Rudolf Koivu: Satumainen kuvittaja

Juhla niityllä, Ester Ahokaisen runon kuvitus, akvarelli, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rakastan vanhoja satuja ja niiden kuvitusten tunnelmaa. Kirjahyllyssäni on muun muassa Elsa Beskowia, Martta Wendeliniä, John Baueria, Anni Swania, Astrid Lindgreniä, F.H. Burnettia sekä Charles Kingsleyä. Tämän vuoksi olin todella innoissani, että pääsin mukaan Valamon luostarin näyttelyprojektiin, jossa valmisteltiin maaliskuussa 2026 avautunutta näyttelyä Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja.

Näyttelyn ovat kuratoineet Liisa Heikkilä-Palo ja Päivi Ahdeoja-Määttä. Kokonaisuus on tuotettu yhteistyössä Amerin Kulttuurisäätiön ja Tuusulan museon kanssa. Esillä on runsaasti Rudolf Koivun alkuperäisiä kuvitusoriginaaleja. Kuvitusten yhteyteen on tuotu myös otteita eri saduista, kuten Kesäkeiju ja kuningas Kuuranen sekä Kultalintu. Näyttely on tarkoitettu koko perheelle ja uskon värikylläisten ja kauniisti piirrettyjen teosten viehättävän kaikkia katsojia iästä riippumatta. Kulttuurikeskuksen kirjastossa oleva vitriininäyttely esittelee puolestaan Koivun monipuolista julkaisutuotantoa: satujen, oppikirjojen, sarjakuvien ja lehtien kuvitukset, postikortit ja -merkit sekä kalenterit.

Rudolf Koivu (1890-1946) ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä vaikuttavan uran, joka on jättänyt jälkensä suomalaiseen satujen mielenmaisemaan. Hän oli yksi ensimmäisistä ammattikuvittajista Suomessa, joka keskittyi nimenomaan satuihin. Etenkin yhteistyö satukirjailija Raul Roineen (1907-1960) kanssa nosti kaksikon kotimaisen satukentän kärkinimiksi. Erilaisia julkaisuja markkinoitiin ennakkoon Rudolf Koivun nimellä jo hänen eläessään.

Valkoiset häät I, akvarelli, tuntematon kuvitus. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Tarina joulutähdestä, kuvitus Rudolf Koivun satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1934. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Koivun aloittaessa muun muassa satujen, legendojen ja oppikirjojen kuvittamisen 1910-luvulla, hän oli taidekentällä harvinainen poikkeus. Suomessa ei vielä ymmärretty satukuvitusten arvoa, vaikka satukirjallisuus eli samaan aikaan Euroopassa voimakasta nousukautta. Suomeen kuvitukset lainattiin usein ulkomailta.

Laiskan pojan seikkailut, kuvitus Rudolf Koivun satuun, akvarelli 1916. Joulupukki-lehti 1917. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Paimensauva, Ester Ahokaisen runon kuvitus, akvarelli, Joulupukki-lehti 1944. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Koivun kuvitukset olivat aluksi tussipiirustuksia, mikä oli painoteknisesti helppoa ja kustannustehokasta. Hän sai kehittää omaa osaamistaan yhdessä painotekniikan kehittymisen kanssa, jolloin kuviin mahdollistui runsaammat värikuvitukset. 1920-luvulla Koivun kuvitukset olivat vielä väreiltään läpikuultavia, kun seuraavina vuosikymmeninä pinnat muuttuivat peittäviksi lisääntyvän guassin käytön myötä. 1930-luvulla syntyi se kuvitusmaailma, josta Koivun kuvitukset parhaiten tunnetaan.

Tarina Rantalan Ansun joulupukista, tuntematon kuvitus, vesiväri 1930-luku. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Näyttelyssä on esimerkkejä Koivun kuvituksista eri vuosikymmeniltä. Hän teki originaalit yleensä huomattavasti painokuvia suuremmiksi. Satujen ilmestyessä ensiksi lehdessä ja myöhemmin painetussa satukirjakokonaisuudessa, Koivu teki molempiin erilliset kuvitukset. Hän onnistui tiivistämään satujen tunnelman parhaimmillaan yhteen kuvaan. Koivu kykeni näkemään asioita lapsen silmin, mutta siten, että aikuinen saattaa löytää kuvista myös syvällisempiä kerronnan tasoja.

Taikapeili, kuvitus Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään, tussi 1916. Yksityiskokoelma.

Taikapeili, kuvitus Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään, tussi 1916. Yksityiskokoelma.

Näyttelyssä on esillä yksityiskokoelmasta lainaan saatuja Koivun kuvituksia Larin-Kyöstin neljänäytöksiseen satunäytelmään Taikapeili (1916). Kuvituksissa näkyy voimakkaasti esimerkiksi englantilaisen kuvittajan Aubrey Beardsleyn (1872-1898) vaikutukset. Koivu oli kiinnostunut saduista, taidehistoriasta ja aikansa tapahtumista. Hänen taidekoulutuksensa, laaja lukeneisuutensa, vahvat piirtäjänlahjat ja maalauksellinen tyyli antoivat Koivun kuvituksille sen omaleimaisen tyylin, josta hänet parhaiten tunnetaan. Erikoisuutena näyttelyssä on esillä myös kenties ensimmäistä kertaa värikuvana julkaistu toisinto Rudolf Koivun Suomen merimieskirkkoon Lontooseen maalaamasta taulusta Itämään tietäjien kumarrus (1914).

Vihreä lohikäärme, kuvitukset Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Vihreä lohikäärme, kuvitukset Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1937. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Elämään mieltynyt Dirai Radsha, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1938. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rudolf Koivun tiedetään olleen sydämellinen, mutta vaatimattomuuden viittaan vetäytynyt taiteilija, joka auttoi aina ystäviään, mutta oli myös itse usein taloudellisissa vaikeuksissa. Raul Roineen lisäksi sydänystäviin kuului pohjoiskarjalalainen opiskelutoveri Einö Härkönen, jolle hän uskoutui kirjeissään muun muassa ilonaiheistaan, ikävästään ja arjen kuulumisistaan. Koivun merkityksellisin taloudellinen tuki syntyi ystävyydestä liikemies ja mesenaatti August Thitzin kanssa, joka auttoi häntä paitsi ateljeehuoneen myös kuvituspalkkioiden saamiseksi.

Puro ja pilvi, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1942. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Puro ja pilvi, kuvitus Raul Roineen satuun, vesiväri, Joulupukki-lehti 1942. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Minulla oli ilo perehtyä Rudolf Koivun henkilökohtaiseen elämään toimittaessani näyttelyn yhteydessä julkaistua kirjasta Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja (Valamo Kustannus, 2026). Näyttelyjulkaisua voi ostaa näyttelyn yhteydestä sekä Valamon Tuohus-myymälästä, mutta myös verkosta. 80-sivuinen julkaisu esittelee Koivun elämää lapsuudesta kuolemaan saakka sekä kuvitusuran ja taiteilijuuden eri vaiheita. Minulle uutta tietoa oli esimerkiksi Päivi Ahdeoja-Määtän tekemät tutkimukset englantilaisen taiteen vaikutuksista Rudolf Koivun itämaisiin aiheisiin. Tästä on kirjasessa jännittäviä esimerkkejä, kuinka Edmund Dulacin (1882-1953) ja René Bullin (1872-1942) kuvitusten yhtäläisyyksiä näkyy Koivun kuvamaailmassa.

Kirjasessa kulkevat mukana valokuvien lisäksi myös Koivun kirjeidenvaihdon myötä saatu taiteilijan henkilökohtainen ääni. Rudolf Koivu pohti lähettämässään kirjeessä elokuussa 1912 kuvataiteilijan ja kuvittajan työn arvostusta:

"Hiukan olen harrastanut myöskin rahatöitä, niin paljon kun on ollut saatavissa. Viime talvena kokonaan, kuten tiedät, tein vallan rahaa. Kopioin ja piirustelin kuvia kaikenmaailman joululehtiin, ensi jouluksi ne ilmestyvät. Sinun mielestäsi se piirustaminen kai on ala-arvoista ja halventavaa työtä, mutta minä ajattelen toisin siinä asiassa. Onhan se omaperäistä työtä, rahaa siitä myöskin saa, ja ainahan ne kuvat ovat mainetta lisäämässä, kun muistaa nimensä präntätä kuvan kulmaan."

Rudolf Koivu: Rakkauden puu, kuvitus Joulupukki-lehteen 1934. Kuva: Amerin Kulttuurisäätiö.

Näyttelyjulkaisusta löytyy kokonaisuudessaan myös Salli Sarjaksen Joulupukki-lehteen (1934) kirjoittama satu Rakkaudenpuu, jonka upea teossuurennos on esillä näyttelyssä. Tarinassa epäitsekäs toiminta ja toisten ihmisten huomioiminen muuttavat karun maiseman ihanaksi puutarhaksi.

Poika onkii, kuvitus K. Merikosken Kaupunkikansakoulun laskentokirjaan, akvarelli, 1930-luku. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Mansikankukka, kuvitus Helli Tynelän satuun, akvarelli, Joulupukki-lehti 1944. Amerin Kulttuurisäätiö/Tuusulan museo.

Rudolf Koivu - Satumainen kuvittaja on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa 15.1.2027 saakka. Koivun kuvitusoriginaalit vaihdetaan uusiin syksyllä 2026, joten vuoden aikana kannattaa vierailla näyttelyssä vaikka kahdesti.

Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

Supersankarit

En ole koskaan ollut kummoinen sarjakuvien lukija, mutta sarjakuvien hahmot - supersankarit - ovat kiehtoneet etenkin elokuvissa. Hahmoissa jatkuu samanlainen taianomaisuus ja mystiikka mitä saduissa voi tapahtua, mutta aikuisille(kin) sopivassa muodossa. Jos pitäisi nimetä itselleni yksi tärkein supersankari, se olisi Batman. Muistan, että Tim Burtonin ohjaamat Batman (1989) ja Batman Returns (1992) olivat lapsen maailmassa jännittäviä ja loivat sellaisia tunnemuistoja, jotka kantoivat mielenkiinnon kyseiseen sankariin aikuisuuteen saakka. 90-luvulla näytettiin televisiosta uusintana 60-luvun Batman tv-sarjaa, joka oli huumoripainotteinen, mutta kiehtova sekin. Nämä sarjan tapahtumat siirtyivät myös joihinkin leikkeihin.

Batman, Premium format-hahmo, 2015, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma.

Adam West (Batman), Burt Ward (Robin) 1966-1968.

1960-luvun Batman-huuma.

Batmanin ja Robinin mainoskiertua Kainuun osuusliikkeessä 1967. Kuva: Työväenmuseo Werstas.

Ensimmäinen supersankari

Aito sarjakuvien supersankarimaailma on itselleni melko vieras. Tiedän kyllä sarjakuvakustantamoista Marvelin ja DC Comicsin, koska näiden sarjakuvista on tehty tunnetuimpia elokuviakin. Mirage Studiosin tiedän kilpikonnistaan (Turtles).

Vapriikin Supersankarit - antiikista nykypäivään -näyttely on kattava tietopaketti sarjakuvasankareista, niiden tekijöistä ja sankareiden taustoista. Tietoa tarjoillaan sekä tällaiselle aloittelijalle että sarjakuvamaailmoihin enemmän perehtyneille.

Diego Valor - Almanaque 2055, 1989. Ediciones CID, Espanja. Yksityiskokoelma.

Capitão 7, 1959. Editora Continental, Brasilia. Yksityiskokoelma.

Pidin siitä, että näyttelyssä esiteltiin myös ympäri maailmaa tulevia supersankarihahmoja, jotka usein perustuvat yhteiseen alkulähteeseen. Teräsmiehen kerrotaan olevan ensimmäinen supersankari:

Teräsmies, 2012, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma.

"Jerry Siegelin käsikirjoittamaa ja Joe Shusterin piirtämää Teräsmiestä pidetään historian ensimmäisenä supersankarina. Teräsmies teki ensiesiintymisensä Action Comics-lehdessä 18.4.1938.

Juuri ennen fiktiivisen Krypton-planeetan tuhoa, kaksi sen asukasta, Jor-El ja Lara, lähettivät vastasyntyneen poikansa Kal-Elin turvaan Maahan. Yhdysvaltain Kansasissa maanviljelivät Jonathan ja Martha Kent löysivät lapsen ja antoivat tälle nimeksi Clark. Keltaisen aurinkomme valo herätti Clarkin voimat, kuten lentokyvyn, voittamattomuuden ja supervoimakkuuden. Nuori Clark Kent käytti voimiaan hyviin tarkoituksiin, ja hänestä tuli ihmiskunnan suojelija ja nykymaailman mahtavin sankari: Teräsmies."

Herakles, 2024, hartsi. Yksityiskokoelma. Perustuu ateenalaisen Glykonin veistokseen Ercole Farnese 100-200 jaa. Alkuperäisteos: Napolin arkeologinen museo. 

Tarinat eivät synny itsestään, vaan useilla sarjakuvien supersankareilla on juurensa antiikin jumaltaruissa ja heidän supervoimissaan. 

"Ulkoavaruudesta saapuneen Teräsmiehen hahmo sai ensisijaisen innoituksensa Herakleen perinnöstä.

Herakles, Zeus-jumalan ja kuolevaisen Alkmenen poika, on tarujen puolijumala, jolla on poikkeukselliset voimat ja jalo sielu. Zeuksen vaimo Hera raivostui puolisonsa uskottomuudesta niin, että toimitti kaksi suurta käärmettä vasta muutaman kuukauden ikäisen Herakleen kehtoon. Herakles tappoi pedot jumalaisten voimiensa avulla."

Suomen supersankarit

Oma tietämykseni sarjakuvien supersankareista perustuu vahvasti amerikkalaiseen perintöön. Vapriikin näyttely valotti kuitenkin tietoa myös suomalaisesta sarjakuvataiteesta:

"Myös Suomessa on omia supersankareita. Monet urheilutähdet, sotasankarit ja jopa poliitikot ovat nousseet legendoiksi, mutta varsinaisia supervoimia tosielämän sankareilla ei ole. Kalevala ja erilaiset kansantarinat ovat myös tarjonneet aineksia uusille tulkinnoille. Supersankareita on nähty tietenkin sarjakuvissa, mutta myös kaikissa muissa medioissa elokuvista peleihin. Suomalaisille supersankaritulkinnoille on tyypillistä, että niitä ei ole tehty täysin vakavissaan. Huumori, parodia ja satiiri ovat usein mukana kuvassa tavalla tai toisella. "

Black Peider: Ura, 2012. Petteri Tikkanen, Like Kustannus Oy, Suomi. Yksityiskokoelma.

Kersantti Napalm, 2016. Katja Louhio, Markus Tuppurainen, Vesa Vitikainen. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, Suomi. Yksityiskokoelma.

Sami Makkonen

Olin yllättynyt, kuinka menestyneitä sarjakuvantekijöitä Suomesta löytyy. Sami Makkosen piirrosjälki oli upeaa katsottavaa. Esillä oli Makkosen piirtämiä alkuperäissivuja Kalevalasta.

"Turso nousee Ilmarisen eteen". Sami Makkonen, alkuperäissivu, Kalevala - Juhlalaitos, s.124, 2018, tussi paperille.

"Sami Makkonen (s. 1975) on suomalainen, kansainvälistä uraa tekevä sarjakuvataiteilija. Hänellä on maalaustaiteen tutkinto Tarton yliopistosta. Makkonen tekee teoksensa käyttäen sekä perinteisiä tusseja että digitaalista taidetta, yhdistellen välineitä visionsa mukaan.  Viime vuosina hän on käsikirjoittanut teoksensa itse. 

Sami Makkosen läpimurto alalla olivat Deadworld- ja Hatter M. -sarjakuvaromaanisarjat. Käsikirjoittajina toimivat yhdysvaltalaiset Frank Beddor ja Gary Reed. Teokset saivat kaksi USA Best Book Awardia, kaksi Independent Publisher Book Awardia (Hatter M.) ja kaksi Ghastly Awardia (Deadworld)."

Kari Leppänen

Tämä oli näyttelyn suurin yllätys. En ole tiennyt, että suomalainen tekijä on piirtänyt Mustanaamiota!

"Kauhujen metsä". Kari Leppänen, kaksi alkuperäissivua, Mustanaamio 1987, nro 23. Tussiterä, sivellin, nestemäinen tussi, rasterikalvo. Jyrki Vainion kokoelma.

"Kari Leppänen (s. 1945) tunnetaan ainoana suomalaisena Mustanaamio-sarjakuvan piirtäjänä ja erinomaisena naturalistisen seikkailusarjakuvan tekijänä. Lapsesta saakka sarjakuvien tekemistä harrastanut Leppänen piirsi lyhyitä tieteissarjakuvia Veikko "Joonas" Savolaisen päätoimittamaan Sarjis-lehteen vuosina 1972-74. Lehden loputtua hän jatkoi Savolaisen avustajana ja päätyi mm. piirtämään hevossarjakuvia ruotsalaiseen Min Häst-lehteen. Niitä ilmestyi myös suomalaisessa Hevoshullussa.

Muutaman vuoden kuluttua Leppänen pääsi tekemään Mustanaamio-sarjakuvia Ruotsin Fantomen-lehteen. Ensimmäinen Leppäsen piirtämä seikkailu ilmeistyi vuonna 1979 ja hän on sen jälkeen piirtänyt yli sata Mustanaamiotarinaa. Leppänen sanoo pitävänsä erityisesti historiallisten seikkailujen piirtämisestä."

Mustanaamio, 1982, nro 24. Kustannus Oy Semic, Suomi. Ykstyiskokoelma. Mustanaamio - Scorpia-liigan paluu, 1986, nro 5. Kustannus Oy Semic, Suomi. Yksityiskokoelma.

Mustanaamio saapui Suomeen ensimmäisen kerran sanomalehtistrippinä vuonna 1938. Enpä tiennyt tätäkään, että julkaisijana oli Karjalainen-lehdessä. Näyttelyssä oli esillä vuoden 1945 lehti, jonka alareunassa näkyy Fantom.

Fantom Kuolematon mies. Karjalainen, 22.3.1945, nro 67. Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy, Suomi. Yksityiskokoelma.

"Mustanaamiolla ei ole supervoimia, mutta hän pukeutui naamioon ja vartalonmyötäiseen asuun, josta tuli supersankareiden tavaramerkkejä. Sarjakuva ilmestyi suomalaisissa lehdissä muillakin nimillä: Naamio, Phantom, Urja ja Fantomen Dragos." 

Antiikin sankarit

Taidehistorioitsijana minua viehättää supersankareissa visuaalisuuden lisäksi kulttuurihistoria. Se, kuinka hahmot kantavat mukanaan antiikin mytologian perintöä. Näyttelyssä oli esillä antiikin veistoksia, jotka oli yhdistetty supersankareihin ja kerrottu heidän yhteydestään toisiinsa.

Merkurius, 2024, hartsi. Perustuu Johann Gregor van der Schardtin teokseen Merkurius (1570-80). Alkuperäisteos: Paul Getty Museum, Los Angeles. Yksityiskokoelma.

"Zeuksen suosikkipoikiin kuulunut Hermes on sanansaattaja, joka kuljettaa viestejä jumalten ja kuolevaisten välillä. Kepeästi ja huomaamattomasti kulkeva hahmo liikkuu niin nopeasti, ettei häntä voi nähdä paljain silmin. Hänellä on lähes kaikissa kuvauksissa päässään petasos-lakki [matalakupuinen kattu], jalassaan siivekkäät sandaalit ja kädessään caduceus-sauva [sanansaattajan sauva], jonka kaksi toisiinsa kietoutunutta käärmettä symboloivat viisautta sekä hyvän ja pahan tasapainoa. Roomalaiset kutsuivat Hermestä Merkuriukseksi."

Olympoksen sankareista Hermes antoi innoituksen 1940-luvulla ilmestyneelle Salamalle, joka kehittyi tunnetumpaan puna-asuiseen muotoonsa 1950-luvun lopussa."

Amatson, 2024, hartsi. Perustuu teokseen Haavoittunut amatsoni eli Mattein amatsoni (400-luku eaa.). Alkuperäisteos: Vatikaanin museot, Rooma. Yksityiskokoelma.

"Amatsonit olivat myyttinen naissoturikansa, joka eli muinaisessa Themiskyran kaupungissa Mustanmeren etelärannikolla nykyisen Turkin alueella. Kreikkalaisen mytologian mukaan amatsont elivät miehistä erillään, ja heillä oli kaksi kuningatarta: yksi, joka hallitsi valtakuntaa rauhanomaisesti ja toinen, joka huolehti yhteenotoista naapurikansojen kanssa. Sotiminen oli heille ominaista ja he taistelivat pelotta ratsain aseenaan jousia, keihäitä ja miekkoja, joita he kantoivat yllään. Amatsonit edustavat naisten universumia, joka uhkaa mullistaa vakiintuneen kulttuurisen ja sosiaalisen järjestyksen.

Sarjakuvien Diana on amatsoni, jonka äiti on Hippolyta, Themiskyran saaristovaltion kuningatar. Ajassa matkustava Diana saapuu nykyaikaan puhumaan rauhan, suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta. Nämä ovat pyhiä periaatteita, joiden puolesta hän taistelee tähtikuvioidussa asussaan Ihmenaisena - Wonder Womanina."

Wonder Woman, Premium format-hahmo, 2014, Sideshow Collectibles, Yhdysvallat. Fabrizio D'Amelian kokoelma. 

"Kuningatar Hippolytan tytär, Diana [Wonder Woman], sai Zeuksen voiman, Athenen viisauden, Hermeksen nopeuden, Herakleen fyysisen suorituskyvyn ja Afroditen kauneuden. Hän jättää paratiisimaisen kotimaansa levittääkseen sisaruuden sanomaa meidän maailmaamme. Hahmosta on sittemmin tullut naisellisen voiman symboli."

Tv-sarja: Superfriends. Uusintapainos vuoden 1973 alkuperäiskappaleesta. Trends International, Yhdysvallat. Yksityiskokoelma. Tv-sarja: Lynda Carter as Wonder Woman, 1977. Thought Factory, Yhdysvallat. Yksityiskokoelma.

Nuket ja toimintahahmot

Näyttelyn häkellyttävin ilmestys on suuri huone täynnä figuureja. Hahmot oli lajiteltu teemoittain ja se osoitti, kuinka vähän todella tiedän sarjakuvahahmojen määrästä ja variaatioista.

"Tuskin mikään oli 1970-luvun lapsesta jännittävämpää kuin lentää Teräsmiehen lailla tai kiipeillä pilvenpiirtäjissä Hämähäkkimiehen kanssa. Pieni amerikkalainen leluvalmistaja Mego Corporation tunnisti markkinaraon ja hankki itselleen Marvelin ja DC:n supersankareiden kaupalliset oikeudet. Aluksi Mego valmisti muovisia, kankaisiin vaatteisiin puettuja nukkeja, joiden kädet ja jalat liikkuivat. Mallisto World's Greatest Super Heroes! valloitti maailman - muovinukkeja myytiin vuodesta 1972 vuoteen 1983 saakka miljoonittain.

Megon valtakausi hiipui 1980-luvulla. Supersankarit palasivat markkinoille toimintahahmoina, action figuureina. Aluksi niiden vartaloista voitiin liikuttaa vain muutamia osia, mutta hahmon rakenne muuttui muotoilun ja valmistusteknologian kehittymisen myötä. Toimintahamoilla oli erilaisia valepukuja, niillä oli salaisia identiteettejä, ystäviä, vihollisia ja seurustelusuhteita. Monet lapset löysivät supersankarisarjakuvien maailman nimenomaan näiden lelujen kautta."

Sankarit opettavat

Turtlesit, 2017-2018. National Entertainment Collectibles Association, NECA. Markus Jokisen kokoelma. 

Turtles mutanttikilpikonnat kuuluivat omaan lapsuuteeni ja tunnusmusiikin muistan ikuisesti. Jokainen neljästä Turtlesista on nimetty yhden renessanssitaiteilijan mukaan. Muistan lukion historiankurssilta hauskan tilanteen, kun käsittelimme renessanssia ja opettaja kysyi, että ketkä ovat merkittävimmät taiteilijat. Kurssilla ollut nuorimies nosti välittömästi kätensä ja ilmoitti: "Leonardo, Donatello, Rafael ja Michelangelo". -Ja sinä tiedät tämän mistä?, opettaja kysyi. "Olen kattonut Turtlesia." Luokassa naurettiin, mutta samalla se osoitti, kuinka lastenohjelmat voivat parhaimmillaan opettaa paljon hyödyllistä nippelitietoa.

Teini-ikäiset mutanttinijakilpikonna-hahmot ja talo. Markus Jokisen kokoelma.

Hieman samalla tavalla osasin katsoa sarjakuvalehtien kansitaidetta näyttelyssä uudenlaisella tavalla. Etsin katseella näyttäviä kansikuvia ja samalla löysin viitteitä taidehistoriaan. Kapteeni Marvelin kuolema -kansikuvassa oli toisinnettu Michelangelon Pietà-veistosta ja Daredevilin taustalla oli hyödynnettty goottilaisia lasimaalauksia.

The Death of Captain Marvel, 1990. Play Press, Italia. Fabrizio Modinan kokoelma.

Daredevil: Born Again, 1996. Marvel Italia, Italia. Fabrizio Mobinan kokoelma.

Sarjakuva taidemuotona

Supersankarit - antiikista nykypäivään oli tällaiselle kevyen tason sarjakuvatietäjälle paikoin välillä raskaskin kokonaisuus, sillä (uutta) tietoa oli paljon ja esineitä ja lehtiä oli esillä sitäkin enemmän. Tämän vuoksi oma kiertelyni keskittyi lähinnä vahvistamaan ja lisäämään jo olemassa olevaa tietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että katselin kokonaisuudesta sellaisia elementtejä mitkä tuntuivat tavalla tai toiselta tutuilta. Pidemmälle ehtineet sarjakuvaharrastajat pystyvät varmasti hyödyntämään näyttelyä minua syvällisemmin.

Batman: The Killing Joke, 1988. DC Comics, Yhdysvallat. Fabrizio Modinan kokoelma. 

Näyttely oli hienosti rakennettu. Oli myös mukava huomata, että näyttelyssä tuotiin esille sarjakuvaa elinvoimaisena taidemuotona:

"Sanomalehtien kevyenä viihteenä alkanut taidemuoto eriytyi 1930-luvulta alkaen erillisiksi lehdiksi, jotka suunnattiin pääasiassa lapsille. Ajan myötä sarjakuvat kehittyivät taidemuodoksi, joka osoitti valtavaa potentiaalia kerronnan välineenä. 

Vaikka sarjakuvia pidettiin aluksi vähempiarvoisina julkaisuina, on joistakin niistä tullut häkellyttävän arvokkaita keräilykappaleita. Sarjakuvateos syntyy käsikirjoittajan, piirtäjän, tussaajan ja värittäjän yhteistyönä. Sen lisäksi tarvitaan vielä kustannustoimittaja ja graafinen suunnittelija, joka lisää kuviin dialogin ja säätää julkaisun sivujen ulkoasun. Monimutkainen tuotantoprosessi muistuttaa enemmän elokuvan kuin kirjan tekemistä, mutta sarjakuvaa ei silti aina tunnusteta omaksi taidemuodokseen."

Wolverine vastaan Kyklooppi - Marvel Masterpiece. Simone Bianchi, 2019, akryyli paperille. Marco Lucchetti Art Gallery, Lugano.  

"Yksi viime vuosikymmenen arvostetuimmista kansainvälisistä artisteista on italalainen kuvittaja Simone Bianchi (s. 1972). Hän on työskennellyt DC Comicsille vuodesta 2005. Bianchilla on omintakeinen graafinen tyyli, jossa Italian renessanssin kehdossa syntynyt taiteilija yhdistelee amerikkalaista kuvakulttuuria ja klassista sarjakuvapiirtämistä art nouveaun hengessä."

Menisin toistekin

Näyttely on varmasti karkkia kaikille alan harrastajille, sillä se sai tällaisen amatöörinkin huolestumaan, että taidan tämän jälkeen katsella kirppareiden sarjakuvalehtiä ihan toisenlaisella katseella... Yritän vastustaa keräilyvimmaa. Sen verran taivuin Vapriikin museokaupassa, että ostin mukaani Wonder Woman T-paidan, vaikka käytän T-paitoja todella vähän. Ihmenaisen periaatteet kuitenkin vetosivat sen verran, että haluan toteuttaa niitä myös kotioloissa.

Superman vs. Wonder Woman. Editrice Cenisio, Italia. Fabrizio Modinan kokoelma.

Kokonaisuus oli niin runsas, että menisin mielelläni myös toiste. Tällä ensimmäiselläkin kierroksella opin paljon uutta. Näyttely innoitti sen verran, että taidan pitkästä aikaa etsiytyä supersankarielokuvien pariin.

Supersankarit - Antiikista nykypäivään on esillä Museokeskus Vapriikissa 

Tampereella 18.1.2026 saakka.

Tekstilainat: Vapriikin Supersankarit - Antiikista nykypäivään -näyttelytekstit.