Taivaallista Valoa

Petri Ala-Maunus: Daybreak, 2024, öljy kankaalle.

Taiteilija Petri Ala-Maunus näyttelyn avajaisissa 9.5.2024. Taustalla yksityiskohta maalauksesta Dawn of a New Era, 2023.

Hykertelin mielessäni tästä näyttelystä jo kauan aikaa sitten kun kuulin, että Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) maalauksia on tulossa esille Valamon luostarin Kulttuurikeskukseen. Ajattelin, että onpa huikeaa, ja että se on nähtävä. Taivaallista Valoa - Petri Ala-Maunus & Enkelit ikoneissa -näyttelyn ovat kuratoineet onnistuneesti Liisa Heikkilä-Palo ja Antti Narmala. Kokonaisuus on raikas ja puhutteleva. Tällaisessa yhteydessä Ala-Maunuksen taidetta ei ole aiemmin nähty.  Hurmioiduin taiteilijan valtavan kokoisista maalauksista Jyväskylän taidemuseossa 2022. Kirjoitin näyttelystä tuolloin otsikolla Mies, joka muutti maiseman.

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Petri Ala-Maunus tunnetaan nimenomaan maisemamaalauksistaan. Niitä on kutsuttu dystooppisiksi, maisemiksi ihmisten jälkeen. Ala-Maunuksen maisemissa ei ole koskaan ihmisiä. Niissä ei ole myöskään mitään ihmisen valmistamaa, mitään viitteitä ihmisten olemassaoloon. Luonto on suuri, vahva ja voimakas. Metsänpeitto runsas, koskien kuohu valtava. Maisema ihmisten jälkeen, kun luonto on vallannut takaisin kaiken, minkä ihminen on siltä ottanut ja tuhonnut.

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Enchanted Forest, 2022, öljy kankaalle. 

Kirjoitin Jyväskylässä nähdystä näyttelystä näin, ja voin samaistua tähän edelleen: 

"Luonnon runsaus, loputtomat yksityiskohdat ja kiehtovat värit saavat katseen hamuamaan lisää ja lisää. Se, ettei kaikkea näe kerralla pitää mielenkiintoa yllä, mutta samalla katse väsyy yksityiskohtien etsimiseen ja talttuu vain nauttimaan teosten katselusta. Teosten analysointi väistyy (vaikka tietoisuus taiteilijan teknisestä lahjakkuudesta on kiistämätön), ja pelkkä katsominen riittää. Se tuntuu vapauttavalta. Olen tulkitsijana täysin tyhjä maalausten edessä, mutta kehon valtaa äärimmäinen hyvänolon tunne. Tunne ylittää järjen."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Sisäistä hehkua ja varjotonta valoa

Valamon luostarin näyttely asettaa Ala-Maunuksen maalaukset kuitenkin aivan uudenlaiseen kontekstiin. Hänen maalaustensa rinnalle on tuotu enkeliaiheisia ikoneita, joka täydentää näyttelyn nimeä - Taivaallista Valoa. Ala-Maunuksen maalauksissa valolla on suuri merkitys. Näyttelyyn on kuratoitu lohdullinen kokonaisuus, jossa valo valaisee teoksissa pääasiasssa kaiken näkyvän. Hänen tuotannossaan on vaihtoehtoisesti myös hyvin dramaattisia valoilmiöitä, myrskyjä ja synkkiä, lähes mustiakin pilviä.

Ala-Maunus tuntee taidehistorian maisemakuvastoa hyvin ja osaa hyödyntää valoa omissa töissään. Se on hehkuvaa, hämyistä, pehmeää ja dramaattista. Taiteilija on itse kertonut vaikuttuneensa muun muassa Werner Holmbergin (1830-1860) ja 1800-luvun puolivälin düsseldorfilaisen koulukunnan romanttis-realistisesta taiteesta. Näiden lisäksi vaikutteita on havaittavissa myös saman aikakauden pohjoisamerikkalaisesta Hudson River-koulukunnasta.  

Ala-Maunuksen maalauksissa valo tuntuu itse asiassa ajattomalta, sillä teokset eivät paljasta tarkkaa vuorokauden aikaa. Onko vuorokautta olemassakaan? Maalauksissa on häilyvä horisontti, mutta ei suoraa auringonpaistetta. Pilvet piilottelevat valonlähdettä ja rikkovat valon pehmeäksi ja tasaiseksi. Tummasävyisissä maalauksissa näyttää siltä kuin valo syntyisi synkimmän metsänkin keskeltä kuin sisäisenä hehkuna.

Venäläinen ikonimaalari ja taidehistorioitsija Leonid Ouspensky (1902-1987) kirjoitti Ikoni ja sen sanoma (1979) teoksessa ikonien varjottomasta valosta:

"Jumalallinen valo leviää ikonissa kaikkialle. Ei ole mitään valolähdettä valaisemassa joltakin määrätyltä suunnalta. Esineistä ei lankea varjoa, sillä Jumalan valtakunnassa ei ole varjoja. Kaikki on valoa täynnä. Ikonimaalaajien ammattikielessä ikonin tausta on nimeltään 'valo'."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Enkelit

Ala-Maunuksen teosten yhteydessä olevat enkeliaiheiset ikonit ovat Valamon luostarin omien kokoelmien lisäksi myös Riisan ja Katri ja Harri Willamon kokoelmista. Näiden lisäksi esillä on suomalaisten nykyikonimaalareiden enkeli-ikoneita.

Petri Ala-Maunus: Scarred Sky, 2024. Jumalansynnyttäjä ilmestyy pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle, 1900-luku, Valamon luostarin kokoelma. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 5, 2024. Pyhä Kolminaisuus ilmestyy pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiselle, 1800-luku, Valamon luostarin kokoelma. Pyhä Kolminaisuus ilmestyy pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiselle, 1900-luku, Valamon luostarin kokoelma. Pyhän arkkienkeli Mikaelin voitto, 2023, maalannut munkki Gabriel. Jumalanäiti Kaikkien murheellisten ilo, 1800-luku, Katri ja Harri Willamon säätiön kokoelma. Jaakobin paini, 2023, maalannut Katarina Koskivaara-Ilmonen.

Angelologia eli enkelioppi sisältää Kirkon ja sen teologien opetuksen enkeleistä. Alkukirkon aikaan teologit olivat kiinnostuneita ensisijaisesti enkeleiden asemasta liturgiassa ja hengellisessä elämässä, keskiajalla oltiin filosofisempia ja kiinostuttiin enkeleiden olemuksesta. Uskonpuhdistus 1500-luvulla hillitsi ja rajoitti enkelioppia, vaikka ns. "puhdasoppisuuden" aikana enkeleistä kirjoitettiin paljon. Varsinkin protestanttisissa kirkoissa enkelit ovat olleet syrjässä, eräänlaisina  maailmankuvallisina jäänteinä tai teologisina apukäsitteinä. Katolisessa kirkossa oppi suojelusenkelistä koki 1600-luvulla elpymisen. Sen sijaan ortodoksisessa liturgiassa ja ikonitaiteessa enkeleillä on aina ollut merkittävä asema.

Pyhä arkkienkeli Mikael ja joukko pyhiä, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

Ikoneissa enkelit kuvataan siivekkäinä henkiolentoina, Jumalan sanansaattajina. Enkelit jaetaan hierarkiaan, jossa korkeimpana eli lähimpänä Jumalaa ovat kuusisiipiset serafit. Tämän jälkeen hierarkiassa ovat (ylhäältä alaspäin) 2. kerubit, 3. valtaistuimet, 4. herruudet, 5. vallat, 6. voimat, 7. hallitukset, 8. arkkienkelit ja 9. enkelit.  Raamatussa luomakunnan kerrotaan koostuvan kahdesta osasta: näkyvästä ja näkymättömästä. Näyttelyn maisemat ja enkelit tuntuvat yhdessä kuvastavan hyvin tätä tulkintaa.

Raamatussa sana enkeli esiintyy noin 300 kertaa, joista Uudessa testamentissa yli 200 kertaa. Nämä Jumalan sanansaattajat esiintyvät Raamatussa myös kiertoilmauksina, kuten sanoina henki, valo, tuli, tuuli, valkopukuinen mies ja Jumalan pojat. Vanhan testamentin Apokryfisiin kirjoihin (Raamatun kanonin ulkopuolelle jätetyt kirjoitukset) kuuluvassa Riemuvuosien kirjassa (The Book of Jubilees) enkeleistä kirjoitetaan muun muassa näin:

"Sillä ensimmäisenä päivänä Hän loi taivaat, jotka ovat yläpuolella, ja maan ja vedet ja kaikki henget, jotka palvelevat Hänen edessään. Paikalla olevat enkelit, pyhityksen enkelit, ja tuulten henkien enkelit, ja pilvien henkien enkelit, ja pimeyden, ja lumen, ja hallan ja jään, ja äänten enkelit ja ukkosen ja salamat, ja kylmyyden ja kuumuuden henkien enkelit, ja talven ja kevään ja syksyn ja kesän ja kaikkien Hänen luotujensa henkien, jotka ovat taivaissa ja maan päällä (---). (Riemuvuosien kirja, luku 2)

Jumalanäiti paratiisissa (Jumalansynnyttäjän kuolonuni), 2024, maalannut Tuula Ahonen. Kolme pyhää nuorukaista tulisessa pätsissä, 2024, maalannut munkki Gabriel.

Jumalanäiti paratiisissa (Jumalansynnyttäjän kuolonuni), 2024, maalannut Tuula Ahonen. 

Jumalanäiti Kaikkien murheellisten ilo, 1800-luku, Katri ja Harri Willamon säätiön kokoelma. Jaakobin paini, 2023, maalannut Katarina Koskivaara-Ilmonen.

Ikonipohjille maalattuja maisemia

Petri Ala-Maunuksen maalauksista puuttuu ihminen ja hän kertoo, että "On helpottavaa katsoa maisemaa, vailla ihmisen taakkaa". Hän on kuitenkin kiinnostunut ikoneista, ikonimaalauksesta, ikonien kuvastosta ja etenkin niissä kuvatuista maisemista. Tämän myötä hän on luonut näyttelyyn täysin uusia teoksia, maisemamaalauksia, jotka on maalattu tyhjille ikonipohjille.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 3, 2024, öljy puulle. Pyhä arkkienkeli Gabriel, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo. 

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 4, 2024, öljy puulle.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 12, 2024, öljy ja akryyli puulle.

Hän on pitäytynyt omassa lajissaan maisemamaalarina, mutta tarkkasilmäinen löytää viitteitä ikoneihin muustakin kuin pelkästä ikonilaudan muodosta. Teoksessa Taivaallista valoa 12 ikonipohjalle tehdyn maalauksen reunoille on sommiteltu kultaiset kehykset, jotka muistuttavat ikonia kehystävää ja suojaavaa basmaa. Kehystys on tehty mielestäni onnistuneesti, sillä kullanväristen reunojen alta näkyy vielä tunnistettavasti ikonilaudan keskellä oleva syvennys, joka viittaa ikonimaalaukseen.

Pyhittäjä Sergei Radonezilainen, 2023, maalannut Venla N. Rahkonen. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 6, 2024, öljy puulle.

Nykytaiteilijana Ala-Maunus on täysin vapaa tulkitsemaan maisemiaan myös ikonilaudoille maalattuina juuri niin kuin haluaa. Silti huomasin pienen ärtymyksen piston sydänalassa, kun huomasin yhden ikonipohjan olevan ylösalaisin. Teoksessa Taivaallista valoa 6 liekinmuotoinen ikonipohja oli käännetty ylösalaisin, kun ikonina pohjan tulisi aina olla liekin terävä kärki ylöspäin. Ja juuri siksi teos on loistava! Mieli saa askarreltavaksi ikoninkanonin ja taidemaalauksen välisiä rajapintoja.

Sisäisesti nähty kauneus

Petri Ala-Maunus on maalannut maisemia taidokkaasti jo yli 20 vuotta. Hän on kertonut nauttivansa niiden maalaamisesta, mutta näin ei ole aina ollut. Hänen mukaansa alku ei ollut yhtä intohimoinen kuin nykyisin. Ala-Maunuksen mukaan maisemamaalaus tuntui hänestä aluksi tylsimmältä mahdolliselta maalaustaiteen lajilta. Lopulta hän päätti, että alkaa maalata sellaisia maisemia, joista hän pystyisi itse nauttimaan. Aiheen käsittelyyn liittyi siis täydellisyyden tavoittelu ja aito maalaamisen riemu.

Kati Kivinen on kirjoittanut Petri Ala-Maunuksen maalausten syntyprosessista näyttelyjulkaisussa La-La Land (2021) seuraavasti:

"Maalatessaan Ala-Maunus kokoaa suurelle kankaalle kollaasin lukuisista erilaisista maiseman aihelmista, puista, kivistä, puroista, vesiputouksista, pilvimuodostelmista, auringonsäteistä ja pinnanmuodoista. Apuvälineenään taiteilija käyttää tulostettujen A4-arkkien viuhkaa, joka pitää sisällään kymmeniä erilaisia kuva-aiheita, joita hän tunnollisesti jäljentää uudenlaisena yhdistelmänä maalauspohjalle."

Ikonimaalaus on kaikkea muuta kuin vapaata tulkintaa. Siinä vältetään omaa sepittelyä ja maalaaminen perustuu alkukuviin Raamattua ja ohjekirjojen neuvoja noudattaen. Ikonissa kauneus on jumalankaltaisuuden tavoittelemista. Ikonin kauneus ei siis ole esineessä itsessään, vaan siinä, kuinka se ilmentää jumalallista kauneutta. Tässä ikonimaalarilla on suuri rooli maalata ikoni niin, että se kuvastaa tätä kauneutta, mutta maalaria itseään korostamatta. Ikonin maalaaminen ei ole jäljentämistä, vaan kuvatun aiheen toisintamista jokaisen maalarin omia vahvuuksia hyödyntäen. Näin ollen ikonimaalaus ei koskaan tee maalarista täysin persoonatonta. 

Kristillisen taiteen symboliikka perustuu siihen, että symbolein ja vertauskuvin yritetään kuvata aistein havaitsematonta ja näkymätöntä: pyhyyttä ja jumalallista. Symbolit ja vertauskuvat auttavat ilmaisemaan näkymättömästä jotain, mikä halutaan tehdä toisille tiettäväksi ja näkyväksi.

Profetioitu Kristus (Kristus voimassaan), 2020, maalannut Tuula Ahonen. Enkelien kokous (Pyhät arkkienkelit), 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo. Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 8, 2024, öljy puulle.

Petri Ala-Maunus ei käytä symboleita tai vertauskuvia, eivätkä ne ole missään merkityksessä ikoneita, mutta monet ovat kertoneet kokevansa hänen maalaustensa äärellä jotain selittämätöntä. Tämän vuoksi pystyn liittämään Leonid Ouspenskyn sanat ikonin sanomasta myös Ala-Maunuksen Valamon luostarissa nähtyihin maisemamaalauksiin:

"Ikonissa ei mikään kuvasta syntisen maailmamme sekavuutta, vaan kaikki ilmentää sitä jumalallista järjestystä, rauhaa, joka ei ole maallisen logiikan tai moraalin säädeltävissä (---). Se on luomakunnan järjestystä. Siksi ikonissa näkemämme ei muistuta sitä, mitä jokapäiväisessä elämässä näemme."

Petri Ala-Maunus rakentaa sisäisesti nähtyjä kauniita maisemia.

 

Ajattomuuden maisemia

Ihmisten ja heidän tekojensa poissaolo sekä vaikeus tulkita maalausten ajallisuutta saa väkisin näkemään Ala-Maunuksen teoksissa ajattomuutta. Näyttelyssä kierrellessä maisemat alkavat ikonien rinnalla kertoa dystopian sijaan ajasta ennen ihmistä. Ehkä nämä viittaavatkin taivaalliseen maisemaan, johonkin ihmisen vielä tavoittamattomaan? Tämän ajatuskulun myötä myös ylösalaisin käännetty ikonipohjakin alkoi maisemana (Taivaallista valoa 6) puhutella toisenlaista tarinaa. 

Liekinmuotoisen ikonipohjan tulisi ikonina osoittaa terävä kärki ylöspäin. Maalaustaiteen myötä se kuitenkin tuntui kääntyvän kuvana päinvastoin. Nyt kärjellään seisovasta maisemasta kasvoi jonkinlainen liekin sytyttämä ikuisuuden ja ajattomuuden taivasmaisema, jota ihminen ei ole vielä pilannut, ja joka on tarkoitettu enkeleille. 

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 6, 2024, öljy puulle.

Margaret Barker on kirjoittanut oivaltavasti ajan ja ikuisuuden käsitteistä teoksessa Enkelit taivaan (2004):

"Aika ei ollut [Raamatun luomiskertomuksessa] lineaarista tai syklistä, vaan se oli juurtunut ikuisuuden verhottuun läsnäoloon. Ajattomuuden tilassa tietoa ei 'saada', koska tämä edellyttäisi aikaa, eikä tieto myöskään muutu. Nykyajan kosmologit ovat alkaneet löytää tieteellisestä ajan käsitteestä uusia ulottuvuuksia, jotka muistuttavat hämmästyttävästi enkelien käsityksiä. Ajasta riippumaton tietäminen siis tarkoittaa, että tiedetään kaikki tapahtumat kaikilta ajoilta."

Petri Ala-Maunus: Grand Tour 2, 2021, öljy ja akryyli kankaalle.

Taivaallista Valoa -näyttelyssä minua puhutteli muun muassa pienikokoinen Grand Tour 2, jossa oikealla oleva maisema syntyy vasemman reunan puhtaanvalkeasta pohjasta - tyhjästä - mustan materian kautta. Vertauskuvallisesti äärimmäisen hieno kuvaus maailman - minkä tahansa maailman - synnystä. Länsimaalaisen kuvanlukusuunnan (vasemmalta oikealle) mukaan kysymyksessä on nimenomaan syntyminen. Itäisen lukusuunnan (oikealta vasemmalle) myötä maalaus saattaisi luoda mielikuvan maailman tuhoutumisesta ja katoamisesta. 

Kuvan julkaisuun on saatu lupa. Petri Ala-Maunus: Dawn of a New Era, 2021, öljymaalaus kankaalle.

Näyttelyn ehdottomasti vaikuttavin teos oli yli 5-metrinen Dawn of a New Era. Maalaus ja yllä oleva kuva tiivistävät mielestäni hienosti kaiken aiemman kerroksellisen pohdintani muun muassa taivaallisesta valosta, sisäisestä hehkusta, pyhyydestä, aistein havaitsemattoman kuvaamisesta ja enkeleistä.

Ortodoksisessa kirkossa luostarielämää kutsutaan myös enkelielämäksi. Luostarissa munkit elävät kuuliaisuuden ja rakkauden viitoittamaa tietä yhteydessä Jumalaan. Näin he siis toimivat ikään kuin enkelit, Jumalalle antautuen. Kirkkoisä Augustinuksen (354-430) mukaan munkkien hengellinen elämä sisälsi viittauksia enkeleihin; he ovat ikään kuin valittu joukko maan päällä samaan tapaan kuin enkelit ovat taivaassa.

Kuin sattuman kautta yllä olevaan kuvaan syntyi vertauskuvallisesti myös ikoneista tuttu käännetty perspektiivi. Maalaustaiteessa, kuten Petri Ala-Maunuksen teoksessakin Dawn of a New Era, perinteinen syvyyssuunnan pakopiste on maiseman horisontissa. Ikonimaalauksessa käytetään käänteistä perspektiiviä, jossa pakopiste on ikonin edessä, katsojassa itsessään. Tämän vuoksi ikoneissa olevat maisemalliset ja tilalliset elementit saattavat näyttää ensikatsojasta aluksi "vääristyneiltä". Yllä olevassa kuvassa maalauksen ääressä seisova munkki kääntää vertauskuvallisesti pakopisteen maisemamaalauksen horisontista maalauksen eteen, katsojan puolelle. 

Kirjoitin aiemmin, kuinka "Ikonissa kauneus on jumalankaltaisuuden tavoittelemista. Ikonin kauneus ei siis ole esineessä itsessään, vaan siinä, kuinka se ilmentää jumalallista kauneutta." Tähän lauseeseen viitaten rohkenen sanoa, että yllä oleva valokuva on monessa mielessä kaunis otos.

Taivaallista Valoa - Petri Ala-Maunus & Enkelit ikoneissa

on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa vuoden 2025 loppuun saakka.

Pisankakurssi

Kuva: Mari Äyräväinen.

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kurssipaikaksi valikoitui Valamon opisto, jossa oli mahdollisuus keskittyä pääsiäismunien koristeluun neljän päivän (21.-24.3.) ajan. Olin jo pidempään miettinyt, että haluaisin tehdä käsin jotain luovaa, mutta tiesin, että kotona en saisi mitään aikaiseksi. Ohjatussa toiminnassa on aina se hyvä puoli, että tekemiselle on varattu oma aikansa, eikä ole muita häiriötekijöitä.

Kurssille valmistautuminen alkoi jo hyvissä ajoin ennen kurssin alkamista, sillä jokaisen tuli tuoda omat tyhjennetyt munankuoret (20 kpl) mukanaan. Kurssin ennakkomateriaalissa oli ohje, että kuoren molempiin päihin tuli tehdä pienet reiät tyhjentämistä varten. Tämäkään ei ollut ihan niin helppoa kuin olin etukäteen kuvitellut. Kokeilin ensin terävällä veitsellä reikien kaivertamista, mutta se sai kuoren halkeamaan. Halkeilleita kuoria ei voinut käyttää varsinaiseen koristeluun, mutta tekniikan harjoitteluun ne olivat sopivia. Ostin lopulta ohuen ja teräväkärkisen paperiveitsen(?), jolla reikien tekeminen oli helppoa.

Tällä välineellä reiät olivat pienet ja siistit, mutta reikien kannattaa olla hieman suuremmat, jos haluaa myöhemmin lisätä munankuoreen jonkin ripustusnauhan.

Kurssin ohjaajana toimi Mari Äyräväinen, jolla on yli 20 vuoden kokemus pisankatekniikasta:

"Pääsiäismunien maalauksen aloitin vuonna 2001 Valamossa, opettamisen vuonna 2004 Porvoossa ja Valamossa vuodesta 2013. Omaa osaamista olen kehittänyt kansainvälisten yhteyksieni avulla ja osallistumalla heidän online ryhmiin. Pysanka eli oikeiden linnunmunien koristelu vahatekniikalla juontaa juurensa muinaisiin aikoihin. Sana pysanka, monikossa pysanky, tulee ukrainankielisestä verbistä pysaty, kirjoittaa. Tämä kuvaakin tekniikkaa hyvin, vahalla kirjoitetaan kuviot tätä tarkoitusta varten olevilla välineillä, kuten batiikkia tehdessä ja värjäys tehdään kastamalla väriliemiin", Äyräväinen kertoo.

Mehiläisvahalla piirrettyjä kuvioita puhtaalle pinnalle.

Ennen varsinaista pisankatekniikan opettelua harjoittelimme nuppineulatekniikkaa. Siinä lyijykynän päähän painetun nuppineulan pyöreällä pallopäällä piirretään kuoren pintaan kuvioita sulatetulla mehiläisvahalla. Yllä olevassa kuvassa näkyy ensimmäinen koristelemani munankuori ensimmäisten vahakoristeiden jälkeen. Koristelin ensin vahakuvioita etikalla puhdistetulle valkoiselle munankuorelle. Kuoren tyhjennyksessä tulleet reiät tukitaan ennen väriin kastamista vahalla, jotta nestettä ei mene kuoren sisälle. Koristekuvioiden piirtämisen jälkeen kastoin koko munankuoren punaiseen värinesteeseen ja pyörittelin sitä väriliemessä sen aikaa, että kuoren väri muuttui tasaiseksi.

Erilaisia värivaihtoehtoja oli tarjolla paljon. Koristelutekniikassa värit tulee kerrostaa vaaleammasta tummempaan.

Tässä kuori on kuivattu värinesteestä ja pinnassa on vielä vahaa koristekuvioiden päällä.

Tässä valmis lopputulos, kun vaha on sulatettu pois kuoren pinnasta.

Kun halutut kuviot ja värikerrokset ovat valmiita, kaikki vaha sulatetaan kuoren pinnalta (meillä oli käytössä lämpöpuhallin), jolloin värit paljastuvat kirkkaampina. Yllä olevassa kuvassa on ensimmäinen kurssilla tekemäni koristeltu pääsiäismuna. Kaksivärinen tekniikka alkoi sujua nopeasti, jonka jälkeen kerrostin värejä hieman enemmän.

Tässä versiossa kastoin kuoren ensiksi vaaleanvihreään väriliemeen, jonka pinnalle piirsin keskellä olevat kuviot. Tämän jälkeen kastoin kuoren lehtivihreän väriseen liemeen, jonka pinnalle tein lisää kuvioita vahalla. 

Lopulta kastoin kuoren vielä luumun väriseen nesteeseen ja sulatin vahat pois, jolloin lopputulos näytti tältä.

Nuppineulatekniikka oli helppoa, kunhan oppi sen, kuinka viivoja tulee vetää kuoren pinnalle. Tämä on myös pisankatekniikkaa maalauksellisempi tekniikka ja lopputuloksen näki nopeasti. Varsinainen pisankatekniikka on tarkkuutta ja aikaa vaativaa kirjoittamista, ja yhden munankuoren koristeluun saattaa vierähtää useampi tunti. Kurssilla oli paljon malli- ja ideakirjoja tekniikan aloittamiseen:

Pisankatekniikassa ovat tyypillisiä erilaiset geometriset kuviot, symboliaiheet ja vahvat värit. Kaikella on perinteisessä pisankassa omat symboliset merkityksensä. Geometristen kuvioiden piirtämiseen on myös apuvälineitä, mutta minä harjoittelin tekniikkaa käsivaralta. Tärkeintä oli, että ymmärtäisin kerrostetun piirtämisen ja "värittämisen" kaavan.

Piirsin kuoreen apuviivoja vapaalla kädellä.

Vaaleanpunaiseksi värjätyn kuoren pintaan piirsin vahalla halutut kuviot, jonka jälkeen kastoin sen vihreään liemeen. Tämän jälkeen vahasin kaikki alueet, jotka halusin jättää vihreäksi. Lopuksi kastoin kuoren viininpunaiseen, joka jäi munankuoren yleisväriksi. 

Pisankatekniikka on todella hidasta, jos haluaa tarkan, siistin ja runsaan lopputuloksen. Esimerkkinä kerrottakoon, että toisena kurssipäivänä sain valmiiksi vain 3 munaa aikavälillä 9.00-19.30. Huomasin, että olin asettanut itselleni liian korkeita vaatimuksia, että värejä pitäisi käyttää paljon, jotta lopputuloksesta tulisi tarpeeksi hyvä. Mutta mitä enemmän värejä käyttää sitä hitaampaa tekniikka on. Niinpä yritin lopulta keskittyä värien määrän sijaan viivoihin ja koristeluihin. Eikä tämän ole tarkoituskaan olla nopeuslaji. Loppujen lopuksi olin itse eniten tyytyväinen musta-puna-valkoiseen pisankamunaan.

Nämä viisi pisankatekniikkalla piirrettyä, kirjoitettua, munaa sain valmiiksi kurssin aikana.

Uskallan sanoa, että opin kurssilla jo tekniikan, mutta käsi tarvitsisi vielä todella paljon harjoitusta, jotta piirtimen hapuilu kuperalla pinnalla vähenisi. Pidin myös väriyhdistelmien miettimisestä ja mielestäni sain kaikkiaan kivan värisiä pääsiäismunia aikaiseksi.

Tiedän, että pisankakursseja järjestetään myös erilaisina lyhytkursseina esimerkiksi kansalaisopistoissa eri puolilla Suomea, mutta minulle tämä neljän päivän kurssi oli erittäin sopivan mittainen. En olisi oppinut tekniikkaa yhtä hyvin yhden tai kahden päivän kurssilla. Piirtämisen lisäksi aikaa meni mallien suunnitteluun ja luonnosteluun. Oli vaikeaa hahmottaa, että mihin omat taidot ja aika ensikertalaisella riittäisivät. Seuraavalla kerralla todennäköisesti luonnostelisin osan kuvioista jo valmiiksi, jolloin ajan voisi käyttää tehokkaammin nimenomaan koristeluun.

Meitä oli kurssilla mukana 12 osallistujaa, joista suurin osa oli valmistanut pisankamunia aiemminkin. En onneksi ollut ainut uusi osallistuja, vaan mukana oli muutama muukin ensikertalainen. Pidempään tekniikkaa harrastaneet olivat kyllä huikeita taitureita! Mukavinta kurssilla oli se, että tekniikka imaisi mukaansa täysin ja aika kului todella nopeasti. Aloitimme aamupalan jälkeen klo 9, ja työskentelyä sai halutessaan jatkaa klo 21 saakka. Kurssiin sisältyi myös luento ortodoksisesta pääsiäiskulttuurista ja lyhyet luennot eri maalaustekniikoista. Pääasiassa kurssi oli nimenomaan tekemällä oppimista. Neljän päivän kurssilla sain kaikkiaan valmiiksi 16 koristeltua pääsiäismunaa.

Valamon opiston kursseille ovat tervetulleita kaikki uskontokunnasta tai vakaumuksesta riippumatta. Kaikki saavat osallistua kursseille juuri sellaisina kuin ovat. Tähän liittyen ilahduin kurssiluokan seinällä olleesta tiedotteesta:

"En tee oletuksia ulkonäköön tai toimintaan perustuen. En tee oletuksia kenenkään seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä, uskonnosta, arvoista, sosioekonomisesta taustasta, terveydestä tai toimintakyvystä. (---) Täällä meidän ei tarvitse puolustella omaa vakaumustamme, mutta meillä ei ole tarvetta taivutella tai 'käännyttää' ketään. Valamossa opiskelulle ei ole pääsyvaatimuksia tai osallistumiselle korkeaa kynnystä. Riittää, että haluat elää hetken ortodoksisen luostarin arjessa sitä kunnioittaen." 

Kurssi sai aikaan innostuksen ja halun syventää osaamista,

joten kenties osallistun kurssille myös tulevina vuosina.

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

• Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
• Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
• Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
• ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
• Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

• Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
• Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 

Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 

on esillä 28.12.2024 saakka.