Kirjastohuoneesta satuhuone

Ihailin useamman vuoden Sandbergin kukkatapettia, kunnes tilasin rullat kirjastohuonetta varten. Tämä on yhdistetty kirjasto-, työ- ja vierashuone. (Toimi pitkään myös romuvarastona.) Arkikielessä puhutaan myös sinisestä huoneesta, sillä seinät olivat siniset jo taloa ostettaessa.

Talon myynti-ilmoituksen kuva. Tästä näkee hyvin minkä värinen lattia oli ennen kuin se hiottiin ja valkolakattiin.

En aluksi pitänyt sinisestä seinän väristä, mutta ajan kanssa väriin tottui. (Ja se tuntui paremmalta kuin valkoinen.) Seinämaali yhdistyi vähän sattumalta tapettiin, sillä samaa sinistä löytyy myös tapetin sinisistä lehdistä. Huoneessa on yksi muuriseinäkulmaus, jota ei voi tapetoida. Tämän vuoksi 2/4 seinistä on tapetoitu ja 2/4 säilyivät maalattuina. Enkä ollut lopulta 100% varma halusinko kaikkia seiniä noin voimakkaalle kuviolle. Jos seinän väri joskus vaihtuu, se on todennäköisesti jokin maali lähempänä tapetin pohjasävyä.

Kävin viikonloppuna Valamon luostarin kulttuurikeskuksessa, jossa avautui Martta Wendelinin elämäntyöstä kertova näyttely. Näyttelytilan seinät tuntuivat yllättävän kotoisilta, sillä ne oli maalattu lähes samalla sävyllä kuin tämän kirjastohuoneen seinät. Ystäväni käytti näyttelyssä termiä Valamon sininen. Niinpä seinät saavat toistaiseksi olla "Valamon siniset".

Kaksi ystävääni saivat minut kokeilemaan perinnerakentamisessa käytettävää vehnäjauholiisteriä. Olin aluksi hyvin epäileväinen, mutta koska molemmat kehuivat sen toimivuutta, uskalsin kokeilla. Ja nyt en suostu liisteröimään enää millään muulla. Kaupan valmisliisteriin verrattuna itse keitetty vehnäjauholiisteri on tarttuvampaa. Itsekseen tapetointikin onnistuu tällä huomattavasti paremmin kuin kaupan liisterillä, kun vuota ei valu vaan pysyy tukevasti seinällä. Ja mikä parasta; liisteri on käytännössä katsoen ilmaista! Olen hyödyntänyt tätä ohjetta.

Kerroin töissä tietenkin innoissani vehnäjauholiisterin mainioista ominaisuuksista rakennusprojekteissa työskenteleville henkilöille. Tiesin, että tämä saattaa lietsoa huumoria ja niinhän siinä kävi. Eräskin työkaveri naureskeli, että "Henna se varmaan kittaa seinissä olevat kolotkin taikinalla, kun keittää vehnäjauhostakin liisteriä." Sallin heidän huumorinsa, tosin vastasin, että "Niin voin kitata, jos kerrotte millaisella taikinalla se onnistuu."

Tämä huone on toistaiseksi minun valtakuntaani, ja huoneesta on käytetty myös termiä kuriositeettikabinetti. Johtunee siitä, että tänne jemmataan kaikki sellainen, joiden sijoittamisesta muualle kotiin ei olla päästy yhteisymmärrykseen. Kuten esimerkiksi täytetty kanahaukka. Täällä oli aiemmin myös Arto Väisäsen maalaus, kunnes se siirtyi olohuoneeseen.

Kirjahyllyistä löytyy käytössäni olevaa taidehistoriallista, kirkkotaide-, symboli- ja romaanikirjallisuutta. Sittemmin kirjahylly on täyttynyt myös sairaalataidetta käsittelevillä teoksilla. Kirjat ovat minulle ns. käyttötavaraa, sillä hyödynnän niitä työjuttujen lisäksi tarvittaessa blogini lähteenä.

Huone kuvastaa minua monella tavalla. Täällä on paljon perittyjä ja kierrätettyjä asioita ja esineitä, jotka tuottavat iloa. Uutena ei ole ostettu kuin kirjavitriinit. Viimeisin kierrätyslöytö on huoneen nurkkaan sijoitettu tanskalaisen Verner Pantonin (1926-1998) 1960-luvulla suunnittelema Moon-valaisin. Pinnasta näkyy, että päivänvalo on hieman kellastuttanut valaisinta, mutta tämä ei minua haittaa, sillä myyntihinta oli uuteen verrattuna suorastaan edullinen. Valaisin on kauneimmillaan silloin, kun siinä on valo.

Minulla oli ajatus, että kirjastohuone olisi tunnelmaltaan satukirjamainen. Tähän maailmaan sopii myös huoneen toisessa nurkassa oleva nukketalo. Tapetin runsaus ja väritys tuovat mieleeni mm. Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvittamien satukirjojen tunnelman. Moon-valaisin täydentää hienosti tunnelmaa "kuunpimennyksellään".

Tapetointiprojekti venähti kaikkiaan kaksivuotiseksi, sillä toisessa seinässä oli pieniä paikkauspuuhia ja toisella seinällä sijaitsi aiemmin kirjavitriinit. Niiden tyhjentäminen ja siirtäminen viivästyi ja viivästyi, ja sitten tuli eteen muita "tärkeämpiä" kotijuttuja. Mutta nyt olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Pääsette tekin näkemään, että millaisessa ympäristössä blogiani kirjoitan.

Koti tuskin on koskaan sisustuksellisesti valmis, mutta tällä hetkellä kirjastohuone tuntuu eniten omalta ja hyvää mieltä tuottavalta tilalta. 

"Liian hieno eteiseen"

Emmi Tavela: Vain lumous puuttuu, 2021, pastelli paperille.

Ostin viime kesänä Emmi Tavelan pastellityön Vain lumous puuttuu. Tuntui vaikealta miettiä tähän oikeanlaisia kehyksiä. Olisi ollut hauska idea hyödyntää toisinnossa aluperäisen Mona Lisan tyylisiä kehyksiä, mutta mielestäni lopputulos olisi mennyt liian tunkkaiseksi. Yhtä komeat kehykset olisivat vieneet huomion herkkäsävyiseltä työltä.

Leonardo da Vinci: Mona Lisa (La Gioconda), 1507, öljymaalaus puulle. Musée du Louvre, Pariisi. Kuva täältä. 

Arvostan kehystäjien ammattitaitoa, sillä minulle ehdotettiin, että varsinaisen teoksen ja aukkopahvin väliin käytettäisiin ohutta koristelistaa. Ajatus oli kekseliäs, ja toi mielestäni juuri oikeanlaisen vivahteen alkuperäisistä krumeluurikehyksistä, mutta olematta kuitenkaan liikaa.

Kotona lähes kaikilla seinäpinnoilla on tauluja, mutta sillä on väliä, että mikä teos sopii mihinkin. Tällä tarkoitan itse sitä, että seinän ja tapetin väri vaikuttavat siihen, mihin teos väreiltään sopii. Minulla ei ole koskaan ollut ajatusta siitä, että tiettyä taulua ei voisi laittaa johonkin huoneen tai tilan tarkoituksen vuoksi. (Poikkeuksena ikonit; minulla on esimerkiksi vessassa taulu, mutta ikonia en sinne koskaan sijoittaisi.)

Emmin teos herätti kuitenkin lähipiirissä kahdelta henkilöltä yllättäen hieman vastustusta. Ei aiheensa vuoksi vaan siksi, että sijoitin sen eteiseen. "Ei sitä voi laittaa eteiseen" ja "Liian hieno eteiseen" olivat perusteluja. Eteisessä se nyt kuitenkin on. Minusta kermankellertävä seinän väri nostaa esille ja tukee teoksessa olevia värisävyjä.

Jäin miettimään etenkin tuota ajatusta liian hieno eteiseen. Miksei eteisessä voisi olla taidetta? Eikö koti saa näyttää asujiltaan jo ovelta alkaen? Onko olemassa jotain kotietikettiä, että "hienoa taidetta" pitäisi olla vain "salin puolella"? Samaisella seinällä oli aiemmin Lentävä kalakukko -elokuvajuliste, mikä sopi tuohon mielestäni myös hyvin (ja toivotti tulijat hauskasti tervetulleeksi savolaiseen kotiin), mutta Emmin työlle tämä oli mielestäni paras paikka. Leffajuliste siirtyi toisaalle.

Minusta itsestäkin on kiva tulla kotiin, kun eteisessäkin on jotain katsottavaa.

Kotona

Etelä-Suomen hotelliyö laittoi miettimään omaa kotia. Heräsin keskellä yötä siihen, että oli kuuma. Nousin ja näpyttelin huoneen lämpötilaa alhaisemmaksi. Siellä minä keskellä yötä hymyilin itsekseni ja mietin, että kuinka moni hotellivieras laskee tähän aikaan vuodesta huoneensa lämpötilaa? Se oli arkihuomio siitä, että oman kodin viileyteen on taas tottunut. Kotona ollaan villasukissa 24/7 ja se on mukavaa.

Vanhan talon ja pihan ylläpitäminen rytmittävät arkea vuoden ympäri. Lämmityskautta ennen oli tähänastisen asumishistorian isoin luumuhilloprojekti, kun hedelmiä tuli miltei 25kg. Laatu ei ollut yhtä hyvä kuin aiempina vuosina, mutta hilloamiseen kelpasivat hyvin, vaikka osa luumuista olikin tavallista muhkuraisempia. Myönnän, että kahden viikon ajan töiden jälkeen hilloaminen alkoi viime metreillä tuntua puuduttavalta, mutta sen jaksoi lopputulosta ajatellessa. Tein hilloa noin kolmen litran erissä, sillä poistan hillotessa sekä kivet että kuoret. Kun luumut ovat tarpeeksi kypsiä, hedelmäliha irtoaa hyvin kuorestaan puristamalla. Työlästä, mutta hillo maistuu paremmalta ilman kuoria.

Tyrnimarjoja tuli myös tänä vuonna aiempaa enemmän (noin 5 litraa), mikä johtui siitä, että nyt pensaan päälle ehdittiin viritellä lintuverkko. Harakat ovat ärsyttävän nopeita popsimaan marjoja, ja viime vuonna meni yli puolet sadosta linnuille. Turha oli ilman verkkoa ajatella, että "annan niiden kypsyä vielä yhden päivän." Virhe, sillä linnut eivät odottele. Tyrnit säilön mehuksi tällä ohjeella. Omenoita ei tullut tänä vuonna lähes lainkaan, mikä johtui ilmeisesti pihlajanmarjakoista. Ei kyllä sinänsä harmittanut, sillä tehtävää oli puutarhassa kyllä muutenkin.

Pitkin kesää tehtävän sadonkorjuun väleissä on parasta, jos malttaa jättää kaiken tekemisen hetkeksi. Silloin siirrän itseni alapihan (rinnetontilla puhumme ala- ja yläpihasta) mongolianvaahteran alle lukemaan. Testattu; tämä on parasta rentoutumisterapiaa. Pidän siitä, että vanhassa pihassa on myös vanhoja puita, jotka varjostavat muuten hyvin aurinkoista ja paahteistakin tonttia.

Välillä joku muistaa kysellä, että mitäs hyötykasveja siellä pihalla on? Vapaaehtoisesti istutettavien perunoiden, porkkanoiden ja amppelimansikoiden lisäksi pihassa on ollut jo valmiina:

• 2 punakaneli omenapuuta (nämä ovat alkuperäisiä 1950-luvulta)
• 2 luumupuuta (nämä on istutettu 2000-luvulla)
• 4 mustaviinimarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 karviaismarjapensasta (alkuperäisiä)
• 2 pientä marja-aroniapensasta
• 1 tyrnipuu
• raparperiä
• lipstikkaa

Haravointikauden jälkeen pihalla vietetään vähemmän aikaa ja tekeekin jo mieli oleilla sisällä. Sen hetken, kunnes alkaa talvi ja lumityöt. Itsekseen puulla lämmittäminen ja lumityöt arkitöiden päälle olisi melkoinen työleiri. Tein tätä ensimmäisen talven maanantaista perjantaihin, kun kodin toinen asukas oleili vielä arkipäivät osittain Jyväskylässä. Siinä meni oma mukavuusrajani. Tehtäviä jakamalla tämä on mukavaa, ja vanhan talon arjesta osaa nauttia, mutta vaihtaisin todennäköisesti helpompaan asumismuotoon, jos olisin yksin.

Tarvitsen kuitenkin töiden vastapainoksi tätä fyysistä tekemistä ja kaipaan vanhan talon tunnelmaa. Tykkään työstäni todella paljon, mutta se tarkoittaa valtaosan ajasta viettämistä tietokoneen äärellä. Etenkin nykyinen työni on todella hektistä ja ajoittain mieltä kuormittavaa, mutta kotiin tullessa mieli rauhoittuu. Olen ympäröinyt kodin vanhoilla tavaroilla ja huonekaluilla, jotka ovat olleet olemassa jo ennen minua. Ne kuuluvat ajallisesti talon aikakauteen, mutta liittyvät samalla sukujemme historiaan. Vaikka minulla olisi arjessa miten kiire tahansa, kotona koen pysähtyväni. Tiedostan olevani osa historian ketjua, eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka hötkyilisin. Jotta tästä ajasta jää minulle muistikuvia, pitää osata pysähtyä. Onneksi tähän auttaa koti. Ja ystävät, joiden kanssa "pysäytetään maailma" jakamalla hetkiä arjesta.

Ymmärrän toisaalta hyvin myös heitä, jotka toivovat kodilta helppoutta ja huolettomuutta. On etuoikeus, jos pystyy valitsemaan oman asumismuotonsa, kodin ja sen asukkaat. Loppujen lopuksi on tärkeintä, että kotona viihtyy, sillä uskon sen hyvänolon tunteen heijastuvan myös muualle.

Mukavia kotihetkiä marraskuun hämärään!

Sisustuspysähdys

Antti Nieminen: Penelope, 3/25, 1974, litografia.

Nyt on käynnissä pahemman laatuinen sisustuspysähdys. Jotain tekisi hirmuisesti mieli tehdä, muuttaa tai tuunata, mutta mitään ei oikein tunnu saavan aikaiseksi. Tätä eivät edesauta sisustuslehdissä näkyvien kotien kivat väriyhdistelmät. Yläkerran valkoisuus ärsyttää, mutta en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen väreistä, mitkä sopisivat punertavan puun (lattia, lakatut ovet) kanssa.

Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs. Timo Kokko: Pig in a Blanket, 2011, pronssipatinoitu kipsi. 

Paljonhan täällä on ehtinyt tapahtua ja siihen pitää olla tyytyväinen. Ehkä tämäkin on enemmän sellainen "nälkä kasvaa syödessä" -tyyppinen tunnelma. Kodissa on paljon kivoja yksityiskohtia joista pidän (etenkin taide), ja näiden lisäksi nautin valosta, joka kiertää talon ympäri huoneesta toiseen.

Tämä on minun rauhoittavin ikkunamaisema.

Tuula Hara: Strokkur Geysir, Islanti, 12.5.2020, valokuva/fotosec.

Pientä lievitystä isomman muutoksen kaipuuseen on tuonut se, että olen pyöritellyt tauluja hieman uudelleen kahden suvuista kulkeutuneen ryijyn myötä. Skade Florströmin suunnittelema Pirtin ikkuna -ryijy on pelastettu mummolasta. Näitä on tehty vuosikymmenten varrella hieman eri värivariaatioilla, mutta minusta tämä murrettu vihreä ja harmaasävyinen on perinteinen ja tunnelmaltaan kodikas. Ala- ja yläreunojen kuvioissa toistuu kivasti tekemäni himmelin muodot. Tuo on muuten elämäni ensimmäinen (toistaiseksi ainut) himmeli, jonka tein vuosia sitten yhden päivän kurssilla Keski-Suomen museossa.

Huonekaluja on puolestaan järjestelty uudelleen anoppilasta saadun senkin ja liinavaatekaapin vuoksi. Liinavaatekaappi palasi alkuperäiseen käyttöönsä. Se kätkee sisäänsä liinavaatteiden lisäksi pyyhkeet, jotka saatiin pois vaatekaapista tilaa viemästä. Pöytäliinat ja verhot viikkasin senkin sisälle. Tämä paransi todella paljon toiminnallisuutta, kun rajallinen vaatekomero on nyt pyhitetty vain vaatteille. Kierrätys- ja kirppismentaliteetillä hankitut huonekalut aiheuttavat sen, että väliaikaisratkaisuja pitää sietää, jos toimivaa säilytyskalustetta ei löydy nopeasti.

Talvimaisema on enoni maalaama. Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi.

Kirjasto/vierashuoneen tapetointi on edelleen kesken. Se pysähtyi siihen, että kaksi korkeaa lasivitriinikirjahyllyä pitäisi tyhjentää ja se on osoittautunut toistaiseksi ylivoimaiseksi urakaksi. Sen sijaan olen saanut kitattua ja hiottua toisen seinän kiinnnitysreikien kohdat, joten valmistelutyöt ovat kuitenkin hieman edenneet...

Kirjastohuone toimii myös minun työhuoneena, johon sijoitetaan perheessä keskustelua herättävät asiat, ennen kuin ne kenties pääsevät levittäytymään muualle kotiin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikonit, sillä perittyjen ikonien lisäksi niitä on tullut myös lahjana, ja tätä Kazanin Jumalanäidin ikonia en pystynyt mitenkään vastustamaan. 

Epäileviä katseita on aiheuttanut kanahaukka, jonka myös pelastin mummolasta. Lintu oli kuollut takerruttuaan jalastaan verkkoon. Se ei ole siis kuollut metsästyksen vuoksi, mutta vietiin löydettäessä täytettäväksi. Lintu on mielestäni hyvin täytetty, joten en halunnut sitä myöskään hävittää. Sitä paitsi täytettyjen eläinten myynti on haasteellista, koska laki kieltää rauhoitettujen eläinten "hallussapidon, myynnin, vaihtamisen sekä tarjoamisen myytäväksi tai vaihdettavaksi", mikäli asianmukaisia papereita ei ole. Tämä hyllyn päällä istuva kanahaukka on täytetty ennen vuotta 1982, jolloin laji rauhoitettiin.

Jos täytettyjen eläinten hallussapito mietityttää, esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus on kirjoittanut asiaa valaisevan artikkelin aiheesta.

Jotta sisustusasiat nytkähtäisivät eteenpäin pitäisi joko tyhjentää kirjahyllyt siirtoa ja tapetointia varten tai käydä yläkerrassa olevia pahvilaatikoita läpi, jotta keskeneräiset asiat eivät vaivaisi mieltä. Syksy on töiden osalta kiireistä aikaa, joten voi olla, että tämä keskeneräisyyden sietäminen jatkuu edelleen. Nukkekodin osalta valmiita muutoksia saa aikaan nopeammin, joten ehkä nautin aiemmin sen tuomasta ilosta.

Piha kukkii

Välillä tuntuu, että kuviin tallentuu vain työjuttuja. Ja että matka kulkee vain välillä koti-KYS-koti. Kuljen minä onneksi välillä muuallakin, mutta pitäisi muistaa kuvata kaupunkimaisemia useammin. Kuopiossa on vaikka kuinka paljon kauniita kulmia kuvattaviksi. Sellaisissa arjen keskellä napatuissa kuvissa on oma viehätyksensä, vaikkei kuvilla välttämättä olisi sen suurempaa sanomaa. Niihin arkisiin juttuihin ja kuviin on kuitenkin välillä kiva palata. Teen välillä sitä itse, että selaan aiempien vuosien blogitekstejä. Sieltä saa päiväkirjamaiseen tapaan nopeasti silmäyksen, että mitä joku kuukausi tai vuosi on pitänyt sisällään.

Parasta puuhaa on odotella luumu- ja omenapuiden kukkimista. Noista kukista se kesätunnelma minulla alkaa. Luumunkukat lakastuvat nopeasti, joten toivon, että mahdollisimman moni tuottaisi kuitenkin syksyllä satoa. Ihmettelin luumupuun alla olevaa kirkkaanväristä esikkoa. Ei varmasti ole ollut tuossa ennen. Eikä ollutkaan. Hieman kun kaivelin muistiani muistin, että sain kyseisen kukan vuosi sitten ystävältäni lahjaksi ja istutin sen kukkimisen jälkeen ulos. Oli kiva yllätys, että istutuspaikka kelpasi ja kukka selvisi talven yli!

Alkukesän pihapuuhat ovat hyvässä vauhdissa ja ensimmäinen nurmikon ajokin on suoritettu. Nostin amppelimansikat talvehtimislaatikostaan taas amppeleihin. Vähän olin myöhässä, mutta eipä noilla näyttänyt mikään hätä olevan. Tämän toimenpiteen tein siis viikko sitten, ja nyt niihin on jo kehittynyt ensimmäisiä kukkia. Mansikat nostan roikkumaan aina omenapuiden vieressä olevaan mattotelineeseen. Siinä omenankukkien alla pörriäiset pölyttävät samalla molemmat.

Talven venähtäessä ja arkikiireiden vallatessa ajan, jäi tänä vuonna istuttamatta siemet. Ainoat mitä kylvin olivat pääsiäisen rairuoho ja viime kesänä kerätyn tuoksuherneen siemenet. Tuoksuherne iti hyvin ja taimet pitäisi siirtää piakkoin ulos. Perunaa lukuun ottamatta maassa ei ole mitään. Tosin ihana sukulainen lahjoitti neljä tomaatin taimea, joten niistä aion pitää hyvää huolta. Muuten menin helpoimman kautta ja kävin ostamassa kesäkukat puutarhasta. Mikä on itse asiassa ihan kivaa puuhaa, sillä vaikkei mitään ostaisikaan, siellä kukkien keskellä on ihana kulkea, katsella ja kierrellä.

Ostoslistalle päätyivät karjalanneito, köynnöskrassit, keltainen ruusu(?)begonia, pelargoniat, kanna, lumihiutaleet ja kultahiput. Näissä(kin) on kastelua ja hoitamista ihan tarpeeksi. Viime keväänä huomasin innostuvani liikaa ja kukkien, porkkanoiden, kurkkujen, tomaattien, perunoiden, mansikoiden ym. hoidossa oli yllättävän iso työ. Etenkin kun viime kesä oli niin kuiva. Tänä kesänä ajattelin olla maltillisempi, että olisi aikaa muullekin kuin kastelupuuhille. Tehtävälistalla olisi aidan maalaamista ja pihakalusteiden kunnostusta. Mutta vaikkei kumpikaan toteutuisi, haitanneeko tuo. Yritän pitää mielessä naapurin vanhan papan sanat: ehtiihän sitä ensi vuonnakin. Pääasia on nauttia tekemisestä, oli se sitten mitä tahansa.

Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.