Kun taidemaut eivät kodissa kohtaakaan

Kun taidetta hankitaan kotiin, sen pitää tuntua joltakin. Ihan kivoja sisustustauluja saa jokaisesta sisustusliikkeestä, mutta galleriat, taiteen verkkokaupat ja taiteilijat itse myyvät taidetta, joka on jotain enemmän. Enkä väitä, etteikö sisustustauluista saisi hyvää mieltä. Varmasti saa. Itselläni on esillä mm. elokuvajulisteita, joilla on ollut tavallista suurempi vaikutus elämääni arjen keskellä.

Olen hankkinut omat taideostokseni usein hetken mielijohteesta. En ole yleensä etukäteen varautunut ostamaan taidetta, mutta kaikkien teosten äärellä on tullut välittömästi sellainen tunne, että haluan saada teoksen ja sen sisältämän tunnereaktion itselleni kotiin. Sitten alan pyörittelemään mielessäni euroja. Onko minulla tähän varaa, ja onko tässä nyt oikeasti järkeä? Olenko valmis käyttämään useita satoja euroja yhteen teokseen? Vaikka olen arkielämässä hyvin järkiperäisesti ajatteleva persoona, taiteen äärellä liikun vain ja ainoastaan tunteella. Ja sehän taiteen tehtävä on: herättää tunteita. Niinpä olen päätynyt neuvottelemaan taiteilijoiden kanssa osamaksuratkaisuista kalliimpien teosten kohdalla, jotta olen saanut vietyä teoksen kotiin.

Arto Väisänen: Vanhan liiton mies, 2018, tempera ja öljy kankaalle.

Mutta entä sitten, kun kodissa huomaat teoksen törmäävän toisen taidemakuun? Mitä tehdä, jos toinen ei voi sietää teosta, tai se tuntuu jopa vähän pelottavalta? Ikävä tilanne, mutta näin minulle valitettavasti kävi. Olen saanut hankkia teoksia kotiin vapaasti, sillä yleensä taidemaut ovat kohdanneet, tai minun valintani ovat olleet toiselle samantekeviä. Seinälle ripustettavat teokset toimivat, jos toinen saa niistä hyvää mieltä, vaikka toinen ei varsinaisesti kiinnittäisi niihin lainkaan huomiota. 

Tämän vuoksi olin todella yllättynyt, että Arto Väisäsen maalaus joutui törmäyskurssille. Ostin maalauksen 2018, jonka jälkeen se on ollut ensin lattialla muiden ripustamattomien teosten kanssa, ja myöhemmin käyttämättömän "kirjastohuoneen" seinällä. Ajattelin, että scifi- ja H.R. Giger -maailmoihin tottuneelle teoksessa ei olisi mitään ongelmaa. Mutta taiteesta ei voi koskaan tietää, kuinka se iskee tunnehermoon. Hän ei halunnut katsella teosta, jossa mieheltä on "ammuttu aivot pihalle". Ja ymmärrän täysin hänen näkemyksensä teosta kohtaan, vaikka itse en koe teosta lainkaan noin dramaattisena.  Minulle teos on melankolinen, mutta lohdullinen. Minä en näe, että teoksessa pää olisi räjäytetty. Minulle teos on vertauskuvallinen. Kasvoissa on lämmintä okraa, valkoista, vaaleanpunaista, violettia ja turkoosin vihreää. En ole kuitenkaan osannut sanoittaa teosta auki, jolla saisin pehmennettyä tunnelmia teosta kohtaan. 

Rehellisyyden nimissä minullakin meni aikoinaan vuosia, ennen kuin aloin lämmetä Väisäsen tummanpuhuville ja synkille piirroksille. Tämä maalattu ja hieman värikkäämpi kausi oli helpompi omaksua. Ajan myötä huomasin ikävöiväni teosta huoneessa, jossa en varsinaisesti oleile. En siis nähnyt teosta käytännössä koskaan. Niinpä eräänä päivänä vain siirsin maalauksen olohuoneeseen. Minusta teos toi myös sisustuksellisesti huoneeseen särmää ja kontrastia. Se rikkoo vaaleanpunaisten verhojen tyttömäisyyttä. Meni puoli päivää, kunnes teos huomattiin, ja sain osakseni arvioivia katseita: Oletko tosissasi? 

Sijoitin teoksen kuitenkin niin, että sohvalla istuessa, jossa vietetään eniten aikaa, teos jää selän taakse katseen ulottumattomiin. Hän ei siis näe sitä, mutta samalla se on minulle katseen ulottuvilla. Tämä on kompromissiratkaisu, jota toistaiseksi tunnustellaan. Minä puolestani olen antanut periksi, että kotiin ei tule keltaista tapettiseinää, vaikka sellaisesta haaveilin. Arki on tasapuolisuuden etsimistä.

Onko teillä taide- tai sisustusmaut joutuneet törmäyskurssille?

Kuinka niistä on selvitty?

Galleria Puijo

...on oikeastaan taiteilijapari Arto ja Johanna Väisäsen työhuone. Lauantaisin vuoden 2019 loppuun saakka työhuone toimii myös pop up -galleriana. Vierailin Arto Väisäsen työhuoneella edellisen kerran huhtikuussa, mutta kyseinen rakennus on sittemmin purettu. Tämä nykyinen työhuone sijaitsee entisen työhuoneen vastapäätä, kadun toisella puolella. Tällekin rakennukselle on annettu purkutuomio. Kuopiossa on parhaillaan menossa melkoinen rakennusten purku- ja rakennusvimma. 

Galleria Puijo sijaitsee kivenheiton päässä Galleria Ars Liberasta, joten samalla näyttelykierroksella ehtii vierailla molemmissa. Näyttely- ja työskentelytilojen suhteen Kuopion tilanne on surullinen, vaikka koen, että kuvataide on siitä huolimatta nostanut päätään ja asemaansa voimakkaasti viime vuosina. Se on ollut ilahduttavaa huomata. Kaupungissa on paljon taide- ja kulttuurialan ammattilaisia.

Arto Väisänen on vaihtanut vuoden mittaisen maalausjaksonsa takaisin mustavalkoisiin hiili- ja lyijykynäpiirroksiin. Työhuoneella on kuitenkin mahdollisuus päästä katsomaan uusien töiden lisäksi maalausvuoden tuloksia. Kaikki teokset ovat myös myynnissä. Tämä seuraava muistutti tunnelmaltaan omalta seinältäni löytyvää teosta.

Väisäsellä on hyvin voimakkaasti tunnistettava tyyli, joka on rujo, rajukin. Hän on kiinnostunut taidehistoriasta, ja silloin tällöin töistä löytää viittauksia klassikoihin. Nykytaide ja uskonto pidetään mielellään kaukana toisistaan, mutta Väisänen ei arastele hyödyntää taiteessaan viitteitä esimerkiksi ikoneihin. Hänen maalauksensa eivät ole ikoneita, vaan fragmentteja jostakin nähdystä. Itse asiassa harva varmaan edes tunnistaisi tätä yhteyttä:

Arto Väisäsen teos vasemmalla. Oikealla Pyhän Hengen vuodattaminen eli Helluntain ikoni. Kuva: Damascene Gallery.

Mikäli katsoja ei huomaa yhteyttä, on teos silloin pelkkää puhdasta ja viitteetöntä nykytaidetta. Itse kuitenkin nautin äärettömästi, kun löydän nykytaiteesta viitteitä kristilliseen taiteeseen (ja taidehistoriaan). Juuri siksi, kun taiteen ja uskonnon yhdistäminen on edelleen jotenkin tabu. Väisänen tuntuu olevan vilpittömästi kiinnostunut inspiraation kohteistaan, vaikkei alkukuva tai aihe avautuisi hänelle sen enempää. Viehätys lainaamiseen lähtee pikemminkin värimaailmasta ja sommittelusta kuin ikonin varsinaisesta sanomasta. Hän heittäytyy tutkimusmatkalle taiteensa kautta. Kaikki tutkimusmatkat palaavat lopulta tutumpaan ilmaisuun:

Väisäset ovat yhdistäneet työhuoneensa galleriaksi, joten tilanne ei ole aivan perinteinen. Galleria Puijokin on avoinna vain lauantaisin klo 12-16. Tämä mahdollistaa työrauhan muina päivinä. Kaikki taiteilijat eivät pidä siitä, että keskeneräisiä töitä tullaan katsomaan tai heidän työskentelynsä keskeyttämään. Mutta kannustan kaikkia taiteesta kiinnostuneita käyttämään tilaisuuksia hyväksi, mikäli työhuoneilla on avoimia ovia. Tuolloin pääsee jututtamaan henkilöä teosten takana, kysymään mieltä askarruttavia asioita taiteesta ja sen tekemisestä. Keneltäkään taiteilijalta tuskin tulee täysin samanlaista vastausta. Mutta ei työhuoneille tarvitse välttämättä mennä keskustelemaan. Sekin riittää, että olet tarpeeksi utelias menemään vain paikalle. 

Galleria Puijo on avoinna vielä kahtena lauantaina 

21.12. ja 28.12. klo 12-16
osoitteessa Puijonkatu 35.

Kiinnostaisiko teitä päästä kurkistamaan blogin kautta taiteilijoiden työhuoneisiin?

Taiteilijan työhuoneella

Taiteilijoiden työhuonetilanteet ovat Kuopiossa huonot. Moni taiteilija on joutunut siirtymään tilasta toiseen useita kertoja vuosien varrella, ja osa on siirtynyt tekemään taidetta kotonaan. Siinä määrin kuin se on mahdollista. Osa on joutunut muuttamaan taidettaan pienimuotoisemmaksi tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta toisilla on mahdollisuus vuokrata asianmukaisia tiloja tai kenties rakennuttaa itselleen työtila. Niin tai näin, jokainen meistä tarvitsee työskennelläkseen asianmukaisen tilan oli se sitten pieni tai suuri. Ajatelkaapa jos itse joutuisitte muuttamaan työnne ja työvälineenne vuosittain (tai useammin) paikasta toiseen. Epävarmuus tilojen suhteen tuo ylimääräistä stressiä.

Taiteilijoiden työhuoneet ovat niitä paikkoja, joissa luovuus elää. Rakastan vierailla työhuoneilla, mutta se vaatii mielestäni molemminpuolista luottamusta. Osa ei halua, että keskeneräisiä teoksia tullaan kurkistelemaan, tai että vieras tulee keskeyttämään hyvän flown. Ei tulisi mieleenikään lampsia kenenkään työhuoneelle ilmoittamatta etukäteen. Kuvat ovat Arto Väisäsen työhuoneelta. Tai itse asiassa tämäkin on jo entinen työhuone, sillä kyseinen rakennus puretaan.

Työhuoneilla kiehtovinta ovat materiaalit. Välineet, joilla lopputulokset syntyvät. Täällä ei olla taidenäyttelyssä, vaan keskellä prosessia.

Arto Väisänen kertoo Kuopion taidemuseon tuottamassa ja Jouni Ohtamaan toteuttamassa haastattelussa näin:

"Työhuoneelle tuleminen on yksi tärkeimpiä hetkiä siinä tekemisen prosessissa, koska sinne tullessa nähdään se valo ja päästään istumaan ja rauhoittumaan. Oikeastaan en ole milloinkaan, kun työhuoneen ovesta astun niin alkanut vetämään viivaa tai maalaamaan. Siinä on sellainen hiljentymisen vaihe. Saa karistettua arkirutiinit pois, alkaa miettimään työtä ja se työ alkaa kutsumaan. Myös se, että on jättänyt työt edellisenä päivänä, niin miten ne alkaa toimimaan uusilla, puhtailla voimavaroilla."
Olen itse henkilökohtaisesti lämmennyt Arton taiteelle vähitellen ja hyvin hitaasti. Mustanpuhuvat viivat ja aihelmat ovat ajoittain melko raskaita lähestyä, mutta hänen viivankäyttönsä on ilmiömäistä. Hänen kekseliäisyytensä eri paperilaatujen yhdistämisessä ja niiden kutomisessa osaksi piirustusta on kaunista katsottavaa. Harsomaiset ja lumppumaiset paperit luovat tarinaa teokseen hiilipiirrosten rinnalla. Ne täydentävät toisiaan.

Olen tuntenut Arton jo useampia vuosia ja minusta tuntuu edelleen vähän hassulta, että Arton ulospäin näkyvä persoona on mielestäni täydellisessä ristiriidassa hänen luomiensa töiden kanssa. Arton herttainen ja hieman ujo ulkokuori ammentaa sisältä jotain unimaista ja alkukantaista. Synkät aihelmat eivät kuitenkaan ole painajaiskuvia, sillä paperin keveys luo lopputuloksiin tarvittavaa herkkyyttä ja valoa. Artossa on myös kujeileva poikamainen puoli, joka vilahtelee keskustelujen lomassa.

Vaikka olen lämmennyt hitaasti Arton hiilipiirroksille, niissä on silti aina ollut jotain joka kiehtoo mielikuvitusta. Hänen vuoden mittainen maalauskautensa sai kuitenkin rakastumaan lopputuloksiin välittömästi ja yksi Väisänen pääsi myös Hurmioituneen kotiin.

Taiteen edistämiskeskus myönsi tänä vuonna Arto Väisäselle taiteilijaeläkkeen. Eläkkeet perustuvat lakiin ylimääräisistä taiteilijaeläkkeistä. Eläke myönnetään tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta luovana tai esittävänä taiteilijana. Eläkkeen saajan tulee olla vähintään 60-vuotias. Kuopiosta eläkkeen sai Väisäsen lisäksi Jyrki Heikkinen.

Lämpimät onnittelut molemmille!

Ihmeparaneminen, piirustuksia ja piirustuskollaaseja

Ensimmäinen visiittini Galleria 12:n uusiin ja valoisiin tiloihin oli Arto Väisäsen näyttelyn muodossa. Väisänen tunnetaan luovasta ja moniulotteisesta viivankäytöstään ja galleriaan astuessa Väisäsen kädenjäljen kyllä tunnisti.

Ensimmäisenä tulijan vastaanotti näyttelyn nimikkoteos Ihmeparaneminen. Jotain erilaista tässä oli kuin aiemmin näkemissäni töissä. Luin ikkunatasolla olevan lehtiartikkelin Väisäsestä ja huomasin, kuinka erilaiset paperit olivat astuneet voimakkaammin mukaan Väisäsen tekemiseen. Se näkyi, ja tuntui virkistävältä. Hiili reagoi aina eri tavalla paperin paksuuteen tai ohuuteen, karkeuteen tai sileyteen. Ihmeparaneminen oli kiinnitetty kankaalle, jotta ohuet paperit ja jopa kangasmainen harso pysyivät yhdessä. Teos oli kiinnitetty ilmavasti kuin leijumaan, mikä antoi kokonaisuudelle lisäsäväyksen.

Arto Väisänen: Ihmeparaneminen, 2012, 190 x 240cm, hiili nepalinpaperille, kiinnitetty puuvillakankaalle.

Yksityiskohta teoksesta Ihmeparaneminen.

Yksityiskohta teoksesta Ihmeparaneminen.

Ensikohtaamisen jälkeen aloin kiinnittää huomiota ripustukseen. Seinillä, teosten vieressä ei ollut tietoja numeroista, nimistä, materiaaleista tai vuosista. Hetken päätäni pyöriteltyäni palasin tuolle samalle ikkunatasolle, josta olin lukenut lehtiartikkelin ja nappasin mukaani paperiversion teoksista, jossa kontekstitiedot löytyvät kuvien kera. Tämä oli itselleni aivan uusi ja virkistävä kokemus. Seinät oli jätetty vain ja ainoastaan teosten tulkintaa varten. Kokonaisuutta eivät olleet häiritsemässä pikkuruiset laput. Tätä samaa linjaa Väisänen jatkoi töidensä kehystyksellä. Pienemmät työt, jotka oli kehystetty, oli kehystetty puhtaanvalkoisilla raameilla, jotka ikään kuin katosivat taustan galleriaseinään. Näin juuri teokset, niiden viivat ja häivähdykset väriä, pääsivät oikeuksiinsa.

Arto Väisänen: Veivareita ja korentoja, 2011, 160 x 265 cm, sekatekniikka.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Veivareita ja korentoja teoksessa ihastuin yksityiskohtiin, joita teoksesta löysin. Usein Väisäsen teokset ovat surrealistisia ja abstrakteja, joissa on vain pilkahdus esittävyyttä, juuri sen verran että mielikuvitus alkaa lentää ja tunnelmat herätä. Toisaalta tuntuu luonnottomalta ahtaa hänen teoksiaan ismeihin. Hiiliviivojen kerroksellisuus, paksuus ja ohuus, ovat kiehtoneet itseäni eniten. Vaikka teoksessa ei sinänsä olisi lainkaan esittäviä piirteitä, kädenjälki kertoo paljon. Hauska yksityiskohta teoksessa oli myös taustan ruudukko, joka oli ilmeisesti saatu aikaan piirtämällä jonkin verkon päällä.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Arto Väisänen: Passo a passo, 2011, 67 x 48 cm.

Uusi ja yllättävä kohtaaminen oli Passo a passo (Askel askeleelta) teoksen kohdalla. Kevyt, erittäin kevyt häivähdys keltaista oli päässyt teoksen joukkoon! Siis väriä! Ensimmäinen näkemäni Väisäsen teos, joka on saanut hiilen joukkoon väriä. Positiivinen yllätys, ja huomaan värien hiipivän mukaan gallerian viimeisissä töissäkin. Tuolissa teoksessa jo itse paperi oli kellertävä, ja tussi ja hiili ovat saaneet seurakseen vihreää ja lämpöistä keltaista. Värit toivat aivan uudenlaista tunnelmaa.

Arto Väisänen: Tuolissa, 2012, 50 x 65, tussi ja hiili.

Arto Väisänen: Seinä (La Parete), 2012, 50 x 70 cm, tussi ja lyijykynä.

Tilan viimeinen teos Seinä (La parete) sai aikaan ristiriitaisia tunnelmia. Kaunis rakkausmielikuva muuttui ajaukseen prostituutiosta miehen käsien asennon ja seinän myötä. "Selkä seinää vasten" halusta vai pakosta? Toinen ahdistavan olotilan herättelijä oli Lähentely-yrityksiä laajenevassa maailmankaikkeudessa. En halunnut lähteä galleriasta näissä tunnelmissa, joten palasin ensimmäiseen tilaan ja Ihmeparanemisia ja Veivareita ja korentoja teosten keskelle.

Mietin vielä galleriasta poistuessani, että mikä se häiritsevä tunne on, jonka saan aina Väisäsen teoksista. Osasyynä voi olla ajatus siitä etten "ymmärrä" teoksia, etten saa niistä selvää tarinaa mieleeni, vaikka luulen sen olevan töiden tarkoitus. Monitulkinnallisuus. Pakottaa hetkeksi pysähtymään ja miettimään, se tuntuu olevan nykymaailmassa vaikeaa. Sitten keksin hyvän vertauskuvan: Tiedättekö tunteen kun näette joidenkin supisevan keskenään, ja luulette heidän supisevan sinusta tai jostain minkä sinäkin haluaisit tietää? Se ärsyttää, koska haluaisit tietää mitä he keskustelevat. Samanlainen uteliaisuuden tunne tulee Väisäsen teoksista, jotka kuiskivat ja antavat viitteitä jostain suuresta, mutta joudut vain kuvittelemaan mitä ne kertovat.

Lehtiartikkelissa Väisänen kertoi, ettei halua jämähtää samaan viivaan. Eikä hän jämähtänyt.

Kuka osti tasa-arvon – Kuka myi demokratian?

 
Ars Liberan taiteilijoiden näyttely Galleria 12:ssa oli odotettu, sillä olen ollut kahden heistä ohjauksessa. Mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin nähdä miten ohjaajat tekevät taidetta.

Arto Väisänen on toinen näistä ohjaajista. Olen aina ihaillut hänen viivankäyttöään; voimakasta ja herkkää viivaa tulee kuin itsestään. Itse taidan olla liian kontrolloiva, että antaisin käden joskus johtaa aivoja eikä päinvastoin. Tunnen Väisäsen teoksia katsellessani tiettyä vapautumista.

Arto Väisänen: Yhteisymmärrys, hiili, 2011.

Hiilityössä ”Yhteisymmärrys”, 2011, viivat piirtävät minulle toisiaan suukottavat kasvot. Vasemmalla on nainen lainehtivine hiuksineen, joka kantaa yllään kukkasia. Oikealla on kaljupäinen mies, joka kurottautuu suukottamaan naista. Mies on piirretty voimakkain viivoin, korvaan tuntuu tunkeutuvan vahvoja ääniä ja hänen päälaeltaan valuu pisaroita. Verta vai hikeä? Teoksen nimi laittaa miettimään onko kyseessä sittenkään täydellinen yhteisymmärrys...? Me naiset kun taidamme osata tahtoomme taivuttelemisen taidon…

Pekka Hiltunen: Ruokaa! Rauhaa! Rakkautta! (Jumal' auta kun suora huutokaan ei tehoa), öljyväri, 2011

Pekka Hiltunen oli minulle aivan uusi nimi. Kädenjälkikään ei näyttänyt ennestään tutulta, mutta työt herättivät mielenkiinnon. Rakastan viittauksia taidehistorian klassikoihin ja täytyy myöntää, että etsin viittauksia mielelläni, vaikkei niitä välttämättä olisikaan. Öljyväriteos ”Ruokaa! Rauhaa! Rakkautta! (Jumal’ auta kun suora huutokaan ei tehoa)”, 2011, oli ammentanut hahmoihinsa vaikutteita Edvard Munchilta. Teoksen nimikin viittasi hauskasti kuuluisaan ”Huutoon”. Hahmot huutavat suut ammollaan paremman elämän puolesta. Ihastuin ekspressiiviseen värinkäyttöön ja siveltimenvetoihin.

Timo Kokko: Pig in a Blanket, pronssipatinoitu kipsi, 2011

Timo Kokon teokset ovat olleet valvovan silmäni alla jo jonkin aikaa. Pidän hänen tussitöistään. Tällä kertaa hän oli tuonut näyttelyyn kuitenkin kaksi veistosta. ”Pig in a Blanket”, 2011, teoksessa oli jotain niin viehättävää, että olisi tehnyt mieleni mennä halaamaan veistosta! Onnellisen hymyn omaavassa, ja kulmat hieman mietteliäänä olevassa possussa oli jotain buddhamaisen rauhoittavaa. Näyttelyn nimi ”Kuka osti tasa-arvon – Kuka myi demokratian”, saattaa jollekin toiselle tuoda siasta mieleen ahneen ja omahyväisen hahmon, mutta en saanut tuota hymyä mielestäni. Minulle teoksella oli positiivinen vaikutus. Ristiriitaisuutta kokemukseen toi kuitenkin Kokon veistoksen takana olevalle seinälle ripustettu Tuula Haran valokuva ”Rautatieaseman mies”, 2009. Ikä ja elämä näkyvät silmistä sekä harmaantuneesta parrasta. Miehen katse oli niin voimakas, etten voinut olla vilkuilematta kuvaa ihastellessani ”Pig in a Blanket” veistosta.

Kokko on hyväksytty maisteriopintoihin Kuvataideakatemiaan, joten hänen tiensä veivät Helsinkiin. Toivon kuitenkin, että entiset Kuopion miehet, Timo Kokko ja Jukka Huhtala, toisivat teoksiaan tulevaisuudessakin näytille myös kotikulmille. Muuttaako Kuvataideakatemia Kokon tapaa työskennellä tai hänen kädenjälkeään? Tätä odotan innolla, ja toivotan hänelle onnea opintoihin. Kuka tahansa ei Kuvataideakatemiaan astelekaan...

Tuula Hara: Kuvasarja Firenzestä, 2009

Tuula Hara on toinen ohjaajistani. Hänen ohjauksessaan suoritin kuva-artesaani tittelini. Hara oli tuonut näyttelyyn valokuvia Firenzestä, 2009. Turistit ja paikalliset (kodittomat, kerjäläiset, alkoholistit) käyvät mielenkiintoista ja koskettavaa dialogia keskenään katseiden voimalla. Olen joskus kuullut, että turistin tunnistaa hänen katseestaan, se on kohotettuna ylös ihastelemaan rakennuksia. Näin taitaa olla Haran valokuvissakin. Turistit katsovat taivaisiin ihmetellen, ihastellen, miettien ja tutkien. Hara on jättänyt heidän kuvansa mustavalkoisiksi. Paikallisten vähäosaisten kuvat ovat värillisiä. Tämä heijastaa minulle henkilöiden elävän siinä hetkessä, todellisuudessa, kun taas turistit ovat vain ohikulkumatkalla. Paikallisten katseet on vangittu hetkillä, joissa kuvastuu heidän elämänsä. Heidän silmistään pääsee pintaa syvemmälle.
”Tavoitteenani on saada näkyväksi jotakin minkä koen ohitetuksi. Minua kiinnostavat teemat liittyvät arkipäivään, elämään ja ympäristöön. Teemani ovat meitä kaikkia lähellä olevia asioita, jotka jäävät usein huomaamatta, koska ne ovat tulleet arkisiksi tai ne ovat vaikeita saavuttaa.” Hara täytti tavoitteensa. Jotakin ohitettua saatiin ikuistettua.

Kaatosade toi näyttelykokemukseen oman elementtinsä. Kauppakatua alaspäin vellova vesi ja harmaus värittivät kokemuksen uudelleen.