Nukkekodin olohuone

Minimaailman remontointi ja sisustaminen etenee hitaasti, mutta ei tämän ole tarkoituskaan olla suorituskeskeistä. Harrastus alkoi vuosi sitten keväällä, kun löysin tyhjän talon kirpputorilta 20 eurolla. Sittemmin olen rempannut talosta kylpyhuoneen ja kirjastohuoneen. Nyt olen edennyt olohuoneeseen saakka.

Ennen.

Jälkeen.

Keskeneräisyyttä tuntuu yllättävän vaikealta esitellä blogissa, vaikka kyseessä onkin vain nukketalo. Minulla on selkeä visio millaisen sisustuksen tunnelmaltaan haluan, mutta kokonaisuus muodostuu vähitellen. Rakastan koristeellista ja runsasta tyyliä, jota saan toteuttaa minimaailmassa, sillä tämä ei oikeaan kotiini sopisi. En suostu vaihtamaan rintamamiestalon tunnelmaa englantilaiseen maalaisromantiikkaan tai viktoriaanisen ajan tunnelmaan, vaikka niistä viehätynkin.

Huonekaluja ostan sitä mukaa, kun saan päätettyä tapetit ja lattiat, yleistunnelman ja hahmotan mitä huoneisiin mahtuu. Mukavinta sisustusasioiden miettimisen lisäksi tässä on se, että parhaimmillaan huonekuvissa saa huijattua itseäänkin kuvittelemaan, että kyseessä on ihan oikea talo.

Kesytön taide

Kansallismuseossa on esillä värikäs outsider-taidetta esittelevä näyttely Kesytön taide. Näyttelyssä on esillä yhteensä 460 teosta 46 outsider-taiteilijalta Euroopasta, Brasiliasta ja Suomesta. "Termillä tarkoitetaan taiteilijoita, jotka sijoittuvat taidekentän perinteisesti hyväksymän taiteen ulkopuolelle. Keskenään outsider-taiteilijat ovat erilaisia ja yhteismitattomia, kesyttömiä. Outsider-taiteilijoiksi ei katsota kuuluvaksi taiteen kentälle pyrkiviä aloittelevia ammattitaiteilijoita eikä taidetta harrastuksenaan tekeviä amatöörejä tai kansankulttuurin traditiota noudattavia talonpoikaistaiteilijoita."

"Osa näyttelyn teoksista on luonteeltaan lähellä perinteistä kansantaidetta ja kansankuvausta. Taiteilijat kuvaavat arkisia elämän tapahtumia, työtä, olemassaolon värikylläistä iloa ja rakastamiaan eläimiä, mutta myös rakkautta ja surua. Politiikka, etenkin ankara arvostelu on monien tekijöiden elämänmittainen intohimo. Useiden taiteilijoiden teokset ovat surrealistisia kertomuksia alitajunnan maailmoista tai kosmisista ulottuvuuksista. Unet, uskomukset ja painajaiset ovat heille tosia ja samanarvoisia kuin arki ja jokapäiväinen elämä. Kristillinen perinne, sen kertomusten tapahtumat ja henkilöt sekä kuvitelmat tuonpuoleisesta ovat toistuvia aiheita sekä maalauksin että pienoisveistoksin toteutettuina."

Franjo Klopotan: Äkilliset jäähyväiset, 1970, öljy, lasintaaksemaalaus. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Franjo Klopotan: Älä unohda minua, 1973-1974, öljy pellavakankaalle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Franjo Klopotan: Älä unohda minua, yksityiskohta, 1973-1974. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Franjo Klopotan: Älä unohda minua, yksityiskohta, 1973-1974. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

En tiennyt etukäteen juuri mitään outsider-taiteesta. ITE-taide on terminä tutumpi, mutta siltäkään alueelta en osaa nimetä kovin montaa taiteilijaa. Tämän vuoksi kävelin näyttelyyn täysin avoimin mielin. 

Näyttelytekstit olivat selkeitä ja syvensivät ymmärrystä outsider-taiteesta:

"Outsider-taiteesta käytetään kymmeniä eri nimityksiä, joista jokainen korostaa joitain sen monista ulottuvuuksista. Yleisimmin käytetään kuitenkin outsider-nimitystä. Sen synonyymeinä käytetään mm. termejä naiivi taide, marginaalitaide, art brut, raaka taide, itseoppineiden taide, art singulier. Lisäksi erityisesti Suomessa ITE-taiteeksi nimetty taide on hyvin elinvoimaista ja monimuotoista, mutta on yleensä luonteeltaan outsider-taidetta suoraviivaisempaa tekemistä. Outsider-taiteilijoille ominaisia piirteitä ovat: itseoppineita, taiteelleen omistautuneita, taidemaailman arvostuksista piittaamattomia, useimmat ovat haluttomia esittelemään teoksiaan julkisesti, omissa oloissaan viihtyviä, visionäärejä."

Teofil Ociepka: Metsänhenkiä, 1968; Fantasiametsä, 1964, öljymaalaukset kankaalle. Maija ja Volker Dallmeierin naiivin taiteen ja Outsider-taiteen kokoelma.

Pidin etenkin siitä, että kaikista taiteilijoista oli lyhyet esittelytekstit, jolloin taiteen sisältöön ja kuvaustapaan oli helpompi samaistua, kun ymmärsi taiteilijoiden taustat. Monet teokset tuntuivat olevan täynnä vertauskuvia, symboleita ja unikuvia, mutta taiteilijoiden kulttuuria tuntemattomalle niitä on vaikea lähteä avaamaan ja tulkitsemaan. Tuttuja attribuutteja ja symboleita löytyi teoksista, joissa viitattiin kristinuskoon. Tätä kuvastoa osaan lukea.

Jósef Orlecki: Enkelikaariseppele, maalattu puu.

Stanislaw Holda: Pyhä Veronika, 1975, maalattu puu.

Lisa Kreitmeier: Vaalitaistelu, yksityiskohta, 1975, öljy pellavakankaalle ja puulle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Samoin yhteiskuntaa ja politiikkaa kritisoivat teokset oli helppoa tulkita, vaikkei tekstien sisältöä ymmärtäisikään. Politiikkaa rohkeasti kritisoiva taiteilija oli esimerkiksi suomalainen Tyyne Esko (1920-2011, Kokkola), jonka teoksissa otetaan vahvasti kantaa. "Tyyne Esko aloitti maalaamisen 1972. Kokemukset raskaasta työnteosta, köyhyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta innoitti hänet maalaamaan sosiaalikriittisiä protestitauluja, joissa hän arvosteli vallanpitäjien ja poliitikkojen ahneutta ja ihmisten pöyhkeyttä."

Tyyne Esko: Kodittoman osa, 1977, öljy kovalevylle. K.H. Renlundin museon kokoelma.

Tyyne Esko: Piru hallinnossamme, 1987, öljy levylle. Saarijärven museo.

Omia suosikkiteoksiani olivat kroatialaisen Franjo Klopotanin (1938-2019) fantasiamaiset maalaukset, joissa maalaustekniikka oli ikonimaalaukselle tyypillisen ohutta ja kerroksellista. Teoksissa oli samaan aikaan jotain melankolista ja kaunista. Toinen tunteisiin vetoava taiteilija oli vahvoja värejä kankaalle vyöryttänyt saksalainen Erich Grams (1924-1998). Hänen töissään oli jotain samanlaista alkukantaista iloa ja väriä kuin Turussa Ars Novassa 2018 näkemässäni Maria Prymatšenkon näyttelyssä.

Erich Grams: Eläimiä metsässä, noin 1969, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Kotka(?) kantaa kynsissään pientä kettua(?). Erich Grams: Eläimiä metsässä, yksityiskohta.

"Erich Grams oli kaivostyöläinen. Hän tapasi vaimonsa Gertruden vuonna 1948 ja perusti perheen. Vuonna 1953 tapahtuneessa onnettomuudessa Grams sai vakavia vammoja eikä voinut enää palata kaivostyöhön, mutta ryhtyi sen sijaan betonityöntekijäksi. Grams joutui toistamiseen vakavaan työonnettomuuteen ja kärsi sen jälkeen jatkuvista kivuista. Perhelääkäri suositteli hänelle muuttoa maaseudulle. Vuonna 1971 Grams korjasi perheen vuokrataloa maaseudulla ja hänen silloin kuusivuotias tyttärensä pyysi häntä maalaamaan muutamia kuvia taloon. Grams päätyi maalaamaan koko talon ja tästä alkoi hänen taiteellinen uransa. Grams halusi luoda ihannemaailman, jossa kaikki elävä on sopusoinnussa luonnon kanssa."

Erich Grams: Lintujen laulu, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Maalaukset ovat dekoratiivisia kukkakuvoisine reunanauhoineen. Niissä on myös dekoratiivisuudelle ominaista symmetriaa. Tarinat kulkevat ikään kuin kerroksissa. Luontosuhde näkyy voimakkaasti. Lintujen laulu -maalauksessa linnunlaulu pulppuaa siivekkäiden nokista kukkina. Alapuolella olevat nisäkkäät kurkottelevat päitään taivaalle lintuja katsoakseen.

Erich Grams: Lintujen laulu, yksityiskohta, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Erich Grams: Lintujen laulu, yksityiskohta, 1970, lakkamaali lastulevylle. Lahjoituskokoelma, Elke and Werner Zimmer, Düsseldorf.

Jussi Tukiainen: Votiivilaiva, esinekollaasi, sekatekniikka. Yksityiskokoelma.

Kierrätysmateriaalin taitava käyttö jaksaa hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Se, että roskasta voi luoda jotain kaunista. Jussi Tukiaisen (1937-2022) laivat olivat hienoja. "Jussi Tukiainen oli papin poika ja opiskeli teologiaa Helsingin yliopistossa. Opinnot jäivät, kun hän antautui täysin taiteen tekemiselle ja galleriatoiminnalle. Tukiainen oli itseoppinut dadaisti ja halusi toimia taiteensa kautta länsimaista porvarillisuutta ja perinteistä taide-elämää vastaan. Hän teki mustanhumoristista taidettaan kaikesta mahdollisesta löytämistään materiaaleista. Kengän lestit, löydetyt lelut, kanan ja kalkkunan luut muuntuivat laivoiksi, jotka on sommiteltu tarkasti yhteen."

Hanna Viitala: Baubo (Vatsajumalatar), 2020, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.

Valtaosa näyttelyn taiteilijoista oli edesmenneitä, mutta ilmeisen tunnettuja, vaikken itse nimiä juurikaan tunnistanut. Yksi outsider-nykytaiteilijoista on kuitenkin suomalainen Hanna Viitala (1976), jonka kimaltavat veistospäät ja torsot ottivat näyttelykävijät vastaan ensimmäisinä. Teoksissa tuntui olevan vahvaa naiseutta äitiyden ja itsensä tuntemisen kautta.

Hanna Viitala: Oman elämänsä guru, 2018, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.

Hanna Viitala: Vaikeneminen on kultaa, 2020, esinekollaasi, sekatekniikka. Kokoelma: Hanna Viitala.

Näyttely oli iloinen ja opettavainen yllätys outsider-taiteen maailmaan. Kesytön taide oli koonnut kattavan kokoelman runsaita esimerkkejä, mutta nälkä tuntui kasvavan syödessä ja uutta oppiessa, joten jäin kaipaamaan useampia esimerkkejä nykyisistä outsider-taiteilijoista. Vaikka en ollut aina varma osasinko lukea teoksissa olevaa kuvakieltä oikein, usein niistä kuitenkin välittyi voimakkaana tunnelma, jonka taiteilija on halunnut kuvata. Näyttelyssä oli myös vapauttavaa estottomuutta, kun taiteilijat ovat luoneet omien taitojensa puitteissa ihan mitä tahansa.

Myönnän, että oma asiantuntemukseni rajautuu juuri perinteisenä pidetyn ja hyväksytyn taidekentän sisäpuolelle. Ammattitaiteilijoihin, museoihin ja gallerioihin. Tästä syystä oli hyvä venyttää omaa mukavuusaluetta ja huomata, kuinka tärkeä osa (taide)historiaa ja kulttuurintallennusta nämäkin teokset ovat. Keveyttä näyttelykierrokseen toi juuri se, että minun ei tarvinnut "arvioida" näyttelyn sisältöä samalla tavoin kuin tekisin alitajuisesti omalla mukavuusalueellani. Sen sijaan sain nauttia näyttelyn visuaalisesta ilmeestä ja pysähtyä tutkimusmatkalle kiehtovien teosten ääreen.

Huom! Kesytön taide on jäämässä viimeiseksi näyttelyksi ennen Kansallismuseossa 

käynnistyvää laajennus- ja peruskorjaushanketta.

Kesytön taide on esillä Kansallismuseossa vielä 24.9.2023 saakka.

Murtumista sillanrakennukseen

Joensuun taidemuseossa on esillä M_itä? Nykytaiteen biennaali. Biennaali on Kuopion, Mikkelin ja Joensuun taidemuseoiden yhteisprojekti ja se on aiemmin ollut esillä Mikkelissä 2021 ja Kuopiossa 2019. Tämä kolmas biennaali "kutsuu pohtimaan kriittisesti Itä-Suomen alueen historiaa ja niitä monimutkaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka muovaavat tätä aluetta. Taiteilijat käsittelevät näyttelyssä rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin. Arkistojen avulla he rakentavat uusia siltoja menneisyyksiin, jotka ovat aiemmin jääneet huomiotta, ja kuvittelevat uudelleen perinteitä ja sidoksia alueeseen.." Mukana ovat taiteilijat: Jaakko Autio, Baran Caginli, Irtikytketyn tilan tutkimusryhmä (Jaakko Ruuska, Kati Korosuo, Timo Jokitalo, Hanna Koikkalainen ja Pavel Rotts), August Joensalo, Nana & Felix, Katriina Rosavaara, Lebohang Tlali sekä Riitta Turunen & Outi Särkikoski.

Biennaali on sijoittunut Joensuun taidemuseon lisäksi myös Pohjois-Karjalan museo Hilmaan, mutta ehdin omalla vierailullani nähdä vain taidemuseon näyttelyn. Tästä syystä esittelen vain teoksia, jotka ovat taidemuseon tiloissa. Teokset ovat sijoittuneet vaihtuvan näyttelytilan lisäksi kokoelmanäyttelyiden tiloihin.

Elisenvaaran asema.

Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä

"Irtikytkettyjen tilojen tutkimusryhmä liittyi yhteen tutkiakseen valtioiden rajan katkaiseman Elisenvaara-Parikkala-radan raunioita. Ryhmä pohtii, miten tilan kokemus muuttuu irtikytkennästä. Raunioitunut rata muodosti kerran kulkuyhteyden Viipurista Vaasaan. Nyt tuosta yhteydestä on jäljellä vain tuskin havaittavissa oleva rautatien raunio, joka lävistää syrjäseudun. Jos ratapenkkaa lähtee seuraamaan, herää kysymys, voisiko yhteys palautua joskus, jos olosuhteet olisivat toisenlaiset?"

Jaakko Ruuska ja Hanna Koikkalainen järjestivät tutkimusmatkan radan Venäjän puolella sijaitsevalle osalle vuonna 2019. Kyseinen osa kuuluu kokonaisuudessaan Venäjän rajavyöhykkeeseen, jossa liikkuminen on rajoitettua. "Tutkimusryhmän jäsenet olivat luultavasti ensimmäisiä suomalaisia, jotka olivat kävelleet tuolla alueella sitten vuoden 1944. Viime vuosien aikana on alkanut näyttää myös siltä, että he olivat myös vuosikausiin viimeiset suomalaiset tuon rautatien raunioilla."

Näyttelyssä on esillä Hanna Koikkalaisen valokuvia tutkimusmatkalta, jotka on otettu kummaltakin puolelta rajaa sijaitsevilta rautateiden jäänteiltä. "Hanna on kiinnostunut rautatien raunioista muistin paikkana. Voidaan ajatella, että rautatie kytkettiin symbolisesti irti silloin, kun Neuvostoliitto suoritti Elisenvaaran aseman pommitukset vuonna 1944. Suomessa tuosta tapahtumasta vaiettiin pitkään. Arkistoon jäivät dokumentit, jotka kuvaavat pommitusten siviiliuhreja. Ne muistuttavat niitä kiviä, jotka kasattiin syrjään, kun Elisenvaara-Parikkala-rataa rakennettiin."

Luettelo 20.6.1944 Elisenvaaran ilmapommituksessa kuolleista henkilöistä.

Kiviin kaiverrettuja syntymä- ja kuolinaikoja.

Sergei Bondarev, Adel Kim ja Anastasia Artemeva kutsuttiin tutkimaan rautateiden raunioita Parikkalassa. Myös taiteilija Pavel Rotts ja näytelmäkirjailija Mikhail Durnenkov osallistuivat matkalle. Tutkimusmatkalla heitä pyydettiin kirjoittamaan kirjeitä niistä asioita, jotka muuttuivat heille itselleen saavuttamattomiksi sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

"Isä. Hei. Pitkään aikaan emme ole viestitelleet - lähes kolmeen kuukauteen. Minulla ei ole ikävä. Sen jälkeen, miten reagoit syyskuun lopulla lähtemiseeni maasta - miten halveksit ja syytit - 'isänmaan petturiksi' ja että käyntini heikensi äidin terveyttä - sen jälkeen en näe syytä ikävöidä. (---) Haluan kertoa sinulle taannoisesta kävelyretkestäni 26. marraskuuta - 8 kilometriä kävellen Parikkalasta vastikään suljetulle Venäjän rajanylityspaikalle. (---) Sitä tietä Suomi pystyi olemaan yhteydessä Elisenvaaraan Karjalassa vielä 1900-luvun alussa, mitä ei nyt, Putinin Ukrainan sodan jälkeen todellakaan tapahdu seuraavaan 50 vuoteen. (---) Mieleni valtasi toinenkin ajatus. Tajusin, että sinä et koskaan pysty ymmärtämään minua. Et pysty ymmärtämään pätkääkään siitä, millä yrittäisin antaa vastauksia antamaasi tuomioon pakenemisestani Venäjältä. (---) Mutta jos me joskus kuitenkin tapaamme - joko tässä elämässä tai toisessa - toivoisin yhtä. Saada tuntea, millaista on, kun saa tukea omalta isältään. Tai saada antaa sitä tukea sinulle, jos seuraavassa jälleensyntymässämme sinun isäksesi synnynkin minä. Nähdään, poikasi. 23.12.2022. "

Litistetty kolikko.

"On kylmä, mutta kävellessä tulee lämmin. Molemmin puolin näkyy sammaleisia, lehtien peittämiä ratapölkkyjä, ja rautatiestä on jäljellä vain ratapenger, jossa nyt kasvaa puita. Edessä on vielä kymmenen kilometriä ennen Venäjän ja Suomen rajaa. (---) Mihalich-vaarikin on veturinkuljettaja. Hän otti minut mukaan junamatkoille ja me litistimme kolikoita veturilla. (---) Raja, jota lähestyn, erottaa minut vaaristani. (---) Vaarin on saatava kokea Putinin aika, jotta hän voi lakata uskomasta häneen; ja että minä pääsisin menemään vaarin luo Venäjälle kun sota loppuu. Tämä aavemainen junarata kuvaa meidän suhdettamme osuvasti kuin kirjoissa. 2. maaliskuuta 2023. Pavel Rotts."

Kirjoitetut tarinat ovat surullisia ja totta varmasti monessa venäläisessä perheessä. Ne muistuttavat, ettei sota ole henkisesti helppoa venäläisillekään.

Jaakko Autio: AlkuLähde.

AlkuLähde

Alakerran näyttelytilassa lumoavan kaunis äänimaisema vetää puoleensa jo toiselta puolen huonetta. Kyseessä on Jaakko Aution AlkuLähde -ääni-installaatio. "AlkuLähde (OrgiNation) pohtii ihmisen alkuperää ja kuuluvuutta maailmaan. Teos sai alkunsa Jaakko Aution neljän kuukauden residenssi jaksoa Narvassa (Nart) keväällä 2022. Nyt kuultava teos on yhteistyö suomalaisten ja narvalaisten (virolais-venäläisten) laulajien kesken. Teoksessa kuullaan fragmentteja Maamme-laulusta (Mu Isamaa), jonka melodian jaamme Viron kanssa. Teoksessa kuullaan kolme improvisoitua ottoa Jussi Mattilan säveltämän materiaalin pohjalta."

Teosta on vaikea kuvailla sanoin, se pitäisi kuulla ja kokea itse. Huone on täynnä kaiuttimia, joista kuuluu eri aikaan eri ääniä. Keskellä tilaa on penkki, josta äänimaiseman kokee mielestäni parhaiten. Silmät suljettuina äänet kulkevat ja soivat ympärillä. Viimeksi lumouduin Jaakko Aution installaatiosta Mikkelin taidemuseon M_itä? -biennaalissa, jossa teos kantoi nimeä Äänen aika. Ääni värähteli tuolloin laakean vesiastian pinnalla.

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulu

Museon entiseen lyseon juhlasaliin rakennettu Katriina Rosavaaran installaatio ei heti avautunut kokonaisuudessaan. Tilaan oli tuotu kuvasuurennoksia, joiden sisältöä selitettiin kuvateksteissä. Kuvissa oli yhteiskunnan hyljeksimiä henkilöitä, kuten romaneja, vammaisia, nais- ja miespareja. Silti kuvat oli kategorisoitu Rosavaaran toimesta otsikolla "Joensuu, I luokka rohkaiseva". 

Kaksi nuorta naista. Vasemmalla Siviä Dyberg (s. 1871), 1890. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

Tahvo Nevalainen ja Antti Lappalainen, 1910. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja: Heikki Apell.

Kaksi tuntematonta miestä ja pikkupoika hirsirakennuksen seinustalla. Vasemmalla 27-vuotias mies, 4-vuotias poika ja hänen isänsä. Kuva mahdollisesti vuodelta 1919. Pielisen museon kuva-arkisto. Kuvaaja tuntematon.

"Katriina Rosavaara on kiinnostunut tilan, paikan ja henkilöiden muistista, unohdetuista näkökulmista, historian nurjasta puolesta ja niistä asioista ja aiheista, jotka ovat usein jääneet virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle. Moninaiset vähemmistöt, queer, mielenterveyspotilaat, pakolaisuus, ylisukupolviset traumat, sotien jäljet ja erilaiset pyrkimykset tallentaa, käsitellä ja nostaa esiin näitä vähemmän tunnettuja tarinoita nykytaiteen keinoin, voidaan nähdä Rosavaaran työskentelyn punaisena lankana."

"Empatiakoulu reflektoi Joensuun historiaa. Joensuussa oli vuonna 1850 vain 129 asukasta. Vuonna 1865 perustettu Joensuun lyseo [nykyinen Taidemuseo Onni] oli Suomen toiseksi vanhin suomenkielinen oppikoulu. Kun uudisrakennus valmistui 1894, oli kaupungin asukasluku kasvanut noin 5000 asukkaaseen. Joensuun klassillinen lyseo oli koko lähialueen kehittymisen kannalta merkittävä paikka. Koulu ei kuitenkaan avannut oviaan kaikille. Opiskelemaan pääsivät ainoastaan ne suomenkieliset pojat, joiden kotoa löytyi kiinnostusta koulutukseen ja varoja opiskelukustannusten kattamiseen. (---) Peruskoulu yhdisti 1970-luvulla oppikouluikäiset tytöt ja pojat lukioon naapuritontille (---). Joensuussa ristiriita karjalaisen vieraanvaraisuuden ja erilaisuuden pelon välillä purskahtelee edelleen esille mediassa tuon tuosta. Jotakin on ehkä jäänyt huomaamatta. Maakunnan perintö ja juuret ovat paljon laajemmat ja moninaisemmat kuin Joensuun kaupungin tai klassillisen lyseon."

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

Empatiakoulun todellinen sanoma avautuu vasta, kun kulkee suurennettujen valokuvien toiselle puolen ja kiipeää puhujakorokkeelle. Tuosta laajemmasta näkökulmasta yksittäiset liitutaulujen käsinkirjoitetut lauseetkin muodostavat kokonaisuuden:

Katriina Rosavaara: Empatiakoulu.

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon." -Audre Lorde: Hiljaisuuden muuttaminen kieleksi ja toiminnaksi-

Hätäleipä, 1918, Pyhäselkä. Pohjois-Karjalan museo.

Empatiakoulun 2. luokalla opetetaan auttavaisuutta, johon viittaavat vitriinissä olevat hätäleivät.

"Vuoden 1918 alussa poliittinen tilanne Suomessa oli kireä. Kansa mellakoi ja lakkoili eri puolella maata. Elintarvikkeiden saanti oli vaikeaa ensimmäisen maailmansodan takia, ja edellisvuoden sato oli jäänyt pieneksi. Viljan säännöstely oli aloitettu kesäkuussa 1917. Viljan puutteessa turvauduttiin erilaisiin korvikkeisiin ja leipätaikinan sekaan leivottiin muun muassa jauhamatonta kauraa, jäkälää tai olkia. Tätä, joskus suolistollekin haitallista, leipää kutsuttiin hätäleiväksi."

Oscar Parviainen: Häädetyt, 1910, öljy kankaalle. Joensuun taidemuseo, Anna-Lisa ja Arnold Glaven kokoelma.

Häädetyt

Biennaaliin kuuluvia teoksia on levittäytynyt myös kokoelmanäyttelyn joukkoon. Taidemuseon omasta kokoelmasta on myös poimittu teoksia teemaan liittyen. Tunteita herättävä oli Oscar Parviaisen maalaama Häädetyt, jossa perhe vetää lumessa perässään rekeä, joka on täynnä tavaraa. Reen jalaksilla seisoo luuranko kuoleman symbolina. Teos on maalattu vuonna 1910, mutta muutama vuosikymmen eteenpäin maalauksesta tuli totta isommassa mittakaavassa, kun luovutettujen alueiden suomalaiset (430 000) joutuivat jättämään kotinsa toisen maailmansodan myötä.

Murtumista sillanrakennukseen

Itä-Suomessa on kautta aikojen tuntunut vahvasti rajayhteys Venäjään ja toisaalta kaupankäynti ja kulttuurisuhde rajan yli. Rajan sulkeuduttua (ties kuinka pitkäksi aikaa) suhdetta muovaillaan uudelleen. Näyttelyn yksittäiset teokset ottivat pohdiskellen ja taiteilijoiden itsensä kautta kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Toisaalta itäsuomalaisuutta kaiveltiin myös syvemmin, kun "taiteilijat käsittelevät rajojen aiheuttamia murtumia niin maassa, kehossa kuin sukulaisuussuhteissakin." Rajoja meihin ja muihin, murtumia minun ja sinun välillä. Oma suhde ympäröivään yhteiskuntaan, kotipaikkaan ja perheeseen. Lokeroimalla asioita ihmiset pyrkivät ymmärtämään, mutta samalla lokerointi eristää ja pakottaa johonkin, mitä ei välttämättä ole olemassa.

Kaikki ei onneksi tuonut pelkkää alakuloa ja epätoivoa tulevasta. Näyttelyssä on mukana paljon toivoa paremmasta ja osoitus siitä, kuinka taiteen avulla voidaan löytää sellaisia siltoja, joihin poliittiset päättäjät eivät yllä. Taiteen kautta tapahtuvan yhteistyön kautta voidaan kohdata ihmiset ja kulttuuri siten, että löydetään toisistamme enemmän inhimillistä yhteistä kuin rikkirepivää politiikkaa.

Kaiken tiivistää mielestäni Katriina Rosavaaran teokseen lainatut Audre Lorden sanat:

"Se, että olemme täällä ja että puhun näitä sanoja, on yritys rikkoa hiljaisuus ja luoda yhteyksiä eroavaisuuksiemme välille, sillä ei meitä erilaisuus jähmetä, vaan hiljaisuus. Ja rikottavia hiljaisuuksia on paljon."

M_itä? Nykytaiteen biennaali on esillä 

Joensuun taidemuseo Onnissa ja 

Pohjois-Karjalan museo Hilmassa 17.9.2023 saakka.

Torholan luolan luontopolku

Torholan luolan suuaukko.

Siinä missä Paavolan tammi oli satumetsä, oli Torholan luolan luontopolku kuin peikkometsä. Paljon kaatuneita puita ja sateen jälkeinen illan hämärä loi jo valmiiksi jännittävää tunnelmaa tulevaan.

Lohjalla, Torholan luolan luonnosuojelualueella kulkee noin kilometrin mittainen luontopolku, joka johdattaa Suomen suurimman kalkkikiviluolan suulle.

Torholan luolamuodostuma käsittää kolme huonemaista tilaa sekä ahtaan käytävän, jonka läpi ihminen ei katosta pudonneen kiven vuoksi pääse. Luolan kokonaispituus on 31 metriä, leveys 1-6 metriä ja korkeus 1-4 metriä. 

Luola on muodostunut kalliohalkeamia pitkin virranneen veden liottaessa kalkkikiveä. Nykyisestä noin kilometrin päässä sijaitsevasta Vehkalammesta virrannut puro on liottanut pehmeän kalkkikiven kovempien kivilajien välistä ja jäljelle on jäänyt suuri onkalo. Luola alkoi muodostua jo ennen viimeistä jäätiköitymistä, mutta suurin osa lienee liuennut kuluneiden 3000 vuoden aikana. Koska puro ei enää virtaa luolan läpi myös onkalon kasvu on pysähtynyt.

Luolan suuaukko. Vasemmassa reunassa, kielekkeen alla, pystyy aikuinen seisomaan suorassa. 

Ajatus Torholan luolan luontopolulla kulkemisesta syntyi hieman yllättäen, joten emme olleet ottaneet kohteesta tarpeeksi selvää etukäteen. Luontopolun voi kulkea huoletta tavallisissa ulkoiluvaatteissa, mutta Torholan luolaan olisi tarvinnut taskulampun, (kypärän), tukevat kengät ja ryömimiseen sopivat vaatteet. Ajattelin, että luolan eteinen olisi sellainen, jossa voisi käväistä ja mahtuisi seisomaan. Ja olihan se sen kokoinen, että suuaukolla mahtuu seisomaan, mutta illan hämärä alkoi viedä valoa mukanaan, eikä meillä ollut edes taskulamppuja (puhelimen taskulampun valoteho ei ollut riittävä), joten kieltäydyin laskeutumasta edes luolan eteiseen. Suuaukko näytti niin pimeältä, että en halunnut kokeilla lentäisikö vastaan lepakkoparvi, jos valoa vilkuttelisi seinille.

Torholan luolakokemus jäi siis kokematta, mutta jos haluatte nähdä miltä luolassa näyttää, Metsien kätkemä -sarjassa ryömittiin luolan kellariin saakka (Torholan luola videossa kohdassa 8:20 alkaen).

Torholan luolalta luontopolku jatkuu rinnettä alas Lohjanjärven rannalle. Rantaa reunustavat suuret tervalepät. Rinteessä on suuria tammia sekä molempia harvinaisia jalavalajeja, kynä- ja vuorijalavia.  Polku jatkuu rannan suuntaisesti kivikkoisena ja kääntyy puronvartta pitkin pohjoiseen. Puronvarren lehdosta voi erottaa ryhmän suuria ja suorarunkoisia puita. Ne ovat harvinaisia metsälehmuksia eli niinipuita.

Lehmusten ympäristössä näkee myös kuusia, joissa on moottorisahalla sahattu pari rakoa puun ympäri. Tämä on nykyajan tapa kaulata puita ja ne kuolevat hiljalleen pystyyn. Näillä hoitotoimenpiteillä saadaan metsälehmuksille lisää valoa ja kasvutilaa.

Luontopolku ei ole yhtä kaunista lehtoa kuin Paavolan tammen luontopolku, mutta täältä voivat uskaliaimmat hakea jännitystä ryömimällä Torholan luolaan. Varsinaisen luontopolun kiertää nopeasti, vaikka korkeuseroja hieman onkin.