sunnuntai 30. elokuuta 2020

Kun malttaa odottaa

Ei liene yllätys, että käytän kodin sisustamisessa pääasiassa kirppislöytöjä aina astioista tekstiileihin ja huonekaluihin. Tällä tavalla kotiin saa mukavasti talon henkeen sopivaa vanhaa tunnelmaa, mutta asioiden metsästäminen vie aikaa. Ensin haaveilin lattiavalaisimesta, mutta kun sopivaa ei tuntunut löytyvän, siirsin ajatuksen seinävalaisimeen. Sehän olisi myös käytännöllinen - ei veisi lattiatilaa ollenkaan.
Olen aina pitänyt enemmän epäsuorasta valosta kuin tasaisesta kattovalaisimen luomasta valosta. Sitäkin tarvitaan, mutta irralliset valaisimet luovat tunnelmaa. Tilasin alkuvuodesta eteiseen Finnish Design Shopista värikkäitä Muuton Dots-naulakkonuppeja, ja samalla verkkoselailulla löysin tieni myös kotimaisen Secto Designin sivuille. Olin nähnyt merkin kattovalaisimia monessa yhteydessä aiemminkin, mutta niiden muotokieli ei puhutellut. Sitten löysin seinävalaimen, joka jäi kutkuttamaan mieltä. En kuitenkaan ollut valmis maksamaan haaveesta yli 400 euroa. Kirppariostoksilla on nimittäin myös vaikutus - ja luulen etten ole ainoa - kun on tottunut ostamaan kaiken käytettynä, muuttuu pihiksi eikä ole valmis maksamaan mitä tahansa. Etenkin, kun hintoja vertailemalla tietää löytävänsä useat asiat edullisemmin. Kun malttaa odottaa. Niinpä testasin onneani. Aloin selailla nettihuutokauppoja. Jo ensimmäisellä hakukerralla löytyi paljon käytettyjä Secton kattovalaisimia, mutta ei lainkaan seinävalaisimia. Sitten kun ensimmäinen seinävalaisin ilmestyi myyntiin, se oli väärän värinen. Useamman kuukauden metsästyksen jälkeen tärppäsi. Helsinkiläinen myyjä tahtoi luopua omasta mustasta Secto-valaisimestaan. Ilmainen ei ollut tämäkään, ei mikään löytöhintakaan, mutta alkuperäiseen nähden edullinen. Käytetty, mutta täysin ehjä valaisin saapui onnelliseen kotiin.
Enon maalaaman omenataulun vieressä oli pitkään tyhjä kohta. Alun perin ajattelin siihen toista taulua, kunnes valaisin löysi siitä paikkansa. Halusin nimenomaan mustan valaisimen, jotta huoneen kokonaisuus saisi tarvitsemaansa kontrastia vaaleanpunaisen rinnalle. Nyt valaisin toistaa kattovalaisimen väriä ja hieman myös muotokieltä. Ja luo sitä toivomaani epäsuoraa valoa. Tämän valaisimen kiva puoli on myös se, että sen voi ripustaa kummin päin tahansa. Olen nähnyt useimmiten tämän ripustettuna leveä reuna alaspäin, mutta minä olen aina nähnyt tämän tällaisena "kantarellimaisena" versiona.
Välillä on hetkiä, jolloin itsekkään ei jaksa odottaa ihan kaikkea löytyväksi kirpparilta. Tai ainakaan juuri sellaisena kuin on sen mielessään kuvitellut. Näin kävi olohuoneen tv-tason kanssa. Olisin halunnut sellaisen kivan matalan 1950-60-luvun tason, joita näkee monessa vintage-tyyliin sisustetussa kodissa. Olihan niitä tarjolla, mutta ei omaan budjettiini istuvaan hintaan. Ja en halunnut tyytyä ostamaan väliaikaisratkaisua, josta sitten kuitenkin pitäisi päästä eroon. Tasossa oli myös tiukka kriteeri: se ei saanut olla pituudeltaan kuin maksimissaan 120 cm, jolloin se ei tulisi oviaukon eteen. Ja siinä pitäisi olla jonkinlaiset jalat, jotta alta pystyy imuroimaan. 
Aloin luovuttaa käytettyjen tv-tasojen metsästyksen ja selailin erilaisia huonekaluliikkeitä. Mutta kaikissa uusissa oli sama ongelma: ne olivat liian pitkiä. Olen kertonut tästä huomiostani aiemminkin; nykyiset huonekalujen standardimitat tuntuvat olevan valtavia, ja usein ne ovat näihin 50-luvun neliöihin liian suuria. Suuria jopa siinä määrin, että niitä ei saa taloon sisään, tai talosta ulos (kuten meillä kävi erään kaapin kanssa). 

Epäonnistuneen huonekaluliikkeiden valikoiman jälkeen käännyin taas käytettyjen versioiden metsästykseen, ja sitten onnisti. Kaupungin sisältä, eräältä kirppispalstalta löytyi käytetty tv-taso, joka oli pituudeltaan täydellinen; siinä oli pienet jalat ja sopivasti säilytystilaa. Maailma on pieni, ja myyjäksi paljastui entinen matematiikan opettajani. Joten A., mikäli luet näitä rivejä, kiitos! Tämä oli hyvä, edullinen ja toivottu ostos. Laatikoissa säilön mm. kynttilöitä, tuikkuja, tulitikkuja ja kynttilänjalkoja sekä neulomustarvikkeita. Kaikkea mitä nyt syksyn tullen tulen tarvitsemaan olohuoneessa oleskellessa. Elokuvat ja cd-levyt (kyllä, ostan molemmat edelleen fyysisinä kappaleina) olen piilottanut vihreän liinavaatekaapin sisään.
Taulut etsivät vielä paikkaansa, ja niitä löytyy monesta eri huoneen kolosta. Pilatus-vuorelta ottamani kuva oli viime jouluinen lahja ja muisto menneeltä Sveitsin matkalta. Tuo näkymä hämmästyttää edelleen. Ja tekee kiitolliseksi, että matka ehdittiin tehdä ennen näitä poikkeusoloja. Nyt matkasta on vain ja ainoastaan ihania muistoja. 

lauantai 29. elokuuta 2020

Työhuoneella: Antti Narmala

Ensimmäisen työhuonevierailun jälkeen tuli toive, että tekisin vierailuja myös muiden kuin puhtaasti (kuva)taiteilijoiden työhuoneille. Edellisen kerran vierailin puusepän verstaassa ja nyt pääsette ikonimaalarin työhuoneelle. Kaikki työhuonevierailut löydätte tunnisteen työhuoneet alta. 
Antti Narmala (s. 1980) on paitsi ikonikonservaattori myös ikonimaalari ja ikonimaalauksen opettaja. Tehtävät tukevat toisiaan ja uskallan väittää, että mies on tällä hetkellä Suomen tärkein asiantuntija ikoneihin liittyvissä kysymyksissä. Hän taitaa niin materiaalit, tekniikan kuin teologisenkin puolen. 
Miten sinusta tuli ikonimaalari?

- Isoäitini oli luovutetulta alueelta evakkoon lähtenyt karjalainen ortodoksi, jonka seinällä oli pieniä painokuvaikoneja. Olin pienestä lähtien kiinnostunut piirtämisestä ja maalaamisesta, sekä kaikesta uskontoihin liittyvästä. Ikonimaalauksessa nämä kiinnostuksen kohteet yhdistyvät. 

- Otin 12-vuotiaana yhteyttä Rauman ainoaan ikonimaalausryhmään, joka toimi evankelis-luterilaisen seurakunnan alaisuudessa. Siihen aikaan ei ollut lapsille tai nuorille tarkoitettuja kursseja, joten kyseinen ryhmä oli minulle ainut mahdollisuus ikonimaalauksen harrastamiseen. Soitin lakkaamatta opettajalle, kunnes hän suostui ottamaan minut mukaan. Rauman tiistaiseuran pyhiinvaellusmatkalla Valamoon pyysin ikonimaalari-munkki Stefanosta, silloista Harri Stefaniusta kummikseni ja liityin ortodoksiseen kirkkoon 15-vuotiaana. Olin äärimmäisen kiinnostunut ikonimaalauksesta; tilasin ikonikirjoja ja mallikuvia, isä Robert de Caluwén mallikansioita sekä luin kaiken käsiin saamani aiheeseen liittyvän kirjallisuuden. 

- 18-vuotiaana päädyin olosuhteiden pakosta opettamaan samaa ryhmää, jossa olin itse aloittanut ikonimaalauksen. Aloin opinnoissakin suuntautua ikoneihin: Joensuussa teologiaa ja Helsingissä konservointia. 
Mikä työhuoneessa on tärkeää?

- Yleisatmosfääri on tärkeä. Mulla on reissaava elämäntyyli; kaksi kotia 500 kilometrin päässä toisistaan. Maalaan milloin missäkin pöydän kulmalla: usein jonkun oppilaan kotona, 4-5 henkilön ryhmissä, jossa ohjauksen ohessa maalaan samalla itsekin. Hyvän yleisatmosfäärin tekevät ikoni, elävä tuli: lampukka tai tuohus, työnaloitusrukous, kuunnellaan kirkkomusiikkia ja ollaan hiljaa. Kun nämä täyttyvät, voin olla ja maalata missä tahansa. Repussa on aina matkavarusteina ikonipohja, siveltimiä ja väripurkkeja. Varsinainen työhuoneeni on Valamon kotini yhteydessä. 
Millaisia ominaisuuksia ikonimaalari tarvitsee?

- Kaikki ominaisuudet on opittavissa. Pitäisi olla luonteen tasaisuutta. Ikonimaalauksessa tärkeää on kaunis kohtuus. Askeettisessa kirjallisuudessa käytetään kreikankielistä termiä apatheia, joka tarkoittaa himottomuuden ohella myös kultaista keskitietä tunteissa. Kilvoituksen kautta, sydäntä puhdistamalla saavutetaan tila, josta puuttuu sekä hysteerinen ilo että syvä alakulo. Ikonimaalaukseen sovellettuna tämä tarkoittaa tilaa, jossa maalari on vapaa voimakkaiden tunteiden aiheuttamista häiriöistä, esimerkiksi epäonnistumisen tuskasta ja pystyy myös paremmin ottamaan huomioon kanssaihmisensä. Itselleni suurin haaste ja kilvoituksen kohde on alakuloon taipuvainen luontoni. Suomen kielessä apatheia on kääntynyt negatiivisesti apatiaksi, psykologisen tulkinnan mukaan välinpitämättömyydeksi tunteista ja toisesta ihmisestä, eli merkitys on kääntynyt päinvastaiseksi. 

-Ikonimaalaus on rukousta, joka edellyttää tiettyä olemisen tapaa. Pelkkä atmosfääri ei riitä. Rauha pitää olla sisäsyntyistä, myös maalaamisessa. Edistyminen ikonimaalauksessa vaatii edistymistä hengellisessä elämässä. Maalarin tulee olla sisällä Kirkossa, pystyttävä katselemaan ilmaisemaansa hengellistä maailmaa sisältä päin. Mikäli ikonimaalari tirkistelee hengellistä ulottuvuutta kokemuksellisesti ulkopuolisena, ikonit jäävät tyhjiksi kuviksi. Ikonit ilmentävät ennen kaikkea iloa. Hengellistä iloa. Rauhallista ja valoisaa iloa. Metropoliitta Anthonyn [Andrei Borisovich Bloom 1914-2003] mukaan todellisen kristillisen yhteisön tunnistaa ilosta. Ihmisten välissä olevasta ilosta. 
Millaiselta ikonimaalarien kenttä Suomessa näyttää? 

- Tällä hetkellä surettaa kullan kanssa sählääminen, joka on nykymuodossaan perinteiselle ikonimaalaukselle vieras elementti. Tähän on syyllinen kirkkotehdas Sofrinon tuotanto, sen painokuvaikonit ja sakraaliesineet muovitimantteineen. Monissa suomalaisissa nykyikoneissa itse aihe uppoaa dekoratiivisuuteen: on kiillotettua ja kaiverrettua kultaa, helmiä ja korukiviä. Vanhoissa ikoneissa dekoratiivisuus on minimissä ja palvelee ikonia. Nyt on päinvastoin. Askeesin kirkastama ikonimaalauksen estetiikka on väistynyt. Nämä eivät istu suomalaiseen ympäristöön: herkkään luontoon ja pohjoiseen pehmeään valoon. 
Opetat ikonimaalausta. Mikä on tärkein asia mitä haluat oppilaillesi antaa? 

- Mun vahvuus on toivottavasti hengellisyyden välittäminen oppilaille. Opetuksessa sitoudutaan kirkkovuoden kiertoon elämällä sitä paastoissa ja juhlissa, sekä lukemalla päivän pyhien elämäkerrat. Pyrin kirjallisuudella tukemaan oppilaiden hengellistä elämää suhteessa ikonimaalaukseen. Luen oppilaille ääneen. Edellämainittujen myötä myös toisiin kirkkoihin kuuluvat ikonimaalauksen opiskelijat elävät ortodoksisen kirkon perinnettä; joillakin se vahvistaa suhdetta omaan kirkkoonsa, toiset taas liittyvät ajan myötä ortodoksiseen kirkkoon. 

- Materiaalitekniikka on myös mun vahvuus, johtuen mun konservaattorin koulutuksesta. Olen tarkka ikonin oikeasta kokoonpanosta aina puupohjasta viimeistelyvaiheen olifaan saakka. Oppilaiden kanssa mietitään materiaalien kestävyyttä ja historiallisuutta. Olen maalaustyyliltäni kreikkalaisvaikutteinen, mutta tukeudun materiaalitekniikassa vahvasti venäläiseen perinteeseen. Uusista materiaali-innovaatioista ei voida tietää miten ne todellisuudessa kestävät aikaa ja ympäristön vaikutusta. Vanhoista tekniikoista ja materiaaleista tiedämme sen sijaan paljon, miten ne kestävät ja käyttäytyvät ajan myötä. 
Millaisena koet ikonimaalauksen aseman Suomessa? 

- Valtavan vahva asema ottaen huomioon, että väestöstä vain 1% on ortodokseja. Suomalainen kansanluonne sopii ikonimaalaukseen. Äiti Kristoduli on sanonut, että suomalaiset ovat luontaisia hesykasteja. [Hesykasmissa korostetaan hiljaisuutta ja sisäisen rauhan etsimistä kilvoituksen kautta, sekä rukousta, joka laskeutuu sydämeen asti.] Tietty rauha ja hiljaisuus on sisäsyntyistä, tämän huomaa esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kun istutaan bussissa hiljaa. 

- Ikonimaalauksen opetusta on erittäin monitasoista. Monissa paikoissa ensimmäinen opetushomma tulee eteen silloin, kun ikonipiirin vetäjä kuolee tai siirtyy muualle. Tehtävä periytyy siis ryhmän sisällä. Näin kävi mullekin, mutta tässä on riskinsä. Kun vastuu opettajuudesta tulee, pitäisi aktivoitua, alkaa lukemaan ja opiskelemaan. Jos jää vain lepäämään laakereilleen, tulee ikäviä seurauksia. Välillä tulee vastaan oppilaita, joilla on ihan ihmeellisiä käsityksiä maalaamisesta, niin materiaalitekniikasta kuin teologiasta. On tekstivirheitä, outoja kuvaustapoja: maalattu jotain kompositoon kuulumatonta ja taas jätetty pois jotain siihen välttämättömästi kuuluvaa. Valamon opiston ikoniakatemialla on tärkeä merkitys ja suuri vastuu tässä maassa. Ikonimaalauksen opettajaksi voi kouluttautua täällä. Olemme suunnittelemassa opintokokonaisuuksia, joihin osallistumalla saa valmiudet ikonimaalauksen opettamiseen. Opintokokonaisuuksissa perehdytään materiaalitekniikkaan, munatemperan ohella myös kaseiinilla ja enkaustiikalla työskentelyyn, piirtämiseen ja sommitteluun, ikoniteologiaan ja ikonografiaan, sekä tietysti ikonimaalarin hengelliseen valmentautumiseen. 
Onko sinulla esikuvia ikonimaalareissa?

- Suomalaisessa kontekstissa Petros Sasaki [1939-1999] ja laajemmassa Leonid Aleksandrovits Uspenski [1902-1987] ja munkki Gregory [Krug, 1908-1969]. Heissä ihailen heidän työskentelynsä kokonaisvaltaisuutta, joka kattaa teknisen osaamisen, maalausjäljen täyden traditionaalisuuden, mutta samalla jäljittelemättömyyden, hengellisen tieto-taidon ja ikoniteologian. 

- Elossa olevista pappismunkki Lukas Ksenofontoslainen. Hän on vanhan ajan mestari, joka hallitsee kaikki Bysantin taidetekniikat ja tekee valtavan kauniita ikoneja: aihe ja evankeliumi nousevat yli kaiken. Opettajani Natalia Jevgejevna Aldoshina, joka on myös ikonikonservaattori ja venäläisen ikonimaalauksen kävelevä ensyklopedia. Hänen isotätinsä oli nunna Juliana [Sokolova, 1899-1981], perinteisen venäläisen ikonimaalauksen elvyttäjä Neuvostoliiton aikana, jonka ikoneita voisin katsella loputtomiin. Kummini munkki Stefanos, hänen ehdottomuutensa ikonin suhteen; valtava vaatimustaso sekä itseltään että muilta hengellisen elämän ja ikonin kunnioituksen suhteen. 
Mikä on rakkain ikonisi? 

- Yöpöydälläni on kehyksissä postikortti munkki Gregoryn [Krug] maalaamasta pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta. Alkuperäinen ikoni sijaitsee Pariisissa (Eglise de Saint Séraphin de Sarov et Saints Serge et Germain de Valaam, Montgeron, Essonne), josta ystäväni on kortin minulle ostanut. Intarsiakehykset olen ostanut Aleksandriasta, tehdessäni opinnäytetyötäni siellä. Kyseisessä ikonissa kiteytyy askeesin kirkastama estetiikka. Se on yksi rukouksellisimmista ikoneista, jonka olen nähnyt. 
____________________________________

Antti Narmalan ajatuksia ikonimaalauksesta ja -konservoinnista voi kuunnella lisää Esin Aamutuulen toimittamassa Kaupunkiradion ohjelmassa Artistivieraana.

maanantai 24. elokuuta 2020

Kesä kotona

Kesälomalle ei ollut Tiilikkajärven ja Riuttalan talonpoikaismuseon lisäksi sen kummempia matkasuunnitelmia. Olen nauttinut äärettömästi siitä, että olen saanut olla kotona ja tunnelmoida pihassa. Perennoissa ei ole ollut kummemmin hoitamista, mutta kesäkukat ovat vaatineet vettä. Alkukesä saatiin nostettua vettä kukille kaivosta, mutta mitä kuivemmaksi sää muuttui sitä matalammalle vesi laski. Vesi nostettiin ämpärillä ja köydellä, eikä ainakaan toistaiseksi ole aikeissa hankkia uppopumppua tms.
Pelargoniat ja lumihiutaleet ovat helppohoitoisia ja viihtyvät aurinkoisella terassilla. Sen sijaan harmittelen sitä, että tuhosin karjalanneidon komean kukinnan kastelemalla sitä liikaa. Juuret mätänivät. Verenpisaran talvettamisesta olen ylpeä. Ostin sen vuosi sitten Kuopion torikirppikseltä eräältä mummolta ja se kukki upeasti. Nyt kukka alkaa taas tehdä nuppuja. Hortensian sain sukulaiselta, joka lahjoitti tilanpuutteen vuoksi myös maljaköynnöksen. Kaksi mansikka-amppelia ovat tuottaneet satoa koko kesän. Yritän saada mansikat selviämään talven yli. Ilmeisesti se onnistuu kaivamalla mansikat maahan ja istuttamalla ne ensi keväänä uudelleen amppeliin.
Kukkien tuhoamiseen ovat osallistuneet myös pihassa majailevat eläimet. Kasvatin siemenestä saakka useampia tuoksuherneitä, jotka istutin kiipeämään köynnöksenä lahonnutta puunrunkoa pitkin. Siinä vaiheessa, kun köynnökseen ilmestyi nuppuja, jänikset olivat löytäneet tuoksuherneet ja syöneet suurimman osan kokonaan. Kyllä harmitti. Kolme - neljä tuoksuhernettä saivat onneksi kasvaa ja niissä on nyt kauniit kukat. Toinen tapaus sattui eilen kun huomasin, että vanhassa ämpärissä ollut krysanteemi oli puoliksi syöty. Ensin ihmettelin, että onpa kukka kummallisesti lakastunut puoliksi.... Tämän jälkeen nostin kukan amppeliin. Olisin tykännyt kukasta enemmän ämpärissä, mutta minkäs teet. 
Niin paljon kuin eläimiä onkin pihalla mukava seurata, näissä hetkissä sitä miettii, että voisivatko mennä muualle ruokailemaan... Tämä Pelasta pörriäinen -kampanja on tosin ollut onnistunut paitsi pörriäisten puolesta myös kukkapenkkieni puolesta. Kun on jätetty muutamia nurmikkoalueita leikkaamatta, jänikset ja rusakot ovat tyytyneet syömään voikukkia ja keltanoita eivätkä esimerkiksi perustamaani kukkaniittyä.

Jänisten lisäksi oravat ovat edelleen laji, joiden kanssa yritetään jakaa pihaa sopuisasti. Viime vuonna kävi siis näin: "Orava kiipesi pääni yläpuolelle kaartuvaan oksaan, otti tiukan katsekontaktin, nosti häntänsä ja alkoi säksättää minulle. Minua alkoi naurattaa. Orava tuli kovistelemaan minua omalla pihallani! En hätistellyt sitä pois, vaan siirryin metrin kauemmas, viereiseen karviaispensaaseen. Orava säksätti hetken, mutta luovutti kun huomasi, ettei saa minua kokonaan katoamaan. Jatkoin marjojen keräämistä ja orava tuli siihen metrin päähän. Se kiipesi pensastukien päälle ja alkoi napostella karviaismarjoja viereisestä pensaasta. Tässä vaiheessa minulle selvisi miksi pensaassa oli ollut ihmeellisiä, puoliksi syötyjä marjoja. Orava tietysti suutuksissaan ajatteli, että nyt se ihminen vie kaikki hänen marjansa!" Näitä puoliksi syötyjä karviaismarjoja on löytynyt tänäkin vuonna:
Viime vuonna en osannut hyödyntää tyrnisatoa muuten kuin laittamalla marjat pakkaseen. Ja jätin keräämisen melko myöhään, minkä vuoksi harakat ehtivät syödä ison osan. Tänä vuonna hätistelin harakoita useampana päivänä, kun kävin keräämässä marjojaa. Viime vuonna en tainnut saada satoa kuin kaksi pientä rasiallista. Tänä vuonna marjoja laitettiin pakkaseen ne 2 pientä rasiaa, ja muista sain tehtyä 2 litraa mehua. 
Tuntuu hassulta, että pihalta löytyy vieläkin uusia lajeja mihin ei ole kiinnittänyt huomiota. Keväällä kyselin tuttavilta, josko joku tietäisi pihalla kasvavan suippolehtisen kasvin, johon oli ilmestynyt kukkia. Se tunnistettiin marja-aroniaksi ja tänä vuonna siihen tuli marjojakin. Nämä pitäisi kerätä pois lähipäivinä ja ajattelin hyödyntää lopputuloksen hilloksi. Tai mehuksi, riippuen siitä kuinka paljon marjoja tulee. Marja on vähän oudon makuinen joten luulen, että niitä ei tule popsittua siltään.
Siinä missä viime kesä meni lähinnä siihen, että tutustui pihaan ja katsoi mitä kaikkea sieltä nousee, olen tänä vuonna yrittänyt hyödyntää pihan antimia. Esimerkiksi lipstikkaa en ole osannut käyttää, joten tein siitä lipstikkasuolaa. Hieroin morttelissa suolan kanssa jauheeksi. Ajattelin, että suolana sitä on helppoa ripotella milloin mihinkin.
Kesä kotona on tarkoittanut myös ystäviä kylässä. Kummipoikani kävi yökyläilemässä ennen koulun alkua. Laitoin muksun keräämään itse ruokansa: perunat ja porkkanat penkeistä. Olihan sitä riemua ihana katsoa, vaikka porkkanoiden kanssa piti vähän toppuutella; ettei olisi kerännyt koko penkkiä kerralla tyhjäksi. Hän sai tehdä myös itse porkkanaraasteen päivälliselle.
Kyläilijöiden kanssa on vietetty paljon aikaa keittiössä. Muistan, kun opiskelijana haaveilin, että olisi joskus oma koti ja keittiö, johon mahtuisi kunnon ruokapöytä. Nyt minulla on sellainen keittiö. Ja mikä parasta, kyläilijät tuntuvat nauttivan yhtä paljon keittiön tunnelmasta kuin minäkin. Moni yökyläilijä on luonnostaan heittäytynyt aamubrunssin jälkeen pötkölleen sohvalle. Josta voi rennosti jatkaa yhteistä jutustelua. Puusohvan tarkemman tarinan voit käydä lukemassa täältä. Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, kyseinen sohva määritti omalla koollaan kodin (keittiön) ostamista. 
Naapuri kysyi heinäkuussa eräänä aamuna, että milloin jään kesälomalle, kun hän oli nähnyt minun lähtevän joka aamu samaan aikaan töihin, kun hän oli koiraa ulkoiluttamassa. Sanoin että elokuussa, ja sain häneltä hieman hämmentyneen oho-vastauksen. Ilmeisesti monella on se käsitys, että kesäloma pitäisi pitää kesällä (eli kesä- ja/tai heinäkuussa). Minä olen omasta vapaasta tahdostani halunnut ja saanut pitää lomani elokuussa. Minusta elokuu on edelleen aivan loistava kesäkuukausi, jonka tämäkin kuukausi on lämpimillä säillään osoittanut. Lisäksi tässä on se etu, että monet alkavat palata elokuussa takaisin arkeen. Siinä on tiettyä loppukesän rauhaa mistä erityisesti pidän. Päivät ovat lämpimiä, mutta illat alkavat pimentyä. Lomassa on ikään kuin yhdessä kesän ja syksyn parhaat puolet. Toki elokuussa on ihan käytännöllistäkin lomailla, että ehtii rauhassa poimia pihan satoa ja säilöä sitä. 

Minusta on herttaista, että pari ystävääni kyselevät aika ajoin, että "Olethan muistanut lomailla?" Kertomalla siitä, mitä kaikkea pihalla tulee tehdä, voi saada sen käsityksen, että loma menee toisenlaisissa töissä. Pihajutut ovat kuitenkin (pääasiassa) mielekkäitä ja rentouttavia. Niin kuin ystäväni kerran totesi: terapiatalo. Puuhastelemalla saa mielenrauhaa, joka vie ajatukset muualle. Minulta kysyttiin myös suoraan, että mikä on ollut epämukavin talon myötä tullut juttu? Tähän oli helppo vastata: lumityöt. Ne on pakko tehdä, kun esimerkiksi nurmikon voi jättää leikkaamatta tai harventaa leikkausväliä. Leikata silloin kun on inspiraatio. Lumityöt eivät odota inspiraatiota, vaan ne on pakko tehdä silloin kun lunta tulee. Muuten seuraava kolaamiskerta on vielä raskaampaa puuhaa. Pahimpina hetkinä sitä vain miettii lumen puskemista hyötyliikuntana, mutta kevyttä lunta kolatessa on mukaviakin hetkiä.

Kesäisin pihalla saa onneksi myös vain olla, silloin kun siltä tuntuu. Viime viikon lopulla vietin mongolianvaahteran alla kaksi ja puoli tuntia; pötkötellen ja lukemalla Tove Janssonin Näkymätöntä lasta. Katselemalla perhosia ja pörriäisiä. Miettimällä, että on tämä oma piha aika ihana juttu.
Aurinkoisia loppukesän ja alkusyksyn päiviä!