sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys

Suomen Museoliitto järjesti viime lokakuussa (25.-26.10.2021) Kuopiossa valtakunnalliset Taidemuseopäivät. Minut kutsuttiin KYSin taideasiantuntijana puhumaan tilaisuuteen otsikolla "Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys". Sairaaloissa taidekokoelmista vastaavat henkilöt tekevät osittain hyvin samankaltaisia tehtäviä kokoelmien parissa kuin taidemuseoidenkin työntekijät. Mutta ennen kuin päästään varsinaisiin kokoelma-asioihin, aloitetaan yhdestä oleellisesta kysymyksestä:

Kuva: Marja Louni.

Miksi sairaaloissa on taidetta?

Taide (siinä määritelmässä kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme) on ollut vuosisatoja oleellinen osa erilaisia rakennushankkeita. KYSin rinnalla taide on kulkenut aina 1950-luvulta alkaen. Taidehankintoja on sisällytetty sairaaloissa osaksi uudisrakennus- ja peruskorjaushankkeita, kuten tänäkin päivänä. Teoksia hankitaan taidekokoelmiin myös rakennushankkeiden ulkopuolella. Taiteen merkitys tilojen viihtyisyyden kannalta on tiedostettu jo pitkään. 

Viime vuosina etenkin kulttuurintutkimuksen kentällä on ollut kasvava kiinnostus sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksiin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tutkimustiedon myötä Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Sosiaali- ja terveysministeriö linjasivat (17.12.2018), kuinka "suositukset velvoittavat maakuntia ja kuntia parantamaan taiteen ja kulttuurin saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa".

Elin Danielson-Gambogi: Ruissalon silta, 1891, öljy kankaalle, 29x46cm. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Turun yliopiston Kliinisen hoitotieteen professori Sanna Salanterä kommentoi Savon Sanomien haastattelussa,  että "sairaaloissa ihmisiä ei eriytetä. Kulttuuri on tarjolla tasavertaisesti kaikille". Samassa artikkelissa Cerada-tutkimuskeskuksen johtaja Kai Lehikoinen muistutti, että "taidetta ja kulttuuria pitäisi sairaalaympäristössä ajatella aina potilaslähtöisesti. Jos taulu on potilashuoneessa potilaan selän takana, se ei palvele tarkoitustaan". Artikkelissa viitattiin myös Maailman terveysjärjestö WHO:n raporttiin, jossa "taiteilla voi esimerkiksi edistää lasten kehitystä, ehkäistä sairastumista ja tukea hoivatyötä. Taiteen keinoin voidaan auttaa mielenterveyskuntoutujia ja tukea akuuttihoitoa sekä neurologisten häiriöiden kanssa eläviä. Taide voi olla tärkeä osa saattohoitoa".

(Savon Sanomat 9.6.2021 "Taide auttaa toipumaan - Kulttuuri ja taide toimivat sairaaloissa lääketieteen rinnalla esimerkiksi kivunlievityksessä, terapiassa ja kuntoutuksessa")
Stig Södersten: Uimarannalla, 1942, öljyväri puulevylle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.
KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmä teetti henkilökunnalle (2020) ja asiakkaille (2021) kyselyn, jossa tiedusteltiin kuuluuko vastaajien mielestä taide ja kulttuuri sairaalaympäristöön? Henkilökunnasta 82% vastasi myöntävästi ja asiakkaista peräti 91%. Henkilökunnasta 12% vastasi käyttäneensä taidetta ja kulttuuritapahtumia potilaiden hoidon tai kuntoutuksen tukena, etenkin musiikkia ja kuvataidetta.

Suomen Taiteilijaseuran viestintäpäällikkö Hanna Hannus kirjoittaa uusimmassa Julkisen taiteen blogitekstissä (28.1.2022) otsikolla "Taidehankinnat hyvinvointialueiden agendalle", että "Alusta alkaen on tärkeää pohtia, miten taidetta hankitaan hyvinvointialueella. Miten taide otetaan mukaan kiinteistöjen rakentamiseen ja korjaamiseen? Miten turvataan mahdollisuus nauttia taiteesta myös heille, jotka eivät voi poistua sairaalasta tai hoitolaitoksesta? (---) Jos hyvinvointialueet haluavat nimensä mukaisesti huolehtia hyvinvoinnista, kuuluvat siihen luonnollisesti myös hyvinvointia tukevat rakennukset, tilat ja kokemukset. Pidetään huolta siitä, että taidehankinnat otetaan alusta pitäen mukaan myös hyvinvointialueiden agendalle."

Lisätietoa taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista voitte lukea esimerkiksi valtakunnallisesta kulttuurihyvinvoinnin yhteistyöverkostosta: Taikusydän sivustolta.

Antti Vuori: Enkeli ystäväni, sekatekniikka. Lahjoitus Silmätautien poliklinikalle J. Riihimäeltä 2018 kiitoksena hyvästä hoidosta ja huolenpidosta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taideasioista vastaavia asiantuntijoita, mutta ajattelen, että yksi minun tärkein tehtäväni KYSissä on taideasiantuntijana huolehtia paitsi sairaanhoitopiirin taidekokoelmasta, myös vahvistaa kokoelmatoiminnalla taiteen merkitystä ja ymmärrystä sairaalassa. Lisää taideasiantuntijan monipuolisesta tehtävänkuvastani voitte käydä lukemassa aiemmasta postauksesta.

Seija Räsänen: Männyt ja niiden kuvajaiset vedessä, 1996, keraaminen seinäteos. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Millaisia haasteita sairaalataiteen kokoelmiin liittyy ja miten kokoelmia hoidetaan?

Keskitin ajallisista syistä oman puheenvuoroni Taidemuseopäivillä käsittämään ainoastaan yliopistolliset sairaalat (Kuopio, Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu). Tein kyselytutkimuksen, josta esittelen teille koosteen, mutta en yksilöi tässä vastauksia eri sairaaloiden välillä. Saanette kuitenkin tämän perusteella käsityksen siitä, millainen tilanne yliopistollisissa sairaaloissa taidekokoelmien osalta ylipäänsä on. Uskon, että monet näkökulmat ja tilanteet ovat ymmärrettävissä myös muiden sairaaloiden kokoelmien hoidossa ympäri Suomea.

Antti Immonen: yksityiskohta teossarjasta Faasit, 2017, ruostumaton teräs ja ääni. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Yliopistollisten sairaaloiden kokoelmissa on tällä hetkellä arviolta yhteensä noin 8000-9000 taideteosta. Valtaosa teoksista on asetettu esille. Näin seinäpinnat toimivat osittain myös "säilytystiloina". Taiteen halutaan olevan esillä, ilahduttamassa sekä henkilökuntaa että asiakkaita.

Taideteosten luettelointiin ja inventointiin käytetään eri sairaaloissa mm. taidemuseokentälle räätälöityä sähköistä kokoelmanhallintaohjelmaa, sairaalan sähköistä irtaimistorekisteriä tai jossain tapauksessa manuaalista luettelointia. Taidekokoelmia hoidetaan vakituisesti, määräaikaisesti ja oman työn ohessa.

Jokainen museoammattilainen ymmärtää millainen työmäärä kokoelmanhallinnassa on, joten se, että taidekokoelmia hoidetaan oman työn ohessa ei ole laadullisesti kestävä ratkaisu. Tämä on yksi näkökulma, jonka vuoksi haluan tuoda esille taideasiantuntijan monipuolista, haasteellista ja vastuullista tehtävänkuvaani. Jotta ympäri Suomea sairaalamaailmassa (ja sen ulkopuolella) ymmärrettäisiin tehtävän merkitys ja vaikutukset tiloihin, ja sitä kautta tiloja käyttäviin ihmisiin. 

Taidekokoelmien ylläpito ja hoitaminen vaatii paitsi kokoelmaosaamista myös taiteen- ja taidekentän tuntemusta. Työskentelen itse Kiinteistöhallinnon alaisuudessa, ja niin paljon kuin työkavereitani arvostankin uskallan väittää, että meidän yksikön insinöörit eivät ehtisi, saati osaisi, oman työnsä ohessa luetteloida teoksia niille kuuluvalla tarkkuudella. Se ei riitä, että teokset luetteloidaan "taulu 1, taulu 2, taulu 3". Meitä kulttuurialan ammattilaisia siis tarvitaan kiinteistöistä vastaavien asiantuntijoiden rinnalla myös sote-kiinteistöissä. 

Mari Arvisen seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelman hoitoon käytetään yliopistollisissa sairaaloissa rahaa "nollabudjetista" keskimäärin viisinumeroisiin summiin vuodessa. Nollabudjetti on lainausmerkeissä siksi, että kaikkialla ei ole vakiinnutettua budjettia kokoelman hoitoon liittyviin toimenpiteisiin (mm. teosten kehystys ja konservointi), mutta siihen on anottavissa rahaa. Toisaalta isompiin taidebudjetteihin saattaa sisältyä paljon muutakin toimintaa kuin kokoelmanhoito, esimerkiksi palkkakustannuksia, julkaisutoimintaa, markkinointia ja uusia teoshankintoja.

Kokoelmanhoitoa ja -tehtävää ohjaava kokoelmapolitiikka on useissa yliopistollisissa sairaaloissa joko käytössä tai valmisteilla. Osittain tällä asiakirjalla luodaan ja mahdollistetaan pitkäjänteinen ja laadukas kokoelmatoiminta. Taidekokoelmien laatu vaihtelee varmasti kaikkien sairaaloiden kokoelmien sisällä. Moni oli sitä mieltä, että kokoelmapoistoja on tehty tai pitäisi tehdä, jotta kokoelmat pysyvät laadukkaina ja käytettävinä. Sairaalassa ei ole tarkoitus säilöä teoksia varastoihin, vaan saattaa teokset mahdollisimman kattavasti esille.

Taiteelle kuitenkin tarvitaan säilytystiloja. KYSissä on esimerkiksi käynnistymässä valtava muuttoaalto KYS Uusi Sydän -rakennusprojektin myötä. Muuttosuunnittelutyöryhmän puheenjohtaja, projekti-insinööri Titta Haatainen kommentoi, että "Tulossa on varsin laaja, epätavallinen ja monimutkainen muuttosuma. Kyseessä ei ole vain yksi kerrallaan tapahtuva, yhdestä sijoituspaikasta toiseen tapahtuva potilaiden, henkilöstön, huonekalujen, tavaroiden ja laitteiden siirtäminen [vuosien 2021-2024 aikana], vaan kaikkiaan noin 35 muuton suunnittelu ja toteuttaminen peruskorjaus- ja uudisrakentamisen keskellä. Muutot ketjuuntuvat, ja jokainen muutto vaikuttaa seuraaviin muuttoihin." Taiteen osalta tämä tarkoittaa sitä, että taide muutetaan tiloista ensimmäisenä ja palautetaan osastoille viimeisenä. Muuttojen välillä taide sijoitetaan säilytykseen ja kaikki siirtotoimenpiteet kirjataan ylös, jotta tiedän mikä teos on missäkin ja menossa mihinkin.

Kari Juutilainen: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelmiin lahjoitettujen ja talletettujen teosten erilaiset sopimuskäytännöt ovat tuoneet omat haasteensa taidekokoelmista vastaavien arkeen. Millaisia teoksia otetaan lahjoituksena vastaan ja millaisilla reunaehdoilla otetaan taideteoksia talletukseen? Talletus tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi yksittäinen taiteilija voi tarjota tekemäänsä teosta sijoitettavaksi sairaalan seinälle. Teoksen omistaa siis edelleen taiteilija, mutta se tuodaan esille sairaalaan. Vaihtelevia käytäntöjä liittyi talletussopimuksissa esimerkiksi siihen, kenen vastuulla on korvata teokselle aiheutunut mahdollinen vahinko?

Teosturvallisuus on myös yksi sairaalataiteen oleellinen näkökulma. Sairaalaympäristössä teoksille ei pystytä takaamaan samanlaista vakaata esilläpitoa kuin esimerkiksi taidemuseoissa, sillä käytävillä kulkee asiakkaiden lisäksi esimerkiksi potilaskuljetuksia sairaalasänkyineen ja laitoshuoltajia erilaisine laitteineen. Riskin mahdollisuus teosvahinkoihin on lähtökohtaisesti suurempi sairaala- kuin museoympäristössä. Tämä asia on tiedostettava, ja pyrittävä minimoimaan riskit hyvällä tila- ja tilankäyttösuunnitelulla.

Eeva Mölkäsen seinämaalaus, 2018. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taidetta?

Pitämäni puheenvuoron jälkeen Taidemuseopäivien yleisössä syntyi kysymyksiä mm. siitä, kuinka henkilökunta suhtautuu teoksiin ja kuinka organisoin teossijoituksia. Eräs kommentoija sai kuitenkin minut hämmentymään, sillä hän kertoi tapauksesta, jossa sairaalasta oli tietoisesti jätetty taide kokonaan pois. Olin suorastaan järkyttynyt, sillä tämä näkökulma on ristiriidassa aiemmin mainitun Opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Sosiaali- ja terveysministeriön linjauksen kanssa. Myös Taiteen edistämiskeskuksen teettämän kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista (81 %) kokee, että sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulee olla mahdollisuus kokea taidetta ja kulttuuria. (Taiteen edistmiskeskus / Kansalaisten käsityksiä taiteesta osana arkiympärstöä ja julkisia tiloja )

Marja Kolu: Valo, 1991, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

En ole vielä perehtynyt sairaalakentälle niin hyvin, että tietäisin kaikkien Suomen sairaaloiden taidetilanteen, mutta kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksianne aiheesta. Mitä ajattelette taiteesta sairaalaympäristössä? Oletteko kiinnittäneet siihen huomiota, tai onko se vaikuttanut teihin tavalla tai toisella esimerkiksi odotustiloissa tai auloissa? Mitä mieltä olette sairaaloista, joissa ei ole taidetta? 

Edeltäjäni, FL Maarit Hakkarainen on kiteyttänyt taiteen merkityksen sairaalaympäristössä upeasti teoksessa "Taide vanhin voitehista - kuvataidetta sairaaloissa":

"Taiteen parissa pitkät sairaalakäytävät
voivat tuntua lyhyemmiltä,
askeleet keveämmiltä
ja ajatukset positiivisemmilta."

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Marlena Luukkosen näyttely G1-näyttelykäytävällä 31.3.2022 saakka.
Jaana Partanen & Heikki Lamusuo: Evoluutio, 2015, digiprintattu lasi, n. 1500m2. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.
Olen iloinen ja kiitollinen, että saan tehdä tätä työtä sairaalassa, joka arvostaa taidetta ja ymmärtää sen merkityksen. Odotan innolla, että pääsisin tulevaisuudessa tutustumaan laajemmin muidenkin sairaaloiden taidekokoelmiin. Viime syksynä kävimme muutaman työkaverin kanssa tutustumassa Joensuun Psykiatriataloon.

Kiitos Suomen Museoliitto ja Kuopion taidemuseo,
että pääsin Taidemuseopäiville kertomaan sairaalataiteesta!

tiistai 18. tammikuuta 2022

Esteettinen herkkyys ja taiteesta hurmioituminen

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.
Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo 2014, mutta aihe on tullut vuosien myötä yhä läheisemmäksi:

"Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen. (---) Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. (---) Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja. (---) Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa."

Timo Kokko: Momentary Appearance - Katharsis, yksityiskohta, 2016, installaatio.

Tuota blogitekstiä kirjoittaessani en ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä täydellistä taiteesta hurmioitumista, mikä tapahtui Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta myöhemmin. Tuon jälkeen olen hurmioitunut mm. Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen keskellä, Firenzessä Fra Angelicon freskon ja Michelangelon Daavidin äärellä.

Olen huomannut, että minulla taiteesta hurmioituminen liittyy usein tavalla tai toisella katharsiksen  kokemukseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella. Kaiken keskiössä on kauneuden ja jonkin yllättävän/odottamattoman tai kipeän ristiriita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297cm. Museo Nazionale di San Marco.

Erwin Wurm: Hypnose II (Takki), 2008, akryyliväri, puu, vaatteet. Gewerbemseum, Winterthur, Sveitsi.

Kuinka pidätellä tunnetta järjen keskellä?

Toimin tällä hetkellä niin järkeä korostavassa työyhteisössä, että tämä esteettinen herkkyys on puoli, jota en mielelläni tuo esille. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, työkaverini ovat sen todennäköisesti jo aistineet, mutta haluaisin silti olla työympäristössä... noh, miten sen sanoisi. Viileämpi?

Hurmio-kirjan (Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Tammi, 2009) kirjoittanut Anna Kortelainen kävi Kuopion taidemuseolla puhumassa tästä Stendhalin syndroomaksi nimetystä ilmiöstä. Eräs luennon kuulija kommentoi, että hän on niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä jopa raskaaksi: "Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis."

Pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseen täysin. Yleensä olen ollut hurmioitumistilanteissa enemmän tai vähemmän yksin, eikä omaa herkkyyttä ole tarvinnut selitellä toisille. Tunneaalto on upea, ja sisällä myllertävä tunne purkautuu kauneuden kokemuksessa kyyneleinä. Valtoimenaan itkemiseen saakka ei ole onneksi tarvinnut mennä.

Se järkeä korostava työympäristö on päässyt kuitenkin yllättämään... Ehkä tässä toteutuu juuri se kauneuden ja odottamattoman ristiriita. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella, että kokisin hurmioitumista insinöörivoittoisen työyhteisön keskellä, tai ylipäänsä töissä. Enkä osaa uskoa sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtui.

Ensimmäinen tilanne tuli aivan puun takaa, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään. Enkä enää edes muista millainen keskustelu parin työkaverin kanssa tähän tilanteeseen johti. Muistan vain, että toinen työkavereista laittoi koneelta soimaan Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Jo ensimmäisistä sävelistä kehoon humahti kauneuden ja surun yhdistävä tunneaalto (kappale on mielettömän upea, mutta tarinassahan Janne kuolee pudottuaan jäihin!). Olin omalla työpisteelläni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiin. Välttelin katsekontakteja ja yritin keskittyä vain oman näyttöruutuni tuijotteluun, kunnes sain itseni taas kasattua.

Tämä toinen oli lievempi ilmiö, mutta yllättävä ja todella hämmentävä. Luin erästä taiteilijaportfoliota, jossa oli kuvailtu erinomaisesti taiteilijan sisäinen maailma, hänen pyrkimyksensä taiteen ilmaisussa ja taiteen luomisessa. Olin niin vaikuttunut tekstistä, että sain kylmät väreet. Siis pelkästä portfolion lukemisesta?! Kuinka tällainen voi olla edes mahdollista?

Kimmo Pyykkö: Vanki, 1975, alumiini, akryyli.

"Eikö ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti?"

Tämä kolmas esimerkki hävettää kaikkein eniten, vaikka olin osannut eräällä tavalla herkistymiseen jo hieman varautua. Minut pyydettiin katsomaan eräs nykytanssia esittelevä video, joka oli koskettanut jo tätä kyseistä henkilöä, joka minut pyysi sitä katsomaan. Ja niinhän siinä kävi, en voinut estää kyyneleitä. Tässä tilanteessa en ollut onnekseni omalla työpisteelläni, ja sain kerättyä itseni siinä välissä, kun kävelin toisesta rakennuksesta takaisin työpisteelle. Toimistomme oli kuitenkin epätavallisen tyhjä ja hiljainen. Kaikki tuntuivat olevan jossain. Menin omalle työpisteelleni, mutta työnteosta ei meinannut tulla mitään, sillä se tanssivideon tunnelma oli jäänyt tunnemuistiin. Tunsin olevani kyynelherkkä ja ajattelin, että minun on saatava jutella jonkun kanssa, että saan katkaistua herkistymisen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Kurkistin kahvihuoneeseen, jossa onnekseni näin henkilön, jonka olin ajatellutkin saavani ajatukset huumorin avulla muualle. (Olen kysynyt luvan kyseiseltä henkilöltä tämän tarinan kertomiselle.)

Minä: Hyvä! Sinä oletkin täällä! Sinua minä mietinkin, että saat auttaa minua.
Hän: No... [hän oli selaamassa sanomalehteä]

Istuin viereiseen pöytään, ja kun aikeeni oli kertoa (jotenkin huumorilla värittäen) kuinka tarvitsin hänen apuaan, en pystynytkään sanomaan mitään. Herkkyys tulvahti kehoon takaisin ja kyyneleitä alkoi kohota silmiini.
Tässä vaiheessa suunnitelmani meni jo pilalle, sillä hän huomasi herkistymiseni, eikä huumorista ollut enää tietoakaan:

Hän [hieman huolestuneen oloisena]: Onko nyt sattunut jotain....? [Ajatteli varmaan, että joku läheiseni on vähintään kuollut.]
Minä [niiden kyynelten keskeltä]: No on...tai siis EI! Ei ole mitään hätää. [Pidin pienen tauon.] Kun minä katsoin sellaisen tanssivideon.... [Ja tässä vaiheessa aloin kyynelten keskellä nauraa, kun tajusin miten tyhmältä ja oudolta se kuulosti.]
Hän käänteli hitaasti sanomalehden sivuja, vilkuili minua sivusilmällä, ja näytti sanomatta mitään juuri siltä kuin kuka tahansa siinä tilanteessa olisi näyttänyt; mistähän ihmeestä tässä on nyt kysymys..?!

Kun sain kasattua itseni kerroin hänelle, että olin katsonut erään nykytanssivideon, joka oli ollut todella kaunis ja se tilanne oli mennyt tunteisiin. Että ehkä muinaisella nykytanssitaustallani tulkitsin ja samaistuin tunnelmiin liikaa. Ja että en ollut päässyt siitä herkistymisen tunteesta eroon vieläkään, ja tarvitsin jonkun katkaisemaan tilanteen viemällä ajatukset muualle.

Hän: No mutta eikö se ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti jotain kaunista?
Minä: No on... [ja aloin herkistyä uudelleen, kun se odottamani huumori ei noussut vieläkään, vaan sain osakseni odottamatonta myötätuntoa.]

Tässä vaiheessa kahvihuoneeseen tuli toinenkin työkaveri, joka lienee ihmetellyt tilannetta ja itkuisia silmiäni. Pakkohan siinä oli selittää tilanne sitten hänellekin. Yritin tiivistää hämmentävää tilannetta reippaammalla mielellä, mutta kun sain vastaani myötätuntoisen "koiranpentukatseen" sanoin, että en voi katsoa häntä silmiin tai minua alkaa uudelleen itkettää. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, käänsin hänelle selkäni ja kerroin tilanteeseen johtaneet taustat. Henkilöitä tilanne lienee keskenään hieman huvittanut, mutta kumpikaan ei vähätellyt minua tilanteessa.

Mutta nyt ymmärtänette, että tämä on se puoli, jota en haluaisi tuoda töihin. Haluan olla töissä vain töissä. Jätetään hurmioitumiset vapaa-ajalle. Olen kuitenkin kiitollinen, että tuo noloin tilanne meni lopulta niin kuin se meni. Niiden järkeä korostavien työkavereiden kuorten alta on useamman kerran paljastunut tunneälykkäitä persoonia.

Claude Monét: Heinäsuova auringonvalossa, 1891, öljy kankaalle. Auguste Rodin: Pronssikausi, 1875-76, pronssi. Kunsthaus Zürich.

Samothraken Nike, 220-190 eaa., marmori. Louvre, Pariisi.

Nautin taiteesta ilman hurmioitumistakin, sillä sen keskellä unohtaa kaiken muun. Taide antaa näköaloja kulttuuriin, mutta minulle se on parhaimmillaan matkoja minuuteen. Hurmioitumisen lisäksi parhaat hetket syntyvät silloin, kun teos pysäyttää siten että se kiehtoo, mutta en osaa selittää tunnetta auki. Avoimuus ja selittämättömyys on taiteen äärellä hyvästä, vaikka tavallisesti ajatellaan, että taidetta pitäisi nimenomaan osata selittää. Taidehistoriallinen näkökulma on minun ammattinäkökulma. Tunnenäkökulma jättää kuitenkin syvemmän jäljen.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Uunin nurkka

Keittiö oli muuton jälkeen kotona ensimmäinen huone, joka muutettiin kotoisammaksi. Lattian hiomisen ja lakkaamisen jälkeen varsinainen projekti alkoi seinien maalaamisella. Pidän voimakkaista väreistä, mutta en vieläkään ymmärrä miksi keittiön seinä oli pitänyt maalata niin suttuisen näköiseksi... Seinään piti sutia 4-5 kerrosta valkoista ennen kuin alta kuultava vihreä katosi kokonaan. Viereinen seinä oli puolestaan "pääsiäisenvihreä"...

Ajattelin alun perin maalaavani seinät sorbetinkeltaisiksi, mutta mieli kääntyi lopulta hentoon mintunvihreään (Tikkurila Spa X442). Valosta (ja verhoista) riippuen seinän väri muuttuu vihertävästä kylmään siniseen.

Olen pitänyt seinien väristä, mutta se on vaikea tallentaa kuviin luonnollisena. Osa teistä muistaa, kuinka sain yhteyden kodin historiaan ja tutustuin talon rakentaneen miehen vaimoon. Yksi hätkähdyttävimmistä hetkistä oli se, kun sain nähdä vanhoja valokuvia talon sisältä. Valokuvista huomasin, että tulin tietämättäni palauttaneeksi keittiöön miltei saman sävyn, joka seinissä oli 1950-luvulta alkaen:

Seinien maalausprojekti jäi hieman kesken ja minua on häirinnyt uunin valkoinen nurkka pitkään. Maalausinspiraatio syntyi itse asiassa sen myötä, että ostin Torista seinälle uuden hyllyn. Olen metsästänyt ajan henkeen sopivaa pyyheliinahyllyä pitkään, mutta oikeanlaista ei tuntunut löytyvän. Osa oli liian uusia ja osa liian krumeluureja. Tämä täydellisen värinen, oikeasti vanha ja siron muotoinen hylly löytyi Raumalta. Sen myötä sain inspiraatiopuuskan maalata ikuisuusprojektina olleen uunin nurkankin.
Oikeanpuoleisesta kuvasta näkee kuinka ikkunasta tulviva valo vaalentaa seinän alareunan miltei valkoiseksi, vaikka maalipinta on tasainen.
Sävymuutos ei valitettavasti näy kuvissa niin hyvin kuin luonnossa, mutta välitilan valkoiset laatatkin nousevat nyt hieman paremmin seinästä esille. Nurkka on viimeistellymmän näköinen. Hyllyn yhteyteen saa ripustettua uunin käyttöön liittyvät välineet ja pannulaput. Tulitikut tulee myös olla käden ulottuvilla. 
Halusin seinälle nimenomaan pyyhehyllyn, sillä näin mielessäni, että tankoon ripustettavan pyyheliinan taakse saa "kaikki romut piiloon". Ajattelin etukäteen, että tangossa pitäisi olla sellainen perinteinen ja kirjailtu suojaliina (tiedätte mitä tarkoitan), mutta kun kaivelin liinavaatelaatikossa olevia pyyheliinoja, päädyin lopulta tähän:
"Issäin olj iltaunine, äitiin olj oamu-unine, mie raukka tulin molempii."
Tämän Tampellan valmistaman ja Erkki Tantun kuvittaman pyyheliinan olen saanut entiseltä työkaveriltani, joka tietää rakkaudestani vanhoihin esineisiin. Huumorissaan täydellinen tähän tarkoitukseen, kunhan liinan yläreunaan ompelee kunnon tankokujan.

Mikä mieltäni vielä hieman kiusaa on se, että haluaisin palauttaa uuniin sen alkuperäisen värin, joka pilkottaa jo kiusoittelevasti valkoisen maalin alta:
Ja sehän täydentäisi seinien väriäkin täydellisesti! 
Mutta maltilla ja pienin askelin. Inspiraatioita odotellessa.

sunnuntai 9. tammikuuta 2022

Työelämän myrkyllinen positiivisuus?

LinkedInissä tuntuu nyt leviävän kulovalkean tavoin Itä-Hämeen toimittajan Heini Kuuselan kirjoitus, jossa hän kritisoi somealustan yltiöpositiiviseksi muuttunutta ilmapiiriä:

"Mulla joku vaikea vihasuhde tän LinkedInin kanssa. Tuntuu, että kaikki työntekijät on täällä silleen, että oma työ on parasta ikinä ja koko ajan ja haluan kehittyä ja syleillä maailmaa ja asiakkaita siinä samalla.
Työnantajat taas on silleen, että wau, työntekijät on meidän voimavara ja hei mahtava meininki täällä ja voimaannuttavaa viikkoa nyt kaikille ja muutenkin siis mahtavaa ja ihan liekeissä ollaan.
Työttömät ei oo työttömiä, vaan töiden välissä, etsimässä uusia haasteita ja itseään ja ties mitä, ja hei ihanaa, että sai tän mahdollisuuden miettiä mitä haluaa.
Ja syntymätön lapseni tienasi jo kohdussa ensimmäisen miljoonan koska treidasi niin ahkerasti.
Lopettakaa.
Elämä on enimmäkseen sitä tavallista ja sitten välillä paskaa. Se ei ole yhtä menestyksen timantinhohteista nousukiitoa, jossa jokaisesta kotityöstäkin saa jonkun innovatiivisen projektin, jonka seurauksena tarhaikäinen palkataan johonkin start up-firmaan. Tehkää nyt joku reality check, toivoo tavis."

Kuusela kuitenkin jatkaa ajatustaan kommenttiosiossa:

"Hehkuttamisen ainoa vaihtoehtohan ei ole marina tai valitus tai surkuttelu. Asioista voi kertoa myös ilman ylimääräistä bling bling -kuorrutusta. Luen ihan mielelläni vaikka siitä, että joku on saanut opinnot loppuun tai löytänyt uuden työpaikan. Se, mihin omalla postauksellani viittaan, on sellainen ylilyövä, epäaidon ja ehkä vähän epäuskottavankin oloinen hehkutus siitä, miten kaikki on koko ajan mahtavaa. En nimittäin usko että on.
Joskus täällä kirjoituksia lukiessa välittyy mielikuva siitä, että ihan tavallinen ei riitä enää mihinkään, ja sitä vierastan. Olen aika tavallinen, tavallisessa elämässäni ja kaikessa tavallisuudessaan yleensä ihan onnellinen.
Mutta totta hitossa toivotaan tästä vuodesta paljon parempaa kuin edellinen."

Kuuselan kirjoitus kaikkineen oli raikas tuulahdus somemaailman yleisilmeeseen. Ja sai ajattelemaan. Ehkä aluksi hieman kyseenalaistin näkökulman, sillä itse en ole kokenut LinkedIniä noin. Kertoneeko siitä, että minulla ei ole yltiöpositiivisia hehkuttajia verkostoissani? Tiedostan kuitenkin ajatuksen ja tunnistan tällaiset somepäivittäjät. Mietin myös, että näyttäydynkö itse sellaisena?

Kirjoitan työstäni ja taiteesta nimenomaan positiivisesta näkökulmasta. Kirjoitan silloin, kun asia koskettaa, saa hyvälle tuulelle ja iloiseksi, tai haluan tuoda jonkin tietyn näkökulman esille. Persoonani on iloinen ja kupliva, joten minulla on kaikki elementit olla juuri se "yltiöpositiivinen hehkuttaja".

Töitä sydämellä vai rahalla?

Minut lähemmin tuntevat ja matkaani pidempään seuranneet kuitenkin tietävät, että työelämän suunnan saavuttaminen oli alussa haasteellista, vaikka tiesinkin, että halusin tavalla tai toisella työskennellä kulttuurin parissa. Nykyinen "hehkutus" syntyy siitä sisäisestä riemusta, että olen ylipäänsä päässyt työelämään, päässyt tänne saakka ja kokemaan sellaisia asioita, joista en osannut edes haaveilla. Kulttuurialan opiskelu, kuten minun tapauksessani taidehistoria, harvoin valmistaa suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin tai työtehtävään. Työllistymisessä on paljon epävarmuustekijöitä.

Tiesin opiskeluvaiheessa haluavani museotöihin ja se toteutui. Tämäkään ei ole itsestäänselvää, sillä kulttuurialan työpaikoista on paljon kilpailua. Koen museotyön myös siten, että ne tehtävät ovat vielä niitä nyky-yhteiskunnassa harvoja työpaikkoja, joissa saatetaan olla ns. koko elämä. "Sisäistä vaihtelua" saattaa toki tapahtua (museosta toiseen), mutta pääasiassa koen museotyön niin monipuolisena ja palkitsevana, että kentällä halutaan olla töissä.

Palkitsevana ei voi tosin pitää palkkausta, johon uskon jokaisen museoammattilaisen yhtyvän. Työn haasteellisuus ja vastuu eivät ole monien muiden asiantuntijaorganisaatioiden tasolla, vaikka museoissa ollaan vastuussa koko Suomen aineellisen ja aineettoman kulttuuriomaisuuden säilyttämisestä myös tuleville sukupolville. Museot ovat vastuussa myös tulevaisuudesta, vaikka ne nähdään usein vain menneen tallentamisena. Tähän samaan kategoriaan kuuluvat muistiorganisaatioina arkistot ja kirjastot.

Kulttuurialan "ongelmana" onkin usein se, että töitä tehdään sydämellä eikä niinkään euron kuvat silmissä, vaikka moni toivoo asiaan muutosta. Tämän vuoksi pidän itse ammattiliittojen toimintaa tärkeänä. Osallistuin jokin aika sitten keskusteluun jossa kysyttiin, mikä on omasta mielestä motivaatio tai vetovoima oman työn takana. Palkka, oli nopeasti yksi vastaus. 

Minulle on aina ollut motivoivinta tehdä työtä, jonka koen merkitykselliseksi, joka tuo arkeen iloa ja edistää kulttuuria tavalla tai toisella. Haluan, että töissä oleminen ja työn tekeminen on mukavaa, sillä siellä tulee vietettyä suurin osa arjesta. En pystyisi tekemään työtä, jos odottaisin vain seuraavaa edessä häämöttävää lomaviikkoa, jotta pääsee irtautumaan töistä. Tiesin jo opiskelemaan hakiessani, että kulttuurialalla ei kerätä niitä työelämän "isoimpia dollareita", mutta tiesin että sydän on kulttuurikentällä.

Työelämään valmistautuminen ja työtehtävien hierarkia

Eräs kommentoi Heini Kuuselan tekstiä ja yltiöpositiivista työelämäkulttuuria niin ikään ajankohtaisesta näkökulmasta:

"(---) Ja ihmisille jotka vastailevat tänne, että 'Hei mitä väliä jos joku täällä hehkuttaa?' Käykää kysymässä tuota meidän räjähdysmäisesti kasvaneiden mielenterveysongelmien kanssa painivalta kansalta. Meillä on täällä tuhansia ihmisiä - etenkin nuoria - jotka miettivät, että 'miten kaikkien elämä on niin älyttömän hienoa aina ja 24/7 kun oma elämä on niin keskivertoa ja/tai kurjaa?' Selvästi tässä ei kritisoitu mitään tavallista 'Sain uuden duunipaikan ja nyt on hyvä mieli' postauksia, vaan aidosti haitallista 'toksista positiivisuutta'."

Ymmärrän tämän näkökulman täysin ja vaikka liputankin omissa opiskelijoille suunnatuissa puheenvuoroissani mm. oman osaamisen brändäämistä ja esille tuomista, haluan tuoda myös rehellisesti ilmi, että kaikkien matka työelämään ja työelämässä ei ole mutkatonta. Harvoille annetaan lippuna "oikotietä onneen". Kyllä työelämässä menestyminen vaatii (monenlaisten) töiden tekemistä ja lisäksi ihmissuhdetaitoja, sillä suurin osa töistä on tavalla tai toisella ryhmätyötä.

Tämän vuoksi olen ollut ylpeä myös niistä alkuaikojen työvuosista, joilla rahoitin opiskelun ja asumisen. Siivosin useamman vuoden tehtaassa, lentoasemalla ja pienkonehuollossa ennen kuin pääsin kiinni oman alan töihin. Pidän noita siivoustyövuosia aivan yhtä tärkeinä työelämän verkostoitumisen ja urakehityksen kannalta kuin muitakin. Noilta vuosilta elämääni on jäänyt kenties ne vahvimmat tekemiseeni uskovat henkilöt, joiden ansiosta olen osittain tässä missä olen tänään. Tästä syystä minua hieman ärsyttää erilaisissa hakuyhteyksissä lause "asian X kannalta oleellinen työkokemus". 

Tietenkin ymmärrän sen, että ansioluetteloiden lukijoiden kannalta on tehokkaampaa se, ettei jokainen kirjoita usean vuosikymmenen ajalta koko elämäntarinaansa. Enemmän minua haittaa näissä näkökulmissa se, että eri töitä ja työtehtäviä asetetaan hierarkiseen asemaan. Että jokin toinen työ olisi arvokkaampaa kuin joku toinen. Tämä luo mielestäni juuri sitä vääränlaista painetta nuoriin ja työuraansa aloitteleviin (tai sinne palaaviin). Ihan kuin vastavalmistuneella tulisi olla takanaan pelkkää oman alan osaamista ja kokemusta? Ei ole, eikä tarvitse olla.

Työelämän kiiltokuvamaisuus

Heini Kuuselan kirjoitus kirvoitti keskusteluosiossa kokeneemmissakin ammatilaisissa epävarmuutta somen luoman suoritus- ja menestyskuplan keskellä: "Itse näin aloittelijana täällä LinkedInissä olen muutaman viikon aikana kokenut aika vaihtelevia tunteita innostuksesta pakokauhuun. Innostusta omasta osaamisestani ja verkostoitumisesta ja pakokauhua siitä, kun tuntuu että pitäisi olla todella 'in' ja brändätty ja markkinoitu ja suunniteltu päästä varpaisiin. Tämä saattaa uusille käyttäjille luoda paineita kirjoittaa peruskaurasta kun postausten taso on niin vaativaa. Kuinka uskaltaa olla oma itsensä jos on vielä raakile ja keskeneräinen?"

Ja toinen kommentoi: "Tuleekohan vaatimukset kulisseille työpaikalta vai omasta ajattelusta?" 

Tiedostan ja ymmärrän, että jos henkilö on "kahden työpaikan välissä" (=tahtomattaan työtön), haluaa hän vahvasti luoda itselleen brändiä, jonka kautta tulisi jälleen palkatuksi. Mutta en usko, että kenelläkään on "vaatimuksia kulisseille". Kenenkään tuskin on pakko julkaista henkilökohtaisella tilillään mitään, jos ei siltä tunnu.

Onneksi osa uskalsi kommentoida, että "(---) Olen lopulta jotenkin takautuvasti valinnut peittelemättömästi olla mitä olen, kirjoittaa miltä tuntuu, tai olla kirjoittamatta, sillä loppujen lopuksi eihän olisi kenenkään etu, että esim. työllistyisin jonnekin, minne en sovi persoona-, arvo- ja yrityskulttuurimielessä." 

Allekirjoitan myös tämän seuraavan kommentoijan ajatukset: "Koska ei LinkedIn tee minusta jotain, vaan minä itse sen työn teen. Ja ei se auta kuin olla se mitä on, aidosti ja rohkeasti."

Teeskentely paistaa läpi somessakin

Aitous ja rohkeus ovat mielestäni avainasemassa työelämässäkin, sillä vaikka olisit somessa kuinka innostunut, innovatiivinen, kehittymishaluinen ja yhteistyökykyinen, voi käydä niin, että kirjoituksesi käyvät jossain vaiheessa sinua vastaan. Kuten eräs kommentoija huomautti:

"Mun fiidi täyttyy myös näistä samoista superiloisista yrittämisen ja työelämän sankareista, jotka ovat TAAS saavuttaneet uuden supervirstanpylvään. Kohtaan näitä sankareita tosielämässä kovin harvoin." 

Toinen kommentoija oli huomannut saman ilmiön ja tiivisti kaikkineen omatkin ajatukseni aiheesta: 

"Olen samaa mieltä, että välillä tulee luettua sellaisia postauksia, joista ei tunnista kirjoittavaa henkilöä... tarkoitan että siis se yltiöpositiivisuus/boostaus ei näy kyseisessä offsome persoonassa arjessa. Voi toki olla, että olen törmännyt heihin aina väärällä hetkellä, mutta tietyissä hehkutuspostauksissa näkyy enemmänkin päällekiillotettu julkikuori, ei se todellinen persoona jonka olen oppinut tuntemaan.
MUTTA. En näe kiiltokuvapostauksissa mitään väärääkään. Meille suomalaisten itsetunnolle tekisi ihan hyvää olla avoimemmin ylpeä saavutuksistaan. Liikaa täällä synkistellään, tekonöyristellään ja murmutetaan toisten onnesta. Kyllä, niitä arkipäiviä ja sadepäiviä on varmasti enemmän kuin aurinkoisia, mutta juuri niiden ilonpilkahdusten takia sitä arjen tahkoamista jaksaa.
Kenenkään elämä ei saisi olla pelkkää pulkkamäkeä alaspäin. Silloin voi olla burnis lähellä ja on syytä viheltää peli poikki, katsella hetken kokonaisuutta löytääkseen syyn jatkuvaan ahdistukseen. Kaikkeen löytyy ajan kanssa ratkaisu, monesti oman pään sisältä. Sen sijaan somessa kiukuttelu luo helposti kuvan epävakaasta ja tyytymättömästä ihmisestä, vaikka niin ei olisikaan. Ja niitä mielikuvia on vaikea pyyhkiä somessa pois. Ikävä kyllä."

"Käytä paskaa lannoitteena"

Kuten Heini Kuuselakin kommentissaan kirjoitti: "Asioista voi kertoa myös ilman ylimääräistä bling bling -kuorrutusta." Minä pidän esimerkiksi entisten opiskelukavereideni ja kulttuuripuolen tuttujeni työelämän seuraamisesta ja lukisin niistä mielelläni lisääkin. Olen vilpittömästi ylpeä heistä, että ovat saaneet työllistettyä itsensä mitä erilaisimpiin työpaikkoihin, projekteihin ja hankkeisiin. Tiedän heidän olevan sinnikkäitä ja lahjakkaita työelämässä, koska he olivat sitä kasvotusten jo opiskeluaikana. Heidän menestymisensä antaa näköaloja myös minulle, mihin kaikkeen kulttuurialan ammattilaiset voivat työllistyä.  

Olen vahvasti työorientoitunut persoona, tykkään tehdä töitä, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään suurta urakehityssuunnitelmaa. (Tämäkin lienee nykyisen työelämähypetyksen keskellä "uhkarohkea" paljastus.) Olen jo opiskelujen rinnalla saanut tehdä erilaisia projekteja ja kesätöitä, jotka vahvistivat ajatusta siitä, että olen oikealla alalla. Ja olen ollut siitä kiitollisessa asemassa, että olen itse saanut vaikuttaa töitteni sisältöihin. Tämä on tuonut töihin sitä toivottua merkityksellisyyttä.

Somevertailu toisten kesken on kaiken kaikkiaan myrkyllistä. Koskaan et voi tietää, mitä se toinen käy pinnan alla läpi, vaikka ulkokuori olisi kuinka kiiltävä tahansa. Kriittistä lukutaitoa median lisäksi myös kaikenlaisiin somepäivityksiin ihmiset. Olen sitä mieltä, että omasta osaamisesta ja ammattitaidosta saa, ja pitää, olla ylpeä. Mutta ei se ammattiylpeys ja tunne osaamisesta ainakaan minulle yhdessä yössä ilmaantunut. Pienin askelin tässä mennään edelleen eteenpäin. Onnistumisista ja halusta kehittyä on mielestäni hyvä jakaa iloa muillekin, mutta tässä pätee sama minkä joku jo aiemmin kommentoikin: teeskentely näkyy somessakin, jos sisältö on ristiriidassa arkisen persoonasi kanssa. Ole oma itsesi!

Minusta senkin voi sanoa ääneen, jos työ ei tuota iloa ja hyvää mieltä. Ei kai sen tarvitsekaan, jos elämän muilla alueilla menee hyvin ja on onnellinen. Eräs kommentoija tiivisti (työ)elämän arkisen näkökulman humoristisesti, mutta totuudenmukaisesti:

"Näkökulma riippuu vähän siitäkin, minkä väristen silmälasien läpi maailmaa katselee. Paskakaan ei välttämättä ole vain paskaa, vaan lannoitetta."

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Taiteilijoiden taivaat

Pakkaspäivät ja hetkittäin kirkas taivas ovat saaneet ihastelemaan lisääntyvää valoa. Ulkona on kaunista ja taivasmaisemat saivat muistelemaan taannoista Jyväskylän kotia. Koti sinänsä ei ollut mikään ihmeellinen, kiva opiskelijakoti, mutta seitsemännestä kerroksesta avautunut maisema oli upea. Kun 80% ikkunoista avautuvasta maisemasta oli pelkkää taivasta, se innoitti valokuvaamaan näkymää usein.

Meteorologi osaisi varmasti paremmin kuvailla eri sää- ja pilvi-ilmiöitä. Minulle riittää pelkkä katselu. Näistä maisemista päästään mainion aasinsillan kautta Yle Areenasta löytyvään Taiteilijoiden taivaat -dokumenttiin, jossa meteorologi Seija Paasonen perehtyy maalaustaiteen taivasilmiöihin:

"Mitä maalaukset kertovat meille, kun katsomme niitä sään näkökulmasta? Taivaan näkymät ovat edelleen suosittuja ja kuvat niistä täyttävät sosiaalista mediaa. Hienoja olivat sääilmiöt ennenkin. Silloin ne vain piti vangita ajan kanssa maalauksiin. Dokumentissa olevista tauluista löytyy koskettava näkökulma, sillä säällä on väliä, kohtaa sen sitten kesäisellä kedolla tai myrskyisällä rannalla. Lumessa rämpiessään Seija löytää myös oman hengenheimolaisensa, sisukkaan Lofoottien maalarin, ruotsalaisen Anna Bobergin. Maalausten pilvien muodot, taivaiden värit tai vedenkierto kertovat meille taiteilijoista, menneistä ajoista ja ihmisten elämän suuresta peruskysymyksestä; Millainen sää siellä on?"

Maahenki on kustantanut aiheesta myös samannimisen kirjan (2018).
Näitä maisemia on välillä ikävä, mutta pidän nykyisenkin kodin näkymistä. Puiden välistä pilkottaa kuusimetsää, vuodenaikojen vaihtelu näkyy lähellä olevista lehtipuista ja kesällä aurinko kiertää talon miltei kokonaan ympäri.  
Ja mikä parasta: nyt on se oma talo ja piha, joista niin pitkään haaveilin.