sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kauris

 
Kirpparilla törmäsin tällaiseen kauriiseen, joka vangitsi katseeni heti. Kymmenen euron hinta laittoi kuitenkin hieman empimään mukaan poimimista, mutta lopulta en voinut jättää sitä enää hyllyyn. Ajattelin, että harmittelen sitten kotona jos en sitä osta, ja se on yleensä hyvä syy kirpparilla napata jotain mukaansa. Ja hyvä että ostin, sillä nyt olen vain tuijotellut sitä ihastuksissani. Valo heijastuu kauniisti sen pinnasta. Kotona tosin tuli kommenttia, että kauris näyttää jouluiselta kulkusineen, mutta ei tämä minusta liian jouluinen ole, ei ole punaista. Ainakaan vielä en aio tätä kaappiin piilottaa.



 

Jos saisin valita...

 
Kuukki kysyi Kysymyksenasettelua postauksessa seuraavaa:

"Jos saisit omaksesi minkä tahansa taideteoksen, minkä mieluiten ottaisit? Ihan minkä tahansa maailmassa."

--> Kuinka tuollaiseen voi vastata kun maailma on täynnä upeaa ja vaikuttavaa taidetta? Silti, kysymys oli niin kutkuttava ja mielenkiintoinen, että päätin listata tämän hetkisen top 5:n.


5. Hattulan Madonna. Minua on aina viehättänyt kirkkotaide ja -arkkitehtuuri. Tämä Liedon mestarin koulukunnan veistämä puuveistos on 1300-luvulta. Alkuperäiset värit ovat uskomattoman hyvin säilyneet.


4. Caspar David Friedrich: Vaeltaja sumujen yllä, 1818. Näin ensimmäisen kerran maalauksen lukiossa äidinkielen kurssikirjassa ja ihastuin tunnelmaan, seesteisyyteen ja värimaailmaan. Myöhemmin tämä, yksi lempimaalauksistani, oli taidehistorian pääsykoekysymyksessä.


3. Giovanni Battista Piranesi (1720-1788), mikä tahansa hänen grafiikanlehdistään. En muista missä näin ensimmäisen kerran hänen teoksiaan, ja luulen etten aluksi tiennyt edes taiteilijan nimeä, mutta myöhemmin ostin Ateneumin kirjakaupasta itselleni Piranesin tuotantoa käsittelevän opuksen ja siitä lähtien olen ihaillut hänen antiikin Roomaa kuvaavia grafiikantöitään.


2. Claude Monét: Musée de l'Orangerien "meditaatiotilassa" olevat maalaukset Givernyn puutarhan vesililjoista haluaisin milloin tahansa itselleni. Tai voisin haluta tuon koko tilan, jossa kävisin välillä rentoutumassa ja nauttimassa siveltimenjäljistä.


1. Arvid Liljelund: Lähtö Pariisista, 1884. Tämä Kuopion taidemuseossa sijaitseva maalaus on jokaisen vierailuni vakiokohde, sillä jokin tässä aina on kiehtonut. Naisen vaatteet, katseen kohde jota ei paljasteta. Sama salaperäisyys kiehtoo myös C.D. Friedrichin maalauksessa. Tämä on tämän hetkinen suosikkini, jonka tahtoisin itselleni, sillä keväällä on tiedossa myös "Lähtö Pariisiin".
 

Erilaisia, mutta niin samanlaisia

 

Galleria Carreessa oli edellisenä päivänä avautunut kahden taiteilijan yhteisnäyttely Erilaisia, mutta niin samanlaisia. Minut näyttelyyn sai Marjatta Vilhusen pronssiveistokset, joita olin aiemmin katsellut juuri Carreen sivuilla. Toinen taiteilijoista oli Maija Koponen, joka oli tuonut näyttelyyn pääosin etsaus-akvatinta menetelmällä tehtyä grafiikkaa.


Tulijan vastaanotti patsaskäytävä, jonka seinille oli aseteltu grafiikkaa. Aluksi huomioni kiinnittyi vain pronssiveistoksiin, sillä ihmishahmot olivat niin eloisia, aitoja ja hurmaavia. Kun nostin katseeni grafiikan kohdalle huomasin kuinka teokset keskustelivat keskenään ja toistivat samaa ajatusmaailmaa. Esimerkiksi Vilhusen Flamenco-tanssija sai taustalleen Koposen Carpe Diem ballerinan.


Marjatta Vilhunen: Flamenco-tanssija, 2010.


Maija Koponen: Carpe Diem, 2012.

Mitä pidemmälle veistoskäytävää kulki sitä enemmän patsaat saivat vaikuttavampia sävyjä. Varsinkin sota-ajan kuvaukset koskettavat. Et lähtis isä vuodelta 1998 ja Ensimmäinen Ruotsin matka vuodelta 2006 saivat pysähtymään. Vilhunen kertoo teoksistaan seuraavaa:


Et lähtis isä: "Kun isä oli kaatunut, olivat suvun miehet tärkeitä meille. Sodasta palannut serkkumme oli miehinen vieras, jonka jaloissa kiikuttiin ettei hän olisi lähtenyt pois."


Ensimmäinen Ruotsin matka: "Olen elänyt lapsuuteni aikana, jolloin lähetettiin lapsia Ruotsiin pois sodan jaloista. Meitä kolmea sotaorpoa kehotettiin liittymään joukkoon. Äiti piti kuitenkin pintansa pienestä painostuksesta huolimatta ja piti perheen koossa."

En usko että henkilö, joka ei itse ole kokenut sotaa tai sen vaikutuksia, osaisi kuvata tunteita ja tilanteita noin uskottavasti. Tunteet välittyivät ja ne koskettivat.


Marjatta Vilhunen: Sanattomat hyvästit, 1998.

Gallerian perällä oli veistos, jossa mies ja nainen halaavat toisiaan, Sanattomat hyvästit. Vilhunen kuvitteli hetken ja tilanteen, jossa kaikki on jo sanottu hänen isänsä lähtiessä sotaan. Taustalla oli Koposen grafiikantyöt, oikealla Anteeksi ja vasemmalla Ole hyvä. Teosryhmä oli hyvin sommiteltu, sillä työt välittivät toistensa tunnelmaa. Grafiikat kertoivat kuinka sanoja ei tarvita; anteeksi on annettu ja kauniit hetket muistetaan. Pronssiveistos kuvasi tuota eroamisen tuskaa, joka olisi kohta edessä ja molempien tietäen myös, etteivät välttämättä enää koskaan näkisi toisiaan.

Kokonaisuudessaan pidin teosten sommittelusta. Aluksi tuntui että grafiikantyöt hukkuivat pronssiveistosten välittämiin voimakkaisiin tunteisiin, mutta ne tarvitsivat vain hieman enemmän aikaa avautuakseen. Gallerian ovelta katsottaessa oikealla puolella oli lapsuuden iloa, kujeilua ja huumoria kun taas vasemmalla puolella oli suuria ja syviä tunteita.

Oikealla muun muassa:


Maija Koponen: Kotipesä, 2009.


Maija Koponen: Pig Brother, 2010.


Maija Koponen: Mi casa es su casa?


Marjatta Vilhunen: Kissan salaisuus, 2003.


Marjatta Vilhunen: Metsän ostaja, 2003.

Vasemmalla muun muassa:


Maija Koponen: Tulkaa jo..., 2012.


Maija Koponen: Elämämme raamit, 2012.


Maija Koponen: Minä valvon, 2012.


Marjatta Vilhunen: Ilo, 2005.


Marjatta Vilhunen: Papan saappaissa, 2007.

Maija Koposen teoskuvat: Maija Koponen
Marjatta Vilhusen teoskuvat: Galleria Carree
 

torstai 16. helmikuuta 2012

Savon kielen oppitunti

 
Jotta ei aivan unohtaisi juuriaan ;)

"Niin tuo savon kiel,
se hyvin viäntyy,
jos vuan sanat suussa kiäntyy.
Jos on somat puhheen aeheet, luonnonviärät leukapielet,
sujjuu juttu vaekka häessä.
Sanat eej ookkaan puakkupäessä.
Joka ossoo savvoo huastoo,
se sanan käätössä ee puastoo.
Tapaspahan Juakkoo, Tiltoo,
nii aena sannoo hyvvee iltoo.
On, sanankäätön sirkkelissä,
savon kiel ihan henkhieverissä.
Mistee kohtoo sanat taetat,
mihinkä kohti pilikut laetat,
erreyksiä siinä tekköö viisaemmatkii
ja niitä viisaemmat sitte vielä matkii.
Esmerkiks tämmöset vaekeet sanat ku herrastee, pehmeepee,
ja sekkii veeseen cee. Niin hämmästyä suap ihan yksiksee.
Entäs ähvä, äksä, ruoti oo,
nekkii oes vielä otettava huomijjoon.
Tuo kuu ja tseta, harvemmin vastaan sattuu,
mutta quattro pizza rikulleen se maestuu.
Koolussa kun lapset tavvoo,
niille pitäs neovvoo oekeeta savvoo.
Merkki se oes kehityksen,
oekein iärimmäesen sivistyksen."

Kohtaamisia: Savon kielen oppitunti.




 

tiistai 14. helmikuuta 2012

"Rysähtääkö Guggenheim Katajanokalle?"

 
Tiistai-illan Voimala lähetyksessä käytiin keskustelua (väittelyä) Guggenheimin puolesta ja vastaan. Guggenheimin puolesta puhuivat Helsingin kaupunginhallituksen pj Risto Rautava ja Espoon taidemuseon, EMMAN, johtaja Markku Valkonen. Guggenheimia vastaan puhuivat kaupunkitutkija Kaarin Taipale ja pitkän linjan taidehistorioitsija Tuula Karjalainen. Näiden parien välissä puheenvuoroja odotteli kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen. Guggenheim on aiheena "kuuma peruna", ja ai että nautin kunnon väittelystä asian tiimoilta!


Kuva täältä.

Pidempään mukana olleet lukijat saattavat muistaa mielipiteeni ideaa kohtaan aiemmasta postauksestani. Mielipiteeni ei ehkä ole enää aivan yhtä jyrkkä, mutta olen silti edelleen enemmän vastustajien kuin kannattajien leirissä. En ole saanut tarpeeksi hyviä perusteluja asian puolesta, jotta olisin kääntänyt kelkkani täydellisesti ympäri.

Kaarina Kaikkonen avasi keskustelutilaisuuden hieman peloissaan, että hänet leimattaisiin taiteilijana johonkin leiriin asian puitteissa, tai että hänen taiteilijuutensa tai teostensa myynti kärsisi liian terävien mielipiteiden vuoksi. Kaikkonen pysyikin koko keskustelun ajan "haaleassa vedessä" ja kuulutti vain kansainvälisten, hyvien näyttelyiden perään. Hänen mielestään on hienoa, että päättäjät ovat kiinnostuneita juuri kuvataiteesta ja sen laajemmasta tuonnista Suomeen. Kaikkonen sanoo näyttelyiden tuovan inspiraatiota ja energiaa hänen omaan tekemiseensä. Hänen mielestään olisi tärkeää ja hienoa saada Suomeen kansainvälistä taidetta oli näyttelytila sitten Guggenheim tai ei. Tässä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Kannatan suurien näyttelyiden tuomista Suomeen ja olen itsekin kiinnostunut näkemään mitä maailman taidekentällä tapahtuu.

Juontajat ottivat keskusteluun näkökulman, jossa Guggenheim brändiä verrattiin McDonald'siin ja franchising ilmiöksi. Kaarin Taipale selvensi ajatuksen tulleen jo vuonna 2008 New York Timesin artikkelista, jossa amerikkalaiset itse vertasivat Guggenheim brändiä McDonald'siin. "Tulee nopeasti kylläiseksi, mutta pidemmän päälle näivettää." Hauska, mutta mielestäni aika osuva ja pistävä vertauskuva. Peräänkuulutin jo edellisessä pohdinnassani alkuperäisyyttä ja liputin New Yorkin Guggenheim museon puolesta.


Kuva täältä.

Tuula Karjalainen kritisoi sitä, että Guggenheim projektissa ei puhuta kuvataiteesta vaan rakennuksesta. Hänellä ei ollut mitään uutta museota vastaan, mutta hinta on kuulema liian suuri. Hinnalla Karjalainen ei tarkoittanut vain rahallista hintaa vaan hän oli huolissaan Helsingin kaupunginmuseosta ja sen taidekokoelmista. Mihin Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmat sijoitettaisiin museon lopettamisen jälkeen? Lisäksi hän käytti ilmaisua "Helsingissä on kollektiivinen alzheimer" sillä moni on kuuluttanut kansainvälisten taiteilijoiden ja näyttelyiden perään, vaikka niitä on esillä koko ajan esim. Kiasmassa ja Helsingin kaupungin taidemuseossa. Niitä pitäisi vain mennä katsomaan. Guggenheim on vain näyttelyhalli. Meilahden ja Tennispalatsin myymisellä kerätään rahaa Guggenheimille.

Risto Rautava huomautti, että taiteilijat ovat sanoneet hänelle, kuinka Guggenheimin myötä suomalaiset taiteilijat pääsisivät osaksi kansainvälistä taidekenttää. Tässä olen samaa mieltä ja kannatan taiteilijoidemme mahdollisuutta verkostoitua laajemmin ja näkyvämmin myös kansainvälisesti. Rautava huomautti myös, että Guggenheimille tulee omat kokoelmat ja museon myötä alalle saadaan 40-50 uutta työpaikkaa. Tämä kommentti oli erittäin surkuhupaisa. Samaan aikaan kun Museovirasto joutuu leikkausten ja säästöjen vuoksi lopettamaan 40 työpaikkaa, JOKA VAARANTAA KOKO SUOMEN KULTTUURIPERINNÖN TALLENTAMISEN JA OHJAAMISEN, hehkutetaan Guggenheimin tuomilla uusilla työpaikoilla, jotka mahdollisesti tulevat vasta joskus tulevaisuudessa. Museovirasto on vain yksi kulttuurilaitos joka kärsii tällä hetkellä järkyttävistä leikkauksista. Ympäri Suomea ollaan jouduttu sulkemaan museoita ja vähentämään työpaikkoja kulttuurialojen leikkausten vuoksi. Ja tämä on itselleni THE MOST IMPORTANT REASON miksi en liputa Guggenheimin puolesta.

Kaarin Taipale ihmetteli suureen ääneen sitä, kuinka juuri tässä projektissa Helsinki kantaa kaikki riskit ja toimii maksumiehenä, eikä Guggenheim säätiö tule vastaan. Rahakysymys on itselleni suuri, vaikka eihän minun tarvitsisi siitä huolehtia vaan helsinkiläisten. Guggenheimia Suomeen haluavat odottavat yksityisten tahojen lahjoittavan ja sijoittavan projektiin, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt, jonka Markku Valkonenkin myönsi. Minä toivoisin enemmän yksityisten tahojen kuuntelevan jo olemassa olevan museokentän avunhuutoja ja sijoittavan niihin. Hoitakoon Helsinki asiansa kuten parhaaksi näkee.


Kuva täältä.

Risto Rautava hehkutti myös suomalaisen arkkitehtuurin ja designin puolesta idealla, jossa Guggenheimin rakentamiseen hyödynnettäisiin suomalaista puuta. Olen samaa mieltä siitä, että puinen rakennus näyttää mielessäni kauniimmalta kuin metallinen/betoninen, mutta kuten Tuula Karjalainen sanoi, päätäntävalta rakennuksen lopullisesta muodosta ja materiaalista on lopulta jossain muualla kuin Suomessa. Rautava kuitenkin huomautti, että säännöissä sanotaan että suurimman osan rakennusmateriaaleista tulee olla suomalaisia, joten se oli positiivinen yllätys. Huvittavaa oli kuitenkin kuulla Rautavan sanovan ettei ole taideasiantuntija ja ettei hän ole ajatellut Guggenheim-asiaa esimerkiksi 20 vuoden päähän.... Kuinka joku voi olla suunnittelemassa jotain jos ei ajattele asiaa pidemmällä tähtäimellä....?!

Helsingin ja Bilbaon turistimääriä ei voi vertailla keskenään, koska Espanjassa virtaa muutenkin monta kertaa suuremmat turistimassat kuin Suomessa. Kaarina Kaikkonen kuitenkin otti puheeksi Venäjän kiinnostuksen ja puutteen nykytaiteeseen, joka kuljettaisi turisteja Helsinkiin. Tämä on varmasti totta ja mielestäni olisi hienoa palvella muita Pohjoismaita tarjoamalla valovoimaisia ja kansainvälisiä näyttelyitä.

Markku Valkonen, joka oli myös keskustelussa hiljaisempana osapuolena, sanoi Guggenheimin nostavan rimaa suomalaisessakin taiteessa. Varmasti totta, mutta tämä saattaa olla kaksiteräinen miekka, hyvässä ja pahassa. Valkonen sanoi Guggenheimin mahdollistavan sellaiset näyttelyt, joihin Suomella ei muuten olisi varaa tai mahdollisuutta. Olen samaa mieltä. Tuula Karjalainen kuitenkin huomautti, että Guggenheim tulee tuskin jokaisella näyttelyllään vetämään samanlaista ihmismäärää kuin esimerkiksi Ateneumin Picasso-näyttely, jota on vilailteltu keskusteluissa kassamagneettina. Tässä olen samaa mieltä. Kuten Karjalainenkin totesi, maailmassa ei ole kuin kymmenkunta taiteilijaa, joiden näyttelyt vetävät ihmisiä kaikista kansanluokista. En usko että maailmassa on yhtäkään museota, joka vetäisi jokaisella erikoisnäyttelyllään superkävijämäärät. Louvret ja British Museumit ovat asia erikseen, joilla on jo peruskokoelmissaan taiteen historian mestariteoksia ja pelkällä rakennuksella on oma arvonsa. Heillä historia on puolellaan.

Loppupäätelmänä olin samaa mieltä Kaarina Kaikkosen kanssa siitä, että olisi hienoa saada Suomeen kansainvälisesti tunnettuja huippunäyttelyitä ja kansainvälistä taidetta, mutta toisaalta olen Tuula Karjalaisen kanssa samaa mieltä siitä, että tuleeko sen olla juuri Guggenheim. Varsinkaan sillä hinnalla millä se olisi nyt tulossa. Markku Valkosen puheisiin yhdyn kuitenkin siinä, että yksin Suomen voi olla mahdotonta haalia korkeatasoisia kansainvälisiä näyttelyitä.

Nii-in, mutta tuleeko sen olla juuri Guggenheim...

Kommentteja, mielipiteitä ja ajatuksia otetaan vastaan!

Voimala jakso nähtävissä YleAreenassa 31 päivää.
 

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jiří Anderle

 
Jiri Anderle: Beatrice a Dante, 1987, etsaus, pastelli, vernis mou.

Jiří Anderle (s.1936) on tsekkiläinen kuvataiteilija ja taidegraafikko. Näin ensimmäisen kerran Anderlen teoksen Keski-Suomen museon näyttelyssä vuosi sitten, jossa esiteltiin Heikki Tuomisen kokoelman helmiä. Teoksessa oli jotain renessanssin taiteelle tyypillistä ja yhden teoksen perusteella kirjasin taiteilijan nimen muistiin. Googlasin Anderlen muita teoksia, mutta ne eivät sytyttäneet samalla tavalla.

Jiri Anderle: Gioconda a imperator, 1979, etsaus.

Jiri Anderle: Boy with a Fruit Punet (after Caravaggio), 1982, vernis mou, mezzotinto, pastelli, kuivaneula.

Renessanssiteemaa taiteilija on käsitellyt töissään 1970- ja 80-luvuilla. Henkilöiden sivuprofiilit, ihmisvartalon tutkiminen, renessanssimestareiden lainaaminen ja kauniin ja ruman yhdistäminen kiehtovat minua, sillä juuri renessanssi on yksi lempiaikakausistani taiteen historiassa. Anderle on saanut kuviin painostavan tai mystisen tunnelman hienosti ja värittänyt osaa teoksistaan pastellivärein. Usein grafiikassa pidän siitä, että mitä yksityiskohtaisempi teos on sitä parempi se on (minun mielestäni). Tämä osoittaa että teoksen tekemiseen on mennyt aikaa ja vaivaa, kuten vanhoilla mestareilla. Ja yleensä kaikki viittaukset taiteen historiaan, oli kyseessä millainen teos tahansa, herättävät positiivisen mielenkiintoni.

Jiri Anderle: Bestia triumphans II, 1984, etsaus, vernis mou.

Anderlen taidokkuus on huomattu myös maailmalla, sillä teoksia on kokoelmissa ympäri maailmaa: mm. Tukholman Nationalmuseumissa, Firenzen Uffizi galleriassa, Japanissa Osakan taideyliopistossa, New Yorkissa Metropolitan museossa, Moskovassa Pushkinin museossa, Pariisissa Pompidou-keskuksessa ja Hampurin taidehallissa.

Jiri Anderle: Naked, 1965, etsaus.

Jiri Anderle: Master Sun about Poetic Art, etsaus.

Grafiikan teoskuvat täältä.

Anderle kuvaa tyypillisesti ihmisen ahdistusta ja yleistä ajattomuutta. Nykyisin hänen työnsä ovat siirtyneet lähemmäs abstraktia taidetta. Tässä 2000-luvun maalauksia.

Jiri Anderle: Scream, 2001, akryyli kankaalle, 150x110 cm.

Jiri Anderle: Distant Ancestor, 2001, öljy kankaalle, 150x150cm.

Jiri Anderle: Dialogue, 2002, akryyli kankaalle, 90x120cm.

Maalauskuvat täältä.
 

tiistai 7. helmikuuta 2012

Sunnuntaikirppis

 
Toiset lähtivät äänestämään, me lähdimme kirpparille (olin käynyt antamassa ääneni jo ennakkoon). Tosin saalis ei ollut kovin kummoinen kolmea elokuvaa ja yhtä tutkimuskirjaa lukuun ottamatta. Joitain kivoja juttuja näkyi, mutta hinta oli väärä, kyseiselle esineelle ei ollut tilaa tai tarvetta. Hyllyjen välissä oli silti mukavaa tutkimusmatkailla.