat, mutta kerroksista toiseen siirtyessä portaiden askelmat ovat puisia. Toimistotiloissa on pehmeät kokolattiamatot. Tunnelma muuttui täydellisesti jo pelkkien jalkojen alla olevien materiaalien myötä. Kovalta pehmeämmälle siirryttäessä tunnelma muuttui rauhallisemmaksi. Isojen ikkunoiden ja muiden lasipintojen myötä valo näyttelee rakennuksessa suurta roolia. Taidesijoitukset luovat myös tiloihin oman leimansa.

Outi Leinonen: Muinaismuistot (kravatti, isän hattu), 1997, keramiikka.

Rakennuksessa vieraileville näyttäytyy aulassa ensimmäisenä Outi Leinosen teos Muinaismuistot. Sisääntulo linkityy hyvin isän hattuun ja kravattiin. Tässä kenties riisuttaisiin hattu, ripustettaisiin takki johonkin. Leinonen on luonut keramiikasta taidokkaasti kangasta muistuttavat teokset. Nimi Muinaismuistot viittaa arkeologiaan, johonkin menneeseen ja toisaalta uudelleen löydettyyn. Muotokieleltään etenkin hattu viittaa suuriin ikäluokkiin. Onko tämä kommentti heidän tekemäänsä työtä kohtaan? Heidän rakentamaansa maailmaa kohtaan? Esineet ovat vitriinissä kuin museossa, esillä ja arvostettuna. Asiat joita emme saa unohtaa. Teos on mielestäni herkkä ja tärkeä teos aiempien sukupolvien kunnioittamisesta, muistojen merkityksestä.

Kirsi Kaulanen: Raja, 2005, ruostumaton teräs.

Kirsi Kaulanen on tunnettu laserleikatuista, ruostumattomasta teräksestä valmistetuista teoksista, jotka kommentoivat mm. evoluutiota, katoamista ja ilmastonmuutosta. Aulatilan korokkeelle sijoitettu teos Raja muuttaa muotoaan sen mukaan, kuinka paljon tilassa on valoa. Hämärämpänä päivänä teräksinen teos katoaa miltei harmaaseen taustaan. Aurinkoisena päivänä teos säteilee ympärilleen valoa ja heijastaa pinnastaan katsojat ja ohikulkijat. Näin teos on jatkuvassa vuoropuhelussa tilan kanssa. Työ koostuu laserleikatuista kukista, jotka nousevat pinnasta. Kirsi Kaulasen taiteessaan käsittelemät teemat ovat myös osa ELY-keskuksen toimintaa: mm. luonnon monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö, ympäristön tilan seuranta, ympäristötiedon tuottaminen ja -tietoisuuden edistäminen. 

Kirsi Kaulanen: Raja, 2015, ruostumaton teräs. Kuva: Maritta Räsänen.

Mia Hamari: Kuuntelija, 2017, puu, koivunrunko, jäkälä, metalli.

Kaulasen teoksen yläpuolella kohoaa Mia Hamarin veistos Kuuntelija. Jäkälien peittämästä jalustasta kohoaa käppyräinen koivunrunko, joka kuiskii sylissään istuvan hahmon korvaan jotakin mitä katsoja ei kuule. Teos toistaa hienosti rakennuksen arkkitehtuurin kaarevia muotoja. Veistoksessa on maaginen tunnelma. Koivu viestii mielestäni suomalaisuudesta. Se on sekä meille että slaaveille ikivanha maailmanpuu, jonka kuviteltiin sitovan maailmoja toisiinsa. Koivun tuohisen rungon ajateltiin kuvaavan tätä maailmaa, juurakon pulppuavan terveyttä, ja onnen uskottiin kulkevan rungon läpi. Hamarin Kuuntelija on mielestäni yksi kokoelman vaikuttavimmista teoksista.

Mia Hamari: Kuuntelija, 2017. Kuva: Kari Kokkonen.

Paavo Halonen: Helmipöllö (Aegolius funereus), 2013, pihlaja.

Mystiikasta ja magiasta viestii mielestäni myös Paavo Halosen installaatio Helmipöllö. Pihlajasta veistetty kokonaisuus näyttää koostuvan kuin puisista helmistä. Materiaalina pihlaja on lujaa ja kestävää. Suomalais-ugrilaisessa kansanperinteessä pihlajaa on pidetty pyhänä puuna. Se on karkottanut pahaa ja kutsunut hyviä voimia. Oksasta riippuva helmirykelmä muistutti enemmän mustekalaa kuin pöllöä. Se on pikemminkin pöllön vertauskuva. Usein pöllöllä viitataan viisauteen. Se on yöeläin, joten pöllön voidaan ajatella myös näkevän asioita, joita muut eivät näe. 

Paavo Halonen: yksityiskohta teoksesta Helmipöllö, 2013.

Camilla Vuorenmaa on yksi tämän hetken seuratuimmista nykytaiteilijoista. Hän on tunnettu rujoista ja runollisista teoksistaan, joiden hahmot on usein kaiverrettu puulevylle. Pinnan ja aiheiden rosoisuus rikkoo hiljaisuuden katsojan ja teoksen välillä. Tämäkin teos on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Joko siitä pitää tai ei. TE-toimiston työtilaan sijoitettu teos ei ollut kaiverrettu puulle, vaan maalattu pleksille. Maalaamisessa oli kuitenkin käytetty kaivertamista muistuttavaa sivellintekniikkaa. Tavallisesti Vuorenmaa kuvaa yhtä henkilöä tai hahmoa, joka on keskittynyt omiin tuntemuksiinsa tai tekemiseensä. Niin tässäkin tapauksessa.

Camilla Vuorenmaa: Kantapeikot, 2009, öljymaalaus.

Kantapeikot -nimisen teoksen keskiössä on sinihiuksinen hapsutukka, jonka kasvot muistuttavat puupiirrostekniikkaa. Kauempaa näyttää siltä kuin hahmolla olisi päässään korkea silinterihattu, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että taustalla häilyy kahdet kasvot. Yläpuolella oleva hahmo muistuttaa hiusmalliltaan suomalaista kulttuuripersoonaa J.V. Snellmania. Oikealla puolella olevassa hahmossa ja sen punaruskeassa värissä on jotain muistumia intiaanista.

Camilla Vuorenmaa: yksityiskohta teoksesta Kantapeikot, 2009.

Vuorenmaan Kantapeikkoja on pidetty jopa pelottavana. Teos on sykähdyttävä ja voimakas, sen myönnän, mutta minusta teoksessa on enemmän surun ja herkkyyden ristiriita. Keskelle kuvattu hahmo ei ole millään muotoa kaunis sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta ilme on rauhallinen ja haaveileva. Lempeä ja raukea. Ei missään nimessä uhkaava. Pään ympäri kiertävä keltainen väri tuo muistumia pyhien kuvien sädekehistä. Pleksin läpikuultavuus vain voimistaa herkkyyttä. Taustan hempeät värit, ja etenkin vasemman reunan persikanpunainen tuovat mieleen sarastuksen, auringonnousun. Kenties teos kuvaa menneisyyden varjoja, mutta tulevia haaveita? Ketään ei pitäisi tuomita pelkän rujon ulkokuoren perusteella.

Nea Lindgren: 08072002 Taormina, 2005, sekatekniikka kankaalle.

Yhteen toimistotilaan on sijoitettu Nea Lindgrenin teos 08072002 Taormina. Pintakäsittely muistutti niin paljon täyteenkirjoitettua tiili- tai laastiseinää, että teki hirmuisesti mieli sivellä sen pintaa. Olisiko se yhtä karhea? Tulee kuitenkin muistaa, että työt ovat taideteoksia ja kuuluvat Kansallisgallerian kokoelmiin, joten säännöt ovat samat kuin taidemuseoissa: katsoa saa muttei koskea. Teoksesta tuli mieleen Italia, kaupunkien sivukujat, joiden seiniin on raaputettu "Minä kävin täällä" -sanoja, kuten Armando, Pignatello, Siracusa.... Nimen perusteella Lindgren on kaivertanut omat muistonsa Sisilian Taorminasta 8. heinäkuuta 2002.

Nea Lindgren: yksityiskohta teoksesta 08072002 Taormina, 2005.

Nea Lindgren: yksityiskohta teoksesta 08072002 Taormina, 2005.

Kaikilla rakennukseen valituilla elementeillä (arkkitehtuuri, taide, valaistus) ohjaillaan huomaamatta ihmismieltä ja luodaan viihtyisiä tiloja, joissa on mukava työskennellä. Taiteella elävöitetään ja kaunistetaan ympäristöä. Parhaimmillaan tiloihin sijoitettu taide rauhoittaa ja puhdistaa, samalla tavoin kuin esimerkiksi luonnossa kulkeminen ja maiseman tuijottaminen. Taide on mielestäni myös arvokysymys. Se osoittaa, että taiteen vaikutuksiin uskotaan ja sitä arvostetaan. Tuomalla taidetta tiloihin niiden molemminpuolinen arvostus nousevat. Taide saa lisäpotkua tilasta ja tila vuorostaan taiteesta. Tämä näkyy hyvin myös Kallanrannan tilojen ja taiteen vuoropuheluissa.

Kuva: Maritta Räsänen.

Rakennukseen tuodut teokset ajoittuvat vuosille 1976-2017, joten kokonaisuus on hyvä läpileikkaus myös viime vuosikymmenten suomalaisesta taidehistoriasta. Mukana on nimekkäitä ja palkittuja taiteilijoita: mm. Göran Augustson, Kristian Krokfors, Lars-Gunnar Nordström, Pentti Kaskipuro, Pentti Lumikangas. Tekniikoiden monipuolisuus oli myös mukavaa huomata: guassi, tussi, serigrafia, akryyli, akvatinta, keramiikka, kuivaneula, piirustus, öljyväri, pronssi, sekatekniikka. Jokaiselle jotakin. Onnittelut ELY-keskus ja TE-toimisto komeasta teoslainakokonaisuudesta!

Bruno Tuukkasen lasimaalaukset

Kuva: J. Mboup.

Minut pyydettiin Siilinjärvelle kertomaan evankelisluterilaisen kirkon taiteesta. Avasin rakennuksen arkkitehtuuria ja taidetta jo 2013, kun Siilinjärven kirkko juhli 90-vuotista historiaansa. Tuolloin vain sivusin lasimaalausten varsinaisia aiheita. Usein koristeellisesta sisustuksesta nostetaan kysymyksissä esille juuri nämä sivuseinän lasimaalaukset. Miksi niihin on kuvattuna mm. norsu ja karhu, ja mistä lasimaalaukset kertovat? Näihin vastauksiin annoin omia tulkintojani liittämällä kuvat kristillisen taiteen symboliikkaan.

Bruno Tuukkanen 1920-luvulla. Kuva: Wikipedia.

Kolmen ikkunan lasimaalauskokonaisuus on tehty taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) suunnitelmien pohjalta. Alun perin lasimaalausten piti valmistua kirkon vihkimisen yhteydessä 1923, mutta seurakunnalla ei ilmeisesti vielä tuolloin ollut varaa toteuttaa niitä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan lasimaalaukset suunniteltiin lehterille, pääsisäänkäynnin yläpuolelle, mutta lopulta urut valtasivat kyseisen sijainnin. Niinpä kun lasimaalaukset vihdoin toteutettiin 1996, ne sijoitettiin kirkkosalin oikealla seinällä oleviin ikkunoihin.  

En ole koskaan lukenut mitä Tuukkanen on kuvasarjalla halunnut kertoa, mutta aika nopeasti tapahtumia katsellessa käy ilmi, että kuvissa kulkevat Aatami ja Eeva sekä syntiinlankeemus. Jaoin luennossani lasimaalaukset kolmeen osaan: Aatamiin (vasemmalla), syntiinlankeemukseen (keskellä) ja Eevaan (oikealla).

Vasemmanpuoleiseen lasimaalaukseen on kuvattu alaston mieshahmo, jonka tulkitsin Aatamiksi. Hänen yläpuolellaan on yhteen ruutuikkunaan kuvattuna lammas ja kukko. Kristillisessä kuvastossa  molemmat voi liittää Kristuksen kärsimyksiin; Jeesus sanoi Pietarille: "Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät" (Matt. 26:34). Lammas, tai oikeastaan karitsa, kuvaa Kristusta uhrina, Jumalan karitsana (Agnus Dei). Kukko kuvaa myös valveutuneisuutta: "Valvokaa siis, sillä ette tiedä minä päivänä teidän Herranne tulee." (Matt. 24:42)   

Lampaan ja kukon viereen on kuvattuna käärme, joka liittyy mielestäni suoraan Paratiisiin ja syntiinlankeemuskertomukseen. Käärmeen yläpuolella on elefantti, jolla on erään tulkinnan mukaan havainnollistettu kristillistä pelastuskäsitystä. Elefanttiuroksen on nimittäin kerrottu suojelevan poikasiaan vihamielisiä käärmeitä vastaan. Kristillistä symboliikkaa tutkineen Pentti Lempiäisen mukaan langennutta Aatamia ja Eevaa ei voinut pelastaa laki tai profeetat, vaan ainoastaan Kristus: "Hengellinen ja pyhä elefantti".

Elefantin yläpuolella on aasi, jolla on myös juurensa Raamatussa. Vanhassa testamentissa Bileamin puhuva aasi tuntee ihmisiä paremmin Jumalan tahdon (4 Moos. 22:21-35). Näin lasimaalauksessa aasi voidaan tulkita muistutuksena Jumalan tahdosta ja kiellosta olla koskematta Hyvän ja pahan tiedon puuhun. 

Alareunassa Aatami ojentaa kätensä kohti leijonaa. Perinteisesti (siivekästä) leijonaa on pidetty evankelista Markuksen attribuuttina, mutta tässä tapauksessa leijona symboloi muuta. Jumalan ääntä on esimerkiksi verrattu leijonan ääneen: "Herran ääni on kuin leijonan. Kun hän ärjyy, tulevat hänen lapsensa vavisten lännestä, peloissaan, arkoina kuin linnut he tulevat Egyptistä, saapuvat kuin kyyhkyset Assyrian maasta. Minä annan heidän palata koteihinsa, sanoo Herra." (Hoos. 11:10-11)

Ajatus, ettei leijona vahingoita Jumalan omia, tunnetaan jo Vanhasta testamentista (Daniel leijonien luolassa, Dan. 6:2-29). Lasimaalauksessa näyttää siltä, että leijona karjuu tai ärjyy Aatamille, mutta ei vahingoita häntä. Varhaiskristillinen 300-luvulta peräisin oleva teos Physiologus kertoo, että leijona nukkuu silmät auki. Tämä teki leijonasta hengellisen heräämisen ja valvomisen sekä Kristuksen kuolleista nousemísen symbolin. Physiologuksen opetukseen perustuu myös ajatus leijonasta vertauskuvana Jumalan elävästä sanasta, jolla Pyhä Henki herättää hengellisesti kuolleet. 

Oikeanpuoleisessa lasimaalauksessa on kuvattuna myös paljon eläimiä, jotka viittaavat tiettävästi ensimmäiseen Mookseksen kirjaan: "Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." (1 Moos. 1:26)

Lasimaalauksen keskivaiheilla luikertelee samanlainen käärme kuin Aatamin lasimaalauksessa. Käärmeen vieressä on myös kukko ja haikara(?). Yhdistin kukon ja haikaran Kristuksen symboleiksi samoin kuin kukon ja lampaan/karitsan edellisessä lasimaalauksessa. Haikara voi olla tässä tapauksessa tutumpi versio feenix-linnusta, jota pidetään Kristuksen ylösnousemuksen symbolina.

Siinä missä Aatamin lasimaalaus oli täytetty vertauskuvilla ennaltanäkemisestä, Jumalan tahdosta ja pelastuksesta, Eevan lasimaalaus tuntui synkemmältä. Alareunassa kulki kumarassa karhu, jonka nukkumaa talviunta on pidetty symbolina vanhuudesta ja kuolevaisuudesta. Eeva haukkasi omenaa Hyvän ja pahan tiedon puusta, jonka jälkeen Jumala karkotti heidät Paratiisista. Ihmisestä tuli kuolevainen. 

Karhun yläpuolella on kauris(?) ja Eeva verhottuna. Hän ei ole syntiinlankeemuksen jälkeen enää alaston. Kauriin uskotaan viittaavan luomakunnan ikuisen elämän kaipuuseen. Eeva katselee alapuolellaan olevaa joutsenta. Kenties tällä halutaan kertoa kristillisen perinteen joutsenlaulusta: Kristuksesta, joka kuolinhetkellään sanoi ristillä: "Se on täytetty." (Joh. 19:30)  

Keskimmäinen lasimaalaus kuvaa ylimpänä Jumalan kaikkinäkevän silmän. Sen alapuolelle on kuvattuna Aatami tähyilemässä kaukaisuuteen ja Eeva haukkaamassa omenaa. Ikään kuin Aatami tähyilisi ettei kukaan näkisi, mutta Jumala näkee heidät. Käärme on kietoutunut Hyvän ja pahan tiedon puuhun. Kaksi enkeliä on painanut päänsä näkymän ylle.

Seuraavassa kohtauksessa Aatami ja Eeva on karkotettu Paratiisista, heidän vartalonsa on verhottu.  Eeva on polvistunut ja painanut kasvot kämmeniinsä. "Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä."(1 Moos. 3:23-24)

Lasimaalaus jatkaa Raamatun kertomusta: "Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen. Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä." (1 Moos. 4:1-2)

Alareunassa on kuvattuna vettä, kaloja ja lintuja. Tällä saatetaan viitata vedenpaisumukseen, jonka jälkeen Nooan poikien jälkeläiset haarautuivat kansoiksi maailmaan. Tai toisaalta Luomiseen: "Jumala sanoi: 'Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.' Niin Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Jumala näki, että niin oli hyvä. Hän siunasi ne sanoen: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää meren vedet, ja linnut lisääntykööt maan päällä.' (1 Moos. 1:20-22)

Keskellä oleva kuvaus äidistä ja lapsesta, miehestä lapion kanssa ja oikean reunan rakennuksesta viittaavat mielestäni monella tavalla rakentamiseen ja uuden luomiseen. Kun katseen tarkentaa oikeassa reunassa näkyvään rakennukseen huomaa, että sen katolle on maalattu tammenlehti. Kirkkotaiteessa tammenlehteä pidetään uskon, rohkeuden ja ikuisen elämän vertauskuvana. Ja tuota kaikkea Bruno Tuukkanen varmasti halusi taiteellaan kuvata. Sitä samaa mitä kaikki kristilliset rakennukset kirkkotaiteineen ympäri maailmaa: uskon myötä kuvastuvaa ikuista elämää.

Kuva: J. Mboup.

Siilinjärven kirkko on nykysilmin katsottuna poikkeuksellisen runsaasti kuvitettu luterilainen kirkko. On syytä muistaa, että kaikilla kuvilla on kirkoissa merkityksensä - mikään ei ole sattumaa. Esimerkiksi alttarin apsis ja lehterien kaaret on kuvitettu runsaalla kasviornamentiikalla. Hortonomit saattaisivat tunnistaa paremmin tyylitellyt kasvit ja kukat, jonka myötä niiden kristillinen symboliikka avautuisi syvällisemmin. Lasimaalauksista huolimatta Bruno Tuukkanen ehti toteuttaa Siilinjärven kirkon seinien koristemaalaukset kirkon valmistuttua 1923. Kokonaisuus on väritykseltään ja tunnelmaltaan lämmin.  

Siilinjärven kirkko, Haarahongantie 2, 71800 Siilinjärvi.

M_itä-biennaali

Siskoni on parturi-kampaaja, ja pidän kyseistä ammattia visuaalisuuteen ja taiteellisuuteen voimakkaasti liittyvänä, mutta hän ei ole varsinaisesti kuvataiteen suurkuluttaja. Hän on se, joka silloin tällöin hämmästelee ääneen, kuinka jaksan kerta toisensa jälkeen kiertää näyttelyissä, analysoida teoksia ja vielä kirjoittaa niistä. Sisko kyllä seurailee blogiani sujuvasti, mutta harvemmin sen suuremmin puhumme tästä harrastuksestani.

Riitta Turusen teoskokonaisuuden äärellä.

Tämän vuoksi hieman yllätyin, kun siskoni ilmoitti lukeneensa edellisen postauksen Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin näyttelystä. Hän oli miettinyt etukäteen, että mitä ihmeellistä minä näin Suden Pumpulikukkia-teoksessa, kunnes tekstin luettuaan oli jäänyt selailemaan teoskuvia edestakasin. Pumpulikukat kuulema tekstin myötä alkoivat suorastaan "viuhua tuulessa". Tekstiä lukiessaan hän vasta "näkee ne kuvat". Kyseinen blogiteksi sai hänet innostumaan ja ehdottamaan jotain taidevierailua. Niinpä minä reippaana siskona päätin kuljettaa hänet Kuopion taidemuseon M_itä biennaaliin.

"M_itä? Nykytaiteen biennaali on kahden vuoden välein toistuva nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Kyseessä on uudenlainen nykytaiteen näyttelykonsepti yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen ja Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden kesken. Biennaalin tarkoituksena on tuoda esiin alueen nykytaidetta, tarjota itäsuomalaisille taiteilijoille näkyvyyttä sekä parantaa heidän työskentelymahdollisuuksia ja taloudellisia toimintaedellytyksiä alueella." (mitabiennaali.fi)

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.

En pohjustanut siskolleni näyttelyn taustoja sen kummemmin, sillä tärkeintä oli, että näyttelyä mentäisiin katsomaan rennolla asenteella sen suurempia esitelmöimättä. Katsomaan mitä tuleman piti. Itse olin tosin tutustunut kokonaisuuteen pikaisesti jo näyttelyn avajaisissa, jossa minulle sanottiin, että pitäisi varoa kaatumasta Timo Kokon teokseen. Minua ei kuulema siinä tapauksessa löydettäisi. Viittaus liittyi avajaismekkooni:

Timo Kokko: State of life that calls for another way of living, installaatio, 2019.

Te, ketkä olette lukeneet Hurmioitunutta pidempään tiedätte, että minulla on Timon teosten parissa jo pidempi yhteinen matka. Suhde Timon teoksiin nousi aivan toiselle tasolle, kun yksi hänen aiemmista teoksistaan sai minut itkemään. Sen jälkeen olen odottanut hänen uusimpia töitään hieman pelonsekaisin tuntein - positiivisessa mielessä.

Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.

Timo Kokko ottaa teoksillaan kantaa. Hän kommentoi usein hyvin suoraan, mutta sanattomasti ympäristön ja luonnon tilaa, ja ihmisen vaikutusta näihin muutoksiin. M_itä bienaalin näyttelyyn Kokko oli rakentanut ikään kuin sammalmättäisen luonnonpuron. Teos käynnistyy liikkeestä, ja putkesta alkaa valua myrkynvihreää vettä pieneen lammikkoon. Samalla valo syttyy ja valaisee koeputkissa olevia kasveja. Mitä kauemmin katsoja teoksen äärellä liikkuu, sitä enemmän kasvit saavat valoa, ja neonvihreä vesi solisee hiljaa lampeen. Kävijä siis antaa kasveille elinvoimaa valaisemalla niitä vuorovaikutuksellaan, mutta samalla kävijä on pakotettu katsomaan putkesta valuvaa saastetta. Ristiriita on ilmeinen; teos on äärimmäisen kiehtova, mutta jokainen sisäistänee taiteilijan kommentin ja kannanoton puhtaan luonnon ja sen elinvoiman puolesta.

Timo Kokko: yksityiskohta installaatiosta State of life that calls for another way of living.

Katarina Karppinen: Runo elonkehästä, mediainstallaatio, 2019.

Katarina Karppisen mediainstallaatio oli jotain mitä en ollut taidekentällä aiemmin kokenut. Hän oli luonut videoteoksen Runo elonkehästä, johon katsoja pääsi vaikuttamaan muuttamalla ohjausyksikön toimintoja: lämpötilan, veden ja ravinteiden määrää.

Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.

Ravinteiden, veden ja lämpötilan napsauttaminen pois päältä aiheutti sen, että videoteoksen oliot menettivät väriään, tuntuivat kuihtuvan ja kuolevan. Vaikutukset alkoivat näkyä hitaasti, mutta koin teoksen yhtä kantaaottavana kuin Timo Kokon installaation. Ihminen, tässä tapauksessa katsoja, vaikuttaa toimillaan luonnon elinvoimaisuuteen, sen hyvinvointiin tai tuhoamiseen. Kun ravinteet napsautti takaisin päälle, alkoivat mustat nuupahtaneet oliot kadota ja tilalle kohosi pieniä vihreitä alkuja.

Katarina Karppinen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Runo elonkehästä, 2019.

Ulla-Mari Lindström: Maallisten ilojen loppu, 2019

Ulla-Mari Lindströmin videoinstallaatio Maallisten ilojen loppu jatkoi surullisenkaunista tarinaa luonnon tilasta. Pimeässä huoneessa oli täytettyjä eläimiä, joiden päälle heijastui mm. Hieronymus Boschin maalaus Maallisten ilojen puutarha. Jälleen hyvin suora kommentti siihen, kuinka ihminen on omalla toiminnallaan tuhonnut luontoa. Veden kuohu, sateen ropina ja lumipyry vaihtuvat videoon, jossa autot ovat vallanneet kaupungin. Teos näyttää siltä kuin liikenne ajaisi täytettyjen eläinten yli. Videon lopussa on listoja uhanalaisista, silmällä pidettävistä ja vaarantuneista linnuista, kasveista, kaloista, nisäkkäistä ja matelijoista. Eläimet ovat jähmettyneet paikalleen, mutta katsoja joutuu kohtaamaan eläinten katseet samalla, kun liikenne jyrää niiden yli. Äärimmäisen vaikuttava ja koskettava teos.

Johanna Väisänen: Syvänvihreä metsä ympärilläsi, medianstallaatio, 2019.

Johanna Väisänen oli ottanut haltuun alakerran viimeisen tilan, joka koostui videoteoksista, verhoista ja harmoonista, jota kävijät saivat halutessaan soittaa. Luonto ja ihminen olivat pääosassa myös Väisäsen mediainstallaatiossa Syvänvihreä metsä ympärilläsi. Väisäsen teoksessa luonto oli aluksi runsas ja hyvin läsnä, mutta katosi pian siten että jopa kasvihuone oli tyhjillään. Kaksi nuorta kulki koivunrunkoja kuvaavan seinämän edessä. Toinen soitti huilua ja toinen yritti ripustaa lintua kuvitteelliselle oksalle. Luonnon herättäminen henkiin keinotekoisesti tuntui pahalta. 

Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.

Väisänen oli piilottanut teokseen viitteitä taidehistoriaan. Kohtaus, jossa oli lainattu Eero Järnefeltin Kaski-maalausta (Raatajat rahanalaiset, 1893) viesti mielestäni ajasta, jolloin ihminen oli sopusoinnussa luonnon kanssa. Otettiin ja annettiin luonnosta vain se mikä oli tarpeen. Kaskettiin, viljeltiin, ja annettiin lepovuosia. Ihminen oli lähempänä luontoa. Sen sijaan viittaus Juho Rissasen Isän kuolema-maalaukseen oli raju. Mies makasi hangella liikkumattomana pullo vieressään. Lumi sateli kasvoille ja lintu hyppeli miehen vartalon päällä. Näytti siltä kuin luonto olisi ottanut omansa. 

Johanna Väisänen: kuvakaappaus mediainstallaatiosta Syvänvihreä metsä ympärilläsi, 2019.

Tuuli Meriläinen: Jätetty, 2019, akryyli vanerille.

Luonnon kiertokulkuun viittasi mielestäni myös Tuuli Meriläisen maalaus Jätetty. Kauniin keltainen maalaus hehkui valoa, mutta teosnimi vei ajatukset surullisiin tapahtumiin. Nojatuoli seisoi hylättynä luonnossa. Linnut tuntuivat kuin tarkkailevan tuolia: olisiko tuoli pian nokittu rikki ja kierrätetty pesätarpeiksi?

Siskoni piti Meriläisen maalauksista ja kuljetti ajatustaan mm. talomaalauksista näin:
"Talot näyttävät kuin niissä ei olisi äärivivoja. Ilman ääriviivoja ne ovat vain haalea muisto. Ilman viivoja ne eivät ole olemassa."
Samanlaisia ajatuksia jostain unohdetusta ne toivat myös minulle. Ne näyttivät seisovan yhtä hylättyinä maisemassa kuin nojatuoli. Aika tuntuu kulkeneen niiden ohi. Talot muistetaan kuitenkin näistä maalauksista. Meriläinen teki talot merkityksellisiksi.

Tuuli Meriläinen: Rantakylän raitti 14 (vas.); Entisen viinatrokarin talo (oik.), 2019, akryylimaalaukset vanerille.

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Hanna Vahvaselän installaatiomainen kokonaisuus oli tummasävyinen puureliefien kokonaisuus, joka oli nimetty Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio. Teos tuntui siis kertovan jostain surusta ja murheesta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Ajatus tuntui ensiksi oudolta: miksi kukaan tahtoisi kantaa toisten suruja ja murheita. Mutta hieman mietittyäni tämä on tuttua varmasti monelle. Esimerkiksi viime sotien jälkeen syntyi hiljaisuuden kulttuuri. Kokemuksista ei haluttu tai osattu puhua. Murheet tukahdutettiin ja hiljaisuuden paino siirtyi eteenpäin, sukupolvelta toiselle. Kun hiljaisuudesta seuraava sukupolvi olisi ollut valmis puhumaan, hiljaisuuden oppinut sukupolvi ei osannut vastata. Ei tiedetty mitä heitä edeltänyt sukupolvi oli saanut kärsiä ja kokea, sillä heille ei oltu kerrottu. Tiedettiin vain, että sodan kauhut olivat muuttaneet ihmistä, ja niiden muutosten kanssa oli opittava elämään.

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Teoksen pintakäsittely oli kaunista ja herkkää. Vuoltu pinta näytti siltä kuin siitä varisisi lehtiä tai katsoja olisi metsän siimeksessä. Puuseinämän keskellä oli pienen pieni reikä, johon kurkistamalla näki videon sydänkorusta. Tämä kuljetti ajatukset rakkauteen. Mitä kaikkea sota-aika teki rakkauksille: rakastetuille, perheenjäsenille, ystävyyksille?

Hanna Vahvaselkä: yksityiskohta Erään ylisukupolvisen murhenäytelmän rekonstruktio, Sydän, 2019, puu, video, sekatekniikka.

Näin jälkikäteen kiteytettynä M_itä-biennaalin teokset olivat sisällöltään melankolisia ja voimakkaasti kantaaottavia, mutta ei kaikki ollut yhtä murhetta. Näyttely jatkui yläkerrassa ja viimeistään Jonna Salosen teoskokonaisuuden äärellä hymy nousi huulille. Salonen oli luonut tilaan kuin ylistyslaulun luonnolle. Itse asiassa sieltä löytyy mm. teokset: Luontoon kiintyminen ja Männynlaulu. Miltei kaikki teokset on koottu pelkästään luonnonmateriaaleista, kuten kuivuneista lehdistä, havunneulasista, sammaleesta, jäkälästä ja heinästä. Toivoa tähän toivottomaan maailmaan toi reippaasti ja varmasti oksalla vaeltava Maanväki. 

Jonna Salonen: yksityiskohta teoksesta Maanväki, 2019, puu, puuvärikynä.

Kuopion taidemuseosta alkanut M_itä-biennaalin sarja antoi vahvan ja monipuolisen katsauksen siitä, että Itä-Suomessa on laadukas ja valtakunnallisesti merkittävä taidekenttä. Jään ylpeydellä odottamaan millasia kokonaisuuksia syntyy tulevina vuosina Mikkelissä (2021) ja Joensuussa (2023). Tämä on hyvä muistutus siitä, että kaikki taide ja kulttuuri ei tapahdu vain pääkaupunkiseudulla.

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä Kuopion taidemuseossa 2.2.2020 saakka.