Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Valamossa koettua

Pääsiäiskausi jatkuu ja nautin siitä, että keittiö hehkuu keltaisena kevätverhojen ja pääsiäisliinan myötä. Tämän vuoksi ei haittaa, vaikka ulkona on vielä lunta ja takatalvi uhkaisi. Puolentoista viikon pääsiäisloman jälkeen tuntui kivalta palata töihin. Loman aikana ehdin pisankakurssin lisäksi käydä Helsingissä, Valkeakoskella ja Tampereella. Aktiiviloman vuoksi tuntui kuin olisin lomaillut kuukauden.

Pisankakurssiin liittyen on tullut paljon kyselyjä, että kuinka se sujui ja millaista se oli. Mukavaa, sopivalla tavalla haastavaa ja parasta siinä oli se, että sai keskittyä rauhassa ilman keskeytyksiä yhteen asiaan intensiivisesti. Yllä linkitetystä tekstistä voitte lukea tarkempia tunnelmia pisankatekniikasta. Kurssin aikana mahdollistui myös muita hienoja kokemuksia.

Munkiksi vihkiminen

Kurssin lomassa halukkaiden oli mahdollisuus osallistua luostarin kirkossa järjestettäviin tilaisuuksiin. Pisankakurssi ajoittui (to 21.3.- su 24.3.) siten, että neljään päivään mahtui Lasaruksen lauantai ja palmusunnuntai. Torstai-iltana kirkossa oli hetki- ja ehtoopalvelus. Kurssiohjelmaa muokattiin siten, että torstain iltaluennon ajankohta vaihtui seuraavaan aamuun, sillä kirkossa toimitettiin tuolloin munkiksi vihkiminen. Meillä oli siis mahdollisuus osallistua tilaisuuteen, jollaista harvat pääsevät todistamaan. 

Luostarin nettisivuilla kerrotaan, että "Valamon luostarin veljestöön voivat hakeutua täysi-ikäiset ortodoksisen kirkon miespuoliset jäsenet, joilla ei ole maallisia sidonnaisuuksia, kuten esimerkiksi huollettavia lapsia. Myös fyysisen ja erityisesti psyykkisen terveyden on syytä olla kunnossa, sillä jokaiselta veljestöön pyrkivältä edellytetään sekä huomattavaa työpanosta että kykyä sopeutua tiiviin, säädellyn ja säännöllisen yhteisöelämän vaatimuksiin." Luostarissa asuva kuuliaisuusveli voi hakea vuoden - kahden jälkeen virallisesti veljestön jäsenyyttä, jos hänen katsotaan sopeutuneen luostarielämään ja hän on suorittanut kuuliaisuustehtävänsä hyvin.

Veljestö saapui ehtoopalveluksen jälkeen hämärään, tuohuksilla ja lampukoilla valaistuun kirkkoon saattueena - pareittain rivistössä. Saattueen keulassa kaksi munkkia taluttivat eteenpäin keskellään kulkenutta ja valkoiseen khitoniin (aluspuku) puettua kuuliaisuusveljeä. Hän oli vyöttömänä, paljain päin ja avojaloin. Toinen saattueen edessä kulkevista munkeista oli vihittävän ohjaajavanhus. Takana tulevalla veljestöllä oli kaikilla kädessään tuohukset.

Munkiksi vihkimisen suoritti luostarin johtaja (igumeni), arkkimandriitta Mikael, joka kysyi vihittävältä, miksi tämä on saapunut hänen eteensä ja onko hän tullut vapaasta tahdostaan: "Tuletko vapaalla mielellä ja vapaalla tahdolla? (---) Etkö tule jonkun pakon tai väkivallan painostuksesta?"

Ortodoksisen kirkon perinteen mukaan kristityllä on valittavanaan kaksi samanarvoista kilvoittelun tietä: avioliitto tai luostarielämä. Molemmat vaativat sitoutumista ja vapaata tahtoa pysytellä valitsemallaan tiellä. Ortodoksisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, avioliitto, pappeus, katumuksen sakramentti ja hautaus. Muistutettakoon, että luterilaisessa kirkossa on vain kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. (Avioliittoon vihkiminen ei ole luterilaisessa kirkossa sakramentti, mikä mahdollistaa ortodoksista kirkkoa laajempia vihkimisnäkemyksiä.)

Igumenin saatua vastauksen, hän kysyi vihittävältä vielä, että haluaako tämä sitoutua siveelliseen puhtauteen, köyhyyteen ja kuuliaisuuteen. Saatuaan kaikkiin myöntävät vastaukset, igumeni luki rukouksen pitäen rukoustekstiä kumartuneena olleen vihittävän pään päällä. Tämän jälkeen igumeni asetti sakset evankeliumikirjalle ja vihittävä ojensi ne hänelle. Tämä toistettiin kolme kertaa.

Tämä kohta, jossa vihittävä ojensi igumenille sakset, mutta igumeni asetti sakset takaisin evankeliumikirjan päälle ja pyysi saksia uudelleen kolme kertaa ("Ota sakset ja anna ne minulle."), oli mielestäni yksi vaikuttavimmista hetkistä. Matka munkiksi ei ole päähänpisto ja vapaata tahtoa ja halua liittyä luostarin veljestöön testataan useasti. Vihittävän annettua sakset igumenille kolmannen kerran evankeliumikirjan päältä, igumeni sanoi: "Katso, sinä olet ottanut ne Kristuksen kädestä. Katso, kenelle olet lupauksesi tehnyt, keneen liityt ja kenestä eroat." Tämän jälkeen igumeni leikkasi vihittävän tukkaa ristinmuotoisesti maallisesta maailmasta luopumisen merkiksi. Luostarielämää kutsutaan myös enkelielämäksi.

Minulle oli mielenkiintoista seurata munkisi vihittävän pukeutumista, sillä jokaisen munkin asun osan kohdalla kerrottiin, mitä ne symboloivat. Minulle oli entuudestaan tuttua diakonin, papin ja piispan asujen osat ja niiden merkitykset, joihin sain edellisen työni aikana Riisassa työskennellessä tutustua. Luostarielämä ja munkin asujen osat olivat jääneet vieraammiksi ja tiesin etukäteen vain paramantian merkityksen.

• Paramantia = viitan alla pidettävä rististä, kangaspalasta ja nauhoista koostuva, valjaita muistuttava asuste.  Paramantia annetaan enkelielämään liittymisen merkiksi. Kankaaseen on kuvattu risti sekä Kristuksen piinavälineet ja sen laitoja kiertää teksti: "Minä kannan ruumiissani Kristuksen haavoja".
• (Päällys)viitta = "Hengellisen ilon ja riemun vaate puetaan kaikkien lihan ja maailman tuottamien murheiden ja riivaajahenkien kiusausten karkoittamiseksi ja kukistamiseksi (---)".
• Nahkainen vyö = Keho vyötetään totuuteen ruumiin kuolettamiseksi ja hengen uudistamiseksi.
• Mantia = täyspitkä, hihaton, leveä ja laahuksellinen, päällysviitan päälle kaulan alta solmittava päällysvaate. "Puetaan pelastuksen vaatteeseen ja vanhurskauden haarniskaan suojellakseen itseään kaikesta vääryydestä ja huolellisesti syrjäyttääkseen oman viisautensa keksinnöt ja oman tahtonsa viisastelut (---)".
• Klobukki = musta, kupumainen päähine. "Hän peittää päänsä nöyryyden sekä alituisen kuuliaisuuden vaipalla hengellisen viisauden merkiksi (---)".
• Jalkineet = "Panee kengät jalkoihinsa sen merkiksi, että hänen tulee olla alttiina julistamaan rauhaa sekä kuuliaisena kaikkia käskyjä täyttämään ja valmiina kaikkea hyvää tekemään (---)".
• Rukousnauha = "Hengen miekka, joka on Jumalan sana (---)".
• Käsiristi = "Kristuksen risti, uskon kilpi, jolla voit sammuttaa kaikki pahan hengen nuolet (---)".
• Palava tuohus = "Tästä lähin sinun tulee olla puhtaalla ja hyveellisellä elämälläsi ja hyvillä tavoillasi maailmalle valona (---)".

Kun vihittävä oli saanut kaikki edellä mainitut, igumeni siunasi häntä oikealla kädellään ja lausui: "Veljemme [munkin nimi] on saavuttanut enkelielämän vakuuden pukeutuen kaikkiin Jumalan aseisiin voidakseen voittaa kaikki hallituksien ja valtojen, tässä pimeydessä hallitsevien maailmanvaltojen, taivaan avaruuksissa liikkuvien pahuuden henkiolentojen voiman ja hyökkäykset Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. (---)"

Kuvan julkaisuun on saatu lupa.

Tuntui etuoikeutetulta olla mukana tilaisuudessa, jossa ihminen tekee noin henkilökohtaisen ja ison elämänvalinnan.

Virpovitsojen siunaus

Toinen kaunis tilaisuus oli lauantaina, kun klo 18 alkaneessa palmusunnuntain vigiliassa siunattiin virpovitsat. Kirkollisen vuorokauden ja vanhan juutalaisen perinteen mukaisesti uusi vuorokausi alkaa illasta, eli klo 18 eletään jo seuraavaa päivää. Veljestö oli valmistanut virpovitsoihin lähes 1000 kukkaa, jotka oli tuotu kirkkosaliin ja jaettiin kirkossa vigilian päätteeksi.

Tuohusten ja lampukoiden hehkussa resitatiivinen (laulava) lukutapa kuulosti upealta, kun pappi ja parvella olevat lukijat kommunikoivat keskenään jumalanpalvelustekstejä. Äänet ottivat koko tilan haltuun. Resitoinnin tarkoitus on estää pyhien tekstien henkilökohtaista värittämistä omalla tunteenomaisella äänensävyllä tai henkilökohtaisilla painotuksilla. Hieno hetki oli myös se, kun kirkonkellojen juhlasoitto täydensi palvelusta. Ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ihmisääni on ainut soitin, mutta myös kirkonkelloja soitetaan ihmiskäsin, eli soitto ei ole automatisoitua. Kirkonkelloista tulee iloinen tunnelma, koska soittorytmi on juhlasoitossa reipas ja erikokoisista kelloista lähtee erilainen ääni.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni

Ennen Valamosta kotiinlähtöä sain vielä mukaani Vladimirin Jumalanäidin ikonin, joka oli ystävälläni konservoitavana. Pinta puhdistettiin lampukan noesta ja ikonin reunoilla olevat kolhut maalattiin. Antti konservoi muutama vuosi sitten ostamani Kazanin Jumalanäidin ikonin, jonka lopputulos oli huikea. Tässä ikonissa päästiin onneksi pienemmällä työmäärällä.

Vladimirin Jumalanäidin ikoni kuuluu Hellyyden Jumalanäidin ikonityyppeihin, jotka tunnistaa siitä, että Kristus-lapsi ja Jumalanäiti ovat painaneet posket toisiaan vasten. Tätä ikonityyppiä minulla ei vielä aiemmin ollut ja tämä on minusta todella kaunis. Ikoni on maalattu 1970-luvulla.

Kiitos Valamo ja Valamon opisto elämyksellisistä neljästä päivästä.

Pisankakurssi

Kuva: Mari Äyräväinen.

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kurssipaikaksi valikoitui Valamon opisto, jossa oli mahdollisuus keskittyä pääsiäismunien koristeluun neljän päivän (21.-24.3.) ajan. Olin jo pidempään miettinyt, että haluaisin tehdä käsin jotain luovaa, mutta tiesin, että kotona en saisi mitään aikaiseksi. Ohjatussa toiminnassa on aina se hyvä puoli, että tekemiselle on varattu oma aikansa, eikä ole muita häiriötekijöitä.

Kurssille valmistautuminen alkoi jo hyvissä ajoin ennen kurssin alkamista, sillä jokaisen tuli tuoda omat tyhjennetyt munankuoret (20 kpl) mukanaan. Kurssin ennakkomateriaalissa oli ohje, että kuoren molempiin päihin tuli tehdä pienet reiät tyhjentämistä varten. Tämäkään ei ollut ihan niin helppoa kuin olin etukäteen kuvitellut. Kokeilin ensin terävällä veitsellä reikien kaivertamista, mutta se sai kuoren halkeamaan. Halkeilleita kuoria ei voinut käyttää varsinaiseen koristeluun, mutta tekniikan harjoitteluun ne olivat sopivia. Ostin lopulta ohuen ja teräväkärkisen paperiveitsen(?), jolla reikien tekeminen oli helppoa.

Tällä välineellä reiät olivat pienet ja siistit, mutta reikien kannattaa olla hieman suuremmat, jos haluaa myöhemmin lisätä munankuoreen jonkin ripustusnauhan.

Kurssin ohjaajana toimi Mari Äyräväinen, jolla on yli 20 vuoden kokemus pisankatekniikasta:

"Pääsiäismunien maalauksen aloitin vuonna 2001 Valamossa, opettamisen vuonna 2004 Porvoossa ja Valamossa vuodesta 2013. Omaa osaamista olen kehittänyt kansainvälisten yhteyksieni avulla ja osallistumalla heidän online ryhmiin. Pysanka eli oikeiden linnunmunien koristelu vahatekniikalla juontaa juurensa muinaisiin aikoihin. Sana pysanka, monikossa pysanky, tulee ukrainankielisestä verbistä pysaty, kirjoittaa. Tämä kuvaakin tekniikkaa hyvin, vahalla kirjoitetaan kuviot tätä tarkoitusta varten olevilla välineillä, kuten batiikkia tehdessä ja värjäys tehdään kastamalla väriliemiin", Äyräväinen kertoo.

Mehiläisvahalla piirrettyjä kuvioita puhtaalle pinnalle.

Ennen varsinaista pisankatekniikan opettelua harjoittelimme nuppineulatekniikkaa. Siinä lyijykynän päähän painetun nuppineulan pyöreällä pallopäällä piirretään kuoren pintaan kuvioita sulatetulla mehiläisvahalla. Yllä olevassa kuvassa näkyy ensimmäinen koristelemani munankuori ensimmäisten vahakoristeiden jälkeen. Koristelin ensin vahakuvioita etikalla puhdistetulle valkoiselle munankuorelle. Kuoren tyhjennyksessä tulleet reiät tukitaan ennen väriin kastamista vahalla, jotta nestettä ei mene kuoren sisälle. Koristekuvioiden piirtämisen jälkeen kastoin koko munankuoren punaiseen värinesteeseen ja pyörittelin sitä väriliemessä sen aikaa, että kuoren väri muuttui tasaiseksi.

Erilaisia värivaihtoehtoja oli tarjolla paljon. Koristelutekniikassa värit tulee kerrostaa vaaleammasta tummempaan.

Tässä kuori on kuivattu värinesteestä ja pinnassa on vielä vahaa koristekuvioiden päällä.

Tässä valmis lopputulos, kun vaha on sulatettu pois kuoren pinnasta.

Kun halutut kuviot ja värikerrokset ovat valmiita, kaikki vaha sulatetaan kuoren pinnalta (meillä oli käytössä lämpöpuhallin), jolloin värit paljastuvat kirkkaampina. Yllä olevassa kuvassa on ensimmäinen kurssilla tekemäni koristeltu pääsiäismuna. Kaksivärinen tekniikka alkoi sujua nopeasti, jonka jälkeen kerrostin värejä hieman enemmän.

Tässä versiossa kastoin kuoren ensiksi vaaleanvihreään väriliemeen, jonka pinnalle piirsin keskellä olevat kuviot. Tämän jälkeen kastoin kuoren lehtivihreän väriseen liemeen, jonka pinnalle tein lisää kuvioita vahalla. 

Lopulta kastoin kuoren vielä luumun väriseen nesteeseen ja sulatin vahat pois, jolloin lopputulos näytti tältä.

Nuppineulatekniikka oli helppoa, kunhan oppi sen, kuinka viivoja tulee vetää kuoren pinnalle. Tämä on myös pisankatekniikkaa maalauksellisempi tekniikka ja lopputuloksen näki nopeasti. Varsinainen pisankatekniikka on tarkkuutta ja aikaa vaativaa kirjoittamista, ja yhden munankuoren koristeluun saattaa vierähtää useampi tunti. Kurssilla oli paljon malli- ja ideakirjoja tekniikan aloittamiseen:

Pisankatekniikassa ovat tyypillisiä erilaiset geometriset kuviot, symboliaiheet ja vahvat värit. Kaikella on perinteisessä pisankassa omat symboliset merkityksensä. Geometristen kuvioiden piirtämiseen on myös apuvälineitä, mutta minä harjoittelin tekniikkaa käsivaralta. Tärkeintä oli, että ymmärtäisin kerrostetun piirtämisen ja "värittämisen" kaavan.

Piirsin kuoreen apuviivoja vapaalla kädellä.

Vaaleanpunaiseksi värjätyn kuoren pintaan piirsin vahalla halutut kuviot, jonka jälkeen kastoin sen vihreään liemeen. Tämän jälkeen vahasin kaikki alueet, jotka halusin jättää vihreäksi. Lopuksi kastoin kuoren viininpunaiseen, joka jäi munankuoren yleisväriksi. 

Pisankatekniikka on todella hidasta, jos haluaa tarkan, siistin ja runsaan lopputuloksen. Esimerkkinä kerrottakoon, että toisena kurssipäivänä sain valmiiksi vain 3 munaa aikavälillä 9.00-19.30. Huomasin, että olin asettanut itselleni liian korkeita vaatimuksia, että värejä pitäisi käyttää paljon, jotta lopputuloksesta tulisi tarpeeksi hyvä. Mutta mitä enemmän värejä käyttää sitä hitaampaa tekniikka on. Niinpä yritin lopulta keskittyä värien määrän sijaan viivoihin ja koristeluihin. Eikä tämän ole tarkoituskaan olla nopeuslaji. Loppujen lopuksi olin itse eniten tyytyväinen musta-puna-valkoiseen pisankamunaan.

Nämä viisi pisankatekniikkalla piirrettyä, kirjoitettua, munaa sain valmiiksi kurssin aikana.

Uskallan sanoa, että opin kurssilla jo tekniikan, mutta käsi tarvitsisi vielä todella paljon harjoitusta, jotta piirtimen hapuilu kuperalla pinnalla vähenisi. Pidin myös väriyhdistelmien miettimisestä ja mielestäni sain kaikkiaan kivan värisiä pääsiäismunia aikaiseksi.

Tiedän, että pisankakursseja järjestetään myös erilaisina lyhytkursseina esimerkiksi kansalaisopistoissa eri puolilla Suomea, mutta minulle tämä neljän päivän kurssi oli erittäin sopivan mittainen. En olisi oppinut tekniikkaa yhtä hyvin yhden tai kahden päivän kurssilla. Piirtämisen lisäksi aikaa meni mallien suunnitteluun ja luonnosteluun. Oli vaikeaa hahmottaa, että mihin omat taidot ja aika ensikertalaisella riittäisivät. Seuraavalla kerralla todennäköisesti luonnostelisin osan kuvioista jo valmiiksi, jolloin ajan voisi käyttää tehokkaammin nimenomaan koristeluun.

Meitä oli kurssilla mukana 12 osallistujaa, joista suurin osa oli valmistanut pisankamunia aiemminkin. En onneksi ollut ainut uusi osallistuja, vaan mukana oli muutama muukin ensikertalainen. Pidempään tekniikkaa harrastaneet olivat kyllä huikeita taitureita! Mukavinta kurssilla oli se, että tekniikka imaisi mukaansa täysin ja aika kului todella nopeasti. Aloitimme aamupalan jälkeen klo 9, ja työskentelyä sai halutessaan jatkaa klo 21 saakka. Kurssiin sisältyi myös luento ortodoksisesta pääsiäiskulttuurista ja lyhyet luennot eri maalaustekniikoista. Pääasiassa kurssi oli nimenomaan tekemällä oppimista. Neljän päivän kurssilla sain kaikkiaan valmiiksi 16 koristeltua pääsiäismunaa.

Valamon opiston kursseille ovat tervetulleita kaikki uskontokunnasta tai vakaumuksesta riippumatta. Kaikki saavat osallistua kursseille juuri sellaisina kuin ovat. Tähän liittyen ilahduin kurssiluokan seinällä olleesta tiedotteesta:

"En tee oletuksia ulkonäköön tai toimintaan perustuen. En tee oletuksia kenenkään seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä, uskonnosta, arvoista, sosioekonomisesta taustasta, terveydestä tai toimintakyvystä. (---) Täällä meidän ei tarvitse puolustella omaa vakaumustamme, mutta meillä ei ole tarvetta taivutella tai 'käännyttää' ketään. Valamossa opiskelulle ei ole pääsyvaatimuksia tai osallistumiselle korkeaa kynnystä. Riittää, että haluat elää hetken ortodoksisen luostarin arjessa sitä kunnioittaen." 

Kurssi sai aikaan innostuksen ja halun syventää osaamista,

joten kenties osallistun kurssille myös tulevina vuosina.

Pyhiä ihmisiä, hyviä ihmisiä

Uskon, että useat meistä ovat joskus tavanneet ihmisen, josta säteilee hyvää ympärilleen. Siihen vaikuttaa muun muassa ihmisen koko olemus ja se, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan ja kuinka hän puhuu. En usko täydellisiin ihmisiin vaan siihen, että pyrkimällä ottamaan huomioon ympärillä olevat ihmiset ja kohtelemalla heitä hyvin, sen lähemmäs täydellisyyttä ei tarvitse päästä. On inhimillistä erehtyä, toimia väärin ja käyttäytyä huonosti, mutta toivon, että silloin otetaan myös vastuu omista teoista ja käytöksestä.

Menetin viime vuonna hyvän ihmisen, jota sain kutsua ystäväkseni. Hän menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hän oli ihminen, joka puhui muista ihmisistä hyvää ympärilleen, oli valoisa ja aurinkoinen myös silloin, kun omassa elämässä ei ollut mitään valoisaa. Hän jaksoi taistella ja uskoa parempaan, kunnes ilmoitettiin, että mitään ei ole enää tehtävissä. Hän sanoitti ja osoitti ilonsa ja kiitollisuutensa ympärillä oleville ihmisille. Hänen kauttaan hyvien ihmisten verkosto on levinnyt laajalle.

Valitettavasti hän oli myös se ihminen, jonka ympärillä olevat ihmiset miettivät usein, miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille? Pelkästään iloa ja hyvää ympärilleen levittävä ihminen sai kannettavakseen kerta toisensa jälkeen niin raskaita asioita, että väkisin kyseenalaistaa ihmiselon merkityksen. On asioita, joita ei voi järjellä ymmärtää. Minusta vähintä, mitä voimme tehdä, on ylläpitää tällaisten hyvien ihmisten muistoa, jotta tässä maailmassa olisi edes jotain järkeä.

Hyviä ihmisiä, pyhiä ihmisiä

Aihe tuntui ajankohtaiselta myös Riisan uusimmassa näyttelyssä. Näyttely esittelee Suomen ortodoksisen kirkon pyhiä henkilöitä, jotka vaikuttivat 1900-luvun Suomessa. Usein kristillisen taiteen ja ikonien äärellä tuntuu unohtuvan, että kuvatut henkilöt ovat olleet todellisia ihmisiä. Kun ikoneihin tai katolisen kirkon barokkimaisen koristeellisiin maalauksiin kuvatut pyhät henkilöt on puettu niin koristeellisen runsaisiin asuihin, syntyy mielikuvia ja kommentteja "satuhahmoista". Ihmisillä ei ole enää omakohtaista kosketuspintaa kuvattuihin henkilöihin, pyhiin ihmisiin. Mutta mikä tekee ihmisestä pyhän? 

Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan pyhinä kunnioitetut ihmiset eivät ole olleet synnittömiä. He ovat kasvaneet toiminnassaan seuraamaan kristillisiä arvoja ja siten kohti pyhyyttä. Pyhyyttä ilmaisevia tunnusmerkkejä ovat:

• Henkilö on saanut aikaan suuren positiivisen muutoksen, jota voidaan kutsua ihmeeksi.
• Henkilö tekee yleisesti ihmeteltävää hyvää.
• Henkilö luo lohduttamalla, opettamalla tai ohjaamalla pysyvästi hyvää
• ja hän on kärsinyt marttyyrikuoleman tai osoittanut kestävyyttä ankarassa vainossa.
• Lisäksi henkilön muiston on pitänyt säilyä kristittyjen piirissä pysyvästi ja kunnioitusta herättäen, samoin kirkon tulee kunnioitaa hänen saavutuksiaan esimerkillisinä.

Yllä olevat tunnusmerkit osoittavat, ettei pyhä ihminen ole yli-ihminen, mutta hän on usein joutunut kärsimään vakaumuksensa ja uskomansa hyvän asian vuoksi. Suomen ortodoksinen kirkko oli vuoteen 2018 saakka ainoa paikalliskirkko, jolla ei ollut omia pyhiä. Piispainkokouksen asettama työryhmä alkoi vuonna 2014 etsiä edesmenneitä kirkon jäseniä, joiden pyhyys tulisi tunnustaa kirkon piirissä. Tämän myötä Suomen ortodoksiseen kirkkoon kanonisoitiin ensimmäiset suomalaiset pyhät: 

• Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (1884-1918)
• Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873-1958)

Pyhät ovat auttajia ja suojelijoita, joilta pyydetään esirukouksia. Heitä kunnioitetaan, ei palvota. Pyhien joukkoon lukemisen myötä (kanonisaatio) pyhistä laaditaan jumalanpalvelusteksit, kirjoitetaan elämäkerrat, maalataan ikonit ja heille annetaan nimet, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Nimen yhteyteen siis lisätään epiteetti, joka kertoo minkälainen pyhä on kyseessä ja millä alueella hän on vaikuttanut. Riisan näyttely kertoo muun muassa kahden Johanneksen matkasta pyhäksi nimeämiseen.

Sisällissodan uhri

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (ent. Johannes Karhapää). Kuva: Wikipedia.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen syntyi 13.7.1884 Sonkajanrannassa, joka sijaitsee nykyisen Joensuun kaupungin alueen itärajalla ja kylä rajoittuu Ilomantsin kuntaan. Matkaa Joensuuhun on noin 50 kilometriä. Johannes Sonkajanrantalainen oli syntymänimeltään Ivan Vasilinpoika Karhapää. Hän toimi uskonnonopettajana sekä sivistystyön edistäjanä. Karhapään ja seurakuntalaisten ansiosta Sonkajanrantaan perustettiin muun muassa kirjasto ja kirkkokoulu, joka toimi Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Koulun toiminta käynnistyi 1908 ja opetuskielenä oli suomi. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koulussa. 1900-luvun alussa ortodoksien asema Suomessa oli hankala, sillä usko liitettiin usein venäläistämiseen. Karjalan Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia, eivätkä ne edustaneet venäläistämispyrkimyksiä.

Taikalyhty (diaprojektori), jota Johannes Karhapää käytti uskonnon opetuksessa. Taikalyhdyllä heijastettiin puukehyksessä olleita lasidioja. Yksityiskokoelma. Näyttelyssä on esillä myös opetustauluja, jotka ovat olleet käytössä Sonkajanrannan koulussa.

Johannes Karhapään aktiivinen toiminta "ryssänkirkon" parissa herätti kuitenkin vihaa suomalaisissa nationalisteissa. Häntä syytettiin tsaarinvallan kätyriksi, venäläistäjäksi ja bolševikiksi. Suomen sisällissodan kynnyksellä vihamielisyys levisi myös ortodoksien keskuudessa. Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansallisiksi. Hän menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918 Johannes ja hänen veljensä Jaakko määrättiin valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella ja vietiin Joensuuhun, jonne koottiin punaisia, punaisiksi epäiltyjä, vangiksi jääneitä venäläisiä ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon myös Johannes ja Jaakko luettiin.

Sisällissodan sekasortoisessa ilmapiirissä tehtiin myös sattumanvaraisia ja ilman oikeudenkäyntiä toimeenpantuja teloituksia. Näin kävi myös keväällä 1918, jolloin joukko vankeja vietiin kaupungintalon kellarista Siilaisten kaupunginosaan. Heidän joukossaan oli 33-vuotias Johannes Karhapää. Vangit teloitettiin ampumalla. Johanneksen vaimo Anna sai luvan noutaa miehensä ruumiin vasta kuukausien päästä. Vainaja tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Jaakko vapautettiin muutaman kuukauden päästä.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen. Ikonin on maalannut Alexander Wikström 2024. Riisan kokoelmat.

Marttyyri (uskonsa vuoksi kuollut) ja tunnustaja (vainojen aikana uskoaan tunnustanut) Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hänet liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2019. Pyhän muistopäivää vietetään 8. maaliskuuta. 

Tunnettu hengellinen opastaja

Pyhittäjä Johannes Valamolainen (ent.Ivan Aleksejevitš Aleksejev). Kuvattu vuonna 1941, jolloin hänet tunnettiin nimellä Skeemaigumeni Johannes. Kuva: Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen, syntymänimeltään Ivan Aleksejevitš Aleksejev syntyi Tverin läänissä Gubkan kylässä 14.2.1873. Aleksejevien talonpoikaisperheessä uskonto oli osa jokapäiväistä elämää. Luostarikilvoitus tuli hänelle tutuksi jo lapsuudessa, kun hänen perheensä teki pyhiinvaellusmatkoja Volokolamskin luostariin. Kolmetoistavuotiaana hän muutti Pietariin ja työskenteli veljensä kapakassa. Kolmen vuoden työskentelyn jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus matkustaa Laatokalle Konevitsan ja Valamon luostareihin. Hän jäi Valamoon ja liittyi sen veljestöön 16-vuotiaana. Myöhemmin hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf.

Luostarielämä keskeytyi, kun Ivan kutsuttiin suorittamaan asevelvollisuuttaan. Palvelus Venäjän tarkka-ampujana kesti neljä vuotta. Sotaväen jälkeen hän oleskeli muutaman vuoden kotikylässään, kunnes toukokuussa 1901 hän palasi Valamon luostariin.

Venäjän vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen 1917 sulkivat itärajan ja samalla yhteydet Venäjän kirkon kanssa katkesivat. Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari siirtyi Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen Tarton rauhan myötä 1920. Luostari tarvitsi uuden johtajan, ja igumeniksi määrättiin vuonna 1921 papiksi vihitty Iakinf.

Petsamon luostarin johtaja 1921-1931 igumeni Iakinf.

Seuraavat 10 vuotta Petsamon luostarin johtajana olivat pappismunkki Iakinfille raskaita, ja lokakuussa 1931 hänet vapautettiin tehtävästä hänen omasta pyynnöstään. Hän palasi Valamoon ja hänet vihittiin munkkeuden korkeimpaan asteeseen eli suureen skeemaan, minkä myötä nimeksi tuli skeemaigumeni Johannes.

Jumalanäidin Kazanilainen ikoni Johannes Valamolaisen keljasta ja pyhittäjälle kuulunut kultainen kaularisti (1797).  Valamon luostarin kokoelmat. 

Skeemaigumeni Johannes ja pappismunkki, myöhemmin arkkipiispa Paavali Uudessa Valamossa.

Valamon luostarin veljestö joutui jättämään luostarinsa talvisodan myötä marraskuussa 1939. Seuraavana vuonna veljestö muutti Heinävedelle. Uusi koti nimettiin Uudeksi Valamoksi. Skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä aiemman rippi-isän, Jefremin, kuoleman jälkeen 1948. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarivieraan hengellinen opastaja. Rippilapsissa oli pappeja, maallikoita, emigrantteja, taiteilijoita, nuoria ja vanhoja. Ohjaajavanhus neuvoi ja opasti heitä myös kirjeitse tukeutuen opetuksessaan aina Raamatun ja pyhien isien teksteihin. Opastettaviin lukeutui muun muassa kuvataiteilija Ina Colliander (1905-1985). Skeemaigumeni Johanneksen kirjeet Inalle vuosina 1947-1957 on julkaistu teoksessa Kirjeitä Innalle.

Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut Antti Narmala 2024. Riisan kokoelmat.

Pyhittäjä (pyhäksi nimetty luostarin asukas) Johannes Valamolainen kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet liitettiin pyhien joukkoon kanonisaatiojuhlassa kesäkuussa 2019. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta. Pyhän Johannes Valamolaisen reliikit sijaitsevat Uuden Valamon luostarin kirkossa Heinävedellä.

Näyttelystä saa poimia itselleen Pyhän Johannes Valamolaisen opetuksia hänen kirjoittamistaan teksteistä.

Pyhien merkitys

Minulle on joskus sanottu, että ortodoksisen (ja katolisen) kirkon valtava pyhien määrä tuntuu epäjumalien palvomiselta. Kun ei ole kuin yksi Kristus ja yksi Jumala. Mutta nämä osoittavat kommentoijan tietämättömyyden tai halun tahalliseen provosointiin. Ikoneihin kuvatut pyhät henkilöt eivät ole jumalia, vaan nimensä mukaisesti pyhiä henkilöitä, joiden elämäntyötä kunnioitetaan esimerkillisinä. Ortodokseille pyhät henkilöt toimivat esirukoilijoina, mutta mielestäni niiden tulisi muistuttaa kaikille vakaumuksesta riippumatta hyveellistä elämää, eli eettisesti ja moraalisesti arvokasta  tapaa elää tässä maailmassa. Tehden ja toivoen hyvää.

Kaikista ihmisistä ei tule - eikä tarvitse tulla - pyhiä, mutta pyhät ihmiset ovat yhtä totta kuin hyvät ihmiset. Kunnioittamisen aste on vain korkeampi ja kirkollinen. Minun on vaikea kuvitella, miksi kukaan ei kunnioittaisi ihmisiä, joiden toiminta ja päämäärät ovat hyviä, oli lähtökohta sitten kristillinen tai yleisinhimillinen.

Viime vuonna menehtynyt ystäväni oli hyvä ihminen. Ei täydellinen, mutta päämäärissään, tarkoitusperissään ja toimissaan hyvä ihminen. Joka säteili hyvää ympärilleen. Kunnioittamalla hänen muistoaan, muistelemalla häntä, hän ja hänen hyvyytensä pysyy minulle elossa. Hänen hyvyytensä pysyy valitettavasti elossa vain sen aikaa, kun on elossa ihmisiä, jotka muistavat kyseisen henkilön henkilökohtaisesti. Tällainen muistiketju kestää yleensä vain noin 3 sukupolvea. Pyhiä ihmisiä tarvitaan mielestäni siksi, että hyvyys säilyy pyhyyden avulla pidempään, sukupolvelta toiselle, kun kulttuuri kantaa ja vie asioita eteenpäin.

Pyhät Johannes Sonkajanrantalainen ja Johannes Valamolainen. Ikonin on maalannut metropoliitta Arseni 2022. Kuopion ortodoksinen seurakunta.

Useammilla ihmisillä on luontainen tarve säilyttää kulttuuria, luoda juuria ja pysyvyyttä, löytää historian kautta jatkuvuutta myös omalle olemassaololleen. Tästä kertoo esimerkiksi valtava sukututkimuksen kasvun innostus. Kaikkia ei tällainen kiinnosta, ja jokaisen sallittakoon elää elämänsä hetki kerrallaan. Mutta ihmisyyttä ei mielestäni ole ilman kulttuurien jatkuvuutta, oli se sitten kristillistä, kansallista, alueellista, kirjallista, taiteellista tai suullista. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä kulttuurin jatkuvuuden eteen, mutta minä olen tehnyt tietoisen valinnan vahvistaakseni itse taidehistoriallista kulttuuria ja sen jatkuvuutta opiskelemalla alaa. Suomen ortodoksinen kirkko on puolestaan vahvistanut omaa kulttuuriaan liittämällä pyhät Johannekset kunnioitettujen joukkoon.

Riisan näyttely "Lohduttajia, opettajia ja marttyyrejä - 1900-luvun uusia pyhiä" 

on esillä 28.12.2024 saakka.