Olavi Martikainen

Olavi Martikainen: Maisema (1974), Vaara ja auringon nousu (1976), Auringonnousu (1955). Lieksan kaupungin kokoelma.

Pielisen museossa Lieksassa on esillä taidemaalari Olavi Martikaisesta (1920-1979) kertova näyttely Viimeinen boheemi. Taiteilija oli minulle nimenä tuttu, sillä hänen taidettaan tulee vastaan aika ajoin muun muassa vanhojen tavaroiden ja antiikkiliikkeiden valikoimissa, mutta taiteilijan elämästä en tiennyt etukäteen mitään.

Olavi Martikainen: Talvimaisema, 1969. Lieksan kaupungin kokoelma.

Vaatimattomista oloista kohti pääkaupungin taidepiirejä

Olavi Martikainen syntyi Kiihtelysvaarassa köyhissä oloissa maatyömies Erkki Martikaiselle ja Stiina Turuselle. Perhe muutti Lieksan maalaiskuntaan 1925, mutta äiti Stiina menehtyi tuberkuloosiin jo seuraavana vuonna. Yksinhuoltajaksi jäänyt Erkki-isä sulki Olavi-pojan komeroon ja pönkkäsi sen oven työpäiviensä ajaksi. Päivät pimeässä komerossa vietettyään seurana oli vain mielikuvitus.

Lieksassa Olavi kävi kansakoulun. Ruumiillinen kuritus kotona ja koulussa oli ankaraa. Koulun jälkeen hän työskenteli paimenena ja renkinä maalaistaloissa.

Martikainen pääsi aloittamaan kuvataiteen opinnot Oriveden opistossa 1939, mutta opinnot keskeytyivät sodan vuoksi. Jatkosodan vuosina hän palveli Rukajärven suunnalla viestipataljoonan radistina kaukopartio- ja tiedustelutehtävissä. Martikainen ylennettiin korpraaliksi 19.7.1941.

Asemasodan aikana, kun rintamalinjat pysyivät pitkään paikallaan, Martikainen tutustui taiteilijoihin ja kokeili tehdä ensimmäiset maalauksensa. Itäkarjalaiset suolammet ja vaarat piirtyivät tuolloin vahvasti hänen mieleensä.

Sotien päätyttyä Martikainen työskenteli aluksi Lieksassa hevosmiehenä (1945-1947), jonka jälkeen hän muutti Helsinkiin. Hän työskenteli Tapanilassa puutarhaharjoittelijana (1947-1948), kunnes pääsi opiskelemaan Suomen taideakatemiaan (1949-1952). Martikainen opiskeli samaan aikaan myös Vapaan taidekoulun iltakursseilla. Lisäksi hän osallistui Helsingin työväen taidekerhoon vuosina 1951-1953. Kiinnostus taiteeseen ja maalaamiseen oli voimakasta.

Ystävä ja taidekeräilijä Pentti Koivisto kuvasi Olavi Martikaisen maalaamassa luonnonhelmassa 1970-luvun lopulla. Kuva: Ahti Isomäen kokoelma/Pielisen museo.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Olavi Martikaisen mustekynäpiirustuksia vuodelta 1950.

Brondan vintillä ekspressionismia nostattamassa

Valmistuttuaan taiteilijaksi Olavi Martikainen liittyi kuuluisaan Brondan vintin taiteilijaryhmään, johon hän kuului vuosina 1952-1960. Martikainen asui Brondan vintillä vuoteen 1960 saakka. Brondan vintin taiteilijaryhmä oli entisen Brondinin kahvilan pesulan paikalle muodostunut taiteilijayhteisö 1950-luvulla. Vintin johtohahmona toimi kuvataiteilija ja elokuvantekijä Eino Ruutsalo. 

Brondan vintin taiteilijaryhmään kuuluivat Olavi Martikaisen ja Eino Ruutsalon lisäksi muun muassa Ahti Lavonen, Väinö Rouvinen, Lasse Marttinen, Juhani Harri, Olavi Haarala ja Hanno Karttunen. Taiteilijat halusivat irtaantua kotimaisista taiteen painotuksista, koska kokivat ne ahtaiksi omalle ilmaisulleen. Ryhmä halusi viedä kotimaisen ekspressionismin uudelle tasolle ja vaikutuksia haettiin kansainvälisistä näkökulmista.

Olavi Martikainen: Ojankaivuu, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Olavi Martikainen: Nuotiolla, 1978. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Pilkkimies, 1967. Lieksan kaupungin kokoelma.

Eurooppalainen ekspressionismi oli vahvimmillaan vuosien 1905-1920 välillä. Maalaustaiteen lisäksi siihen kuuluivat myös näyttämötaide, arkkitehtuuri, musiikki ja kirjallisuus. Ekspressionismi oli taiteen tekemisen tapa, joka korosti taiteilijan sisäisen tunteen ilmaisua usein voimakkaiden värien ja aiheiden kautta. Suuntaus syntyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa.

Ekspressionismin kehitykseen vaikuttaneita taiteilijoita olivat muun muassa Vincent van Gogh, Paul Gauguin ja Edvard Munch. Taidesuunnasta puhuttaessa siihen yhdistetään voimakkaasti erityisesti saksalaiset taideryhmät Die Brücke ja Der Blaue Reiter. (Akseli Gallen-Kallela valittiin Die Brücken jäseneksi 1907.) Muita kansainvälisiä ekspressionisteja olivat esimerkiksi Egon Schiele, Paul Klee ja Oscar Kokoschka.

Olavi Martikainen: Jäämeren äärellä (1972), Nuotiolla (1976). Lieksan kaupungin kokoelma.

Rakkaus luontoon

Martikaisen tapa maalata oli niin sanottu alla prima-tekniikka, jossa maalaus tehdään yhdellä kertaa valmiiksi ennen kuin maali ehtii kuivua. Tekniikka sopi ekspressiiviseen ilmaisuun, jossa käytettiin voimakkaita ja näkyviä siveltimenvetoja. Hän maalasi yleensä kangas sylissään tai maahan levitettynä eikä käyttänyt maalaustelinettä. 

Martikaisen tiedetään käyttäneen maalauskankaina esimerkiksi lakanoita, säkkejä, telttakankaita ja pöytäliinoja. Öljyvärien lisäksi hän käytti teoksissaan hiiltä, lyijykynää ja väriliituja. Hänelle kelpasivat myös esimerkiksi lateksi- ja alkydimaalien pohjat. Yhdessä maalaustilanteessa saattoi valmistua useita teoksia kerralla. Martikaisen maalausten värit muuttuivat 1970-luvulle tultaessa tummista sävyistä kirkkaammiksi.

Taiteellisessa tuotannossa korostuu rakkaus luontoon. Martikainen kuvasi erityisesti vaaramaisemia ja ihmisiä luonnon äärellä.

Olavi Martikainen: Lieksan joelta, ajoittamaton. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kaksi kuutamossa (1974), Lieksan kaupungin kokoelma. Tuomo-viljelijä (1972), yksityiskokoelma. Kutojanainen (1968), Lieksan kaupungin kokoelma. 

Viimeinen boheemi ja elämän nurja puoli

Olavi Martikainen sai jo aloittelevana taiteilijana lisänimen "Viimeinen boheemi", sillä hänen elintapansa herättivät kummastusta myös taiteilijapiireissä. Hänen kerrotaan muun muassa keränneen ruoantähteitä taskuihinsa, saunoneen vaatteet päällä ja marinoineen saamiaan vaatteita kuraojassa.

Vapaus oli Martikaiselle keskeinen elämän arvo. Hän pysyi koko taiteilijaelämänsä ajan asunnottomana kiertolaisena. Maalaamisen ohessa hän elätti itsensä sekatyömiehenä: koirienhoitajana Lohjan Lemijärvellä, maa- ja ruoppaustöissä Asikkalassa.

Kymmenen viimeistä elinvuottaan Martikainen eli Espoossa Mankkaansuon kaatopaikan katveessa osana alkoholistiyhteisöä. Kurjista oloista huolimatta hän jatkoi maalaamista edelleen. Martikainen poltti kasvonsa, kaulansa ja ylärintansa kamiinassa 1979. Kolmen viikon sairaalajakso paransi palovammat, mutta jo seuraavana päivänä sairaalasta poispääsyn jälkeen hänet löydettiin tielle tuupertuneena. Olavi Martikainen kuoli 21.4.1979.

Olavi Martikainen: Omakuva, 1971. Yksityiskokoelma.

Olavi Martikainen: Kutojanainen, 1968. Lieksan kaupungin kokoelma.

Tärkeä näyttely

Vaikka Olavi Martikaisen nimi oli minulle entuudestaan tuttu, näyttely opetti minulle hänen elämästään ja taiteestaan. Varsinaiseen näyttelyyn olisin kaivannut huomattavasti enemmän henkilökohtaista aineistoa, kuten valokuvia ja työskentelyvälineitä. (Toki ymmärrän, että käytännön syistä - elinympäristö ja -tavat - eivät kenties jättäneet kovin paljon jälkeensä henkilökohtaista aineistoa.) Nyt esillä oleva kokonaisuus koostuu pääasiassa Lieksan kaupungin taidekokoelman teoksista, vaikka Martikaisen teoksia olisi valtavasti myös muissa kokoelmissa. Muutamia yksityiskokoelman teoksia on myös mukana. Kokonaisuus jäi kuitenkin elämäntyötä esitteleväksi kokonaisuudeksi melko suppeaksi.

Sen sijaan arvokasta työtä on tehty etenkin verkkonäyttelyn muodossa. Sinne on koottu valtavasti lisätetoa Olavi Martikaisen elämästä, taiteesta ja niiden vaiheista. Joukossa on myös paljon  niitä kaipaamiani valokuvia. Tämäkin blogiteksti pohjautuu pääasiassa verkkonäyttelyn tietoihin.  

Museonäyttely on aina onnstunut, jos se saa kiinnostumaan aiheestaan. Näin minulle kävi Pielisen museon Olavi Martikaisesta kertovassa näyttelyssä. Pelkkä nimi sai ympärilleen persoonan, yhden ihmiselämän ja sen jälkeen jättäneen taiteen.

Taiteen, jonka ymmärsin olevan aliarvostettu. Tätä samaa näkökulmaa puolsivat Bukowskin asiantuntijat vuoden 2020 Helsingin Sanomien artikkelissa: "Bukowskilla toivotaan, että Martikaisen teokset näkisivät uuden tulemisen, sillä hänen tyylinsä oli ainutlaatuinen." (13.3.2020)

Pielisen museon näyttely on tärkeä osa tuomaan Olavi Martikaisen taiteen osaksi taidehistorian näkyvämpää ketjua.

Olavi Martikainen - Viimeinen boheemi on esillä Pielisen museossa 30.9.2026 saakka.

Lähteet: Wikipedia, Helsingin Sanomat, Pielisen museon näyttelysivu ja Olavi Martikaisen verkkonäyttely.

____________________

Kuvalähde.

Mankkaansuon alkoholistiyhteisöstä on kirjoittanut muun muassa Tuomo Väliaho HS Espoossa (13.1.2020). Väliaho haastatteli diakoni Elli Korpelaa (75), joka oli auttanut 15 vuoden ajan alkoholisteja, vaikka tiesi, ettei saa ketään raittiiksi. Jutussa vilahtaa myös taiteilija Olavi Martikainen, joka lahjoitti yhden teoksensa Elli Korpelalle 1970-luvulla. (Sisältövaroitus: Teksti on paikoin melko rujoa luettavaa, vaikka Korpela kertookin, että "Koskaan ei tarvinnut pelätä".)

Kuutti Lavonen: Preludi

Kuutti Lavonen: Solare, 2025, serigrafia, 122x80cm; Candela, 2026, pehmeäpohja, kuivaneula, akvatinta, 40x30cm; Aida, 2026, serigrafia, 160x120cm.

Yksi ehdottomista kotimaisen kuvataiteen supertähdistä on mielestäni taidemaalari ja taidegraafikko Kuutti Lavonen (s.1960), vaikka hän ei moista titteliä todennäköisesti harteilleen haluaisi. Silti väitän, että en ole mielipiteeni kanssa yksin. Lavonen ei käyttäydy kuin supertähti, päinvastoin, hän on nöyrä ja haluaisi antaa taiteen puhua puolestaan ja pitäytyä sen tekemisessä, mutta katsojien rakkaus hänen taidettaan kohtaan pakottaa taiteilijan tulemaan välillä esiin. Supertähteys näyttäytyy minulle nimenomaan yleisön hullaantumisena hänen taiteeseensa.

Kuutti Lavonen: Paimen, 2026, lyijykynä, vesiväri paperille, 12.5 x11cm.

Kuutti Lavonen on saanut muun muassa Pro Finlandia -mitalin vuonna 2016 ja Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnon vuonna 2021. Pro Finlandia -mitali on vuodesta 1945 alkaen myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki, joka myönnetään kirjailijoille ja taiteilijoille. Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinto myönnetään puolestaan vuosittain kolmelle henkilölle toiminnasta tieteen, taiteen ja kulttuurin hyväksi.

Kuvallisia runoja

Opiskellessani taidehistoriaa, Lavonen oli yksi ensimmäisistä taiteilijoista, jonka persoonallisen kädenjäljen opin tunnistamaan näyttelyistä ja taidekirjoista nopeasti ilman, että tarvitsi lukea teostietoja. Oli myös suorastaan lottovoitto, että pääsin opiskeluvuosina kesätöinä auttamaan Kuutti Lavosen Amanda ja Lavinia -näyttelyn valmistelussa Jyväskylän taidemuseossa (2014). Pidän edelleen tuota näyttelyä yhtenä tärkeimmistä oppimisprojekteista museoammatilliselle uralleni enkä vähiten siksi, että ymmärsin museomestarin merkityksen näyttelytyöryhmässä ja erilaisten visioiden toteuttamisessa.

Kuutti Lavonen: Rosea, 2025, kivilitografia, 100x70cm.

Galleria Duetossa Helsingissä ehdin onnekseni käydä katsomassa Lavosen näyttelyn Preludi. Esillä oli uusia teoksia kahden viimeisen vuoden ajalta. Joka kerta huomaan pysähtyväni miettimään, että mikä näissä teoksissa kiehtoo? Ihmiskasvoja - usein naiskasvoja - vuodesta toiseen ja grafiikan vedosmäärät myydään käsistä.

Kuutti Lavonen: Eleia, 2024, serigrafia, 121x80cm.

Minua taidehistorioitsijana niissä kiehtoo tyylillinen viittaus muun muassa barokin ja renessanssin taiteeseen. Lavonen on opiskellut Italiassa ja viehättynyt ymmärrettävästi itsekin kyseisten aikakausien taiteesta. Teosnimissä on myös usein havaittavissa viitteitä antiikin taruihin ja Raamattuun. Jyväskylän taidemuseon taiteilijahaastattelussa (2014) muistan Lavosen sanoneen, että "Eivät luovat intuitiot mistään ulkoavaruudesta tule. Täytyy olla kulttuurin kuluttaja." En voisi olla enempää samaa mieltä. Lavosen teokset ovat minulle kuin eräänlaisia runoja. Ne antavat mielikuvia ja viitteitä, mutta katsoja saa muodostaa kokonaistarinan ja tunnelman itse.

Inhimillinen on kaunista ja lohduttavaa

Galleria Dueton näyttelyssä isot teokset varastavat ymmärrettävästi huomion. Tuo piirrosjälki on aina yhtä kiehtovaa katseltavaa kun näkee, kuinka taiteilija on mudostanut viivojen avulla kasvojen muodot, katseen, hiukset, huulet. Lavosen teoksissa kuvattu kohde harvoin katsoo suoraan kohti katsojaa. Tämä antaa katsojalle ikään kuin mahdollisuuden tirkistellä kohdettaan salaa, tutkia kasvojen kaikkia yksityiskohtia ja niiden kauneutta. Sillä kauniita Lavosen naiset ovat - sellaisenaan. Taiteilija on kertonut teosten olevan osittain "läheisten ihmisten henkisiä muotokuvia", mutta niihin sekoittuu myös paljon muuta.

Kuutti Lavonen: San, 2025, kuivaneula, pehmeäpohja, roulette, akvatinta, 40x30cm.

Johtuuko katsojien rakkaus teoksia kohtaan juuri tästä? Että ne ovat inhimillisen näköisiä? Inhimillisiä kasvoja luonnollisine piirteineen. Lavosen naiset ammentavat barokin ja renessanssin naisihanteesta, mikä näkyy hiusten kampauksissa ja viitteellisissä asuissa. Heitä ei ole meikattu, he eivät provosoi, huuda tai tuo itseään esille. Lavonen ei myöskään kuvaa naista "miehisen katseen alle", mikä oli taidehistoriallisesti tyypillistä kyseisille aikakausille. Lavosen naiskuvissa on jotain lempeää ja lohdullista. Hän kuvaa kasvoja, jotka voisivat kuulua miltei kenelle tahansa. Galleria Dueton verkkosivuille on kirjattu Lavosen lause:

"Kaikkien taiteenlajien perustehtävä on lohduttaa. Taide auttaa muistamaan ja arvottamaan asiat. Tekijälle itselleen taide voi olla sovittavaa, sovinnontekoa itsen ja maailman välillä.” -Kuutti Lavonen-

Viivan merkitys

Kuutti Lavonen on piirtänyt kenties tuhansia kasvoja. Hänen kädenjälkensä on tunnistettava, mutta silti hän onnistuu tekemään vuosikymmen toisensa perään taidetta, joka pysyy ajassa - tai ehkä kyse onkin ajattomuudesta. Mikä ihmisiä vetää näiden kasvojen äärelle?

Kuutti Lavonen: Vivi, 2025, kivilitografia, 62x47cm. 

Lavosen viiva on määrätietoinen, vaikka se paikoin hapuilee, ohenee ja kapenee paperilla. Sellainenhan ihmiselämäkin parhaimmillaan on: eteenpäin on mentävä, vaikka elämä antaa ylä- ja alamäkiä. Minulle viiva on taiteessa yksi tärkeimmistä asioista siitäkin huolimatta, että luonnosviivat jäisivät lopulta maalikerrosten alle piiloon. Ikonitaiteessa on tämä sama ajatus: kokonaisuus perustuu viivaan ja se on lopputuloksen kivijalka, jota ei voi ohittaa. Vaikka ikonitaiteessa viiva on vapaata taidetta kurinalaisempi ajattelen, että viiva on aina taiteilijan henkilökohtaisin merkintä. Ihan samalla tavalla ajattelen, kun näen ihmisten kirjoittavan käsin oman nimensä: käsiala kertoo sinusta sanattomasti enemmän kuin osaat kenties arvata.

Kuutti Lavonen: Punainen lilja, 2026, punaliitu, mustaliitu, pastelli okoumé-vanerille, 165x126cm.

Toki kiinnostus kasvokuviin on ihmisille luontaista jo psykologisesti: lapsikin hakee katsellaan ensimmäiseksi toisen katsetta. Meillä on halu nähdä toisemme ja tulla nähdyiksi. Lavosen taiteessa katseet on usein luotu sivulle tai silmät ovat suljetut. Tällöin voi ajatella teosten kertovan jotain ihmisen sisimmästä.

Charles Le Brun: Malleja tunnetilojen piirtämiseen, 1600-luku. Kuva: Wikimedia Commons.

Akateeminen barokki ja ranskalainen taiteilija Charles Le Brun (1619-1690) loivat katseille ja ilmeille normiston, joiden mukaan kyseisen aikakauden teoksia ja niiden tunnetiloja saattoi "lukea". Lavosen taiteen tulkintaan ei ole apuna samanlaista normistoa, jolloin jokainen voi lukea ja tulkita teoksia kuten haluaa. Mutta mikäli joskus innostutte selailemaan barokista kertovia taidekirjoja, tehkääpä niin, että keskitätte katseenne vain henkilöhahmojen kasvoihin ja häivytätte ympäriltä kaiken muun toiminnan (jota barokin ajan taiteessa on paljon). Saatte todennäköisesti vangittua hieman samanlaisia tunnelmia, joita Lavonen teoksiinsa piirtää.

Onko siellä ruudun takana muita, jotka viehättyvät Lavosen runollisen kauniista kuvista?

Kuutti Lavonen: Preludi

Galleria Duetto 2.4.-26.4.2026.

"Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan"

                                  *Tekstin julkaisuun on saatu lupa

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljy kankaalle.

Minulla on ollut valtava onni, että olen saanut elämäni koulu- ja opintopoluille upeita opettajia. Kirjoitin kiitoksia peruskoulun ja lukion opettajille jo vuonna 2014 otsikolla "Kiitokset sinne minne ne kuuluvat".

Olen aina tiennyt, että haluan olla tekemisissä taiteen kanssa tavalla tai toisella. Matka taidehistorian pariin oli kuitenkin pitkähkö ja vaikea. Tästä matkasta olen puolestani kirjoittanut aiemmin otsikolla "Jos olisin menestynyt paremmin". Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan taidehistoriaa, se tuntui unelmien toteutumiselta. Näin jälkikäteen tuntuu hienolta palata noihin vanhoihin blogiteksteihin. Muistan edelleen tuon tunnelman kuin eilisen, kun postilaatikosta putosi paksu kirjekuori sen aiempien vuosien ohuen kirjekuoren sijaan. Miten onnellinen se tyttö silloin olikaan! Muistan, kuinka jännittävää tuon blogitekstin julkaiseminen (2010) oli. Minusta tulisi taidehistorian opiskelija! Minä olin päässyt yliopistoon!

Taidehistorian opinnot alkoivat Wivi Lönnin suunnittelemassa Juomatehdas-nimisessä rakennuksessa syksyllä 2010.

THE Heikki Hanka

Olin kuullut ensimmäisen kerran taidehistorian professori Heikki Hangan nimen ollessani työssäoppimassa ja kesätöissä museossa vuosina 2007-2008. Silloiset työntekijät puhuivat Heikistä verrattain paljon kirkkotaiteen asiantuntijana. Hänen nimensä tuli esiin myös erilaisissa kristillistä taidetta käsittelevissä julkaisuissa.

Heikki Hanka on kirjoittanut mm. tästä Ilomantsin evankelisluterilaisesta kirkosta seurakuntahistoriikin "Sadan enkelin kirkko".

Jännitin ensimmäistä taidehistorian luentoa, jossa Heikki oli luennoimassa. Muistan ajatelleeni, että "Tämä on nyt se kuuluisa Heikki, josta kaikki tuntuvat puhuvan". Kului aikaa ensimmäiset opiskeluvuodet, enkä muista, että olisimme varsinaisesti olleet tekemisissä toistemme kanssa kuin vasta vuonna 2013 Keski-Suomen museossa järjestetyn inventointi- ja dokumentointikurssin myötä. Heikki oli yksi kurssin ohjaajista ja osallistui myös dokumentointipäivään, jossa purettiin museossa esillä ollut Valamon luostarin ikoninäyttely ja mitattiin, valokuvattiin ja pakattiin näyttelyn ikonit. Kristillinen taide on näin ollen kulkenut mukanani opinnoissa - ja myöhemmin työelämässä - alusta alkaen.

Inventointi- ja dokumentointikurssi Keski-Suomen museossa 2013.

"En koskaan unohda johtajaa,
joka antoi minulle mahdollisuuden,
kun minulla ei vielä ollut muuta tarjottavaa
kuin positiivinen asenne ja halu oppia."
-Sananlasku-

Ajattelen, että Heikki "huomasi" minut todennäköisesti tuolloin vuonna 2013. Olin ahkera ja innokas opiskelemaan, mutta en pitänyt itsestäni meteliä. Samana vuonna kävimme Heikin kanssa keskustelun, joka oli jälkeenpäin ajateltuna ensimmäinen mentorointikeskustelu. Jäimme eräänä päivänä Heikin kanssa juttelemaan ja hän kyseli minulta lisätietoja taustaopinnoistani ja töistä. Samassa keskustelussa kävi myös ilmi, että eräs toinen yliopiston työntekijä oli "ilmiantanut" Heikille tämän blogini ja keskustelimme siitä ja sen merkityksestä. Muistan olleeni hämmästynyt, että "Tämä on nyt THE Heikki Hanka, joka tietää tietämättäni minusta jotakin, mitä en tiennyt hänen tietävän." Keskustelu tuntui merkitykselliseltä, sillä olin ponnistellut kolme vuotta sen eteen, että ylipäänsä pääsin opiskelemaan taidehistoriaa. Ja nyt sain tukea sellaiselta henkilöltä, joka tuntui opiskelijan näkökulmasta maineensa ja tietotaitonsa vuoksi yliluonnolliselta henkilöltä.

"Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa."
-Heikki Hanka-

Toinen varsinainen mentorointikeskustelu käytiin siinä vaiheessa, kun minä sain jonkinlaisen "työelämään valmistautumispaniikin". Ajattelin, etten koskaan tulisi saamaan töitä pelkkää taidehistoriaa ja museologiaa opiskelemalla. Tämän vuoksi yritin haalia itselleni "lisätukea" opinnoista ja hain arkistonhallinnan maisteriohjelmaan. Heikki oli nähnyt hakemukseni ja halusi keskustella kanssani. Hän kysyi perusteluja haulleni: "Miten sinun tulevaisuudennäkymät toteutuvat ohjelman kautta?"

Se oli ensimmäinen kerta, kun pysähdyin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Kerroin halustani työllistyä museokentälle. Samalla jouduin hieman nolostellen myöntämään, että en minä oikeasti haluaisi kyseiseen maisteriohjelmaan (mutta koin sen järkevänä). Pelkäsin työllistymiseni puolesta, mutta Heikki sanoi tuolloin, että näkee minussa potentiaalia, eikä epäile hetkeäkään, ettenkö saisi museokentältä töitä. Hän yritti huojentaa pelkoani sanomalla, että "Yliopisto ei ole mikään sekatavarakauppa, josta kerätään kaikkea mahdollista. Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä ja töiden lomassa."

Kirkkodokumentointia Heikin jalanjäljissä.

"Opettaja voi avata oven, mutta sisään on astuttava itse."
-Sananlasku-

Heikin tuki ja kannustus tuntui hyvältä myös siksi, että muistan verranneeni itseäni muihin opiskelijoihin. Oma kiinnostus nimenomaan kristilliseen taiteeseen tuntui vähän vanhanaikaiselta, kun monet muut tuntuivat tutkimusaiheineen olevan enemmän ajan hermolla. Mietin, että oliko ollut tyhmää lukita tutkimusalue jo valmiiksi ennen kuin olin edes päässyt opiskelemaan.

Heikki tuntui kuitenkin näkevän minussa ja tulevaisuudessani jotain, mitä en itse vielä nähnyt. Lopulta minulle kävikin onnellisesti, että pääsin suoraan valmistuttuani töihin ja hyödyntämään kaikkea kartuttamaani osaamista ja intoa käytännön työelämässä.

Suomen sairaalatekniikan päivillä puhumassa sairaalataiteen merkityksestä käytännön esimerkein rakennusprojektien yhteydessä.

"Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee."
-Heikki Hanka-

Vuonna 2020 pääsin nykyiseen työhöni taideasiantuntijaksi Pohjois-Savon hyvinvointialueelle. Kiinteistöhallinnon insinöörimäinen työympäristö oli humanistille aluksi järkytys ja vähän pelottavakin. Muistan ensimmäisenä työpäivänäni viikkopalaverissa miettineeni, että en edes ymmärrä mitä he puhuvat - en ymmärrä näitä lyhenteitä! Olen kuitenkin oppinut tässä moniammatillisessa työyhteisössä enemmän kuin olisin puhtaassa museoympäristössä koskaan voinut oppia. Heikki oli oikeassa: "Osa tarvittavasta ammattitaidosta hankitaan työelämässä." Näin minä kartutin osaamistani muun muassa suorittamalla töiden ohessa Taideyliopiston järjestämän Julkisen taiteen asiantuntijakoulutuksen.

Lavastettu työmaavaatetus; rakennustyömaalle ei tietenkään mennä korkokengissä vaan turvakengissä.

Minulla on koko ajan ollut sama uteliaisuus ja intohimo kulttuuriasioita kohtaan kuin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Olen tietoisesti halunnut tehdä kulttuurista näkyvää muun muassa blogin ja Instagramin kautta. Olen myös kiitollinen, että kaikki työnantajat ovat vuosien varrella suhtautuneet tähän näkyvyyden levittämiseen positiivisella tavalla. Olen saanut elää "Hurmioituneena" sosiaalisessa mediassa ilahduttavan näkyvästi.

Tämä asenne myös tiivistää sen, minkä Heikki joskus tässä työelämän varrella tokaisi, että "Työpaikka on sellainen millaisen siitä tekee". Koen, että jokainen voi vaikuttaa siihen, millaisen työilmapiirin ympärillemme luomme ja sillä on iso merkitys arjessa jaksamiseen. Se, autetaanko toisiamme ja yritetäänkö haasteidenkin keskellä nähdä jotain hyvää ja keskittyä positiiviseen sen sijaan, että valittaisimme siitä, mikä kaikki on huonosti.

Heikki on nähnyt minun urapolullani myös ne kaikkein vaikeimmat hetket. Ne ovat kasvattaneet resilienssiä, ja jokainen vastoinkäyminen on lopulta osoittanut, että ilolla pääsee pidemmälle kuin asioista valittamalla. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse pystyä yksin. Heikki on aina kuunnellut, kun olen apua tarvinnut, mutta arvostan häntä erityisesti siksi, että hän ei sano mitä minä haluan kuulla, vaan hän sanoo sen, mitä minun täytyy kuulla. Hän ei myöskään koskaan ole päättänyt mitään puolestani, vaan ohjaillut kysymyksiä ja keskustelua siten, että olen joutunut tekemään itse omat ratkaisuni.

Suora ja rehellinen puhe ja palaute on aina ollut minulle tärkeää, koska se vie parhaiten elämässä eteenpäin. Kirjoitin opiskeluaikana erään Heikin kanssa käymäni mentorointikeskustelun jälkeen päiväkirjaani, että "Tällaista ohjausta ja kyseenalaistamista juuri tarvitsin!"

"Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta

enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä."

-Heikki Hanka-

Soitan Heikille nykyisin yleensä silloin, kun tarvitsen henkistä tukea esimerkiksi ammatilliseen ohjaukseen, luottamustehtäviin, sivutöihin tai kristilliseen taiteeseen liittyviin yhteydenottoihin liittyen. En ole missään vaiheessa kysynyt Heikiltä, että voiko - tai ylipäänsä haluaako - hän olla minun mentorini, sen jälkeen kun valmistuin. Minä vain olen ottanut hänet siihen rooliin, eikä hän ole onneksi ravistellut minua pois. Olisihan hän voinut tehdä niinkin; sanoa, että "nyt on pärjättävä omillaan", kun hän "valmisteli minut maailmalle".

Heikki on kiltisti vastannut puheluihini ympäri maailmaa - missä milloinkin sattuu tutkimusreissuillaan kulkemaan. Tämä osoittaa myös sen hienon ominaisuuden, että Heikki on aina auliisti jakanut toisille tietotaitoaan, eikä niin sanotusti "istunut" sen tiedon päällä ja ominut sitä itselleen, päinvastoin. Hänellä on ollut halu ja tarve tehdä kulttuurista näkyvää ja merkityksellistä, kuten minullakin.

Taisin edellisen kerran soittaa Heikille viime syksynä. Tuolloin Heikki kertoi jäävänsä eläkkeelle ja olin tietenkin itselleni ominaiseen tapaan huolissani ensimmäiseksi itsestäni: Saanko minä silti vielä soittaa sinulle, jos minulle tulee jokin paniikkitilanne ja tarvitsen sinun apua?

Heikin huumorintajusta kertoo vastaus, kun hän sanoi, että "Saat soittaa, mutta en tiedä onko minusta enää siinä vaiheessa sinulle mitään hyötyä." -Kyllä sinusta on.

Kiitos Heikki, kun näit minut - ja monet muut - avasit ovia, jaoit ammattitaitoasi ja ohjasit elämässä eteenpäin. Minä olen saanut ylpeästi kantaa Jyväskylän yliopiston ja Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen viittaa harteillani.

Puhumassa taidehistoriasta ja sen opiskelusta, kulttuuribloggaamisesta ja taideasiantuntijan työstä  Ingmanedu oppilaitoksessa. Kuva: Svetlana Larina Photography.

______________ 

Tämä on tiivistetty kiitospuhe, jonka pidin emeritus professori Heikki Hangan "Elämäni inventoinnit" juhlaseminaarissa. Puheenvuoroni otsikko oli "Ohjaajasta mentoriksi - Heikki Hangan merkitys urapolullani".

Soitin Heikille seminaarin jälkeen kysyäkseni, että saisinko julkaista tekstin myös blogissa. Se, että olen tehnyt omasta työstäni julkista ja näkyvää ei automaattisesti tarkoita sitä, että toiset haluaisivat samanlaista julkisuutta. Tämän vuoksi olen vetänyt myös alusta asti linjan, että työkaverini pysyvät tunnistamattomina ns. ylätason puheessa "kiinteistöhallinnon työkavereina". Nyt halusin pyytää luvan - ja antaa mahdollisuuden myös kieltäytyä - koska kyseessä on koko nimen, ammatin ja organisaation näkyvyys.   

Perustelin pyyntöäni Heikille sillä, että haluaisin kiittää häntä julkisesti siitä, kuinka merkityksellisenä pidän hänen mentorointiaan ja sitä, että "Sinä löysit minut". Hän jatkoi samalla selkeäsanaisella ja suorasukaisella olemuksellaan sanoen: "Et sinä ole koskaan hukassa ollutkaan."

Lause oli lyhyt ja ytimekäs, mutta sisältää minulle paljon symbolisisältöä. Hukassa voi olla niin monella eri tavalla, mutta ajatus siitä, että olen hänelle ollut aina näkyvillä ja olemassa, tuntuu turvaverkolta, jonka läpi ei voi pudota. Se tuntuu tärkeältä etenkin näinä aikoina, kun työelämä on täynnä epävarmuutta.

Graces

 *Lippu saatu

Kuva: Matteo Maffesanti.

Valkoiselle näyttämölle astuu mies, jolla on yllään vain mustat sukat ja tiukat shortsit. Katse kiertää vartalossa ja pysähdyn tuijottamaan hänen pohkeitaan. Lavalle astuu toinen mies samanlaisessa asussa, ja vielä kolmaskin. Tunnen hieman punastuvani; onko tällainen tuijottaminen edes sopivaa?

Ja juuri tuosta tunteesta tässä on kysymys. Lavalle astuu lopuksi myös esityksen koreografi ja idean äiti: Silvia Gribaudi (s.1974). Teos on syntynyt yhteistyössä ohjaaja ja visuaalisen teatterin tekijä Matteo Maffesantin kanssa. Gribaudi on sonnustautunut mustien sukkien lisäksi uimapukumaiseen asuun. Ryhmä aloittaa dynaamisen, ikään kuin paikallaan tehtävän juoksuliikkeen, joka jatkuu ja jatkuu. Gribaudi osoittaa ensimmäisenä hengästymisen merkkejä ja pysähtyy. Kohta yksi miehistä pysähtyy, kun toinen ja kolmas mies tuntuvat jaksavan miltei hengästymättä liikkeen parissa. Tällä viitataan kestävyyteen ja voimaan, ripauksella huumoria, mikä kasvaa esityksen edetessä. Tunnen punastuvani uudelleen, kun huomaan kuinka vartaloille alkaa kehittyä hien tuomaa kosteutta. Älä tuijota, älä tuijota.

Antonio Canova: Kolme sulotarta, 1813-1816, marmori. Victoria and Albert Museum & Scottish National Gallery. Kuva: Wikipedia. 

Miesvartaloiden tuijottaminen on kuitenkin tuotu esityksessä tarkoituksella keskiöön. Graces pohjautuu italialaisen kuvanveistäjä Antonio Canovan (1757-1822) Kolme sulotarta (The Three Graces, 1813-1816) veistokseen, johon on kuvattu kolme alastonta naista. Nainen on vuosisatoja ollut taidehistoriassa miehisen ja häpeilemättömän katseen kohde, jonka Gribaudi kääntää esityksessään päälaelleen.

Kuva: Matteo Maffesanti.

"Graces on veistoksellinen pop-teos, joka tutkii kauneusihanteita, kehon vapautta ja ihmisyyttä – virtuoottisesti, leikillisesti ja koskettavasti. (---) Silvia Gribaudi tuo esiin epätäydellisyyden kauneuden, ja hänen taiteensa liikkuu suoraan, empaattisesti ja koomisesti ihmisenä olemisen ytimeen.

Graces-teoksessa Zeuksen kolme tytärtä – Euphrosyne, Aglaea ja Thalia – heräävät henkiin nykypäivän kehoissa, sukupuolen ja kauneusnormien rajoja rikkoen. Näyttämölle rakentuu tila, jossa mies ja nainen kohtaavat ilman rooleja, luonnon rytmissä."

Tanssissa on muiden elementtien joukossa myös balettimaisia ja taistelukohtauksia imitoivia osuuksia, jossa etsitään tulkintoja feminiinisen ja maskuliisen liikkeen välillä. Leikittelevyys ja huumori kukkii kirjaimellisesti, kun tanssijoiden vartaloihin oli kiinnitetty kukkia. Flirttaileva osuus huipentuu miestanssijoiden riisuessa kaiken. Tämä oli kuitenkin tehty hyvän maun rajoissa, jolloin katsojille näytetään vartalon kiertymistä ja lihaksistoa ennemmin kuin sitä kriittistä aluetta. (Ja tämän vuoksi esitystä lienee markkinoitu myös pikkujoulukaudelle....) Kiertyneet vartalon asennot veivät muistikuvat elävänmallin piirustuskursseille.

Kuva: Giovanni Chiarot.

Toisen osion alkaessa Gribaudi tuo tanssijoille kultaiset "uimahousut", jonka jälkeen lattialle ripotellaan vettä ja tanssijat liukuvat lattian pinnalla. Esitykseen sisältyy myös yleisöä osallistava osuus, jossa kysytään "What is grace?" Mio Dio davvero....Certamente.... Tietenkin he puhuvat englantia italialaisella aksentilla, ja huomaan hymyn nousevan kasvoilleni. Gribaudi esittelee "sulottaria" yleisölle ja kysyy, mihin katseemme kiinnittyy: kasvoihin, käsivarsiin, hauiksiin, keskivartaloon, hartialinjaan, vai alemmas....? Kuopiolainen yleisö ei valitettavasti lähde niin lennokkaasti mukaan mitä esiintyjät odottivat. Varovaisen rohkeaa osallistumista kuitenkin.

Silvia Gribaudi asettaa ylpeästi 50-vuotiaan naisen vartalonsa tiukkojen miesvartaloiden joukkoon. Hän nostaa pehmeän vatsansa, heiluvat reitensä ja käsivartensa keskiöön lempeästi (yrittää etsiä itseltään myös heiluvaa kaksoisleukaa; "kyllä se sieltä vielä tulee"), jolloin yleisö ei naura hänelle vaan hänen kanssaan. Sellaisia me kaikki olemme: epävarmoja omien vartaloidemme kanssa siitä, mikä on kaunista ja suloista, kun jokaisen tulisi saada olla juuri sellainen ja sellaisessa vartalossa kuin itse haluaa.

Kuva: Riccardo Panozzo.

Yleisö osallistuu lopulta kommentoimalla kaikkea sitä, mikä on pelkän kauniin ulkokuoren alla tärkeää. Mikä tuo elämään vaurautta ulkonäön sijaan? Rakkaus, ystävyys, ystävällisyys, rauha, raha, koti, turva.

Graces oli kaiken ylistyksensä arvoinen. Esitys on palkittu kansainvälisesti ja esitetty ympäri maailmaa yli 200 kertaa. Se nauratti, punastutti, rohkaisi, oli lempeä ja kaunis niin koreografialtaan, valaistukseltaan kuin sanomaltaankin. Kiitokset Tanssiteatteri Minimin taiteelliselle johtajalle Taneli Törmälle, joka päätti tuoda esityksen Kuopioon nähtyään sen itse aiemmin.

Van Gogh Alive

En etukäteen ollut varma, että mitä ajattelisin Tampere-talon Van Gogh Alive -näyttelystä. Tuttaviani oli vieraillut näyttelyssä ja kokemus oli ollut positiivinen. Kävijät kommentoivat, ettei kokemusta kannattaisi verrata taidenäyttelyyn, sillä sitähän se ei todellisuudessa ole, vaan suhtautua näkemäänsä pikemminkin taidekasvatuksellisesta näkökulmasta. Näillä ajatuksilla epäilyni taittuivat ja halusin nähdä mistä on kysymys.

Vincent van Gogh: Bedroom in Arles, 1888, öljy kankaalle, 72x90cm. Van Gogh Museum, Amsterdam. Kuva: Wikipedia. 

Näyttelyä markkinoidaan näin:

"Van Gogh Alive on kaikkia aisteja kutkutteleva koko perheen taide-elämys, jonka on luonut ja tuottanut australialainen Grande Experiences. Yksi maailman suosituimmista immersiivisistä taide-elämyksistä on kiertänyt yli 100 kaupungissa, ja sen on nähnyt yli 9 miljoonaa vierailijaa. Nyt näyttely saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Kyseessä ei ole mikä tahansa taidenäyttely. Yli 3 000 kuvaa kattava elämys tarkastelee Vincent van Goghia tavalla, joka valtaa näyttelytilan seinät, pylväät ja lattian. Teosten rinnalla kuullaan taiteilijan ajankuvaan sopivaa klassista musiikkia."

Päiväkohtainen lippu näyttelyyn maksoi etukäteen ostettuna 22 euroa (kun tiedät vierailupäivän etukäteen) ja avoimen päivän lippu 24 euroa. Alle 7-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi. Täällä ei käy Museokortti eikä muut etukortit, kuten esimerkiksi Kaikukortti.

Näyttely alkaa osiolla, jossa seinille on toteutettu suurennoksina van Goghin kuuluisimpia maalauksia. Näiden yhteydessä kerrotaan lyhyehkösti taiteilijan elämästä. Tekstit ovat mielestäni sopivan mittaisia ja sellaisia, että kuka tahansa pääsee nopeasti mukaan taiteilijan traagiseen elämäntarinaan. Värit ovat kirkkaita ja iloisia, kuten maalit van Goghin maalauksissa.

Immersiivinen (kokonaisvaltaisesti mukaansatempaava ja elämyksellinen kokemus) osuus on toteutettu saliin, joka on täynnä isoja näyttöjä. Immersiivinen osuus kestää 45 minuuttia ja se on rakennettu tarinallisesti tukemaan van Goghin elämäntarinaa. Ruuduilla vaihtuu van Goghin maalaukset ja niitä on heijastettu myös lattialle. Kokemukseen on lisätty myös liikkuvaa luontokuvaa (mm. viljapellot, vesi) ja maalausten yhteydessä on lyhyitä tekstipätkiä Vincentin kirjoittamista kirjeistä. Joitain maalauksia on elävöitetty "herättämällä ne eloon". Tekstit ohjaavat tunnelmasta toiseen, kertovat taiteilijan ilon, epävarmuuden, toivon ja surun hetkistä.

Immersiivinen osuus päättyy tarinallisesti siihen, kun van Gogh ampuu itseään päähän viljapellolla. Näyttelyssä kohtaus on toteutettu lapsiystävällisesti siten, että katsojille näytetään vain kuvia viljapellosta. Kuuluu laukaus ja samalla linnut lehahtavat pellolta lentoon.

Kokonaisuudessa ei ole mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Tässä ei esimerkiksi mässäillä sillä, että taiteilija leikkasi korvansa irti. Kokemus on klassisen musiikin säestämänä kaunis.

Saavutettava taide-elämys

Olin hieman häkeltynyt tiedosta, joka paljasti syyn immersiivisten näyttelyiden synnylle:

"Grande Experiencesin perustaja ja hallituksen puheenjohtaja Bruce Peterson sai ajatuksen immersiivisestä taide-elämyksestä lapsiltaan. Italian lomallaan australialaisperhe vieraili lukuisissa taidegallerioissa ja museoissa, joissa lapset kuitenkin valittivat tylsyydestä ja pyysivät isää sen sijaan ostamaan jäätelöä. Peterson perehtyi asiaan ja totesi, että perinteinen, staattinen museokokemus ei enää puhuttele kävijöitä toivotulla tavalla.

Kaksi vuotta kestäneen kehitystyön jälkeen taidetta, teknologiaa, musiikkia ja tuoksuja yhdistävä Van Gogh Alive julkistettiin vuonna 2011. Näyttely hyödyntää Grande Experiencesin kehittämää SENSORY4™-järjestelmää, joka yhdistää monikanavaisen liikegrafiikan ja elokuvatason surround sound -äänentoistojärjestelmän. Teknologian avulla mikä tahansa näyttelytila voidaan muuntaa dynaamiseksi, informatiivisesti ja visuaalisesti säväyttäväksi elämykseksi."

Lopputulos?

Pohdin edelleen kokemaani ristiriitaisin tuntein. Tämä ei ole mielestäni taidenäyttely sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä täällä ei ole alkuperäisiä teoksia, vaan kuvia maalauksista. Huomasin ärsyyntyväni tiedosta, että länsimaisen taidehistorian mekkana pidetty Italia alkuperäisine teoksineen leimattiin lasten kokemusten myötä tylsäksi. Mitä se aivan varmasti lasten mielestä onkin, kun aikuisellekin tulee taidegalleriaähky. 

Jäin kuitenkin miettimään, että onko lapsille tarjottu taidekasvatuksellinen kokemus Italiassa jotenkin väärin, kun taidekasvatus pitää tuoda tällaiseen muotoon? Olenko sitä mieltä, että tällainen immersiivinen elämys on tarpeellinen? Kyllä. Jos tämän avulla yksikin lapsi tai aikuinen saadaan kiinnostumaan taiteesta ja taidehistoriasta, niin se on paikkansa ansainnut.

On totta, että nykyteknologiassa on hyvät puolensa, koska se mahdollistaa uudenlaisia tapoja tutustua taiteeseen. Myös kaikille heille, joilla ei ole mahdollisuutta matkustaa alkuperäisten teosten äärelle. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että parhaat kokemukset tulevat alkuperäisten teosten äärellä, oli kysymyksessä sitten taide, musiikki tai teatteri. En voinut olla huomaamatta, että näytöille suurennetut maalakset ja niiden yksityiskohdat litistivät siveltimenvedot siten, ettei niistä tule sitä henkeäsalpaavaa tunnelmaa, kuten aitoja teoksia katsellessa.

Huomasin kuitenkin vaikuttuvani musiikin ja maalausten yhdistelmästä. Pimeässä tilassa oleillaan värikylläisten kuvien keskellä samalla, kun musiikki kietoo kuuloaistin. Tämä on varmasti juuri niin elämyksellinen ja kokonaisvaltainen kokemus, mitä Bruce Petersonin lapset toivoivat.

Menisinkö itse toiste? Todennäköisesti en, jos kyseessä on taidehistoriallinen kokonaisuus, kuten tämä. Mikäli kyseessä olisi nykytaiteen myötä tuotettu immersiivinen elämys, haluaisin sen ehdottomasti kokea, sillä siitä minulla ei olisi etukäteen tietoa, odotuksia ja ennakko-oletuksia. Esimerkkinä mainittakoon Tampereen taidemuseossa vuosi sitten (2024) koettu Charles Sandisonin immersiivinen valoinstallaatio Rhizome. Kyseinen teos valtasi tilan kokonaan, otti katsojat osaksi teosta ja tuntui uudelta ja erilaiselta. Se tuntui taiteelta, koska se oli taidetta. Tunteen paloa, mikä syntyi taiteesta itsestään eikä sen toisintamisesta.

"Kuinka ihana onkaan keltainen. Se kuvastaa aurinkoa." -Vincent van Gogh-

Van Gogh Alive on koettavana Tampere-talon Sorsapuistosalissa vielä 17.8.2025 saakka.