Sain yhteyden kodin historiaan

Unelma omasta kodista kävi toteen joulukuussa 2018, kun allekirjoitettiin kauppakirja tästä 1950-luvun rintamamiestalosta. Talon papereista kävi ilmi talon ensimmäinen omistaja, joka alkoi välittömästi kiehtoa mielikuvitustani. Millainen talon ensimmäinen asukas ja hänen elämänsä on ollut?  Millaisia tarinoita talo pitää sisällään? (Taide)historioitsija ei voi itselleen mitään... Etsin netin eri tietokannoista nimen perusteella tietoa ja kävi ilmi, että talon ensimmäiseksi omistajaksi nimetty mies oli rakennusvuonna vasta 19-vuotias. Nuorukainen oli kotoisin luovuteltulta alueelta Salmista, ihan kuin isoäitini. Tämä ruokki mielenkiintoani perhettä kohtaan entisestään.  Evakuoinnin myötä myös hänen vanhempansa olivat selvinneet sodan jaloista Kanta-Suomen puolelle. 

Naapurustossa asuu edelleen ns. alkuperäisasukas, joka on syntynyt 1940-luvulla. Hän kertoi kadun historiasta ja muistaa talon ensimmäiset omistajat. Häneltä sain kuulla, että perheen isä oli kuollut äkillisesti jo vuonna 1957. 

Kerroin sukulaisille talon ensimmäisistä omistajista, jolloin enoni vaimo sanoi, että sukunimi kuulostaa tutulta. Kävi ilmi, että hänellä on samannimisiä sukulaisia, joiden kautta selvisi tieto, että talon ensimmäiseksi omistajaksi nimetty mies on edelleen elossa ja asuu edelleen Kuopiossa! Löysin tarkemmat yhteystiedot ja osoitteen numeropalvelusta. Tämä oli vuosi 2019 jolloin päätin, että haluan ottaa häneen yhteyttä. Ensimmäinen kokonainen asumisvuosi meni kuitenkin nopeasti kaikkea uutta opetellessa: käytännön asioita pihalla ja talon luonnetta sisällä. Tuli siinä samalla sisustettua kotia oman näköiseksi. 

Syksyllä 2020 sain vihdoin aikaiseksi teettää talosta ulkoa ja sisältä valokuvia, jotka lähettäisin kirjeen mukana talon rakentajalle. Kirjeen kirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteelliseksi, sillä en tiennyt miten aloittaa. Kuinka lähestyä täysin tuntematonta henkilöä näinkin henkilökohtaisessa asiassa? En tiennyt miksi hän oli joutunut luopumaan talosta, mitä hänen elämässään oli mahtanut tapahtua. Entä jos talosta luopuminen oli vaikeaa, ja nyt revin haavat auki lähettämällä kirjeen ja valokuvia? 

Sain kirjeen valmiiksi loppuvuodesta 2020, mutta juuri ennen kuin aioin lähettää kirjeen sain enoni vaimolta tiedon, että kyseinen mies oli hetki sitten kuollut. Olin todella pettynyt ja surullinen. Toisaalta myös jollain lailla helpottunut, etten ollut lähettänyt kirjettä juuri silloin, sillä miehen vaimo olisi saanut miltei heti miehensä kuoleman jälkeen kirjeeni, joka olisi varmasti sen tunnemyllerryksen keskellä järkyttänyt.

Lykkäsin kirjeen lähettämistä. Päätin kuitenkin edelleen lähettää kirjeen, mutta muokkasin kirjettä siten, että osoitin sen miehen sijaan hänen vaimolleen. Esittelin itseni. Kerroin taustastani, yhteydestä Salmiin, kiinnostuksestani historiaan ja rakkaudestani rintamamiestaloihin. Kerroin talon ostamisesta, sen edellisistä asukkaista ja siitä, kuinka talo on täyttänyt uuden perheen unelman. Otin osaa hänen miehensä poismenosta.

Liitin mukaan valokuvia puutarhasta ja joitain kuvia talon sisältä. Pahoittelin, mikäli valokuvat järkyttävät, sillä talo on varmasti muuttunut sisältä melkoisesti heidän yhteisistä vuosistaan. Toivoin myös, ettei kirjeeni tuntuisi tungettelulta, mutta olisi mukava tietää talosta ja sen historiasta enemmän.

Jännitin ja hieman pelkäsin, että mitä kirjeeni mahtaa aiheuttaa. En jättänyt muuta yhteystietoa kuin nimeni. Osoite lienee ollut selvä. Pari ensimmäistä kuukautta mietin kirjettä ja sen vastaanottajaa. Neljän kuukauden jälkeen olin jo unohtanut koko asian. Kunnes työpuhelimeeni oli tällä viikolla jätetty ääniviesti. 

Viestissä nainen ei sanonut muuta kuin nimensä ja "Onko huono hetki?" Nimen kuultuani pala nousi kurkkuuni ja soitin välittömästi takaisin. Puhelin hälytti pitkään, kunnes naisääni vastasi. Esittelin itseni ja nainen liikuttui. (Enkä minäkään sitten säästynyt kuivin silmin.) Hän kertoi lukeneensa kirjeeni useasti ja itkeneensä. Hän harmitteli, ettei hänen miehensä ehtinyt saada kirjettä, se olisi ollut hänelle tärkeää. Hänen lapsensa(?) olivat lopulta selvittäneet puhelinnumeroni netistä. Hän empi soittaa, kun tiesi sen olevan työnumero. "En halunnut häiritä." Nauroin ja sanoin, että työni on sellainen, että pystyn kyllä vastaamaan puhelimeen tällaisessakin asiassa, ja ihanaa että soitit!

Siinä me sitten liikuttuneina juttelimme tovin keskenämme. "Mutta eikö ole hyviä omenia?" Hän viittasi lähettämiini valokuviin omenankukista ja omenapuista. Kerroin, että omenapuut olivat muuttaessa "sotkuisen näköisiä", olleet pitkään leikkaamatta, mutta leikkaaminen onnistui ilmeisen hyvin, kun naapuri kertoi omenien laadun parantuneen leikkauksen jälkeen.

Hän kertoi miehensä kanssa muuranneen keittiön leivinuunin. (En tohtinut sanoa, että edellinen asukas meinasi purkaa uunin, mutta tuli lopulta järkiinsä....) Kysyi, olenko tehnyt leivinuunissa ruokaa? Kerroin, että uunia käytetään ahkerasti talvisin talon lämmitykseen, mutta ruokaa en ole vielä osannut sillä tehdä. Tämän jälkeen nainen sanoi iloisen ponnekkaasti: "Sitten kun teet, niin aloitat laittamalla pannukakun ensin uuniin, ja sen jälkeen pikku pullia. Voit sanoa, että minä olen tällaiset ohjeet antanut." (Noh, tässä vaiheessa alkoi itkettää uudelleen...) Kerroin, että minulle talon henki elää juuri leivinuunissa, joten oli ihana kuulla sen historia juuri hänen kertomanaan.

Langan toisessa päässä oli maailman herttaisin mummeli, joka kertoi olevansa 88-vuotias. Olisi tehnyt mieli vain kuunnella hänen tarinoitaan. Uskalsin kysyä, että voisinko joskus tulla käymään hänen luonaan, että jatkettaisiin juttua kasvotusten. Nainen ilahtui, sanoi monta kertaa, että hänelle sopii milloin vain, ihan koska tahansa saat tulla käymään, milloin vain minulle sopii. Hymyilytti sydänmutia myöten. Se kuukausien jännitys kirjeen kirjoittamisesta lähettämiseen ja sen jälkeiseen odotukseen asti palkittiin näin.

Nyt en aio odottaa kuukausia seuraavaa askelta, vaan menen käymään naisen luona lähiaikoina. 

Joten, tarina jatkuu....