Kun taidemaut eivät kodissa kohtaakaan

Kun taidetta hankitaan kotiin, sen pitää tuntua joltakin. Ihan kivoja sisustustauluja saa jokaisesta sisustusliikkeestä, mutta galleriat, taiteen verkkokaupat ja taiteilijat itse myyvät taidetta, joka on jotain enemmän. Enkä väitä, etteikö sisustustauluista saisi hyvää mieltä. Varmasti saa. Itselläni on esillä mm. elokuvajulisteita, joilla on ollut tavallista suurempi vaikutus elämääni arjen keskellä.

Olen hankkinut omat taideostokseni usein hetken mielijohteesta. En ole yleensä etukäteen varautunut ostamaan taidetta, mutta kaikkien teosten äärellä on tullut välittömästi sellainen tunne, että haluan saada teoksen ja sen sisältämän tunnereaktion itselleni kotiin. Sitten alan pyörittelemään mielessäni euroja. Onko minulla tähän varaa, ja onko tässä nyt oikeasti järkeä? Olenko valmis käyttämään useita satoja euroja yhteen teokseen? Vaikka olen arkielämässä hyvin järkiperäisesti ajatteleva persoona, taiteen äärellä liikun vain ja ainoastaan tunteella. Ja sehän taiteen tehtävä on: herättää tunteita. Niinpä olen päätynyt neuvottelemaan taiteilijoiden kanssa osamaksuratkaisuista kalliimpien teosten kohdalla, jotta olen saanut vietyä teoksen kotiin.

Arto Väisänen: Vanhan liiton mies, 2018, tempera ja öljy kankaalle.

Mutta entä sitten, kun kodissa huomaat teoksen törmäävän toisen taidemakuun? Mitä tehdä, jos toinen ei voi sietää teosta, tai se tuntuu jopa vähän pelottavalta? Ikävä tilanne, mutta näin minulle valitettavasti kävi. Olen saanut hankkia teoksia kotiin vapaasti, sillä yleensä taidemaut ovat kohdanneet, tai minun valintani ovat olleet toiselle samantekeviä. Seinälle ripustettavat teokset toimivat, jos toinen saa niistä hyvää mieltä, vaikka toinen ei varsinaisesti kiinnittäisi niihin lainkaan huomiota. 

Tämän vuoksi olin todella yllättynyt, että Arto Väisäsen maalaus joutui törmäyskurssille. Ostin maalauksen 2018, jonka jälkeen se on ollut ensin lattialla muiden ripustamattomien teosten kanssa, ja myöhemmin käyttämättömän "kirjastohuoneen" seinällä. Ajattelin, että scifi- ja H.R. Giger -maailmoihin tottuneelle teoksessa ei olisi mitään ongelmaa. Mutta taiteesta ei voi koskaan tietää, kuinka se iskee tunnehermoon. Hän ei halunnut katsella teosta, jossa mieheltä on "ammuttu aivot pihalle". Ja ymmärrän täysin hänen näkemyksensä teosta kohtaan, vaikka itse en koe teosta lainkaan noin dramaattisena.  Minulle teos on melankolinen, mutta lohdullinen. Minä en näe, että teoksessa pää olisi räjäytetty. Minulle teos on vertauskuvallinen. Kasvoissa on lämmintä okraa, valkoista, vaaleanpunaista, violettia ja turkoosin vihreää. En ole kuitenkaan osannut sanoittaa teosta auki, jolla saisin pehmennettyä tunnelmia teosta kohtaan. 

Rehellisyyden nimissä minullakin meni aikoinaan vuosia, ennen kuin aloin lämmetä Väisäsen tummanpuhuville ja synkille piirroksille. Tämä maalattu ja hieman värikkäämpi kausi oli helpompi omaksua. Ajan myötä huomasin ikävöiväni teosta huoneessa, jossa en varsinaisesti oleile. En siis nähnyt teosta käytännössä koskaan. Niinpä eräänä päivänä vain siirsin maalauksen olohuoneeseen. Minusta teos toi myös sisustuksellisesti huoneeseen särmää ja kontrastia. Se rikkoo vaaleanpunaisten verhojen tyttömäisyyttä. Meni puoli päivää, kunnes teos huomattiin, ja sain osakseni arvioivia katseita: Oletko tosissasi? 

Sijoitin teoksen kuitenkin niin, että sohvalla istuessa, jossa vietetään eniten aikaa, teos jää selän taakse katseen ulottumattomiin. Hän ei siis näe sitä, mutta samalla se on minulle katseen ulottuvilla. Tämä on kompromissiratkaisu, jota toistaiseksi tunnustellaan. Minä puolestani olen antanut periksi, että kotiin ei tule keltaista tapettiseinää, vaikka sellaisesta haaveilin. Arki on tasapuolisuuden etsimistä.

Onko teillä taide- tai sisustusmaut joutuneet törmäyskurssille?

Kuinka niistä on selvitty?

Neulamäen luontopolku

Puut ja pensaat ovat pelkkiä rankoja ja ainut väri tulee vielä vihertävästä nurmesta.  Selasin kuukauden takaisia luontokuvia Neulamäen luontopolulta, ja se aurinko piristi ja ilahdutti jo pelkkien kuvien kautta. Joten tässä valoa teillekin.

Tästä maisemasta ja kuvasta tuli mieleen Yuichiro Saton uskomattomat piirrokset.

Kuopiossa Kolmisoppi-Neulamäen alueella kiertää kolme luontopolkua, jotka sijoittuvat lähes kokonaan luonnonsuojelualueelle. Maisemat ovat mukavan vaihtelevat: saniaislehtoa, lampi- ja järvimaisemia, leveämpiä ja kapeampia metsäpolkuja, kalliomaisemia. Korkeuserot ovat melko suuria (Neulamäen kierrolla lähes 100 metriä) ja metsäpolut paikoin hyvin juurakkoisia ja/tai kivikkoisia. 

Toisaalta Kolmisopen lammen luoteispäästä lähdettäessä on pieni paikoitusalue myös autoille. Saniaislehdon läpi kulkee hyvä, helppokulkuinen ja leveä polku kohti Vuorilampea, jonka luoteispäässä on nuotiopaikka.  

Viimeisistä aurinkoisista päivistä oli tullut nauttimaan moni muukin ulkoilija ja nuotiopaikalla oli mukava puheensorina. Aamupäivän aurinko teki metsän siimekseen satumaisen valon.

Tämä lienee puolueellinen kommentti, mutta kyllä Kuopio on kaunis kaupunki. Joka puolella on järviä, lampia ja metsiä, eikä tarvitse kovin pitkää matkaa kulkea, että pääsee luontoon rauhoittumaan. Meri- ja peltomaisemissakin on oma viehätyksensä, mutta jos mietin mikä on minun maisemani, niin kyllä ne on järvien läheisyydessä. Olen aiemmin kirjoittanut tästä oman maiseman merkityksestä identiteetille täällä. Maisema voi olla kaunis, mutta toisaalta siitä näkymästä voi tulla myös irrallinen olo. Kuten Nuuskamuikkunen on sanonut: "Minä tallennan kauniit asiat mieleeni. Kun suljen silmäni, ne kulkevat aina mukanani." Ulkomailla ja muualla Suomessa kerätyt maisemat pysyvät kyllä mielessä, mutta savolainen maisema on minulle syvemmällä, tunnemuistissa ja identiteetissä.

Millainen on sinun maisemasi?

Hullu rakkaus - Seppo Fräntin kokoelma

Jussi Goman: Seppo Fränti katselee kaukaista tähteä Baconin huoneessa, 2019, akryyli kankaalle. Teoksen nimessä on viittaus Seppo Fräntille tärkeään brittiläiseen maalariin Francis Baconiin (1909-1992). Seppo Fräntin kokoelma.

En liene ainut, kenelle tulee Seppo Fräntistä ensimmäisenä mieleen Jolon saaren panttivankikriisi vuonna 2000. Fräntistä ja matkakumppanisaan Risto Vahasesta tuli tahtomattaan julkisuuden henkilöitä kriisin myötä. Fränti on kertonut, että hänellä on kolme elämää: aika ennen panttivankeutta, aika sen jälkeen ja kolmas alkoi Kiasman kokoelmanäyttelyn myötä. 

Seppo Fränti on harrastanut keräilyä koko ikänsä: mm. linnunmunia, purkkapakkausten kuvia ja myöhemmin taidetta. Ensimmäiset taidehankinnat hän on kertonut hankkineensa opiskelukavereiltaan, mutta varsinainen taiteen keräily alkoi 1980-luvulla. Anna-lehdelle antamassaan haastattelussa Fränti sanoi, että taiteen keräily riistäytyi käsistä. Koti oli niin täynnä taidetta, että siellä oli hankala liikkua. Vuonna 2017 hän päätti lahjoittaa taidekokoelmansa (n. 650 teosta) Kiasmalle. 

Taide ja terapia ovat auttaneet Fräntin panttivankitrauman yli. Hullu rakkaus -näyttelyä kuvaillaan Kiasman sivuilla näin: "Seppo Fräntin mittava taidekokoelma on rohkea, avoin ja samalla intiimi. Se hahmottaa ihmisenä olemisen kipuilua kuvataiteen kautta. (---) Kokoelma keskittyy suomalaiseen nykytaiteeseen, ja sen pääpaino on maalaustaiteessa. Keräilijä on seurannut omaa näkemystään ja luottanut tuntemuksiinsa: taide ei ole Fräntille sijoituskohde vaan rakkaus. Monipuolisesta kokoelmasta löytyy sekä voimakasta tunneilmaisua että hiljaisen minimalistista taidetta."

Henry Wuorila-Stenberg: Pappa, 2012, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.

Yli kahdensadan teoksen näyttelykokonaisuutta ei tarvitse kovin pitkälle kulkea, että ymmärtää sen kertovan ihmisyyden kipupisteistä. Tummia värejä, voimakkaita kontrasteja, vääristyneitä, muhkuraisia, surullisia kasvoja. Toisaalta toinen puoli näyttelyn taiteesta näyttäytyy geometrisena, voimakkaasti jäsenneltynä kokonaisuutena. Ikään kuin elämä laitettaisiin teosten kautta järjestykseen. Suoria viivoja, ruutuja tai raitoja katsellessa mieli ikään kuin rauhoittuu. Tässä ovat turvalliset rajat. Teokset luovat tervettä vastapainoa syviä tunteita kaivaville maalauksille. Kokonaistunnelma ei kuitenkaan ole raskas tai ahdistava, sillä näyttelyammattilaiset ovat piristäneet teoksia paikoin kirkkailla seinämaaleilla. 

Robin Lindqvist: 70 Shades of Green (vas.), 2010, öljy kankaalle; Kyösti Pärkinen: Ambulance, 2014, öljy kankaalle, kiinnitetty kovalevylle; Kyösti Pärkinen: Park, 2016, akryyli kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Ray Rummukainen: Kesken kaiken, 2003, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Huomaan kuitenkin näyttelyn edetessä itsessäni vireyden muutoksen suruun tai alakuloon. Teoksissa on voimakas tunnelma, mutta surullisuus ei näyttäydy itselleni negatiivisena tunteena, vaan jonkinlaisena puhdistautumisena. Kuinka hienoa, että keräilijä käsittelee elämäänsä ja sisintään taiteen kautta näin komeasti! Yksi koskettavimmista teoksista on Ray Rummukaisen Kesken kaiken. Näyttelyteksti selittää teoksen taustoja: 

"Venematka esiintyy monissa mytologioissa, ja se on myös kuvataiteen vanhimpia aiheita. Ray Rummukaiselle vesi merkitsee rauhoittavaa ja elämää synnyttävää virtaa, mutta myös hallitsematonta ja pelottavaa voimaa. Kesken kaiken -maalauksen taustalla on surutyötä ja ajatuksia elämän arvaamattomuudesta.
Seppo Fräntille maalaus on henkilökohtainen. Fränti ja hänen matkaseuralaisensa kaapattiin kesken sukellusretken vuonna 2000. He viettivät 140 päivää panttivankeina Jolon saarella Filippiineillä. Fränti hankki maalauksen pian panttivankeuden jälkeen, ja hänelle se kuvastaa lähellä ollutta kuolemaa ja pelkoa. Taide on ollut keino käsitellä järkyttävää tapahtumaa."  

Olli Marttila: Kasvoja, yksityiskohta, 2008-2014, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.

Olli Marttilan pienissä sekatekniikkatöissä on ihmisyyden eri kasvot. Jonkun kasvojen edessä on naamio, ikään kuin suojaamassa kantajaansa. Mitä haluan kasvoillani kertoa? Ovatko nämä oikeat kasvoni? Ajatukset virtaavat kasvojen menettämisen symboliikkaan ja toisaalta naamion riisumiseen, että uskaltaa olla oma itsensä.

Olli Marttila: Kasvoja, yksityiskohta, 2008-2014, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.

Taidehistoriallisia viitteitä löytyi sieltä täältä. Samaisessa Olli Marttilan teoskokonaisuudessa oli mm. pitkäkaulainen naishahmo, joka toi mieleen italialaisen Amadeo Modiglianin (1884-1920) siropiirteiset hahmot. Marttilan nainen näyttäytyi kuitenkin väsyneenä ja riutuneena. Kuten aika ajoin meistä jokainen. Marttilan naishahmot olivat samaistuttavampia kuin Modiglianin kaunottaret.

Elina Merenmies: Ghost, 2006, akryyli ja öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Seppo Fräntin viehätys brittiläiseen Francis Baconiin (1909-1992) näyttäytyy voimakkaasti Elina Merenmiehen Ghost-maalauksen kautta. Sivellinjälki ja tunnelma ovat kuin kunnianosoitus edesmenneelle tunnelukkojen tulkitsijalle. 

Peetu Liesinen: Psyko, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.

Peetu Liesinen: Psyko, yksityiskohta, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.

Peetu Liesinen: Psyko, yksityiskohta, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.

Konkreettisempia esimerkkejä ihmismielen myllerryksistä tarjosi esimerkisi Peetu Liesisen Psyko, johon oli liimattu mm. tilauslomakkeita ja lihaksiaan pullisteva nuori mies. Minulle teos oli vahva kommentti mielenterveydestä. Ehkä ajatukset rönsyilivät vertauskuvallisesti myös lääketeollisuuteen ja sellaiseen ajatusmaailmaan, että pillereillä voi parantaa kaiken. Niistä on apua, mutta pitäisi myös tiedostaa pinnan alla piilevät syyt, ja käydä käsiksi alkusyyhyn, eikä pelkkään oireeseen.

Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Henry Wuorila-Stenberg on tunnettu voimakkaista väreistä ja vahvasta tunneilmaisustaan. Seppo Fränti on kerännyt taiteilijan tuotantoa laajasti. Kätketyt kasvot -teoksessa oli ensinäkemältä painostava tunnelma, mutta kun maalausta tarkasteli lähemmin, koin siinä lempeyttä ja yleistä pohdintaa miehisyydestä. Yleensä sammakko kuvataan prinsessan käsiin, kun halutaan kuvata, kuinka neito suutelee sammakosta prinssin. Nyt osittain kaljuuntunut mies kannattelee omissa käsissään sammakkoa. Minulle yhdistelmä näyttäytyi siten, että mies kenties pohtii pystyisikö olemaan se haaveiden "prinssi", jota häneltä odotetaan, jota häneltä kenties vaaditaan? Vai kuvaako sammakko/prinssi hänen omaa suhdettaan omiin odotuksiinsa ja miehisyyteensä? Onko "unelmien prinssi" ainut hyväksytty mieskuva? 

Tämä teos sai pysähtymään. Viime vuosina on kohistu jatkuvasti miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta, miehen vallasta naisen kehoon ja sen ajatusmallin murtamisesta. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita, mutta jossain kohtaa mediamyllerrystä tuntui, että jokainen mies joutui varpailleen. Nekin hyväntahtoiset, jotka eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Että mies ei saisi enää katsoa naista hymyillen ilman, että vastapuoli tulkitsee heti katseen väärin. Tahallaan väärin. Tänä aikana on jälleen tarvittu tervettä ja kriittistä medianlukutaitoa.

Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, yksityiskohta, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Wuorila-Stenberg on kuvannut maalauksen miehen helläkätisenä. Hän ei purista sammakkoa, vaan kannattelee sitä varovasti. Katsekontakti miehen suunnalta kertoo kuitenkin äärimmäisestä keskittymisestä. Kuinka saada yhteys sammakkoon, jonka ääntelyä et ymmärrä? Kuinka vastata niihin vaatimuksiin miehisyydestä, joita et ole kenties itse itsellesi asettanut? Yhteiskunnassa on edelleen vallalla mielikuva, että toisen ihmisen voisi muuttaa itselleen sopivaan "muotoon". Vaikka pitäisi hyväksyä, että tietynlaista "yhteensulautumista" tulisi tapahtua molemmin puolin.

Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, yksityiskohta, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.

Maalauksen vasemmassa alareunassa on kenties ne kätketyt kasvot, joista maalauksen otsikko kertoo. Kätketyt kasvot, joita ei uskalleta ottaa esiin, vaikka ne tuntuisivat omimmalta? Vai ne kätketyt kasvot, jotka kuiskivat, kuinka ja kuka miehen tulisi olla? Naisena maalauksen tarkasteleminen oli raikas sukellus yrittää ymmärtää miehisyyttä: oman perinteisen tulkintatavan ulkopuolelta.

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Ray Rummukaisen ja Henry Wuorila-Stenbergin teosten lisäksi yksi mieleenpainuvimmista teoksista oli Anne Koskisen Omakuva. Pronssitaulu oli seinällä, jonka ohi saattoi kävellä kiinnittämättä siihen välttämättä sen suurempaa huomiota. Se oli tyhjä, mitäänsanomaton. Mutta pronssipinta heijasti katsojansa kasvot, kun sen eteen onnistui pysähtymään. Pinta ei ollut puhtaan peilimäinen, vaan venytti kohteensa. Muotoili kasvot uudelleen. Omakuva ei ollut minulle sellainen pinta, joka vain toteaisi: "Tänään näytät tältä", vaan pysäytti pohtimaan miltä näyttäisin, jos ne pinnan alla olevat ajatukset ja tunteet näkyisivät ulospäin.

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Hullu rakkaus -näyttely oli laaja ja kuten mainitsin, surumielinen, mutta samalla puhdistava. Sellainen kokonaisuus, joka saa ajattelemaan eikä vain toteamaan. Jäin hieman kaipaamaan riemua ja iloa, mutta toisaalta uskon, että taiteessakin niitä tunteita on helpompi löytää. On terveellistä tutustua mielen kipupisteisiin. Meillä kaikilla on omamme.

Hullu rakkaus - Seppo Fräntin kokoelma on esillä Kiasmassa 10.1.2021 saakka.