Taideasiantuntijan ensiaskeleet

Nyt on pari ensimmäistä kuukautta Kuopion yliopistollisen sairaalan taideasiantuntijuutta kiinteistöhallinnon alaisuudessa takana. Täytyy sanoa, että asiantuntijuus on tuntunut toistaiseksi olevan vielä kaukana. Huomaan, että itseäni vaivaa viikoittain, että en ole sillä tasolla tietämykseni kanssa, millä toivoisin jo olevani. Olen hyvä kokoelmanhallinnan ja näyttelyiden osalta, ne pyörivät rutiinilla ja niihin on helppo tarttua, tiedän mitä teen, mutta rakennushankkeet, rakennusten sijainti, yksittäiset osastot, eri kerrokset ja ylipäänsä kokonaiskuvan ymmärtäminen tuntuu etenevän omasta mielestäni liian hitaasti. Tarvitsen kartan tai pohjapiirroksen kaikkeen mitä teen, enkä juurikaan liioittele. En malttaisi odottaa sitä hetkeä, että asioiden äärellä tuntuu (edes pikkuisen) itsevarmalta.

Mutta tiesin kyllä mihin lähdin hypätessäni uuteen. Edellinen työni oli monella tavalla unelmatyö, ainutlaatuinen, ja tiesin olevani siinä hyvä. Ympärilläni oli oman alan ammattilaisia, joilta sain koko ajan lisäoppia. Ympäristö oli tuttu ja turvallinen, enkä puhu vain museokentästä. Olin luonut verkostoja myös taiteilijoihin ja muihin kulttuurialan ihmisiin. Olen kulttuurin parissa kuin kotona. Totaalisessa kulttuurikuplassa kasvaminen ja eläminen oli mukavaa ja turvallista. Nyt uskallan sanoa tämän kuitenkin ääneen: olin mielessäni päättänyt, että jos joskus siirtyisin kyseisestä museoamanuenssin tehtävästä johonkin muualle, se ei todennäköisesti olisi toinen museo, vaan jotain mitä en osannut nimetä. Ehkä jotain minkä olemassaolosta en edes tiennyt.

Ja niin siinä kävi. En kuitenkaan osannut edes villeimmissä veikkauksissa arvata, että siirtyisin töihin sairaalaympäristöön. Kiinteistöhallintoon. Maailmaan, joka tuntui olevan yhtä kaukana omastani kuin Merkurius Saturnuksesta. Taideasiantuntijan tehtävänkuvaus koukutti kuitenkin välittömästi. Siinä oli paljon tuttua, vaikka ympäristö oli vieras. Haaste houkutteli ja ajattelin, että voisin pärjätä tehtävässä hyvin. Ilmeisesti haastattelijat olivat samaa mieltä, kun ilmoitus valinnasta osui kohdalleni.

Paljon on ollut uuden opettelua, eikä vähiten oman pääni sisällä. Naisvaltaisesta yksiköstä siirtyminen miesvaltaiseen yksikköön (insinöörien ja muiden kiinteistöalan ammattilaisten joukkoon) jännitti melkoisesti. Nyt minulla ei olisi mukanani sitä turvaverkkoa, johon olin aiemmin voinut ammattitaitoineni tukeutua. Kukaan ei todennäköisesti tiennyt minusta etukäteen mitään, ei museo-Hennasta, ei Hurmioituneesta. Nyt oli pärjättävä itse, oman alani ammattilaisena. Tunne oli toisaalta myös vapauttava. Voin aloittaa puhtaalta pöydältä: luomaan luottamusta ja ammattitaitoa uudella tavalla.

Kukaan ei oleta, että osaisin tässä ajassa jo kaiken. Työkaverit ovat sanoneet sen useampaan kertaan. Eikä minun tarvitse insinööriksi ryhtyä, eihän minua siihen tehtävään palkattukaan. Ja toki ymmärrän sen itsekin. Silti tuntuu hieman turhauttavalta, että minä rakennan kokonaiskuvaa vielä legopalikoilla, kun muut puhuvat oikeista rakennusmateriaaleista. Niin, ja se puhe. Voin kertoa, että aiemmin kartuttamastani ammattisanastosta ei ole ollut kovin paljon apua uudessa työssäni. Työkavereiden nimien lisäksi ensimmäisen kuukauden haasteina olivat mm. lyhenteet peko, heko, ksl, 1c1, 1c2.

Kaikesta tästä huolimatta, ja toisaalta myös juuri siksi, olen äärimmäisen innoissani ja kiitollinen. Mahdollisuudesta päästä kokemaan uudenlaista yhteistyötä uudenlaisessa työympäristössä. Olen ymmärrettävistä syistä kysellyt paljon ja saanut suoria vastauksia. Suoraviivaisuus on myös asia josta pidän. Asioiden määrätietoinen eteenpäin vieminen on myös itselleni ominainen tapa toimia. Kysymyksiini saan välittömänä vastauksena kyllä tai ei, ja asiat osataan perustella samalla nopeudella oman ammattitaidon ja kokemuksen kautta. Ihailtava ominaisuus, vaikka itse huomaan liikkuvani voimakkaammin harmaansävyjen alueella. Museotäti sisälläni ei katoa (eikä sen tarvitsekaan kadota). Se, jonka tehtävä aiemmassa maailmassa oli taata kulttuuriperinnön säilyminen tuleville sukupolville "muuttumattomana". Nyt olen osa yksikköä, joka näkee maailman toisin: kiinteistöjen tulee olla toimivia, turvallisia, terveellisiä ja nykyaikaisia, jotta sairaalamaailma saadaan toimimaan tehokkaasti. Jotta sen ydintoiminto - terveydenhoidon takaaminen - onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Jokainen kiinteistöhallinnon toimija tähtää samaan. Sitä ammattitaitoa on ollut hieno seurata.

Minun tehtäväni on lisätä tiloihin viihtyisyyttä, vaikka koen, että taiteen tehtävä sairaalaympäristössä on paljon merkityksellisempi kuin kyseinen sana antaa ymmärtää. Kiinteistöhallinnossa ymmärretään myös tämä näkökulma. Olen saanut tukea kaikilta työkavereiltani näille ensiaskelille. Minulla on isompia haaveita ja visioita taiteen suhteen, joiden saavuttamiseksi mietin askelia, jotka nivoutuvat sekä sairaalan että kiinteistöhallinnon visioihin. Alan hiljalleen kasvaa osaksi tiimiä, jonka monialaisesta ammattitaidosta pääsen nauttimaan.