Antti Laitinen - Sisällä metsä

Antti Laitinen: Willow piece, 2026, paju, rautalanka; Broken landscape V, 2018, pigmenttivedos. 

Ihminen on aina vaikuttanut luontoon tahtoen tai tahtomattaan. Muokkaamme maisemaa jatkuvasti, vaikka samalla nautimme ajatuksesta koskemattomasta luonnosta. Harvempi meistä kuitenkaan pysähtyy miettimään muokattua maisemaa, oli se sitten maanviljelyksen, kaupunkirakentamisen tai metsäteollisuuden tuotosta. Elämme ympäristössä, jota voisimme katsoa myös toisin.

Antti Laitinen: Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos.

Hämeenlinnan taidemuseossa on esillä Antti Laitisen (s. 1975 Raahe) näyttely Sisällä metsä. Minulle taiteilija tuli tutummaksi valokuvaaja Meeri Koutaniemen luotsaamasta dokumenttisarjasta Irti kuvasta, jossa haastateltiin taiteilijaa ensimmäisen kauden jaksossa Mies, joka rakensi itselleen saaren (2021).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape VI, 2019.

Antti Laitinen ilmaisee itseään valokuvan, performanssin, installaation, ympäristötaiteen ja videon keinoin. Hänen taiteensa tutkii ihmisen toimintaa ja sen jälkiä luonnossa. Viime vuosina etenkin metsä on ollut Laitiselle tärkeä inspiraation lähde.

Mahdottomasta mahdollista

Laitinen on muokannut luontoa poistamalla maisemasta pieniä osia ikään kuin pieniksi ikkunoiksi. Ne haastavat katsellessa näkemisen ja ymmärtämisen välistä yhteyttä. Kauempaa katsottuna teokset näyttävät muokatuilta valokuvilta. Ei kai tuollainen voi olla oikeasti mahdollista? Poistaa risukosta noin symmetrisiä ympyröitä.

Antti Laitinen: Broken landscape XI, 2025, pigmenttivedos.

Kaikki näyttelyn teokset ovat täyttä totta. Laitisen leikkisäkin ote tehdä mahdottomasta ajatuksesta totta on vienyt paljon aikaa paitsi suunnitteluun etenkin toteutukseen. Hän on muokannut, pilkkonut, uudelleenkoonnut ja -järjestänyt paloja luonnosta. Taide ei ole Laitiselle pelkkä lopputuloksen aikaansaaminen vaan prosessi, jota katsoja pääsee todistamaan parhaiten Lake shift -videoteoksen (15:31 min) muodossa.

Antti Laitinen: Lake shift, 2016, pigmenttivedos.

"Lake shift -teoksessa taiteilija yrittää siirtää järven kahden ämpärin avulla. Teoksen toteutus kesti viisi päivää, ja sen aikana Laitinen kantoi yhteensä 16 000 litraa vettä." (Näyttelyteksti)

Teoksessa siirretään vettä taiteen vuoksi, mutta se laittaa miettimään myös veden merkitystä maailmanlaajuisesti. Veden riittävyyttä, sen puhtautta ja sijaintia. Jokainen tiedämme ihmisen vaikutuksen ilmastonmuutokseen, jäätiköiden sulamiseen ja negatiivisiin "tulosuutisiin". Mutta ihmisten toimista tapahtuu onneksi myös hyvää.

Jyväskylässä Tourujoki on kunnostettu ja palautettu takaisin luonnonmukaiseksi koskeksi keskelle kaupunkia. Tavoite on saada vaelluskalat palaamaan. Pienkalat ovat jo nousseet, ja koskessa on nähty koskikarojen lisäksi myös saukkoja. (Yle 25.7.2026)

Antti Laitinen: Broken landscape IV, 2018, pigmenttivedos.

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape IV, 2018.

Ihmisen toimilla on merkitystä

Antti Laitisen taide osoittaa yhden ihmisen vaikutuksen maisemaan ja ympäristöön. Hän työskentelee usein kotinsa lähistöllä Somerniemellä, mutta on toteuttanut teoksia myös muualle Suomeen ja ulkomaille. Sisällä metsä -näyttelyä varten Laitinen saapui työskentelemään Hämeenlinnaan.

Antti Laitinen: Tangle, 2025, pigmenttivedos.

"Tangle-valokuvateoksessa (2025) kuusenoksista muodostuva risupallo on kuvattu Hämeenlinnan Varikonniemessä raitapuiden lomassa. Teoksen kuvaukset toteutettiin marraskuussa 2025 juuri ennen pysyvän lumen satamista, kun maa oli hetken paljas. 

(---) Tangle-teoksia varten taiteilija, Hämeenlinnan taidemuseon henkilökunta ja Hämeenlinnan kaupungin viherkunnossapidossa työskentelevät vangit keräsivät kuusen oksia kahdelta harvennushakkuualueelta, jonne oksat olivat jääneet hakkuujäännöksenä. Teosten toteuttamisessa tärkeinä yhteistyötahoina ovat toimineet Hämeenlinnan kaupungin kaupunkirakennepalvelut ja viherkunnossapito."

Antti Laitinen: Tangle, 2025, kineettinen veistos; Broken landscape VI, 2019, pigmenttivedos; Broken landscape III, 2017, pigmenttivedos.

Näyttelytilan keskellä Tangle-teos pyörii hitaasti ympäri ilmassa leijuen. Hidas liike on hypnoottinen ja rauhoittava. Tangle, suomeksi muun muassa vyyhti, sotkeentua, mennä sekaisin. Siltähän teoksen risupallo tosiaan näyttää. Teoksen valmiiksi saattamiseksi on tehty yhteistyötä, jotta näennäisestä roskasta yhteen sekoittamalla ja kietomalla on saatu aikaan jotain kaunista. Vertauskuvallisesti voisi siis sanoa, että eri toimijoiden, sosiaalisten asemien ja taustojen sekoittuminen ja kietoutuminen yhteen taideprojektin ansiosta on kantanut näyttelyyn jotain, mikä muistuttaa yhteistyön voimasta ja merkityksestä. Antti Laitisen taide on tehnyt sen mahdolliseksi.

Antti Laitinen: Forest square I, II & III, 2013, kromogeeninen värivedos, diasec.

Miltä haluamme oman maisemamme näyttävän?

Laitisen teokset nostavat uteliaisuutta, että näkisi jonkin niistä livenä luonnossa. Toisaalta, täytyykö meidän odottaa yllätyksiä ja taidetta maisemassa, jotta näemme ja ymmärrämme yksityiskohtien merkityksen isommassa mittakaavassa, omassa maisemassamme?

Antti Laitinen: Broken landscape I, 2017, pigmenttivedos.

Jos pysähdyn omaan elinympäristööni, koen kotipihassa lahoavan puunrungon eräänlaisena maisemallisena erikoisuutena. En taiteena, mutta hieman samanlaisena "yllätyksenä" kuin Laitisen valokuvien yksityiskohdat. Lehdetön ja oksaton puu on enää puolikas runko, eikä maisemallisesti kovin kaunis. Kauniin siitä tekevät ne hetket, kun näen tikkojen koputtelevan puun runkoa, etsivän sieltä syötävää ja kaivertaen siihen kolojaan. Joku toinen olisi kenties kaatanut puun rumana ja (ihmiselle) turhana elementtinä. Se saa kuitenkin seisoa pihassani niin kauan, kun siitä ei ole kenellekään vaaraa tai vahinkoa. 

Välillä tuntuu, että muokkaamme maisemaa liian nopeasti sellaiseksi kuin ajattelemme, että jonkin pitäisi olla sen sijaan, että antaisimme asioiden vain olla sellaisia kuin ne ovat. Tämä ajatus pätee mielestäni oivallisesti myös meihin ihmisiin. Että ymmärtäisimme itseämme ja toisiamme siten, että saisimme olla sellaisia kuin olemme - samalla kunnioittaen toisiamme (ja luontoa).

Antti Laitinen: yksityiskohta teoksesta Broken landscape I, 2017.

Näyttelyssä syntyi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä korjaamme luonnosta, mitä jätämme korjaamatta, siivoamatta, peittämättä, mitä korostamme ja miksi? Kysymysten muodossa näyttelyssä syntynyt tunnelma kulkeutui mukanani museon seinien ulkopuolelle.

Antti Laitinen, Sisällä metsä on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 18.10.2026 saakka.

Vihreä Anomia

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026, stabiloidut sammalet, jäkälät ja kasvit, maalattu kipsi.

Säilöttyä metsänpohjaa seinälle nostettuna: sammalmattoa ja jäkälää, pikkuruisia havutaimia. Valtava viherseinä näyttää elinvoimaiselta, mutta se on itse asiassa kuin balsamoitu paikoilleen. Se ei ole elossa. Sammalten keskellä kiemurtelee punaisia käärmeitä - tai tässä mittakaavassa ne voisivat olla myös joitain toukkia tai tuhatjalkaisia. Häntää tai päätä ei näy, vain pilkahduksia punaisesta vartalosta. Kirkkaanpunainen väri antaa hyvän kontrastin vastavärinä toimivalle vihreälle.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Näyttely on Timo Kokon Vihreä Anomia. Anomia tarkoittaa sosiologisessa merkityksessä yhteiskunnallista tilaa, jossa normit ja arvot hämärtyvät aiheuttaen levottomuutta ja vieraantumista. Lääketieteessä termi viittaa puolestaan aivovaurion aiheuttamaan kielelliseen häiriöön, jossa henkilö ei löydä sanoja, vaikka ymmärtää puhetta.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kokon mukaan "Vihreä anomia on tila, jossa ekologiset arvot ja merkitykset ovat romahtaneet. Luonto on yhä läsnä muotona ja värinä, mutta siitä puuttuu elämä ja kasvu. Näyttely käsittelee kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä."

Timo Kokko: Vihreä Anomia, 2026; Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025.

Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio)

Samassa tilassa Vihreä Anomia -nimikkoteoksen kanssa on kuvun alla oleva Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio). Vihreästä sammalesta muotoillut kasvot ovat jo kuivuneet ruskeiksi. Elinvoima on paennut kosteasta sammalesta. Naamiota kannattelee hieman robottimainen metallivarsi, mikä saa naamion kuin kellumaan ilmassa.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Timo Kokko: Kuolleen metsän naamio (kuolinnaamio), 2025, taiteilijan omistamaa säilöttyä metsää, teline, akryylikuutio, jalusta.

Kuolinnaamioita on tehty eri kulttuureissa kautta aikojen, tarkoituksena säilyttää kuolleen kasvonpiirteet. Ne on haluttu säilöä siksi, että henkilö on ollut jollain lailla merkityksellinen ja tärkeä. Että toiset muistaisivat hänet ja hänen tekonsa ja saavutuksensa myös kuoleman jälkeen. Mitä muistamme metsästä, kun se on kuollut? Miten kuvailisimme ja mitä kertoisimme heille, jotka eivät koskaan saaneet kokea metsää ja sen tuoksuja ja ääniä itse?

Turhamaisuus ja ekologinen hybris

Hämärässä sivuhuoneessa UV-valossa seinälle ripustetut hehkuvat suolaliuospussit ovat kuin uudelleentulkittu versio ryijystä. Toisella seinällä on ohuiden letkujen keskelle kietoutunut kuollut muratti. "Kasvi eli vuosina 2018-2024." Letkujen sisällä virtaa hehkuvaa nestettä mikä aktivoituu liikkeeseen, kun katsoja astuu tilaan.   

Timo Kokko: Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026, käytetyt suolaliuospussit ja letkut, liittimet, vesi, pyraniini, UV-valo, pumppu, liiketunnistin, taideteoksissa käytetty muratti. Kasvi eli vuosina 2018-2024. 

Teoksesta syntyy mielikuva siitä, kuinka kasveista pumpataan ja imetään irti kaikki lehtivihreä elinvoima, joka säilötään suolaliuospusseihin muuta käyttöä varten. Seinälle nostetut täydet liuospussit ovat kaunista katseltavaa, mutta unohdetaanko samalla, mistä ne ovat lähtöisin ja mitä ne sisältävät. Kaunis ulkomuoto hämää unohtamaan teoksen sisällöllisen sanoman, ellei teoksen nimeä lue ja malta pysähtyä miettimään, mitä kaikkea teoksella halutaan sanoa.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Turhamaisuus ja ekologinen hybris, 2026.

Kukkien kieltä eli floriografiaa tarkastelemalla tutkitaan sitä, millaisia merkityksiä kasveille on annettu esimerkiksi kansanperinteessä, mytologiassa ja uskonnoissa. Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja Kirsti Aapala on todennut muratin symboloivan aina vihreiden lehtiensä vuoksi kuolemattomuutta. Murattia on Suomessa käytetty paljon myös hautaseppeleissä, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, että sitä alettiin pitää myös huonoa onnea, surua, jopa kuolemaa tuovana enteenä. Mitä pitäisi ajatella, kun kuolemattomuuden vertauskuvana muratti on kuitenkin kuollut? 

Hybris-sana tulee kreikan kielestä ja se tarkoitti antiikin Kreikassa väkivaltaista, liiallista itsevarmuutta ja ylpeyttä, joka pyrki nostamaan ihmisen jumalten yläpuolelle. Se oli rikkomus, joka vaati sovinnon tai koston, jonka toteutti jumalaisen koston henki Nemesis. Hybris ja Nemesis kulkevat kreikkalaisissa taruissa käsi kädessä.

Kuva: Katarina Karppinen.

Timo Kokko on onnistunut teoksessaan Turhamaisuus ja ekologinen hybris. Se on katsetta kiehtova ja todennäköisesti myös näyttelyn selfiekuvatuin teos. Ja juuri tällöin olemme nykypäivän ristiriitaisuuksien ytimessä: miltä minä näytän, mitä tämä voi minulle antaa? Ja unohdetaan kolikon kääntöpuoli: mitä minä voin toisille antaa, kuinka minä voin tilannetta parantaa? Kuvaamme itseämme luonnossa ja kerromme usein siitä, mitä luonto meille antaa ja kuinka se rentouttaa ja rauhoittaa. Luonnon mieltä parantavista vaikutuksista on tehty lukuisia tutkimuksia. Sen parantavaan vaikutukseen uskotaan, koska väitän, että valtaosa suomalaisista pystyy todistamaan sen ihan itse. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, että mitä itse voisimme tehdä luonnon hyväksi, jotta luontosuhde ei olisi vain hyötykäyttöä? Tuntuu ristiriitaiselta lukea keskustelupalstoja, joissa kritisoidaan voimakkaasti luonnonsuojelua ja sen "ylimitoitusta", kun samaan aikaan uskotaan siihen, että luonnosta on meille hyötyä. Mutta kuinka kauan, jos ajattelemme vain kolikon yhtä puolta?

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Kuvastin

Näyttelyn neljästä teoksesta Kuvastin tuntui irralliselta. Ajattelin, että näyttely olisi toiminut hyvin myös ilman sitä. Ohitin sen ensimmäsellä vierailukerralla (näyttelyn avajaisissa) vähän välinpitämättömästi ja ajattelin, että tämä ei ole Kokon tyylinen teos lainkaan. Se tuntui helpolta muihin teoksiin verrattuna.

Toisella vierailukerralla annoin sille ja muille teoksille enemmän aikaa. Nyt astuin Kuvastimen ääreen ja tarkastelin sitä mitä näin. Pinta heijasti kasvot venyttäen ja vääristäen. Tavallinenkaan peilikuva ei näytä koskaan totuutta, koska se antaa käännetyn lopputuloksen.

Timo Kokko: Kuvastin, 2025, ruostumaton teräs.

Timo Kokko: yksityiskohta teoksesta Vihreä Anomia, 2026.

Kuvastin heijasti takana näkyvän viherseinän, Vihreän Anomian, ja samalla huomasin, että olkani yli kulkeva laukun hihna muodosti samanlaisia muotoja rintakehäni ylitse kuin punaiset käärmeet teoksessa. Liikuin peilipinnan ääressä edestakaisin ja katsoin, kuinka kasvoni ja vartaloni rikkoutuivat ja muuntuivat solumaisen muotoisiin osioihin. Ehkä emme olekaan lopulta niin erilaisia ja ylivertaisia luontoon nähden kuin kuvittelemme? Luonto tulisi toimeen ilman meitä, mutta me emme tulisi toimeen ilman luontoa.  

Kun taide saa itkemään

Miltä kaikki sitten näyttelyssä tuntui? Astuessani tilaan ja seisoessani viherseinän edessä 10 minuuttia, päätin lainata käytävältä tuolin teoksen äärelle. Istuin ja katselin. Lopetin tietoisesti analysoimasta teosta ja etsimästä merkityksiä. Olin suojellut analysoimisella itseäni; kun keskityin taidehistorialliseen kuva-analyysiin, pidin samalla tunteet kurissa.

Olin aiemmin osallistunut myös näyttelyn avajaisiin, joissa huomasin tunteiden vahvan ristiriidan. Näyttelyn avajaiset ovat taiteilijan ja yleisön kohtaamispaikka, jossa juhlistetaan uutta näyttelykokonaisuutta. Avajaisissa on usein iloa ja puheensorinaa, niin nytkin, mutta huomasin olevani tavallista vetäytyneempi. Minun oli vaikea käsitellä sitä avajaistunnelman oletettua iloa, kun näyttelyn teema käsitteli "kuolemaa, katoavaisuutta, kriisiä, loppua ja päätöstä". Kuinka voin hymyillä, kun samaan aikaan tekisi mieli itkeä?

Timo Kokko Vihreän Anomian äärellä.

Yritin pinnistellä itseäni siihen, etten ajattelisi teoksia avajaisissa liikaa. Tiesin, että tarvitsen näyttelylle omaa aikaa rauhassa ilman muita. Tervehdin Timo Kokon avajaisissa ja pyysin hänet valokuvaan ennen kuin poistuin näyttelystä. Katsoin häntä silmiin ja samalla tunsin, kuinka tunteiden patoaminen petti:

-En pysty nyt puhumaan sinulle, kun minua alkaa itkettää.
"Minä oon itkettänyt sinua aiemminkin..."
-Niin oot! ....ja se on hyvä asia.
"NIIN ON!"

Vihreä Anomia -näyttelykokonaisuus jatkaa Timo Kokon Momentary Appearance -näyttelysarjaa, jonka parissa hän on työskennellyt vuodesta 2012 alkaen. Tässä keskustelussa viitattiin vuoteen 2016, jolloin koin ensimmäisen oikean taiteesta hurmioitumisen juuri Kokon teoksen äärellä. Taide sai minut itkemään, ja toisaalta se samalla puhdisti sisältäni jotain. Vihreässä Anomiassa kävi nyt samoin, vaikka yritin tietoisesti pidätellä tunteitani, koska häpesin kyyneleitä muiden näyttelykävijöiden vuoksi.

Vietin näyttelyssä - neljän teoksen äärellä - lopulta hieman yli tunnin. Kun lopetin tunteideni patoamisen sillä, että analysoin teoksia tietoisesti, oikeat tunteet alkoivat nousta pintaan. Katselin viherseinän sammalia, jäkäliä, niiden pehmeyttä ja muotoja. Mietin miltä ne tuntuisivat käden alla ja keskityin tilassa olevaan tuoksuun. Kun tämä metsästä näyttelyyn irrotettu metsänpohja on lopulta ainut jäljellä oleva muisto ja todiste jostain elävästä, miltä se tuntuisi? Aloin käsitellä sisälläni olevia surun, kuoleman ja menetyksen tunteita - tunteita, jotka eivät enää suoraan liittyneet Vihreään Anomiaan, vaan sellaisiin asioihin, jotka olen padonnut sisälleni.

Tällaista taide saa aikaan, kun malttaa pysähtyä. Sama teos ei välttämättä vaikuta kaikille samalla tavalla, jonka vuoksi on tärkeää etsiä, että löytäisi ne itseä eniten koskettavat teokset. Olivat ne sitten kuvataiteen, musiikin, elokuvien, kirjallisuuden, teatterin tai esimerkiksi tanssin parista.

Timo Kokon Vihreä Anomia on esillä KUMMAn GalleriAssa 8.3.2026 saakka.

Huomionarvoista näyttelyssä on myös se, että se on toteutettu yhteistyössä InnoGreenin kanssa.

"InnoGreen on viherpalveluita tarjoava suomalainen yritys, jonka toiminnan kulmakivinä ovat luontoarvot ja vastuullisuus. Yritys valmistaa kestäviä vihertuotteita, kuten viherseiniä ja viherkalusteita, edistäen urbaanien ympäristöjen vehreyttä ja viihtyisyyttä."

Timo Kokon ja InnoGreenin yhteistyö edistää myös ajatusta, josta kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni. Mitä jos kulttuurikenttä alkaisi ajatella uudella tavalla ja tehdä yhteistyötä innovatiivisemmin? Nähdä sponsoritoiminnan mahdollisuudet osana taidetta.

Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

Kasvikeräilijä

Minun ei koskaan tarvinnut kouluaikana kerätä kasveja tai koota kasviota. Aikuisiällä olen kuitenkin useamman vuoden haaveillut, että tahtoisin kuivata kasveja, sillä kasviot ovat minusta todella kauniita. Ja samalla ehkä oppisi enemmän kasveista.

Haaveilu ja tuumailu muuttui todeksi, kun löysin Pikku Pietarin torikujalta Miisku Designin valmistaman kasviprässin. En tiennyt, että tällaisia apuvälineitä kasvien kuivaamiseen on! Olen joskus kokeillut kuivata yksittäisiä kasveja kirjan sivujen  ja kirjojen välissä, mutta sitten niitä kirjapinoja oli kaikkialla. Lisäksi en pidä ajatuksesta, että kirjojen sivut menevät pilalle.

Samaiselta torikujalta, kirpparivintiltä, löytyi tämä upea käsin kuvitettu ja kirjoitettu teos, joka lietsoi kasvihulluutta entisestään! Kirja on englantilaisen Edith Holdenin (1871-1920) päiväkirja vuodelta 1906, mutta se löydettiin vasta 1976 ullakolta silloinkin, jossa se oli lojunut vuosikymmeniä. Alkuperäinen nimi on The Country Diary of an Edwardian Lady. Se julkaistiin löytymistään seuraavana vuonna 1977. Kirjan runot on suomentanut Aila Meriluoto, muut tekstit Ursula Viita-Leskelä. Kirjan tekstit alkuteoksessa käytetylllä vuosisadan vaihteen tyylillä on tekstannut Raili Takolander. Hävettää tunnustaa, että maksoin tästä kaunottaresta vain 3 euroa.

Kirjassa on kuvitusten lisäksi Edithin päiväkirjamerkintöjä luonnosta kaikilta kuukausilta. Tämän lisäksi hän on koonnut erilaisia runoja ja sananparsia kasvien joukkoon ja kuukausia täydentämään. 

Edith Holden koki valitettavan kuoleman. Hän hukkui Thames-jokeen vain 49-vuotiaana 16. maaliskuuta 1920 ollessaan poimimassa kastanjapuun kukkia. Hänen oletetaan kurotelleen kastanjapuun oksia sateenvarjonsa avulla ja pudonneen jokeen.

Kasviteema jatkui, kun löysin Suomalaisesta Kirjakaupasta WSOY:n Hemulin kasvion. Tove Janssonin kuvitusten ja sitaattien lisäksi tässä on Anni Pöyhtärin piirtämät kasvikuvat, tekstit on laatinut Päivi Kaataja. Graafisesta suunnittelusta on vastannut Riikka Turkulainen.

Tämä on tieteellisempi kuin Edith Holdenin teos, mutta helppolukuinen ja kaunista katsella. Hemulin kasvio sopii minusta lasten lisäksi hyvin tällaiselle aikuisellekin aloittelevalle kasviharrastajalle, sillä kirjassa on mukana kasvifaktojen lisäksi reseptejä, kuten esimeriksi voikukkasiirappi. Tämän selailu kasvattaa halua tutkia ja tietää kasveista lisää.

Kasvio on jaettu eri osioihin: kuusimetsässä, mäntymetsässä, lehtimetsässä, niityllä ja pientareella, pihassa ja puistossa, kosteikossa. Kun olin selannut kirjaa muutaman hetken, huomasin, että kirjassa on tyhjiä sivuja, joihin saa kiinnittää omia kasveja! Minun ei tarvitse aloittaa tyhjästä kasvion keräämistä, sillä voin kerätä ensimmäisiä kasveja tähän kirjaan ja katsoa, kuinka pitkälle kasvi-innostus kantaa. Niinpä teippasin ensimmäisenä kuivatun maitohorsman (chamaenerion angustifolium) paikoilleen.

Hemulin (Hennulin) kasviosta taisi tulla kesäloman tehtävävihko.