Pelkojen voittamisesta

Kun uskaltaa olla avoin uusille ehdotuksille, sitä saattaa huomata voittavansa pelkojaan. Olin silloin tällöin kuullut työkaverini juttuja hevosestaan, kunnes yhtenä päivänä tuli kutsu tulla tutustumiskäynnille. Sanoin, että voin tulla silitysetäisyydelle. Tiedustelin etukäteen, että miten minun pitää valmistautua vierailuun; voinko tulla värikkäissä vaatteissa vai ärsyttävätkö värit hevosia? Sain vastauksesi, että "Kunhan on housut". Tällä kommentilla viitattiin myös mekkotytön taannoiseen työmaakierroksen valmisteluun töissä.

En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Serkkuni ja ystäväni ovat harrastaneet ratsastusta ja koulussa oli samalla luokalla tyttö, joka harrasti vikellystä (akrobatiaa juoksevan hevosen selässä...!), mutta minulla ei ole ollut paloa hevosten pariin. Olen pitänyt niitä kaukaa kauniina, mutta liian isoina ja vähän pelottavina. Niinpä olen jättänyt hevospuuhat mielelläni muille. Mutta kun nyt tarjoutui tilaisuus päästä lähelle hevosia ajattelin, että kyllä kai nyt aikuinen ihminen tilanteesta selviää?

Hevoset olivat kaukana laitumella. Sitten minulle sanottiin, että mennään laitumelle. Mietin: ai minut viedään tuonne samaan tilaan, hevosten reviirille...?! Hevoset käyttäytyivät onneksi rauhallisesti. Jännitys alkoi nousta siinä vaiheessa, kun hevoset alkoivat kävellä kohti ja niiden koko alkoi hahmottua. Noniin, ne on isoja, pysyt vain rauhallisena. Olin kaukaa viisas ja tuonut mukanani leipäpaloja. Ehkä yhteisymmärrys löytyy ruoan kautta? Kiinnittävät enemmän huomiota leipään eivätkä minuun. En ollut kuitenkaan ajatellut tätä ihan loppuun asti, sillä kaksi metrin mittaista naamaa tullessa ihan lähelle omaani huomasin sykkeeni taas kohoavan.

Pian huomasin olevani kahden hevosen välissä ja niiden liikkuessa aloin jäädä niiden taakse. Mieleen tulvi muistisääntö: Älä koskaan lähesty hevosta takaa! Työkaverini työnsi hevosia kauemmas ja hän sai tuotua hevoset pihan puolelle. Minulle annettiin köysi, jonka päässä toinen hevonen oli. Onneksi eläin tuntui keskittyvän enemmän nurmikon syömiseen kuin mihinkään muuhun. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan. Yllätyin miten lämpimältä hevosen iho (karva? turkki? nahka?) tuntui.

Vähän on vielä jännitystä havaittavissa; puristan köyttä nyrkkiin. Kuva: T. Haatainen.

Aikani hevosta siliteltyäni työkaverini kysyi, että joko uskallan kokeilla nousta selkään? Tässä vaiheessa huomasin, että hän oli tietoisesti käsikirjoittanut tilanteen siten, että saa minut nousemaan hevosen selkään.
Minä: No jos et sitten liikuta sitä mihinkään. (Ajattelin, että voin käydä istumassa ja sitten todeta tuntuuko tilanne hyvältä vai pahalta.)
Hän: No mikäs järki siinä nyt on? :D
Mietin, että en kyllä ikinä osaa nousta hevosen selkään, mutta hän oli ratkaissut jo tämänkin ongelman huomaamattani etukäteen: pihalla oli valmiina askeljakkara, jonka avulla tilanne kävi näppärästi.

Edellisestä "ratsastuskokemuksestani" on sellaiset 30 vuotta ja tilanne näytti tältä:

En olisi lähtenyt tähän touhuun, jos en olisi etukäteen kuullut esimerkkejä, että hevonen on kiltti ja rauhallinen, ja että siellä köyden toisessa päässä on luotettava henkilö. Kun pääsin hevosen selkään, satulatuntuma oli hyvä. Luulin, että satulassa olisi jotenkin vaikea istua. Joko mennään? -kysymyksen jälkeen ei voinut enää perääntyä. Huomasin miettiväni ryhtiäni, jokaista lihasta ja etenkin jalkoja: nyt et sitten purista pohkeita tai anna mitään muitakaan käskyjä hevoselle kehollasi. Jälkikäteen työkaverini sanoi, että hevonen aisti jännitykseni, kun lähti kuulema kävelemään niin hitaasti ja rauhallisesti. Työpaikan kahvihuoneessa tälle myöhemmin naurettiin, että hevonen varmaan liukui eteenpäin niin rauhallisesti, etteivät kaviot edes nousseet maasta. Jälkikäteen tälle on osannut jo itsekin nauraa, mutta tilanne oli vähän pelottava, kunnes kävelyn rytmiin ja omaan tasapainoon alkoi saada jonkinlaisen kontaktin.

Nyt jo hieman vapautuneempi tunnelma. Kuva: T. Haatainen.

Pihakierrosten jälkeen jatkoimme matkaa tielle ja hevosen askel tuntui olevan jo pidempi. Työkaverini höpötteli matkalla, jolloin tunnelma pysyi rentona. Kunnes tieltä alkoi kuulua auton ääni ja vastaan ajoi kuorma-auto(!). Hevonen alkoi pyöritellä korviaan ja huomasin sykkeeni jälleen nousevan. Mietin: No niin, tämä on nyt se kauhuskenaario mistä hevosten kanssa aina varoitetaan, että hevonen pillastuu eikä minulla ei ole tilanteeseen minkäänlaisia käyttöohjeita. Minä aistin hevosen paniikin ja hevonen aistii minun paniikkini. Onko parempi yrittää pysyä jollain keinoin selässä vai heittäytyä selästä?! Luojan kiitos kuorma-autokuski pysäytti ja sammutti auton, kun huomasi meidät. Käännyimme takaisin ja tilanne pysyi onneksi rauhallisena.

Pääsin turvallisesti takaisin pihaan.
Hän: Nyt sitten otat jalat pois jalustimista.
Minä: Onko pakko?
Hän: No jos sinä meinaat tulla sieltä alas niin on. 

En ollut etukäteen ajatellut selästä laskeutumista, mutta luulin että se tapahtuisi samalla tavalla kuin selkään nouseminen, että saisin käyttää askeljakkaraa. Otin jalat pois jalustimista.

Hän: Nyt sitten nojaudut mahalleen hevosen selkää vasten, pidät satulasta kiinni, heität oikean jalan selän yli ja liu'utat itsesi maahan.

Mietin, että en varmasti nojaudu mahalleen hevosen selkää vasten, että aivan varmasti pyörähdän maahan ja tallaudun kavioiden alle.... Mutta kun muuta keinoa ei ilmeisesti annettu, niin pakkohan se oli totella. Kuivaharjoittelin ohjeet kertaalleen mielessäni ja tein kuten oli ohjeistettu. Ja se meni ihan hyvin. Tosin selästä laskeutuessa huomasin jälleen hevosen koon, kun maa ei tullutkaan vastaan jalkojen alle niin pian kuin kuvittelin.

Jee! Selvisin!

Tunnelma oli jälkikäteen voimauttava. Olin uskaltanut mennä selkään ja pääsin turvallisesti poiskin. Olin voittanut pelkoni. Tosin ei minusta vieläkään heppatyttöä saanut. Voin silitellä niitä sujuvasti, mutta itsekseni en ohjaksiin suostu.

Kiitos kokemuksesta. ❤

Peloista, jännityksestä ja rohkeudesta

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Pelot ja jännitys kuuluvat elämään, kunhan eivät rajoita toimintakykyä. Olen parin viimeisen viikon aikana jutellut peloista ja jännityksestä useamman henkilön kanssa eri yhteyksissä. Olen miettinyt, että onko se heikkouden osoittamista, jos kertoo pelkäävänsä tai jännittävänsä? Siinä asettaa itsensä haavoittuvaksi maailmassa, jossa pitäisi pärjätä mahdollisimman rohkeasti. Vai pitääkö? Itse koen, että sanoittamalla pelot ja jännitykset, teen niistä konkreettisia haasteita, jotka voin selättää.

Olen myöntänyt uuden työn pelottaneen ja jännittäneen, mutta samalla innostaneen ja inspiroineen. Luonnollinen reaktio. Sain ystävältäni ennen joulua lahjaksi lastenkirjan, joka käsittelee pelkoja, mutta luin sen vasta muutamia viikkoja sitten. Kaiken uuden äärellä oli ennen joulua niin paljon tunnemyllerrystä, että herkistyin jo pelkän takakannen luettuani. Päätin, että palaan kirjaan, kun elämä on alkanut asettua uomiinsa.

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Kirja on Stefan Mählqvistin kirjoittama ja Tord Nygrenin kuvittama Tule minun yöhöni, tule minun uneeni vuodelta 1979 (Kom in i min natt kom in i min dröm, 1978). Kirjassa on pieni poika, joka kertoo vanhemmilleen kylväneen taikasiemenen olohuoneen matolle. Hän tahtoisi saada siemenen kasvamaan, mutta äiti kieltää ehdottomasti kaatamasta matolle vettä. Poika sylkee salaa matolle, jotta siemen saisi edes vähän kosteutta. 

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Yöllä poika herää vesihanan tiputukseen ja löytää olohuoneesta vihreän velhon. Yön hiljaisuudessa pienetkin äänet ovat voimakkaita ja mielikuvitus ruokkii pelkoja. Poika haluaisi velhosta eroon, mutta velho sanoo, ettei poika pääse koskaan eroon hänestä, jos tämä pakenee tilanteesta.

"Minua pelottaa nyt ja minulla on paha mieli."

"- Se ei käy laatuun, velho sanoi. On vain yksi keino. Tule minun mukaani. Luota vain minuun. Saat tavata kaikki pelkosi matkalla. Ja kun olemme kulkeneet kaiken läpi olet jälleen oma itsesi."

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni.

Kirja ei kerro mitä poika pelkää. Pelot käsitellään kokonaan kuvitetulla aukeamalla ilman tekstejä. Näin katsoja (lapsi tai aikuinen) tulee käsitelleeksi omia pelkojaan. Kirja on äärimmäisen hienosti kuvitettu ja pelkojen aukeamalla on hyödynnetty ideaa Pablo Picasson Guernica -maalauksesta (1937). 

Pablo Picasso: Guernica, 1937, öljymaalaus. Museo Reina Sofia, Madrid. Kuva: Wikipedia.

Picasson maalaus kuvaa Espanjan sisällissodan aikana tehtyä natsi-Saksan ilmavoimien pommitusta Baskimaahan 26. huhtikuuta 1937. Pommitus tuhosi Guernican kaupungin lähes kokonaan ja hyökkäyksessä kuoli arviolta 1700 siviiliä. Guernican pommitus oli siihenastisen sotahistorian suurin ja tuhoisin ilmapommitus.

Rohkeudesta

Pelkojen ja jännityksen rinnalla olen pohtinut rohkeutta. Mielestäni suurinta rohkeutta on se, kun pystyy sanomaan ääneen tai myöntämään itselleen, että ei pysty johonkin. Rajojen vetäminen itselleen on mielestäni terveellisintä rakkautta itseään kohtaan. Sitten on niitä hetkiä, kun joku toinen kysyy: "Oletko varma? Mietithän vielä? Nuku yön yli", kyseenalaistamatta kykyjäsi, mutta pitämällä sinusta huolta. Muistuttamalla, ettei ihmeisiin tarvitse pystyä.

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Olen luonteeltani optimisti, joka puskee asioita eteenpäin ajatuksella "Laitetaan tämä toimimaan". Sitten mietin, mitä askelia pitää tehdä, jotta visio saadaan toimimaan. Kaikkeen ei onneksi tarvitse pystyä yksin, kun uskaltaa kysyä apua. Huomaan myös hieman sisuuntuvani siitä, jos joku luovuttaa yrittämättä. Minä tarvitsen todistettua näyttöä siitä, ettei joku asia toimi tai ettei sitä saada toimimaan, ennen kuin luovutan. Jos suostun luovuttamaan vielä silloinkaan. 

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Olen optimisti, mutta olen parhaimmillani altavastaajan tilanteissa. Vaikka tilanne kauhistuttaisi, tähän liittyy myös äärimmäistä uteliaisuutta ja jatkuvaa halua oppia. Samuli Putro sanoitti Puoli seitsemän -ohjelmassa tilanteen hyvin:

"Jotkut ihmiset on hirveän hyviä loistamaan. Mutta mulla ei oo koskaan ollu sellanen olo, että mä oisin kauheen hyvä loistaja, vaan enemmänki mulla on semmonen olo, että sillon ku on semmonen olo, niinku vähän siellä pohjalla, niin sillon se laittaa yrittämään. Et semmonen tietynlainen underdog-identiteetti on sellanen, joka pistää yrittämään. Mussa on voimakkaampi se olo, että mä haluan näyttää kuin se, että hei kattokaa kaikki mua, et nyt mä oon täällä ja nyt mä oon hyvä. Mulla ei oo semmosta hyvän kokemusta itsestäni, mikä ei oo sama asia kuin et mä ajattelisin itseäni sysipaskana, mut mä toimin sillon, kun mulla on semmonen olo, että mun täytyy keksiä jotain uutta. Mä oon toiminnallinen ihminen."

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Tord Nygren: Tule minun yöhöni, tule minun uneeni. Yksityiskohta.

Ihmeisiin ei sentään tarvitse pystyä, mutta Putron sanat tiivistävät mietelauseen, jonka mukaan "On rohkeutta turvautua ihmeeseen, joka sisälläsi asuu. Olet enemmän kuin aavistat." Pelkoja päin kulkeminen on voimauttavaa, kun huomaa lopulta selvinneensä. Mutta rajat ovat rakkautta tässäkin tapauksessa: asettaa ne sitten itse tai muistuttaa niistä joku muu.