lauantai 27. helmikuuta 2021

Taide kutsuu -webinaari

Hetki sitten käsittelin pelkoja, jännitystä ja rohkeutta. Samoja tunteita sain kerta heitolla tunnustella yhtä aikaa, kun minut pyydettiin mukaan kommentoimaan taiteen merkitystä Taide kutsuu -webinaariin. Tilaisuus liittyi valokuvataiteilija Nanna Hännisen näyttelyihin Kuopion taidemuseossa ja Taidemuseo Göstassa Mäntässä. 

Olen pyrkinyt pitämään blogiminän ja työminän erillään toisistaan, mutta tällä kertaa webinaarin teema yhdisti minät. Nanna Hänninen on kehittänyt valokuvaukseen ja luovaan työpajatyöskentelyyn perustuvan Neemo Methodin, jonka avulla minä, Kuopion taidemuseon vt. museonjohtaja Marja Louni ja Serlachius Museoiden kokoelma- ja näyttelypäällikkö Laura Kuurne keskustelimme siitä, mitä taide meille merkitsee. 

Neemo Method on erilainen ja ajatuksia avaava tapa käsitellä eri teemoja hyvinkin henkilökohtaisesti, kun aiheita käsitellään kuvista puhumalla ja niitä tulkitsemalla. Koen, että tällä metodilla olisi käyttöä myös sairaalaympäristössä esimerkiksi resilienssiä lisäämään.

Webinaarin pääsette katsomaan tästä:

Mitä taide merkitsee sinulle?

perjantai 26. helmikuuta 2021

Resilienssi VI

Olen hykerrellyt tänään onnellisena aamupäivästä alkaen. En pelkästään aurinkoisen arkivapaan vuoksi, vaan myös sen, että päädyin hankkimaan kotiin taideteoksen! Osa teistä muistaa Antti Immosen työhuonevierailujen sarjasta, mutta muille kerrottakoon, että kyseessä on kuopiolainen kuvanveistäjä, joka on tunnettu etenkin julkisista taideteoksistaan. 

Antti kertoo veistoksistaan näin: "Tavoittelen veistosta, joka ei ole staattinen blokki vaan jotain vapaampaa. Sellaista teosta, joka on ilmava, muttei kuitenkaan hajoa tilaan katsojaa ympäröiväksi installaatioksi. Haluan veistosteni olevan selkeitä objekteja, muttei kuitenkaan visuaalisesti pysähtyneitä vaan barokkisen dynaamisia ja kimurantteja."

Barokkisen dynaaminen ja kimurantti on hyvä lause kuvaamaan Immosen teoksia. Niitä ne todella ovat. Dynaamisia muodoltaan, kimurantteja sisällöltään. Olen aina pitänyt hänen tavastaan leikkiä materiaalilla. Immonen tuntuu oman elämänsä Pelle Pelottomalta ja ongelmanratkaisijalta. 

Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs, 16 x 19 x 15 cm.

Olen seurannut Immosen taidetta pitkään, mutta hankinnan haasteena on ollut se, että hänen tekemänsä työt ovat olleet niin valtavia, etteivät sellaiset tavalliseen kotiin mahdu. Nyt löysin hänen nettisivuiltaan viime vuonna syntyneen Resilienssi-sarjan ja olin saman tien myyty. Veistosten koko oli noin 20 x 30 x 15 cm teoksesta riippuen.

Olen jutellut töissä resilienssiä vahvistavasta taiteesta, joten termi sarjan nimenä tuntui hauskalta sattumalta. Antti Immonen kertoi saaneensa idean sarjalle nähtyään puun juurien taistelevan tiensä asfaltin läpi ja murtaneen kovan pinnan.  

Suomen Mielenterveys ry:n sivuilla resilienssiä kuvaillaan näin: 

"Resilienssi eli psyykkinen palautumiskyky auttaa palautumaan vastoinkäymisistä. Resilienssiin vaikuttavat eri tekijät lähtien kasvatuksesta ja biologisista ominaisuuksista. Olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille. Lisäksi resilienssiä rakentavat yksilön omat kokemukset sekä lähipiiristä ja ympäristöstä kumpuavien myönteisten ja haitallisten tekijöiden vuorovaikutus.

Ihmisen resilienssi muovautuu koko eliniän ajan. Sitä voi vahvistaa myönteisellä toiminnalla, joka ylläpitää toimintakykyä ja tukee sopeutumista haastavissa olosuhteissa. Resilienssi kasvaa iän myötä, kun ihmiselle kehittyy taitoja, joiden avulla useimpia jatkuvasti toistuvia vastoinkäymisiä on helpompi käsitellä. Näitä ovat esimerkiksi ongelmanratkaisukyky, joustavuus, itsesäätelykyky ja optimismi.

Joskus resilienssiä voi löytyä myös pakon edessä. Vastoinkäymisissä tai elämän uusissa tilanteissa selviytyminen joillakin elämänaloilla voi onnistua paremmin kuin toisilla: läheisensä menettäneellä työssäkäynti voi sujua, mutta henkilö ei kykene ylläpitämään sosiaalisia suhteitaan.

Usein käänteentekevissä elämänvaiheissa jotkut vahvuudet nousevat selkeämmin esiin kuin toiset. Ne voivat olla myös taitoja, jotka eivät ole olleet havaittavissa aikaisemmin. Joku voi ymmärtää sosiaalisten suhteiden merkityksen ja toinen voi löytää järjestelykykynsä."
Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs, 16 x 19 x 15 cm.
Minulle Antti Immosen Resilienssi kuvaa sitä, kuinka ihmisen sisältä kuoriutuu resilienssiä. Tässä teoksessa kuution kulma on vain hieman liikahtanut paikoiltaan, josta voima pääsee kasvamaan. Se kasvaa aktiivisesti joka suuntaan, samalla kannatellen ja nostaen kuutiota pystyyn. Kuutio ei makaa tasaisesti yhdellä tahkolla. Tämä tekee teoksesta myös visuaalisesti kauniin ja dynaamisen.

Veistoksen herkkyys on mielestäni juuri siinä, että elementit ovat pieniä: kulma on liikahtanut hieman, voima kasvaa sisältä vasta hiukan. Toisissa teoksissa resilienssi oli päässyt voimakkaammin valloilleen ja kannatteli jopa koko kuutiota, mutta tämä kosketti minua eniten. Tämä oli intiimi ja inhimillinen. Resilienssiä on, mutta vielä ei voi olla täysin varma, että kuinka paljon kuutio kätkee sitä sisäänsä.
Antti Immonen: Resilienssi VI, 2020, ruostumaton teräs, 16 x 19 x 15 cm.
Kuutio heijastaa ja toistaa kaiken ympärillä olevan, joka kuvaa hyvin myös sitä, kuinka "olemme jo geneettisesti eri tavoin herkkiä ympäristön vaikutuksille". Kiiltävä teräs heijastaa kuitenkin myös sisältä kumpuavan resilienssin, jolloin peilimäinen pinta kertaannuttaa resilienssin voiman. Pieni voikin lopulta olla jotain todella suurta ja vahvaa.

lauantai 20. helmikuuta 2021

Peloista, jännityksestä ja rohkeudesta

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.
Pelot ja jännitys kuuluvat elämään, kunhan eivät rajoita toimintakykyä. Olen parin viimeisen viikon aikana jutellut peloista ja jännityksestä useamman henkilön kanssa eri yhteyksissä. Olen miettinyt, että onko se heikkouden osoittamista, jos kertoo pelkäävänsä tai jännittävänsä? Siinä asettaa itsensä haavoittuvaksi maailmassa, jossa pitäisi pärjätä mahdollisimman rohkeasti. Vai pitääkö? Itse koen, että sanoittamalla pelot ja jännitykset, teen niistä konkreettisia haasteita, jotka voin selättää.

Olen myöntänyt uuden työn pelottaneen ja jännittäneen, mutta samalla innostaneen ja inspiroineen. Luonnollinen reaktio. Sain ystävältäni ennen joulua lahjaksi lastenkirjan, joka käsittelee pelkoja, mutta luin sen vasta muutamia viikkoja sitten. Kaiken uuden äärellä oli ennen joulua niin paljon tunnemyllerrystä, että herkistyin jo pelkän takakannen luettuani. Päätin, että palaan kirjaan, kun elämä on alkanut asettua uomiinsa.

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Kirja on Stefan Mählqvistin kirjoittama ja Tord Nygrenin kuvittama Tule minun yöhöni, tule minun uneeni vuodelta 1979 (Kom in i min natt kom in i min dröm, 1978). Kirjassa on pieni poika, joka kertoo vanhemmilleen kylväneen taikasiemenen olohuoneen matolle. Hän tahtoisi saada siemenen kasvamaan, mutta äiti kieltää ehdottomasti kaatamasta matolle vettä. Poika sylkee salaa matolle, jotta siemen saisi edes vähän kosteutta. 

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Yöllä poika herää vesihanan tiputukseen ja löytää olohuoneesta vihreän velhon. Yön hiljaisuudessa pienetkin äänet ovat voimakkaita ja mielikuvitus ruokkii pelkoja. Poika haluaisi velhosta eroon, mutta velho sanoo, ettei poika pääse koskaan eroon hänestä, jos tämä pakenee tilanteesta.

"Minua pelottaa nyt ja minulla on paha mieli."
"- Se ei käy laatuun, velho sanoi. On vain yksi keino. Tule minun mukaani. Luota vain minuun. Saat tavata kaikki pelkosi matkalla. Ja kun olemme kulkeneet kaiken läpi olet jälleen oma itsesi."
Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni.
Kirja ei kerro mitä poika pelkää. Pelot käsitellään kokonaan kuvitetulla aukeamalla ilman tekstejä. Näin katsoja (lapsi tai aikuinen) tulee käsitelleeksi omia pelkojaan. Kirja on äärimmäisen hienosti kuvitettu ja pelkojen aukeamalla on hyödynnetty ideaa Pablo Picasson Guernica -maalauksesta (1937). 
Pablo Picasso: Guernica, 1937, öljymaalaus. Museo Reina Sofia, Madrid. Kuva: Wikipedia.

Picasson maalaus kuvaa Espanjan sisällissodan aikana tehtyä natsi-Saksan ilmavoimien pommitusta Baskimaahan 26. huhtikuuta 1937. Pommitus tuhosi Guernican kaupungin lähes kokonaan ja hyökkäyksessä kuoli arviolta 1700 siviiliä. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin ja tuhoisin ilmapommitus.

Rohkeudesta

Pelkojen ja jännityksen rinnalla olen pohtinut rohkeutta. Mielestäni suurinta rohkeutta on se, kun pystyy sanomaan ääneen tai myöntämään itselleen, että ei pysty johonkin. Rajojen vetäminen itselleen on mielestäni terveellisintä rakkautta itseään kohtaan. Sitten on niitä hetkiä, kun joku toinen kysyy: "Oletko varma? Mietithän vielä? Nuku yön yli", kyseenalaistamatta kykyjäsi, mutta pitämällä sinusta huolta. Muistuttamalla, ettei ihmeisiin tarvitse pystyä.

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Olen luonteeltani optimisti, joka puskee asioita eteenpäin ajatuksella "Laitetaan tämä toimimaan". Sitten mietin, mitä askelia pitää tehdä, jotta visio saadaan toimimaan. Kaikkeen ei onneksi tarvitse pystyä yksin, kun uskaltaa kysyä apua. Huomaan myös hieman sisuuntuvani siitä, jos joku luovuttaa yrittämättä. Minä tarvitsen todistettua näyttöä siitä, ettei joku asia toimi tai ettei sitä saada toimimaan, ennen kuin luovutan. Jos suostun luovuttamaan vielä silloinkaan. 

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Olen optimisti, mutta olen parhaimmillani altavastaajan tilanteissa. Vaikka tilanne kauhistuttaisi, tähän liittyy myös äärimmäistä uteliaisuutta ja jatkuvaa halua oppia. Samuli Putro sanoitti Puoli seitsemän -ohjelmassa tilanteen hyvin:

"Jotkut ihmiset on hirveän hyviä loistamaan. Mutta mulla ei oo koskaan ollu sellanen olo, että mä oisin kauheen hyvä loistaja, vaan enemmänki mulla on semmonen olo, että sillon ku on semmonen olo, niinku vähän siellä pohjalla, niin sillon se laittaa yrittämään. Et semmonen tietynlainen underdog-identiteetti on sellanen, joka pistää yrittämään. Mussa on voimakkaampi se olo, että mä haluan näyttää kuin se, että hei kattokaa kaikki mua, et nyt mä oon täällä ja nyt mä oon hyvä. Mulla ei oo semmosta hyvän kokemusta itsestäni, mikä ei oo sama asia kuin et mä ajattelisin itseäni sysipaskana, mut mä toimin sillon, kun mulla on semmonen olo, että mun täytyy keksiä jotain uutta. Mä oon toiminnallinen ihminen."

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.
Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Ihmeisiin ei sentään tarvitse pystyä, mutta Putron sanat tiivistävät mietelauseen, jonka mukaan "On rohkeutta turvautua ihmeeseen, joka sisälläsi asuu. Olet enemmän kuin aavistat." Pelkoja päin kulkeminen on voimauttavaa, kun huomaa lopulta selvinneensä. Mutta rajat ovat rakkautta tässäkin tapauksessa: asettaa ne sitten itse tai muistuttaa niistä joku muu.

perjantai 19. helmikuuta 2021

Taidemaalariliiton teosvälitys

Panu Ollikainen: Head14, 2020, sekatekniikka kankaalle. 

Taidenälkään on nyt tarjolla helpotusta. Taidemaalariliitto on avannut verkkoon Teosvälitys -sivun, jonne on koottu myyntiin yli 1600 teosta yli 600:lta Taidemaalariliiton jäsentaiteilijalta. Tervemenoa tutustumaan: https://teosvalitys.painters.fi/

Teemu Korpela: Girl in a Red Dress, 2016, öljy ja alkydi kankaalle.

Jenni Tuulia Siltala: Taivaan peili, 2020, akryyli kankaalle.

Tuija Markonsalo: Muumioitu muisto, 2019, reliefi, akryylimaalai, maalauskangas, ompelu, vanu.

Tapani Hyypiä: Thekla, 2019, öljy levylle.

Sami Korkiakoski: Daydream blossom, 2020, akryyli, öljy, silikoni ja spray kankaalle.

Pauliina Waris: Ja seurasimme reittejä, 2019, tempera vanerille.

Teosvälitys on avoinna 30.4.2021 saakka.

maanantai 15. helmikuuta 2021

Taideasiantuntijan ensiaskeleet

Nyt on pari ensimmäistä kuukautta Kuopion yliopistollisen sairaalan taideasiantuntijuutta kiinteistöhallinnon alaisuudessa takana. Täytyy sanoa, että asiantuntijuus on tuntunut toistaiseksi olevan vielä kaukana. Huomaan, että itseäni vaivaa viikoittain, että en ole sillä tasolla tietämykseni kanssa, millä toivoisin jo olevani. Olen hyvä kokoelmanhallinnan ja näyttelyiden osalta, ne pyörivät rutiinilla ja niihin on helppo tarttua, tiedän mitä teen, mutta rakennushankkeet, rakennusten sijainti, yksittäiset osastot, eri kerrokset ja ylipäänsä kokonaiskuvan ymmärtäminen tuntuu etenevän omasta mielestäni liian hitaasti. Tarvitsen kartan tai pohjapiirroksen kaikkeen mitä teen, enkä juurikaan liioittele. En malttaisi odottaa sitä hetkeä, että asioiden äärellä tuntuu (edes pikkuisen) itsevarmalta.

Mutta tiesin kyllä mihin lähdin hypätessäni uuteen. Edellinen työni oli monella tavalla unelmatyö, ainutlaatuinen, ja tiesin olevani siinä hyvä. Ympärilläni oli oman alan ammattilaisia, joilta sain koko ajan lisäoppia. Ympäristö oli tuttu ja turvallinen, enkä puhu vain museokentästä. Olin luonut verkostoja myös taiteilijoihin ja muihin kulttuurialan ihmisiin. Olen kulttuurin parissa kuin kotona. Totaalisessa kulttuurikuplassa kasvaminen ja eläminen oli mukavaa ja turvallista. Nyt uskallan sanoa tämän kuitenkin ääneen: olin mielessäni päättänyt, että jos joskus siirtyisin kyseisestä museoamanuenssin tehtävästä johonkin muualle, se ei todennäköisesti olisi toinen museo, vaan jotain mitä en osannut nimetä. Ehkä jotain minkä olemassaolosta en edes tiennyt.
Ja niin siinä kävi. En kuitenkaan osannut edes villeimmissä veikkauksissa arvata, että siirtyisin töihin sairaalaympäristöön. Kiinteistöhallintoon. Maailmaan, joka tuntui olevan yhtä kaukana omastani kuin Merkurius Saturnuksesta. Taideasiantuntijan tehtävänkuvaus koukutti kuitenkin välittömästi. Siinä oli paljon tuttua, vaikka ympäristö oli vieras. Haaste houkutteli ja ajattelin, että voisin pärjätä tehtävässä hyvin. Ilmeisesti haastattelijat olivat samaa mieltä, kun ilmoitus valinnasta osui kohdalleni.

Paljon on ollut uuden opettelua, eikä vähiten oman pääni sisällä. Naisvaltaisesta yksiköstä siirtyminen miesvaltaiseen yksikköön (insinöörien ja muiden kiinteistöalan ammattilaisten joukkoon) jännitti melkoisesti. Nyt minulla ei olisi mukanani sitä turvaverkkoa, johon olin aiemmin voinut ammattitaitoineni tukeutua. Kukaan ei todennäköisesti tiennyt minusta etukäteen mitään, ei museo-Hennasta, ei Hurmioituneesta. Nyt oli pärjättävä itse, oman alani ammattilaisena. Tunne oli toisaalta myös vapauttava. Voin aloittaa puhtaalta pöydältä: luomaan luottamusta ja ammattitaitoa uudella tavalla.
Kukaan ei oleta, että osaisin tässä ajassa jo kaiken. Työkaverit ovat sanoneet sen useampaan kertaan. Eikä minun tarvitse insinööriksi ryhtyä, eihän minua siihen tehtävään palkattukaan. Ja toki ymmärrän sen itsekin. Silti tuntuu hieman turhauttavalta, että minä rakennan kokonaiskuvaa vielä legopalikoilla, kun muut puhuvat oikeista rakennusmateriaaleista. Niin, ja se puhe. Voin kertoa, että aiemmin kartuttamastani ammattisanastosta ei ole ollut kovin paljon apua uudessa työssäni. Työkavereiden nimien lisäksi ensimmäisen kuukauden haasteina olivat mm. lyhenteet peko, heko, ksl, 1c1, 1c2.

Kaikesta tästä huolimatta, ja toisaalta myös juuri siksi, olen äärimmäisen innoissani ja kiitollinen. Mahdollisuudesta päästä kokemaan uudenlaista yhteistyötä uudenlaisessa työympäristössä. Olen ymmärrettävistä syistä kysellyt paljon ja saanut suoria vastauksia. Suoraviivaisuus on myös asia josta pidän. Asioiden määrätietoinen eteenpäin vieminen on myös itselleni ominainen tapa toimia. Kysymyksiini saan välittömänä vastauksena kyllä tai ei, ja asiat osataan perustella samalla nopeudella oman ammattitaidon ja kokemuksen kautta. Ihailtava ominaisuus, vaikka itse huomaan liikkuvani voimakkaammin harmaansävyjen alueella. Museotäti sisälläni ei katoa (eikä sen tarvitsekaan kadota). Se, jonka tehtävä aiemmassa maailmassa oli taata kulttuuriperinnön säilyminen tuleville sukupolville "muuttumattomana". Nyt olen osa yksikköä, joka näkee maailman toisin: kiinteistöjen tulee olla toimivia, turvallisia, terveellisiä ja nykyaikaisia, jotta sairaalamaailma saadaan toimimaan tehokkaasti. Jotta sen ydintoiminto - terveydenhoidon takaaminen - onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Jokainen kiinteistöhallinnon toimija tähtää samaan. Sitä ammattitaitoa on ollut hieno seurata.
Minun tehtäväni on lisätä tiloihin viihtyisyyttä, vaikka koen, että taiteen tehtävä sairaalaympäristössä on paljon merkityksellisempi kuin kyseinen sana antaa ymmärtää. Kiinteistöhallinnossa ymmärretään myös tämä näkökulma. Olen saanut tukea kaikilta työkavereiltani näille ensiaskelille. Minulla on isompia haaveita ja visioita taiteen suhteen, joiden saavuttamiseksi mietin askelia, jotka nivoutuvat sekä sairaalan että kiinteistöhallinnon visioihin. Alan hiljalleen kasvaa osaksi tiimiä, jonka monialaisesta ammattitaidosta pääsen nauttimaan.

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Eristyshuone

Galleria Ars Liberassa päättyy tänään näyttely Eristyshuone. Näyttely on koottu Valmed ry:n jäsentaiteilijoiden teoksista. Teemat käsittelevät korona-ajan tuomia rajoituksia, eristystä ja sen vaikutuksia. Monet teoksista ovat syntyneet vuoden 2020 aikana ja dokumentoivat siten erikoista (edelleen jatkuvaa) ajanjaksoa.

Roberto Fusco: The time we weren't there, 2020, 3-channel (synced) video.

Roberto Fuscon teos The time we weren't there näyttää tyhjiä ja hiljaisia aukionäkymiä Roomasta. Aukioita, jotka ovat aiemmin kuhisseet elämää ja täyttyneet ihmisvilinästä. Näkymät pysäyttävät. Kaupungit on rakennettu ihmisiä varten, mutta nyt Fuscon teos tiivistää sen, mikä meille on ollut yhteistä ympäri maailmaa: kielletyt kokoontumiset, sulkeutuminen pieniin tiloihin, tapaamisten rajoittaminen. Katoaminen kaupunkikuvasta. Jokainen on joutunut opettelemaan ja hyväksymään uudenlaista arkea. Tasapainoilemaan rajoitusten tuoman epävarmuuden ja jaksamisen kanssa. Ihmisiä on ikävä, kohtaamisia on ikävä, luonnollista kosketusta on ikävä.

Heidi Kirjavainen: The Beginning of the End, 2016, pigmenttivedos alumiinikomposiittilevylle. 

Heidi Kirjavaisen valokuvat ovat pelkistettyjä kommentteja maailman tilanteeseen. The Beginning of the End -kuvassa ohuet tikut seisovat vedessä, joista neljäs on palanut jo miltei loppuun. Ohut savuvana leijailee ylöspäin. Tausta on kuin tyhjyyttä, katse ei kohdistu mihinkään. Kun kaikki ovat palaneet loppuun, ei jää jäljelle kuin tyhjyys. Voiko katoamisen pysäyttää? Hiljainen, mutta voimakas kannanotto maailman tilasta.

Tuukka Pasanen: Kuuleeko kukaan?, 2020, installaatio.

Tuukka Pasanen oli asettanut esille installaation Kuuleeko kukaan? Puhelimen vieressä oli pieni muistio, johon oli koottu yleisiä numeroita: palokunta, apteekki, isännöitsijä, Kela, lääkäri, numeropalvelut, pankki, posti, taksikeskus ja talonmies.

Ymmärrys siitä, kuinka koronavuosi on vaikuttanut ihmisten arkeen ja mieleen tekee Pasasen teoksesta vielä ajankohtaisemman. Puhelimella sai soittaa annettuihin numeroihin. Vanha puhelin oli jo itsessään kaunis, ja numeroiden pyöritteleminen sai aikaan pienen kaipuun entiseen. Toiselle soittaminen oli kokonaisvaltaisempi hetki: numeroita muistettiin ulkoa, puhelimen luuri tuntui käteen istuvalta (yksikään älypuhelin ei voi mielestäni täyttää samaa tunnetta, vaikka kuinka markkinoisivat), puhelu suoritettiin puhelinpöydän ääressä ja puhelinsoitolle annettiin aikaa.

Pasasen teoksessa ei ollut ystävien ja läheisten numeroita, vain välttämättömät "hätänumerot". Puhelimen toisessa päässä vastasi matala miesääni, joka kuulosti apealta ja alakuloiselta. Kommentit olivat runollisia, mutta vahvistivat alakuloisuutta. Soittaessani talonmiehelle mies kertoi, että "On helpompi puhua tähdistä ja maailmankaikkeudesta kuin antaa pala itsestään." Poikkeusaikana ei saa unohtaa inhimillisyyttä ja läheisyyden merkitystä meille kaikille. Vanhusten tilanteesta puhuttiin viime vuonna paljon: mitä heille käy, kun välttämättömimmätkin tapaamiset rajattiin minimiin. 

Maria Kärkkäinen: Väli(ssä)tila ja valo, 2020, installaatio. 

Maria Kärkkäisen installaatio on kuin kolmiulotteinen maalaus. Väli(ssä)tila ja valo leikkii kahden maailman välillä sekä teoksen nimellä että ulkomuodolla. Olohuoneen seinä on UV-laminoitu suurkuvatuloste, seinälle asetettu taulu Hämärän huoneen ihme on camera obscura-toteutus ja valkoista puuvillaverhoa heiluttaa kevyesti lattianrajaan piilotettu tuuletin. Tunnelma ei ole niin lohduton tai loputon kuin muissa näyttelyn teoksissa. Valon ja hämärän yhdistelmä on jännittävä. Kärkkäinen on osannut luoda pieneen tilaan oikeilla elementeillä maailman, joka on auki vaikka muu maailma olisi suljettu. Teos hengittää tuulenvireen mukana ja saa näyttelyn luonteeseen toivon, että kyllä tämä tästä

Eristyshuone on esillä Galleria Ars Liberassa (Maaherrankatu 3, Kuopio)
vielä tänään 14.2. klo 17.00 saakka.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Croquis

Löysin kaappeja siivotessa vanhat opiskeluaikaiset lasitaulut, jotka tein ollessani työharjoittelussa (2008) paikallisella lasitaiteilijalla. Lasi ei ollut materiaalina minun juttuni, huomasin sen pian, mutta olen iloinen että kokeilin. 

Piirtämisestä olen sen sijaan aina pitänyt, vaikka en ole tarttunut kynään piirtämismielessä todennäköisesti vuoden 2014 jälkeen. Se vaatisi aikaa, jota en ole saanut itsestäni irrotettua. Muistan, että monet opiskelukaverini inhosivat valkoisten kipsipäiden jäljentämistä, tunnista toiseen, päivästä toiseen, mutta minusta se oli mukavaa. Se oli viivojen avulla tutkimista, käden ja silmän yhteispelin etsimistä. Tiedän, että pärjäisin varmasti hyvin Pietarin tai Firenzen taideakatemian piirustustunneilla, jossa ensimmäinen vuosi harjoitellaan pelkkää viivaa, ennen kuin edes kosketaan väreihin. Toiseksi, en ole kovin hyvä värien kanssa. Olen jumahtanut piirtämisessä mustavalkoisuuteen.

Nautin äärettömästi myös elävän mallin piirtämisestä. Nopeat croquis (krokii) piirustukset olivat parasta harjoitusta oleellisten viivojen etsimiseen. Croquis-tunnit taidettiin aloittaa 20 minuutista ja vähitellen malli vaihtoi asentoa viiden, kahden ja minuutin välein. Mitä lyhyemmäksi aika hupeni, sitä tärkeämpää oli silmän ja käden nopea yhteistyö. Aluksi piirtäminen tuntui hankalalta ja hitaalta, mutta toistot tekivät hyvää. Kun lopulta pääsi flow-tilaan, tunne oli upea. 

Muistan, että ensimmäinen elävän mallin piirtämistunti jännitti etukäteen todella paljon. Kuinka sitä voisi keskittyä piirtämiseen, kun kohdehenkilö on alasti? Tilanne oli kuitenkin hyvin luonteva, ja opettaja totta kai vaikuttaa tilanteeseen paljon. Piirtämisen alettua huomaa, että piirtäessä ei katso kohdetta "luonnollisesti", vaan sitä katsoo henkilöä ääriviivoina ja muotoina. Esineellistämisellä on sanana huono kaiku, mutta piirtäessä siinä kävi itselleni noin: en ajatellut, että siinä on alaston mies tai nainen, vaan sitä miettii vain viivoja, käsien ja vartalon väliin jääviä tyhjiä tiloja, ihan samalla tavoin kuin asetelmaa piirtäessä. 

Taidehistorian opintojen aikana osallistuin kerran Jyväskylän taidemuseon järjestämälle elävän mallin piirustuskurssille. Aktiiviset opiskelijat järjestivät myös drink & draw -tapahtumia baarissa, jossa sai halutessaan juoda ja piirtää saman illan aikana. Nämä kaikki olivat julkisissa tiloissa järjestettäviä piirustustapahtumia, jolloin mallit eivät tietenkään olleet alasti. Tilaisuudet toivat kuitenkin mukavaa vastapainoa teoriaopinnoille. Tiedän, että Kuopiossakin on järjestetty ainakin muutamia drink & draw -iltoja.

Lasitaiteilijan opissa huomasin, että lasi on todella vaativa ja samalla herkkä materiaali. Pelkkä lasin leikkaaminen suoraan on oma haasteensa. En saanut luovuuttani irrotettua lasin tasolle, joten tekeminen jäi näpertelyksi (muutama pieni tiffany-työ). Nämä lasitaulut ovat kuitenkin onnistunut lopputulos, kun keksin "piirtää lasilla". 

Käytin mallina koulussa tekemiäni croquis-piirroksia ja sommittelin lasinarua viivojen muotoon. "Lasinarua" saatiin sulattamalla lasia, joka valui katonrajassa olevasta "tynnyristä" alaspäin. Ohut lasivana jäähtyi äkkiä, joten valuvaa lasinauhaa ehti pyöritellä metallikepillä lankamaiseksi ennen kovettumistaan. Niistä naruista sommittelin lasipohjien päälle halutut croquis-kuviot.

Nyt taulut pääsivät seinälle.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Purkaa vai säilyttää? Seurakunnallisten rakennusten arvoista ja merkityksistä


Lahden museot järjesti mielenkiintoisen ja ajankohtaisen webinaarin: Mikä on tärkeää? Seurakunnallisten rakennusten arvot ja merkitykset. Webinaari on katsottavissa kahden viikon ajan Lahden museoiden verkkosivuilla (linkitän sivun, kun Lahden museot saavat tallenteen ladattua verkkoon).

Julkinen puhe ja pohdinta seurakunnallisten rakennusten tulevaisuudesta ja käytöstä on tärkeämpää kuin koskaan. Kirkosta eroaminen ja seurakuntalaisten vähentyminen on ongelma sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon sisällä. Seurakuntalaisten katoaminen heijastuu suoraan verotuloihin ja sitä kautta seurakuntien talouteen ja kiinteistöjen ylläpitoon. Syrjäseuduilla olevat pyhäköt ja seurakuntien toimitilat jäävät vaille käyttötarkoitusta, joten pitäisikö niistä luopua?

Tästä kysymyksestä herää välitön arvokeskustelu. Jokainen ymmärtää järkiperäisen taloudellisen näkökulman ja paineen "tuottamattomista" kiinteistöistä luopumiseen. Mutta kirkollisia rakennuksia ei ole luotu tuottavuusmielessä, niillä ei pyritä tekemään rahaa, vaan vastaamaan hengelliseen ja henkiseen tarpeeseen. Ne ovat arvoja, joille on vaikea lyödä hintalappua. Mutta mitä aineelliselle kulttuuriperinnölle tapahtuu, kun seurakunnalla loppuu taloudellinen kantokyky?

Seurakuntien on vielä suhteellisen helppoa luoda kiinteistöstrategia, jossa visioidaan ja suunnitellaan. Mutta todellisuus iskee vasten kasvoja, kun pitäisi tehdä konkreettinen päätös yksittäisestä rakennuksesta: luovutaanko vai puretaanko? Tässä vaiheessa astuu kuvaan ns. "joulukirkkosyndrooma". Sellaisetkin henkilöt, jotka eivät kuulu kirkkoon tai käy kirkossa kuin jouluna, ottavat voimakkaasti kantaa oman rippi- tai vihkikirkkonsa puolesta ns. viimeisellä hetkellä. 

Tieto, ymmärrys ja tahto omasta kulttuuriperinnöstä

Kirkkohallituksen kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto esitteli webinaarissa luterilaisen kirkon laatimaa kulttuuriperintöstrategiaa. Strategiassa on nostettu keskiöön henkinen (arvot, asenteet, tavat) ja hengellinen (pyhä, pyhyys, rituaalit) kulttuuriperintö, jotka luovat yhdessä aineettoman kulttuuriperinnön. Aineeton (henkinen, hengellinen, elävä perinne) ja aineellinen (esineistö, rakennukset, ympäristö) kulttuuriperintö muodostavat puolestaan koko kirkon kulttuuriperinnön. Strategiassa on tuotu vahvasti esille tiedon, ymmärryksen ja tahdon merkitystä. Päätökset rakennusten säilyttämisestä, korjaamisesta tai purkamisesta tulee tehdä tiedon, ymmärryksen ja tahdon yhteisvaikutuksessa. Ne toimivat kestävänä pohjana tulevaisuuden kulttuuriperinnön rakentamisessa; että tunnistetaan, määritellään ja tunnustetaan, ennen kuin tehdään mitään peruuttamatonta.

Vastuu koko Suomen yhteisestä kulttuuriperinnöstä

Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka puhui teemalla "Kirkollinen kulttuuriperintö monien merkitysten kantajana". Hänellä on vuosikymmenten kokemus sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon kulttuuriperinnön parissa. Hanka toi esille tosiasian, jonka mukaan uskonnon asemaa ja kulttuuriperinnön merkitystä on vaikea käsitellä kirkollisten toimijoiden ulkopuolella esim. valtakunnallisesti. Saana Tammiston esiin tuomia arvoja tiedosta, ymmärryksestä ja tahdosta pitäisi jalkauttaa laajemmin myös valtakunnalliselle tasolle, kirkkokunnasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta. Suomen juuret, historia ja perinteet ovat vahvasti kristillisessä kulttuuriperinnössä tiedosti asian tai ei.

Seurakunnissa taloudellisen kantokyvyn loppuminen on todellinen ongelma, sillä kirkosta erotaan yhden prosentin vuosivauhtia. Hanka korosti vastuuta yhteisen kulttuuriperinnön huoltamisesta. Luterilaisen kirkon kulttuuriperintöstrategiassa vastuu kulttuuriperinnöstä on nostettu toiminnan keskiöön. Vastuu on kaikilla seurakunnilla. Valitettavasti ortodoksisen kirkon parissa vastuu kulttuuriperinnön säilyttämisestä on työnnetty marginaaliin ja sysätty ortodoksisen kirkkomuseon vastuulle. Mikä tuntuu erittäin hämmentävältä, kun ottaa huomioon esimerkiksi ortodoksisen kirkon kirkollisten esineiden ja tekstiilien määrän verrattuna luterilaisen kirkon esineistöön. Ja esineistön merkityksen osana jumalanpalvelusta! Voimakkain ääni annetaan talouspuheelle, mutta unohdetaan, että kyseessä on itse asiassa arvokeskustelu, joka piilotetaan talousnäkökulman taakse.  Hanka toivoo avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle, mutta samalla myös osallistamista ja yhteisen vastuun ottamista rakennetusta ja aineellisesta kulttuuriperinnöstä.

Itse olen (Heikki Hangan tavoin) seurannut ortodoksisen kirkon kulttuuriperintöasioita läheltä ja ymmärrän täysin kipuilun taloudellisesta näkökulmasta. En silti hyväksy kirkon välinpitämättömältä tuntuvaa suhtautumista kulttuuriperintöönsä. Samalla tiedostan, että luterilaisen kirkon keskellä puhe kirkollisten rakennusten käytön mahdollisista muutoksista ei tule ortodoksisen kirkon ja sen kanonien mukaan kysymykseen: kun kirkko on kerran vihitty kirkoksi, se on kirkko. Piste. Toivoisin silti, että päätöksissä (ja suunnitelmissa!) kuultaisiin voimakkaammin (ja entistä aiemmin) myös kulttuuriperinnön ammattilaisia. Jotta ei tehdä peruuttamattomia päätöksiä, joita 50 vuoden päästä kadutaan. 

Arvoluokituksista

Oulun yliopiston FT Petri Vuojala piti mielenkiintoisen puheenvuoron rakennussuojelun arvofilosofiasta. Hän herätteli kuulijoita kysymyksellä, voidaanko arvoja luokitella kuin sieniä? Käyttötarkoituksen, sijainnin, luokituksen tai pisteytyksen mukaan? Tosiasia on, että kiinteistöille annetaan erilaisia arvoluokituksia. 

Kommenttikenttään tuli viesti, jossa kommentoitiin, että taloudellisista arvoista keskustellessa seurakunnissa on vähintään kahden tason rakennuksia. Esimerkiksi leirikeskusten kohdalla kysytään usein "mitä ne tuottavat?" eli peräänkuulutetaan konkreettista rahaa. Tätä kysymystä harvemmin heitetään esille kirkkorakennuksen kohdalla. Joidenkin rakennusten odotetaan tuottavan, toisten ei niinkään. Käyttötarkoitus ratkaisee paljon, mutta toiminnalliset rakennukset eivät ole kaikki samalla viivalla.

Paneelikeskustelussa Hollolan seurakunnan kirkkoherra Timo Huttunen kertoi esimerkkinä, että seurakunnan hallinnassa ja vastuulla on 4 leirikeskusta, kun käytännössä tarvetta olisi vain yhdelle. Lahden seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö Jukka-Pekka Penttinen ja Lahden seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtaja Esko Taipale kertoivat suoraan, että helpot päätökset rakennusten luopumisista on jo tehty (esimerkiksi entisistä kaupparakennuksista on luovuttu). Nyt tulee tehdä vaikeita päätöksiä, sillä kymmenien tuhansien säästöt eivät riitä, kun tarve on tehdä satojen tuhansien säästöjä: seurakuntatilojen ja kirkkojen tilanne on asia, joka tulee kohdata.  

Purkaa vai korjata?

Lahden rakennusvalvonnan TkT Juhani Pirinen esitteli kylmiä faktoja (yleisestä rakennuskorjaamisesta/uudisrakentamisesta) puheenvuorossaan "Purkaa vai korjata?" Rakennustarkastajat näkevät riskirakenteet usein jo ulkoa ja tietävät mitä sisäpuolella odottaa. Vanhat rakenteet ovat riskialttiita: valesokkelit, muottilautoja rakenteissa, betonia märkää maata vasten, epäpuhtaita korvausilmareittejä...

Pohtiessa vaihtoehtoja korjaamisen ja purkamisen välimaastossa, tehdään elinkaarikustannuslaskelma. Siinä määritetään kiinteistön elinkaari- ja käyttökustannukset eri vaihtoehdoille esimerkiksi: tilapäinen korjaus, laaja korjaus, uudisrakennus. Uudisrakennus valitaan yleensä siinä tilanteessa, että vanha rakennus ei toiminnallisesti sovellu uuteen käyttöön, jos vanha rakennus on väärässä paikassa tai jos vanhan rakennuksen korjaaminen maksaa yli 70% uuden hinnasta. Vanhaa korjataan, jos rakennus taipuu uuteen käyttötarkoitukseen tai -tapaan kohtuudella. Jos vanhan rakennuksen riskirakenteet ovat helpohkosti ja varmasti korjattavissa, ja mikäli rakennus on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja arvokas.

Juhani Pirinen nosti korjausprojekteissa tärkeäksi näkökulmaksi luottamuksen: luottamus korjaamisen onnistumiseen tulee säilyttää. Suomessa on liian paljon esimerkkejä siitä, kuinka rahaa on tuhlattu vääränlaiseen korjaamiseen. Kommenttikentässä rakennusten korjausasia herätti paljon keskustelua. Yksi kommentoi, että jokainen rakennus on erilainen eikä yleispäteviä rohtoja ole olemassa - sisäilmaongelmatkin voivat olla hyvin erilaisia. Toinen kommentoi, että "kerralla kuntoon" -korjaukseen tulisi kiinnittää entistä voimakkaammin huomiota ja sitä tulisi valvoa aiempaa tarkemmin. 

Heikki Hanka nosti puheenvuorossaan esille, kuinka kirkollisen kulttuuriperinnön hoito kaipaa asiantuntijoita, "joilla on jalat maassa". Kun asiantuntijuus kasvaa, katsantokulma saattaa kaventua. Hän käytti esimerkkinä, että kun vahtimestareista luovutaan, sisäilmaongelmat rakennuksissa alkavat kasvaa. Tätä puheenvuoroa jatkoi keskustelupalstalla kommentti, jossa todettiin, että "Rakennuksen asianmukaiseen hoitamiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Esimerkiksi tasakatto vaatii satulakattoa enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa huollossaan." Hanka peräänkuulutti monialaisuutta kirkollisen kulttuuriperinnön asiantuntijuudessa. 

Paneelikeskustelussa Esko Taipale ja Jukka-Pekka Penttinen sanoivat, että Juhani Pirisen puheenvuoron perusteella olisi "helppoa" luopua 1960-70-lukujen rakennuksista loputtomiin riskirakenteisiin vedoten. Mutta heidän mukaansa näin ei voi olla. Tulee ymmärtää, että jokainen aikakausi tarvitsee esimerkkinsä, jolloin kulttuuriperinnön näkökulmasta tulee pohtia, mitkä ovat niitä säilytettäviä ja arvokkaita rakennuksia, jotka ansaitsevat elinkaaren jatkumisen myös tuleville sukupolville.  

Aihe oli ajankohtainen ja tunteita herättävä. Moni peräänkuulutti avoimen keskustelukulttuurin lisäksi uudenlaisten yhteistöiden, verkostojen ja synergiaetujen etsimistä. Seurakunnat ovat joissain kaupungeissa siirtyneet kauppakeskuksiin, ihmisten keskelle. Kauppakeskusten neliövuokrat ovat usein kalliita, joten tämäkään ratkaisu ei välttämättä ole taloudellisesti kestävä.  

Lopuksi

Webinaarin aihe kiinnosti, sillä tilaisuudessa oli kuulolla lähes läpi tapahtuman yli 150 kuulijaa. Päivän oivallukset tiivistyvät mielestäni näihin: 

  • Tunteet, tieto ja ymmärrys on tärkeää huomioida keskusteluissa ja päätöksissä, jotka vaativat aikaa, motivaatiota ja perusteellisuutta.
  • Tieto ja ymmärrys kulttuuriperinnöstä ja sen arvosta tulee jalkauttaa sekä korkeammille toimihenkilöille että seurakuntalaisille. Kulttuuriperinnön tulee olla osa toimintaa ja keskiössä, ei marginaalissa.
  • Seurakunnat eivät voi kauaa ylläpitää tilannetta yksin (valtion tuki kulttuuriperinnön säilyttämiselle).
  • Osallistaminen ja yhteisen vastuun ottaminen/kantaminen aineellisesta kulttuuriperinnöstä.
  • Avoimuutta uusien ratkaisujen keksimiselle.
  • Kulttuuriomaisuuden käyttö, hoito ja muutokset pohjautuvat kattavaan tietoon. Tiedon tuottaminen ja jakaminen kaikille.