Sivutyöjuttuja

"Neiti Aika." Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Palataan pitkästä aikaa työasioihin. Muistellaan viime kevättä, jolloin Kuopion Musiikkikeskuksessa järjestettiin Sairaalatekniikan päivät (27.-28.5.2025). Tapahtuma oli samalla Suomen Sairaalatekniikan Yhdistyksen 30-vuotisjuhlatilaisuus. SSTY on lyhenne, joka vilahtelee etenkin alkuvuodesta myös meidän kiinteistöhallinnon työntekijöiden puheessa paljon:

"SSTY ry on vuonna 1995 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka perusperiaatteisiin sisältyy sairaalatekniikan ja sairaaloiden teknisten organisaatioiden toimialaan liittyvien asioiden kehittäminen, edistäminen ja verkostoituminen niin sairaaloiden kuin yritystenkin välillä.

Yhdistyksen vuoden suurin järjestettävä tapahtuma on Sairaalatekniikan päivät, joka kerää alan parhaat asiantuntijat ja ammattilaiset yhteen."

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Osa teistä muistaa, että olin kyseisillä päivillä puhumassa vuonna 2023 Sairaalataiteen merkityksestä sote-kentällä ja sen rakennushankkeissa. Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että tämän kaltaiseen tapahtumaan suostuttiin ottamaan mukaan taidenäkökulma, joten olen kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. 

Esittelin muun muassa käytännön esimerkkejä siitä, mitä asioita rakentamisessa ja sairaalaympäristössä tulee ottaa huomioon, kun sinne asennetaan taidetta. Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna kaksi itselleni entuudestaan tuntematonta mieshenkilöä tulivat juttelemaan ja kysymään, että "Olitko se sinä, joka puhui silloin siitä taiteesta?" Toinen jopa muisti esityksessä käyttämäni esimerkin, jossa pysäköintitalon portaikkotasanteelle asennettu taideteos aiheutti erinäisiä haasteita. Puheenvuoro ei siis ollut mennyt hukkaan!

Sairaalatekniikan päivien pääjuontajana toimi näyttelijä Ismo Apell. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut töissä hyvinvointialueen taideasiantuntijana (koska YT-menettely ja työajan leikkaus), vaan freelancerina. Minua pyydettiin tekemään tarjous juontajana toimimisesta. Sain juontaa pienemmän luentosalin asiantuntijapuheenvuorot, kun pääsalissa päiviä luotsasi näyttelijä ja ohjaaja Ismo Apell.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

En ollut koskaan aiemmin juontanut mitään - ainakaan tässä mittakaavassa. Yleisön edessä esiintyminen ei enää jännitä niin paljon kuin nuorempina vuosina, mutta tämä tekniikkakonteksti on itselleni niin vieras, että se aiheutti omat haasteensa. Mihin olinkaan lupautunut?!

 Älä koskaan sano "Ei koskaan..."

Ajattelin silloin vuonna 2023, että nyt olen nähnyt mistä työkaverit aina puhuvat, mutta minun ei tarvitse kokea tätä enää uudelleen. Ympäri Suomea saapuvat eri tekniikan alan, kiinteistönhoidon ja toiminnallisen suunnittelun asiantuntijat ymmärtävät toisiaan (heillä on tuttuja ja jotain mistä puhua keskenään), mutta taideasiantuntija on siinä joukossa melko yksin. Sanoinkin eräälle insinöörityökaverille tuolloin, ettei jättäisi minua yksin näytteilleasettajien joukossa. Päivillä on eri alojen näytteilleasettajia, jotka esittelevät ja markkinoivat omia tuotteitaan.

Näytteilleasettajia. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

"En ymmärrä tästä mitään"

Mitä lähemmäksi Sairaalatekniikan päivät tulivat sitä enemmän aloin jännittää. Kun sain oman luentosalini tiedot puhujista ja heidän aineistonsa etukäteen, olin kauhuissani. En ymmärrä tästä mitään. Luentosalissani puhuivat nämä alansa ammattilaiset:

• R3 Nordic ja SSTY ohje sairaaloiden puhdastilojen ilmanvaihtoon, varatoimitusjohtaja Jukka Vasara, Granlund
• Rakentamislain ja alueidenkäyttölain (ent. MRL) muutokset ja vaikutukset sairaalarakentamiseen, vastuullisuusjohtaja Kirsi Martinkauppi, Rakennustuoteteollisuus RTT ry
• Laakson sairaalan ympäristövastuullisuusasiat, kehitysjohtaja Miimu Airaksinen, SRV
• Tietoliikenneverkkoon liitettävän laitteen tietoturvan arviointiprosessi PSHVA:lla, pääarkkitehti, ICMT-palvelut, Pekka Ruippo, Pohjois-Savon hyvinvointialue
• Lääkinnällisen laitteen jakelijan rooli ja vastuut rakennushankkeessa, johtava asiantuntija Jari Knuuttila, Fimea
• Helikopterilentokenttien ohjeistuksen muutokset – suuntaviivat hyvinvointialueille, huoltopäällikkö Jouni Lintula, Pirkanmaan hyvinvointialue
• Sosiaali- ja terveydenhuoltolaitosten kriisinkestävyys, palopäällikkö Jarkko Jäntti, Pirkanmaan hyvinvointialue, Pirkanmaan pelastuslaitos
• Uuden sairaalan käyttöönottokoulutus ja osaamisen varmistaminen, koulutuskoordinaattori Oili Papinaho, Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialue

Olimme tilaajatahon kanssa sopineet, että juontotehtävät keskittyisivät vain siihen, että esittelen puhujan ja pidän aikatauluista kiinni. Minulta ei siis vaadittu aiheiden etukäteistuntemusta, mutta koska halusin hoitaa tehtävän niin hyvin kun osaisin, yritin ymmärtää luentojen sisältöjä hieman jo etukäteen.

Palopäällikkö Jarkko Jäntti. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Huoltopäällikko Jouni Lintula. Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Luentosaleissa käytettiin sähköistä kommentointimahdollisuutta, jossa puhujille voitiin esittää kysymyksiä nimettömästi salissa olevalle näytölle. Kysymysten esittäminen puhujalle kuului myös tehtäviini. Mikäli yleisöstä ei olisi tullut kysymyksiä, olisi minun hyvä kysyä puhujalta jotain. Tämänkin vuoksi halusin perehtyä sisältöihin etukäteen; jotta osaisin kysyä aiheesta jotain. Jotta puhujalle tulisi olo, että häntä kuunnellaan ja asia on kiinnostava.

Kun edellisenä iltana ennen päivien alkua meinasi syntyä pakokauhu, että en selviä tästä, sain onnekseni apua työkaverilta mahdollisten varakysymysten esittämiseen. Sain psyykattua itseni olotilaan, että jos näytän itsevarmalta, se ei haittaa, jos muuten olisin sisäisesti aivan kauhuissani.

Ymmärrys kiinteistöhallinnosta syventyy

Ensimmäinen juontopäivä kuitenkin osoitti, että yleisö oli kiinnostunut aiheista ja kysymyksiä tuli luonnostaan. Minun ei tarvinnut käyttää oman varastoni varakysymyksiä. Tämä rentoutti oloani ja osasin keskittyä paremmin myös itse kuuntelemaan luentoja.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisen luentopäivän aikana kaksi naista tuli eri luentojen jälkeen puhumaan minulle ja kommentoivat: "Nyt on pakko sanoa, että sinulla on tosi kaunis mekko" ja "Katselin, että onpa sinulla kaunis asu!" hymyilin mielessäni, että nämä ovat ihan tavallisia ihmisiä asiantuntija-titteleidensä takana.

Pääsin myös kuuntelemaan pääluentosalin puheenvuoroja itse, koska juontotehtävät pienemmässä salissa olivat vain puolen päivän mittaisia. Huomasin kiinnostuvani sisällöistä aiempaa vuotta (2023) enemmän. Vaikka aihepiirit eivät koskeneet minun tehtäväkenttääni, ne koskettivat monella tavalla meidän kiinteistöhallinnossa tehtäviä töitä. Ymmärsin luentojen myötä syvällisemmin sitä mitä työkaverini tekevät, ja kuinka heidän tekemänsä työ vaikuttaa sairaalatekniikkaan ja -rakentamiseen myös valtakunnallisesti.

Toisaalta sain vahvistusta välillisesti myös sote-kentän taideasioille, kun kuuntelin Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelevan virkamiehen, Vesa Pekkolan, puheenvuoroa Terveet Tilat 2028 -ohjelman tuloksista. Kiinteistöjen terveeseen ja puhtaaseen sisäilmaan on ottauduttu toden teolla ja sen merkitystä ei voi nykypäivänä ylikorostaa. Pekkola kertoi, että sisäilmaan liittyvien asioiden ymmärtäminen ja asioiden edistäminen on vaatinut paljon sähköistä paperityötä. Linjaukset, tahtotilat ja tavoitteet on pitänyt viedä ohjeistuksiin ja strategioihin monella eri tasolla ja monessa eri verkostossa. Näin asioiden eteen tapahtuu positiivisia muutoksia ja tavoitteellista toimintaa. 

Tämä Pekkolan kuvailema toimintatapa on tismalleen sama päämäärä, jota itse pyrin omalla työlläni edistämään taiteeseen ja kulttuurihyvinvointiin liittyen paitsi Pohjois-Savon hyvinvointialueella myös erilaisissa yhteistyöverkostoissa. Asioiden edistäminen vie aikaa ja vaatii oikeanlaisia kanavia, jotta toiminnasta tulee pitkäjänteistä, tavoitteellista ja tuloksellista.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Kiinnostus tarttuu

Juontotehtävät Sairaalatekniikan päivillä sujuivat lopulta hyvin ja sain osakseni suoraan positiivista palautetta. En tiedä olinko "jokaisen kuppi teetä", koska minusta varmasti näki, että en ole millään lailla sairaalatekniikan alan ihminen. Tosin eihän Ismo Apellkaan ole, ja molemmat hoidimme tonttimme mielestäni hyvin. Olen tyytyväinen, että taidehistorioitsijan taustallani suoriuduin ensikertalaiseksi onnistuneesti. Osasin toisena päivänä jopa hieman nauttia tilanteesta.

Tämä kokemus avasi myös uudenlaisia ajatuksia sivutöiden suhteen, joita joudun leikatun päätyön rinnalla miettimään. Mitään akuuttia kiirettä ei onneksi ole. Työskentelen päätyön rinnalla alustavasti jo ensi vuoden sivutyötä varten, josta kerron teille ensi vuoden puolella lisää, kun on jotain konkreettista näytettävää.

Kuva: Janne Ketola/Summit Media.

Sairaalatekniikan päivät myös osoittivat, että nautin puhujien kuuntelemisesta aihepiiristä riippumatta, kun puhuja on itse innostunut ja kiinnostunut aiheestaan. Kiinnostus tarttuu. Tähän vaikuttaa myös se, jos puhuja osaa kertoa aiheestaan yleistajuisesti, mutta kuuntelijoita aliarvioimatta. Monen puhujan kohdalla kävi niin, että yleisöstä olisi tullut kysymyksiä lisääkin, mutta jouduin katkaisemaan keskustelun aikataulullisista syistä.

Kiitos Suomen Sairaalatekniikan Yhdistys ja järjestelytoimikunta 

onnistuineista juhlavuoden päivistä!

Ensi vuoden SSTY-päivät järjestetään Oulussa.

Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.

Työelämän myrkyllinen positiivisuus?

LinkedInissä tuntuu nyt leviävän kulovalkean tavoin Itä-Hämeen toimittajan Heini Kuuselan kirjoitus, jossa hän kritisoi somealustan yltiöpositiiviseksi muuttunutta ilmapiiriä:

"Mulla joku vaikea vihasuhde tän LinkedInin kanssa. Tuntuu, että kaikki työntekijät on täällä silleen, että oma työ on parasta ikinä ja koko ajan ja haluan kehittyä ja syleillä maailmaa ja asiakkaita siinä samalla.

Työnantajat taas on silleen, että wau, työntekijät on meidän voimavara ja hei mahtava meininki täällä ja voimaannuttavaa viikkoa nyt kaikille ja muutenkin siis mahtavaa ja ihan liekeissä ollaan.

Työttömät ei oo työttömiä, vaan töiden välissä, etsimässä uusia haasteita ja itseään ja ties mitä, ja hei ihanaa, että sai tän mahdollisuuden miettiä mitä haluaa.

Ja syntymätön lapseni tienasi jo kohdussa ensimmäisen miljoonan koska treidasi niin ahkerasti.

Lopettakaa.

Elämä on enimmäkseen sitä tavallista ja sitten välillä paskaa. Se ei ole yhtä menestyksen timantinhohteista nousukiitoa, jossa jokaisesta kotityöstäkin saa jonkun innovatiivisen projektin, jonka seurauksena tarhaikäinen palkataan johonkin start up-firmaan. Tehkää nyt joku reality check, toivoo tavis."

Kuusela kuitenkin jatkaa ajatustaan kommenttiosiossa:

"Hehkuttamisen ainoa vaihtoehtohan ei ole marina tai valitus tai surkuttelu. Asioista voi kertoa myös ilman ylimääräistä bling bling -kuorrutusta. Luen ihan mielelläni vaikka siitä, että joku on saanut opinnot loppuun tai löytänyt uuden työpaikan. Se, mihin omalla postauksellani viittaan, on sellainen ylilyövä, epäaidon ja ehkä vähän epäuskottavankin oloinen hehkutus siitä, miten kaikki on koko ajan mahtavaa. En nimittäin usko että on.

Joskus täällä kirjoituksia lukiessa välittyy mielikuva siitä, että ihan tavallinen ei riitä enää mihinkään, ja sitä vierastan. Olen aika tavallinen, tavallisessa elämässäni ja kaikessa tavallisuudessaan yleensä ihan onnellinen.

Mutta totta hitossa toivotaan tästä vuodesta paljon parempaa kuin edellinen."

Kuuselan kirjoitus kaikkineen oli raikas tuulahdus somemaailman yleisilmeeseen. Ja sai ajattelemaan. Ehkä aluksi hieman kyseenalaistin näkökulman, sillä itse en ole kokenut LinkedIniä noin. Kertoneeko siitä, että minulla ei ole yltiöpositiivisia hehkuttajia verkostoissani? Tiedostan kuitenkin ajatuksen ja tunnistan tällaiset somepäivittäjät. Mietin myös, että näyttäydynkö itse sellaisena?

Kirjoitan työstäni ja taiteesta nimenomaan positiivisesta näkökulmasta. Kirjoitan silloin, kun asia koskettaa, saa hyvälle tuulelle ja iloiseksi, tai haluan tuoda jonkin tietyn näkökulman esille. Persoonani on iloinen ja kupliva, joten minulla on kaikki elementit olla juuri se "yltiöpositiivinen hehkuttaja".

Töitä sydämellä vai rahalla?

Minut lähemmin tuntevat ja matkaani pidempään seuranneet kuitenkin tietävät, että työelämän suunnan saavuttaminen oli alussa haasteellista, vaikka tiesinkin, että halusin tavalla tai toisella työskennellä kulttuurin parissa. Nykyinen "hehkutus" syntyy siitä sisäisestä riemusta, että olen ylipäänsä päässyt työelämään, päässyt tänne saakka ja kokemaan sellaisia asioita, joista en osannut edes haaveilla. Kulttuurialan opiskelu, kuten minun tapauksessani taidehistoria, harvoin valmistaa suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin tai työtehtävään. Työllistymisessä on paljon epävarmuustekijöitä.

Tiesin opiskeluvaiheessa haluavani museotöihin ja se toteutui. Tämäkään ei ole itsestäänselvää, sillä kulttuurialan työpaikoista on paljon kilpailua. Koen museotyön myös siten, että ne tehtävät ovat vielä niitä nyky-yhteiskunnassa harvoja työpaikkoja, joissa saatetaan olla ns. koko elämä. "Sisäistä vaihtelua" saattaa toki tapahtua (museosta toiseen), mutta pääasiassa koen museotyön niin monipuolisena ja palkitsevana, että kentällä halutaan olla töissä.

Palkitsevana ei voi tosin pitää palkkausta, johon uskon jokaisen museoammattilaisen yhtyvän. Työn haasteellisuus ja vastuu eivät ole monien muiden asiantuntijaorganisaatioiden tasolla, vaikka museoissa ollaan vastuussa koko Suomen aineellisen ja aineettoman kulttuuriomaisuuden säilyttämisestä myös tuleville sukupolville. Museot ovat vastuussa myös tulevaisuudesta, vaikka ne nähdään usein vain menneen tallentamisena. Tähän samaan kategoriaan kuuluvat muistiorganisaatioina arkistot ja kirjastot.

Kulttuurialan "ongelmana" onkin usein se, että töitä tehdään sydämellä eikä niinkään euron kuvat silmissä, vaikka moni toivoo asiaan muutosta. Tämän vuoksi pidän itse ammattiliittojen toimintaa tärkeänä. Osallistuin jokin aika sitten keskusteluun jossa kysyttiin, mikä on omasta mielestä motivaatio tai vetovoima oman työn takana. Palkka, oli nopeasti yksi vastaus. 

Minulle on aina ollut motivoivinta tehdä työtä, jonka koen merkitykselliseksi, joka tuo arkeen iloa ja edistää kulttuuria tavalla tai toisella. Haluan, että töissä oleminen ja työn tekeminen on mukavaa, sillä siellä tulee vietettyä suurin osa arjesta. En pystyisi tekemään työtä, jos odottaisin vain seuraavaa edessä häämöttävää lomaviikkoa, jotta pääsee irtautumaan töistä. Tiesin jo opiskelemaan hakiessani, että kulttuurialalla ei kerätä niitä työelämän "isoimpia dollareita", mutta tiesin että sydän on kulttuurikentällä.

Työelämään valmistautuminen ja työtehtävien hierarkia

Eräs kommentoi Heini Kuuselan tekstiä ja yltiöpositiivista työelämäkulttuuria niin ikään ajankohtaisesta näkökulmasta:

"(---) Ja ihmisille jotka vastailevat tänne, että 'Hei mitä väliä jos joku täällä hehkuttaa?' Käykää kysymässä tuota meidän räjähdysmäisesti kasvaneiden mielenterveysongelmien kanssa painivalta kansalta. Meillä on täällä tuhansia ihmisiä - etenkin nuoria - jotka miettivät, että 'miten kaikkien elämä on niin älyttömän hienoa aina ja 24/7 kun oma elämä on niin keskivertoa ja/tai kurjaa?' Selvästi tässä ei kritisoitu mitään tavallista 'Sain uuden duunipaikan ja nyt on hyvä mieli' postauksia, vaan aidosti haitallista 'toksista positiivisuutta'."

Ymmärrän tämän näkökulman täysin ja vaikka liputankin omissa opiskelijoille suunnatuissa puheenvuoroissani mm. oman osaamisen brändäämistä ja esille tuomista, haluan tuoda myös rehellisesti ilmi, että kaikkien matka työelämään ja työelämässä ei ole mutkatonta. Harvoille annetaan lippuna "oikotietä onneen". Kyllä työelämässä menestyminen vaatii (monenlaisten) töiden tekemistä ja lisäksi ihmissuhdetaitoja, sillä suurin osa töistä on tavalla tai toisella ryhmätyötä.

Tämän vuoksi olen ollut ylpeä myös niistä alkuaikojen työvuosista, joilla rahoitin opiskelun ja asumisen. Siivosin useamman vuoden tehtaassa, lentoasemalla ja pienkonehuollossa ennen kuin pääsin kiinni oman alan töihin. Pidän noita siivoustyövuosia aivan yhtä tärkeinä työelämän verkostoitumisen ja urakehityksen kannalta kuin muitakin. Noilta vuosilta elämääni on jäänyt kenties ne vahvimmat tekemiseeni uskovat henkilöt, joiden ansiosta olen osittain tässä missä olen tänään. Tästä syystä minua hieman ärsyttää erilaisissa hakuyhteyksissä lause "asian X kannalta oleellinen työkokemus". 

Tietenkin ymmärrän sen, että ansioluetteloiden lukijoiden kannalta on tehokkaampaa se, ettei jokainen kirjoita usean vuosikymmenen ajalta koko elämäntarinaansa. Enemmän minua haittaa näissä näkökulmissa se, että eri töitä ja työtehtäviä asetetaan hierarkiseen asemaan. Että jokin toinen työ olisi arvokkaampaa kuin joku toinen. Tämä luo mielestäni juuri sitä vääränlaista painetta nuoriin ja työuraansa aloitteleviin (tai sinne palaaviin). Ihan kuin vastavalmistuneella tulisi olla takanaan pelkkää oman alan osaamista ja kokemusta? Ei ole, eikä tarvitse olla.

Työelämän kiiltokuvamaisuus

Heini Kuuselan kirjoitus kirvoitti keskusteluosiossa kokeneemmissakin ammatilaisissa epävarmuutta somen luoman suoritus- ja menestyskuplan keskellä: "Itse näin aloittelijana täällä LinkedInissä olen muutaman viikon aikana kokenut aika vaihtelevia tunteita innostuksesta pakokauhuun. Innostusta omasta osaamisestani ja verkostoitumisesta ja pakokauhua siitä, kun tuntuu että pitäisi olla todella 'in' ja brändätty ja markkinoitu ja suunniteltu päästä varpaisiin. Tämä saattaa uusille käyttäjille luoda paineita kirjoittaa peruskaurasta kun postausten taso on niin vaativaa. Kuinka uskaltaa olla oma itsensä jos on vielä raakile ja keskeneräinen?"

Ja toinen kommentoi: "Tuleekohan vaatimukset kulisseille työpaikalta vai omasta ajattelusta?" 

Tiedostan ja ymmärrän, että jos henkilö on "kahden työpaikan välissä" (=tahtomattaan työtön), haluaa hän vahvasti luoda itselleen brändiä, jonka kautta tulisi jälleen palkatuksi. Mutta en usko, että kenelläkään on "vaatimuksia kulisseille". Kenenkään tuskin on pakko julkaista henkilökohtaisella tilillään mitään, jos ei siltä tunnu.

Onneksi osa uskalsi kommentoida, että "(---) Olen lopulta jotenkin takautuvasti valinnut peittelemättömästi olla mitä olen, kirjoittaa miltä tuntuu, tai olla kirjoittamatta, sillä loppujen lopuksi eihän olisi kenenkään etu, että esim. työllistyisin jonnekin, minne en sovi persoona-, arvo- ja yrityskulttuurimielessä." 

Allekirjoitan myös tämän seuraavan kommentoijan ajatukset: "Koska ei LinkedIn tee minusta jotain, vaan minä itse sen työn teen. Ja ei se auta kuin olla se mitä on, aidosti ja rohkeasti."

Teeskentely paistaa läpi somessakin

Aitous ja rohkeus ovat mielestäni avainasemassa työelämässäkin, sillä vaikka olisit somessa kuinka innostunut, innovatiivinen, kehittymishaluinen ja yhteistyökykyinen, voi käydä niin, että kirjoituksesi käyvät jossain vaiheessa sinua vastaan. Kuten eräs kommentoija huomautti:

"Mun fiidi täyttyy myös näistä samoista superiloisista yrittämisen ja työelämän sankareista, jotka ovat TAAS saavuttaneet uuden supervirstanpylvään. Kohtaan näitä sankareita tosielämässä kovin harvoin." 

Toinen kommentoija oli huomannut saman ilmiön ja tiivisti kaikkineen omatkin ajatukseni aiheesta: 

"Olen samaa mieltä, että välillä tulee luettua sellaisia postauksia, joista ei tunnista kirjoittavaa henkilöä... tarkoitan että siis se yltiöpositiivisuus/boostaus ei näy kyseisessä offsome persoonassa arjessa. Voi toki olla, että olen törmännyt heihin aina väärällä hetkellä, mutta tietyissä hehkutuspostauksissa näkyy enemmänkin päällekiillotettu julkikuori, ei se todellinen persoona jonka olen oppinut tuntemaan.
MUTTA. En näe kiiltokuvapostauksissa mitään väärääkään. Meille suomalaisten itsetunnolle tekisi ihan hyvää olla avoimemmin ylpeä saavutuksistaan. Liikaa täällä synkistellään, tekonöyristellään ja murmutetaan toisten onnesta. Kyllä, niitä arkipäiviä ja sadepäiviä on varmasti enemmän kuin aurinkoisia, mutta juuri niiden ilonpilkahdusten takia sitä arjen tahkoamista jaksaa.
Kenenkään elämä ei saisi olla pelkkää pulkkamäkeä alaspäin. Silloin voi olla burnis lähellä ja on syytä viheltää peli poikki, katsella hetken kokonaisuutta löytääkseen syyn jatkuvaan ahdistukseen. Kaikkeen löytyy ajan kanssa ratkaisu, monesti oman pään sisältä. Sen sijaan somessa kiukuttelu luo helposti kuvan epävakaasta ja tyytymättömästä ihmisestä, vaikka niin ei olisikaan. Ja niitä mielikuvia on vaikea pyyhkiä somessa pois. Ikävä kyllä."

"Käytä paskaa lannoitteena"

Kuten Heini Kuuselakin kommentissaan kirjoitti: "Asioista voi kertoa myös ilman ylimääräistä bling bling -kuorrutusta." Minä pidän esimerkiksi entisten opiskelukavereideni ja kulttuuripuolen tuttujeni työelämän seuraamisesta ja lukisin niistä mielelläni lisääkin. Olen vilpittömästi ylpeä heistä, että ovat saaneet työllistettyä itsensä mitä erilaisimpiin työpaikkoihin, projekteihin ja hankkeisiin. Tiedän heidän olevan sinnikkäitä ja lahjakkaita työelämässä, koska he olivat sitä kasvotusten jo opiskeluaikana. Heidän menestymisensä antaa näköaloja myös minulle, mihin kaikkeen kulttuurialan ammattilaiset voivat työllistyä.  

Olen vahvasti työorientoitunut persoona, tykkään tehdä töitä, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään suurta urakehityssuunnitelmaa. (Tämäkin lienee nykyisen työelämähypetyksen keskellä "uhkarohkea" paljastus.) Olen jo opiskelujen rinnalla saanut tehdä erilaisia projekteja ja kesätöitä, jotka vahvistivat ajatusta siitä, että olen oikealla alalla. Ja olen ollut siitä kiitollisessa asemassa, että olen itse saanut vaikuttaa töitteni sisältöihin. Tämä on tuonut töihin sitä toivottua merkityksellisyyttä.

Somevertailu toisten kesken on kaiken kaikkiaan myrkyllistä. Koskaan et voi tietää, mitä se toinen käy pinnan alla läpi, vaikka ulkokuori olisi kuinka kiiltävä tahansa. Kriittistä lukutaitoa median lisäksi myös kaikenlaisiin somepäivityksiin ihmiset. Olen sitä mieltä, että omasta osaamisesta ja ammattitaidosta saa, ja pitää, olla ylpeä. Mutta ei se ammattiylpeys ja tunne osaamisesta ainakaan minulle yhdessä yössä ilmaantunut. Pienin askelin tässä mennään edelleen eteenpäin. Onnistumisista ja halusta kehittyä on mielestäni hyvä jakaa iloa muillekin, mutta tässä pätee sama minkä joku jo aiemmin kommentoikin: teeskentely näkyy somessakin, jos sisältö on ristiriidassa arkisen persoonasi kanssa. Ole oma itsesi!

Minusta senkin voi sanoa ääneen, jos työ ei tuota iloa ja hyvää mieltä. Ei kai sen tarvitsekaan, jos elämän muilla alueilla menee hyvin ja on onnellinen. Eräs kommentoija tiivisti (työ)elämän arkisen näkökulman humoristisesti, mutta totuudenmukaisesti:

"Näkökulma riippuu vähän siitäkin, minkä väristen silmälasien läpi maailmaa katselee. Paskakaan ei välttämättä ole vain paskaa, vaan lannoitetta."

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon.

Myötätunnosta

Tänään oli taas työkavereilla naurussa pidättelemistä, kun valmistauduimme työmaakierrokselle. Minulle nämä ovat erikoiskivoja päiviä, sillä ne eivät kuulu varsinaiseen työnkuvaani. Silloin kun pääsen mukaan, olo on kuin häntäänsä heiluttavalla koiralla, joka odottaa ulos pääsyä. (Näin työkaverit todennäköisesti tilannetta kuvailisivat... "Henna pääsee retkelle.") En mahda sille mitään, mutta riemu kasvaa sisällä aina sellaiseksi, että se pitää purkaa. Nämä uudetkin työkaverit ovat päässeet/joutuneet vuoden sisällä todistamaan minuuteeni liittyviä ilon hetkiä. Myönnän, että asiantuntijuus ehkä hieman kärsii noissa tilanteissa, mutta silloin elän hetkessä ja tunteella. Turvakengät, kypärä, suojalasit ja etenkin se neonkeltainen takki liittää minut työmaakierroksia tekevien työkavereideni joukkoon. Silloin koen olevani osa työkavereitani myös ulkoisesti - olemme yhtä joukkoa.

Se on jännä tunne, kun pohjapiirrosten tuijottelun jälkeen pääsee työmaakierrokselle ja hahmottaa tilan fyysisenä kokonaisuutena. Vaikka kuinka olisi 3D- ja virtuaalimallinnuksia, varsinainen tilakokemus on aina erilainen. Nyt sain esimerkiksi paljon paremman kokonaiskuvan erään odotusaulan seinästä, jolle olen koordinoimassa taidetta.

Joulu näkyy sairaalassakin jo monin tavoin. On ulkovaloja ja sisällä jouluasetelmia. Päätimme työmaakierroksen täydelliseen ajankohtaan, sillä pääsimme kohtaamaan lapsia tervehtimään tulleen joulupukin. Viime vuoden joulupukin koronaturvallisen sairaalavierailun voitte katsoa tästä:

Tällä viikolla vietetiin KYSissä myös pienimuotoista joulujuhlaa. Johtajaylilääkäri Heikki Miettinen ja piispa Jari Jolkkonen kiittivät molemmat puheenvuoroissaan etenkin sairaalan hoitohenkilökuntaa, muuta henkilökuntaa ja työntekijöitä unohtamatta. Piispa Jolkkonen puhui jouluun liittyen erityisesti myötätunnosta ja kiitollisuudesta.

Erityisopettaja Kaisa Vuorinen tiivistää myötätunnon määritelmän näin: "Myötätunnossa korostuu yhteys toisiin, se on mukana elämistä, aitoa kohtaamista ja tunteiden jakamista. Myötätunto on ennen kaikkea tekoja toisten hyväksi, joka voi näkyä halauksena, rinnalla kulkemisena ja kuunteluna. Myötätuntoisen käyttäytymisen myötä voimme vaikuttaa toisten ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen." 

Olen useaan kertaan kirjoittanut, että minulla oli epäilykseni ja ennakkoluuloni Kiinteistöhallinnosta. Vääristyneet ennakkomielikuvat siitä, millaisia työntekijöitä yksikkö pitää sisällään. (Ne insinöörit pelottivat etukäteen eniten.) Tässä myönnän olleeni väärässä. Luulen, että jokainen on joskus yrittänyt valmistella itseään uusiin tilanteisiin luomalla mielikuvia, jotta asiat olisi helpompi ottaa vastaan. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä myötätuntoa, jota tunnen yksiköltäni saavani.

Tämä päivä oli huumorin rinnalla hyvä esimerkki. Työmaakierroksen lomassa otimme kuvan tiedotusta varten. Halusin, että ottaisimme ryhmäkuvan myös blogiani varten, jonka vuoksi sanoin, että ne ketkä haluavat saavat poistua kuvasta. Kukaan ei liikkunut. Yllätyin. Tuo oli minulle vertauskuvallisesti tärkeä hetki. Kukaan ei liikkunut. He seisoivat minun rinnallani. Tuollainen tunne minulla on: vaikka minulla olisi millainen päivä, tilanne tai hetki tahansa, joku auttaa minua aina kun tarvitsen.

Kuva: R. Pyy.

Hurmioitunut kertoo minusta, mutta olen ilmaissut työkavereilleni, että he saattavat joutua ajoittain blogitekstieni rivien väliin. Olen kysynyt luvan, jos jokin tekstisisältö käsittelee tiettyä henkilöä tarkemmin, jolloin heillä on oikeus valita julkaisenko vai poistanko sisällön. Jokainen pysyy kuitenkin nimettömänä. Olen tehnyt itse tietoisen rajauksen henkilökohtaisen minän, työminän ja blogiminän välille, jonka vuoksi haluan ylläpitää myös työkavereideni yksityisyyttä. En olisi otattanut ryhmäkuvaa ilman maskeja ja suojavarusteita, enkä olisi julkaissut sitä blogissa. Tähän kuvaan sain työkavereiltani julkaisuluvan.

Kuvitelkaa tuohon kuvaan taustalle vielä loput vajaa parikymmentä työkaveriani, niin näette käytössä olevat supervoimani töissä. Kukaan ei loista yksin. He saavat minut loistamaan, olemaan ammattilainen ja asiantuntija, koska he jakavat minulle tietämystään ja osaamistaan siinä missä minäkin heille.

"Älä mene töihin, jotta voisit tehdä töitä.

Mene töihin, jotta voisit olla erinomainen urallasi

ja välittää ihmisistä ympärilläsi."

- Horst Schulze -

Myötätunnolla on vahva vaikutus. Aina sen ei tarvitse olla sanoja tai tekoja. Välillä riittää pelkkä läsnäolo tai katse, kun syntyy tunne siitä, että tuo toinen välittää minulle hyvinvointia. Kiireenkin keskellä. Toisaalta tuntuu hyvältä myös se, että liian tunnolliselle ladataan faktat pöytään toteamalla, että "Henna, tämä maailma ei ole jouluksi valmis, vaikka kuinka yrität." Ärsyttävää myöntää, mutta tottahan se on. Kiitos, kun saan rakentaa tätä maailmaa teidän kanssa.

Vuosi taideasiantuntijana

Tänään 7.12. tulee tasan vuosi täyteen siitä, kun astelin tuolla oranssilla mekolla ensimmäistä kertaa KYSin Kiinteistöhallintoon. Tosin mustilla sukkahousuilla, ilman rusettia ja maltillisilla korviksilla, sillä yritin olla "järkyttämättä" uusia työkavereita pukeutumisellani liikaa. Epävarmuuksista pukeutumisen (ja oman persoonan) suhteen kirjoitin maaliskuussa otsikolla "Uskallatko olla aito itsesi töissä?" Sittemmin työkaverit ovat jo tottuneet mekkoihini, rusetteihini ja korviksiini.

Tuntuu, että vuosi on mennyt todella nopeasti, ja samalla tuntuu siltä kuin olisin ollut Kiinteistöhallinnossa pidempäänkin. Meni melko tarkalleen puoli vuotta ennen kuin löysin oikeanlaisen itsevarmuuden tekemiseen. Tuolloin tuntui, että olin jollain lailla oppinut työympäristön, työkaverit ja kaiken sen mitä työnkuvaani kuuluu. Itsevarmuuden löytymiseen tarvittiin myös yksi kehityskeskustelunomainen tilanne, ennen kuin uskalsin täysillä luottaa tekemiseeni. Tiesin, että osaan asiani, mutta uusi ympäristö toi mukanaan niin paljon uutta, että sen opetteleminen ja sisäistäminen tuntui välillä haasteelliselta. En myöskään aluksi tuntenut omakseni taideasiantuntija-titteliä, kun olo ei ollut asiantuntija.

Ensimmäinen "mullistus" oli jo se, että enää minulla ei ollutkaan omaa työhuonetta, vaan olin avotoimistossa muiden kanssa.  Luovuin myös paperisesta kalenterista ja siirryin suoraan sähköiseen Outlookin kalenteriin. Tämä kuulostaa ehkä pieneltä, mutta minulla oli aina ollut paperinen kalenteri viikkonäkymällä, johon olin merkinnyt kynällä kaikki tapahtumat ja muut muistiinpanoni. Siitä luopuminen tuntui vaikealta mutta tiesin, etten pystyisi ylläpitämään sekä paperista että sähköistä kalenteria. Outlookin kautta näemme toistemme kalenterit ja voimme varata kokoustiloja. Niinpä ajattelin heittäytyä avoimin mielin tähänkin uuteen asiaan.

Uusia asioita alkoi ensimmäisten kuukausien aikana tulla melkoisesti: uusi sähköinen kokoelmanhallintaohjelma, hallinnollisten asioiden asiankäsittelyjärjestelmä, kiinteistöjohtamisen ohjelmisto, projektipankki, henkilötietojärjestelmä jne.... Uskokaa tai älkää, mutta hyödynnän noita kaikkia ohjelmia työssäni enemmän tai vähemmän. Teams-maailma vaati myös nopeaa opettelua, kun koronan vuoksi kokoukset olivat siirtyneet sinne. En ollut ennen nykyistä työtäni käyttänyt sähköistä kalenteria tai Teamsia lainkaan. Näiden lisäksi koko sairaalaympäristö oli itselleni täysin vieras, saati siten kaikki kiinteistöjen ylläpito- ja rakentamisasiat, joiden kanssa muut työkaverit työskentelivät. Loikkaaminen kaikkeen sähköiseen maailmaan tuntui aluksi hengästyttävältä. Ainut tuttu ja turvallinen asia oli aihepiiri, taidekokoelma ja sen hoitaminen, joka siirtyi minun vastuulleni.

Työkaverit olivat alusta alken kannustavia ja ymmärtäväisiä. Kukaan ei vaatinut tai odottanut, että osaisin välittömästi kaiken. Huomasin itse olevani enemmän kärsimätön, sillä olisin halunnut päästä nopeasti kiinni työntekoon. Taideasiantuntijan ensiaskelista kirjoitinkin helmikuussa, kun  työtä oli takana pari kuukautta. Tuolloin kerroin, että ensimmäisiä opeteltavia asioita työkavereiden nimien lisäksi olivat erilaiset lyhenteet.

Niiden lyhenteiden opettelu ei ole kadonnut vuoden aikana mihinkään. On uskomatonta, miten paljon työkaverini käyttävät erilaisia lyhenteitä.... Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä olen rakennusosien lyhenteiden (1C1, 1C2, 1C3, Peko A2) lisäksi lisännyt vuoden aikana "kiinteistöhallinnon sanakirjaani*" mm. nämä:

• kujo = kuntayhtymän johtoryhmä
• sajo = sairaalan johtoryhmä
• ksl = kiinteät sairaalalaitteet
• rau = rakennusautomaatio
• "a" = lyhenteiden perään lisätty "a" tarkoittaa usein automaatiotekniikkaa, esim. LVIA
• spr = sprinkleri (muussa ympäristössä ymmärrettäisiin kenties Suomen Punaisena Ristinä...)
• apr = allianssin projektiryhmä
• ryl = rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset
• tate-ryl = talotekniikka-alan yleiset laatuvaatimukset
• virve = viranomaisverkko
• aly-kaava = asuin-, liike- ja toimistorakennusten sekä yleisten rakennusten korttelialue (asemakaavamerkintä)
• "piparkakkureunainen merkintä pohjakuvassa" = muutospilvi, jolla merkitään tilaan tulevat muutokset
• "naamakuva" = kohtisuoraan piirretty luonnoskuva tilasta

*Pidätän oikeuden muutoksiin.

Joku ihmetteli minulle aluksi ääneen, että miksi kirjaan lyhenteitä ylös. En tarvitse niitä itse, mutta se auttoi minua ryhmäytymään. Olo oli aluksi ulkopuolinen, kun en ymmärtänyt yhtään mistä työkaverini puhuivat. (En ymmärrä ihan aina vieläkään.) Muistan, että ensimmäinen viikkopalaveri oli omalta osaltani melko kamala. Se oli ensimmäinen työpäiväni ja tuntui kuin olisin kuunnellut vierasta kieltä, josta ymmärrän sanan sieltä toisen täältä, mutta sisältö jäi vieraaksi.  Kun aloin oppia lyhenteitä, tiesin mistä he puhuivat, vaikka asia ei olisikaan koskettanut minua. "Yhteisen kielen" opetteleminen on kasvattanut minusta Kiinteistöhallinnon taideasiantuntijan. Ilman sanastoa tuntisin olevani irrallinen osa yksikköä, jossa työskentelen. Haluan, että asiantuntemukseni taiteesta hyödyntää Kiinteistöhallinnon (ja sairaalan) tarpeita yhtä paljon kuin muidenkin työntekijöiden työpanos.

Välillä on tilanteita, että joku kiusaa hyväntahtoisesti minua käyttämällä jotain lyhennettä mitä en tiedä, mutta tavallisesti kysyn suoraan, jos jokin jää epäselväksi. Yksikön yhteisissä kokouksissa puhutaan pääasiassa rakennuttamisesta, laitehallinnasta ja kiinteistöjen ylläpidosta. Minua on huomioitu ajoittain esimerkiksi siten, että joku on osannut lukea jo kasvoiltani, että "tämä asia ei taida olla Hennalle tuttu", ja pyydetty selventämään tilannetta. Tämä on tuntunut ystävälliseltä, vaikka asia ei olisi ollutkaan varsinaisesti minulle kuuluva. Tämä ajatus tiivistää minulle yksikkömme yhteishengen: jaetaan asioita toisillemme, jotta saamme Kiinteistöhallinnon eri osa-alueet toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla; kun kaikki tietävät mitä yksikön sisällä tapahtuu. Tähän sisältyy tietenkin myös minun koordinoimani taideasiat.

Välillä tuntuu vaikealta tiivistää edes itselleni, että mitä kaikkea minä konkreettisesti taideasiantuntijana teen. Tämän vuoksi olen ideoinut, että kirjoittaisin "my day"-tyyppisen postauksen, jossa pääsette lukemaan arkipäivän kulkua. Tällä hetkellä ajankohtaisia asioita ovat mm.:

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön ja siinä hyödynnetään mm. laskennallista luovuutta.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Haasteellisinta työssäni on ajanhallinta ja kymmenien yksittäisten, pienten ja isojen asioiden organisointi. Erilaisia projekteja on paljon ja kaikkia pitää edistää samanaikaisesti, jotta asiat menevät eteenpäin. Muistan, että paineensietokyvystä kysyttiin jo työhaastattelussa, ja sitä tässä vuoden aikana on testattu. Mielestäni omaan hyvän paineensietokyvyn, vaikka eihän se kiireen ja tekemättömien asioiden jono hyvältä tunnu. On pitänyt opetella ottamaan päivä ja asia kerrallaan, eikä miettiä sitä kaikkea mikä on vielä tekemättä. Niin ne asiat saa parhaiten hoidettua.

Eikä se arki onneksi ole jatkuvaa kiirettä. Joukossa on hitaampiakin päiviä, ja niille on pitänyt opetella antamaan oma arvonsa. Mieli soimaa välillä, etten muka olisi tehokas työntekijä, kun jonakin päivänä kahvitauko venyy tai jään juttelemaan työkavereiden kanssa. Nuo ovat kuitenkin niitä tärkeitä hetkiä, joilla ylläpidetään työhyvinvointia. Eikä yksikään asia ole niiden vuoksi myöhästynyt tai jäänyt tekemättä. Armollisuutta omaa tekemistä kohtaan on vielä opeteltava.

Parasta työssäni ovat ne tilanteet, kun taide linkittyy tavalla tai toisella jonkun toisen työhön. Nuo ovat niitä hetkiä, kun taide tulee osaksi rakentamista, kiinteistöjen ylläpitoa, sairaalatoimintaa. Se muuttuu tilassa merkitykselliseksi ja siihen kiinnitetään huomiota. Ja ajatelkaa, saan olla edistämässä noita tilanteita. Vaikka osa työkavereistani välillä kuittailee minun taideasioilleni tiedän, että ammattitaitoani ja tietämystäni arvostetaan.  Nyt vuoden jälkeen tunnen, että olen ansainnut tittelini myös itselleni. On hauska katsoa taaksepäin ja huomata, mitkä tilanteet ja hetket ovat kasvattaneet ammatillista itseluottamusta. Oppimisen iloa (ja vähän myös kauhua) tämä vuosi on ollut.  

Älkääkä pelätkö, Hurmioituneesta ei ole tulossa muotiblogia. Jutut saattaisivat muuten loppua melko nopeasti kesken. Koska asuistani on tullut aika ajoin kommentteja ja toiveita sekä kasvotusten että sosiaalisessa mediassa ajattelin, että kokoan teille samalla tämän jutun yhteyteen katsauksen mekkotytön vaatekaapista. Ehkä tämä kuvasarja havainnollistaa myös sitä, miksi yksi työkavereistani muistaa ystävällisesti muistuttaa minulle, että "Henna, sinne työmaalle ei sitten voi lähteä ilman housuja".

Ensimmäinen vuosi taideasiantuntijana on ollut melkoinen matka.

Kiireen keskellä

Tämä viikko on tuntunut erityisen mukavalta kenties siksi, että pelkäsin etukäteen ehtisinkö tehdä kaiken mitä kalenteriin oli merkitty. Ehdin, ja kokea paljon mukavaa siinä sivussa. Niistä kohta lisää. Taiteen vakuutusarvojen laatimisen lisäksi erinäiset taidebudjettiasiat ovat työllistäneet. Olin jumissa erään kilpailutuksen kanssa, josta mainitsin ohimennen kahvihuoneessa. Yksi työkavereistani otti asian saman tien käsittelyyn sanomalla (itsestäänselvällä äänensävyllä): "Eikö sinun kannattaisi tehdä näin....", ja antoi suoran ratkaisun ongelmaani. Olin hämmästynyt, sillä ratkaisu oli nerokas, enkä olisi koskaan itse osannut kyseisestä näkökulmasta asiaa lähestyä. Oli jälleen myönnettävä ääneen, että olin kiitollinen insinöörin taulukkomaisesta tavasta lähestyä asioita.

KYSin Instagram-tilillä (@kys_sairaala) on ollut mielenkiintoista seurata eri ammattialojen arkea sairaalassa. Työtänsä ovat esitelleet jo mm. fysioterapeutit, heräämössä työskentelevät, valokuvaaja ja videokuvaaja sekä sairaalaoptikko. Tämän inspiroimana ajattelin, että tekisin tänne blogiin jonkinlaisen taideasiantuntijan "my dayn". Joka itse asiassa sisältää yllättävän vähän esimerkiksi taiteen katselua tai taideteosten käsittelyä. Minun on välillä hankala itsekin kertoa ja tiivistää, että mitä minä konkreettisesti siellä sairaalassa taideasiantuntijana teen, joten olen pitänyt eräänlaista päiväkirjaa, jonka pääsette jossain vaiheessa lukemaan. 

Se, mitä työstäni ulospäin tavallisesti näkyy on vaihtuvien taidenäyttelyiden järjestäminen. Se, että käyn tasaisin väliajoin seisomassa askeljakkaralla ja ripustamassa näytteilleasettajien kanssa teoksia seinille. Tämä vääristää työnkuvaani melkoisesti, sillä näyttelytoiminta kuuluu itse asiassa KYSin kulttuurihyvinvointitoimintaan, jossa minä kyllä satun organisoimaan näyttelytoimintaa, mutta se ei ole varsinainen asiantuntijatehtävä miksi minut on sairaalaan palkattu. Taideasiantuntijan tehtävä koostuu pääasiassa useiden pienten ja suurten taiteeseen liittyvien asioiden suunnittelusta ja koordinoinnista. Mutta näistä tarkemmin lisää myöhemmin.

Mari Arvinen: Yhdessä, 2017, akryyliseinämaalaus.

Tämän viikon tapaisten "katastrofiviikkojen" keskellä tuntuu hyvältä, jos voi ja osaa työn lomassa iloita pienistä asioista. Kahvihuoneessa saatu insinöörivinkki asian hoitamiseen ilahdutti useita päiviä, koska se helpotti ja nopeutti työtäni, mutta olen tällä viikolla hymyillyt sisäisesti ja ulkoisesti myös näille:

• Olen löytänyt Projektiuutiset (rakennusalan asiantuntijoiden) -lehdestä jo monta hyvää artikkelia, vaikka kieltäydyin aluksi lukemasta kyseistä julkaisua kun ajattelin, ettei siinä ole minulle mitään.
• Ensimmäinen joulupuuro. Ruokalassa oli tunnelmallinen jouluvalaistus.
• Yhden työkaverin kauniisti kiharretut hiukset innostivat minutkin kihartamaan kutreja.
• Toisella työkaverilla oli tyylikkäät kengät. [Kiinnitän huomiota toisten pukeutumiseen ja pieniin yksityiskohtiin, mutta aina en uskalla kommentoida, etten anna ymmärtää itseäni väärin. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki hyvää mieltä tuovat asiat pitäisi sanoa ääneen, koska ne levittävät hyvää.]
• Kolmas työkaveri hemmotteli työyhteisöä kahvihuoneessa itsetekemillään sienipiirasilla.
• Neljäs työkaveri kertoi nähneensä minusta unta, jossa pohtivat mm. erään toisen työkaverin kanssa älykkyysosamäärääni ja ammattitaitoani (positiivisessa mielessä). Tämä unitarina nauratti (ja naurattaa vähän vieläkin) ääneen, mutta samalla olin liikuttunut, että hän jakoi asian kanssani.
• Viidennellä työkaverilla oli niin pehmoisen näköinen neulepaita, että olisi tehnyt mieli mennä silittelemään (en mennyt).
• Kuudennelle työkaverille ilmoitin, että "[henkilön nimi], tarvitsen sinun apua". Henkilö ilahtui sanomalla: "Tähän pitäisi iloisen hennamaisesti sanoa, että 'Ihanaa, kun joku tarvitsee minua'." :D
• Ilahduin, kun seitsemäs työkaveri oli keittämässä aamukahvia juuri oikeaan aikaan, että sain tuoretta kahvia.
• Kahdeksas työkaveri tiedusteli, että eihän minua kiusata negatiivisessa mielessä. [Miettikää nyt, kuinka herttaista!] Hän on todistanut useampia hyväntahtoisia "huumorin kädenvääntötilanteita", joissa olen ollut osallisena. Sanoin kyllä ilmoittavani ääneen, jos huumori menee yli rajojeni. Tai pyytäväni hänet apuun, jos tarvitsen "kädenvääntöön taustatukea".  
• Kahvihuonekeskustelu liittyen miesten toistensa halaamiseen.

Kiireen tunne on töissä yleistä, mutta onneksi riittämättömyyden tunnetta en ole juurikaan havainnut. Välillä vaatii enemmän ponnisteluja, että pysähtyy ja keskittyy priorisoimaan asioita ja siirtämään vähemmän kiireellisiä jonoon, vaikka se tuntuisi ikävältä. Mutta usein auttaa myös se, että käy istumassa hetken työkavereiden kanssa kahvihuoneessa. Ja jatkaa sitten töitä. Yhteisöllisyydestä on ollut paljon iloa ja apua, vaikka työnkuvani on itsenäistä.

Taidehistorioitsija työelämässä

Kävin Jyväskylän yliopistossa puhumassa opiskelijoille taidehistorioitsijan työllistymisestä. Alumni-illan paneelikeskustelua juonsi Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen apulaisprofessori Tuuli Lähdesmäki. Kanssani keskustelemassa olivat valokuvausyrittäjä Petteri Kivimäki ja Museoviraston kehittämisjohtaja Ulla Salmela (etäyhteyden kautta). Kaikki olemme valmistuneet Jyväskylästä taidehistorian oppiaineesta.

Kuva: Teija Luukkanen-Hirvikoski.

Ilta oli minulle inspiroiva; kuulla Petterin ja Ullan urapoluista. Siitä kuinka monipuolisella tavalla kulttuurikentälle voi työllistyä. Huomasin, että allekirjoitimme paljon samanlaisia ajatuksia mm. verkostoitumisen ja oman osaamisen esille tuomisen tärkeydestä työllistymisessä. Sattumillakin on ollut osansa urapoluilla. Saimme etukäteen pohdittavaksi kysymyksiä, joiden kautta kirjoitan nyt auki omaa polkuani:

Jorma Hautala: Lämmin horisontti, 1983, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kerro lyhyesti nykyisestä työtehtävästäsi?

Toimin taideasiantuntijana Kuopion yliopistollisessa sairaalassa (KYS), Kiinteistöhallinnon yksikössä. Vastuullani on Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma (noin 1300 teosta) ja siihen liittyvä kokoelmatoiminta. Koordinoin myös peruskorjaus- ja uudisrakennushankkeisiin liittyviä taideasioita sekä tilamuuttoihin sisältyviä taidemuuttoja. Lisäksi vastaan KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmän toimintaan sisältyvästä vaihtuvasta näyttelytoiminnasta. Arjen perustyö koostuu pääasiassa sähköposteihin vastaamisesta, kokousten valmisteluista, muistioiden ja sopimusten laatimisesta sekä erilaisten asioiden selvittämisestä. Teen jonkin verran yhteistyötä oman yksikön työntekijöiden kanssa (mm. projekti-, LVI-, sähkö-, rakennus- ja kiinteistöinsinöörit, sisäilma- ja laitehallinta-asiantuntijat sekä projektikoordinaattorit), mutta pääasiassa työ on hyvin itsenäistä. Olen paljon yhteydessä myös mm. taiteilijoihin ja sisustusarkkitehteihin. Sairaalassa toimii KYS taidetoimikunta, KYS Uudistuu taidetyöryhmä sekä Kulttuurihyvinvointityöryhmä, joiden toiminnassa olen mukana ja valmistelemassa asioita. Tiivistetysti voisi sanoa, että kaikki sairaalan taideasiat liittyvät tavalla tai toisella minuun.

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, 2019, graafinen betoni.

Millainen elämänpolku on johdattanut sinut nykyiseen työhösi?

Ajattelen urapolkuni alkaneen jo kuva-artesaanin opinnoista Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa (nyk. Ingmanedu). Siellä pääsin tutustumaan ensimmäisen kerran taidehistorian oppiaineeseen. Taidehistorian opettaja oli aivan mielettömän ihana, inspiroiva ja idearikas, joka sai innostettua aiheen pariin. Erään kuva-analyysitehtävän palautteessa opettaja oli kirjoittanut viestinsä viimeiseksi lauseeksi: "Oletko koskaan ajatellut taidehistorian opintoja?" En ollut, mutta siitä se ajatus sitten lähti. (Minulla on edelleen tallessa tuo paperilappu.) Pyrin Jyväskylään kolmesti ennen kuin pääsin sisään. Luulen, että koetilannejännitys vaikeutti osittain pääsykoetilanteita, mutta kolmas kerta toden sanoi.

Kuva-artesaanin koulutusohjelmaan kuului myös työssäoppimisjakso. Edellä mainittu taidehistorian opettaja vei ryhmämme tutustumiskäynnille Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon (nyk. RIISA), jolloin ihastuin ikonitaiteeseen. Kävin kysymässä työssäoppimispaikkaa museosta ja pääsin valokuvaaman kokoelmien esineitä. Ikoneita, sakraaliesineitä ja kirkkotekstiileitä valokuvatessa minulle karttui samalla tietoa kokoelmista, sillä tutkija ja tekstiilikonservaattori jakoivat paljon ns. hiljaista tietoa.

Kyseinen työssäoppimisjakso mahdollisti myöhemmät kesä- ja projektityöt ortodoksisessa kirkkomuseossa. Nämä puolestaan mahdollistivat sen, että pääsin suoraan taidehistorioitsijaksi valmistuttuani töihin RIISAan. Vastasin ikoni- ja sakraaliesineistä, kirjoitin artikkeleita, annoin asiantuntijalausuntoja, toimin näyttelyoppaana ja valokuvaajana. Kokoelmat ovat ainutlaatuiset ja tunnen olevani etuoikeutettu saatuani työskennellä niiden parissa. Työn mukana tuli myös korvaamaton yhteistyöverkosto.

Koin olevani hyvä työssäni RIISAn amanuenssina ja tiedonjano oli jatkuvaa. Halusin oppia ja tietää lisää. Ja mikä parasta: tietoa jaettiin ja sitä hyödynnettiin yhdessä. Jokainen toi arkeen oman ammattitaitonsa, josta koostui se kokonaisammattitaito, joka ortodoksisen kulttuuriperinnön säilyttämiseen tarvitaan.

Henkisesti vaikea tilanne syntyi syksyllä 2020, kun KYS ilmoitti etsivänsä joukkoonsa taideasiantuntijaa. Työnkuva kuulosti äärimmäisen mielenkiintoiselta, sillä siihen sisältyi paljon tutun kokoelmatyön lisäksi nykytaidetta ja rakennushankkeita. Olin blogin kautta pitänyt ns. "jalkaa oven välissä" kristillisen taiteen lisäksi myös nykytaidekentälle. Tunsin kouluttautuneeni nimenomaan RIISAn kokoelmia varten ja ammattitaito oli asioiden suhteen korkealla (näin uskallan sanoa). Olin kuitenkin jo vuosien ajan ehtinyt nähdä ja tottua siihen mitä museoiden työ käytännössä oli. Tiesin, että KYSin taideasiantuntijan tehtävähaku oli ainutlaatuinen, sillä näihin tehtäviin ei ole kovin usein paikkoja avoinna (toistaiseksi!). 

Olin jo aiemmin amanuenssin tehtävässä mielessäni päättänyt, että jos joskus siirryn tehtävästäni jonnekin toisaalle, se ei todennäköisesti olisi museokenttä, vaan jotain mistä en vielä tiennyt. Ja kun sairaalan taideasiantuntijan paikka tuli haettavaksi tiesin, että tämä oli nyt se jotain mistä en silloin tiennyt.  Päätin kokeilla tuuriani, ja tässä sitä nyt ollaan. En kuitenkaan koe, että aiempi ammattitaitoni ortodoksisen kirkkotaiteen parissa olisi millään lailla hukkaan heitettyä ammattitaitoa.

Kenttätöissä valokuvaamassa Savonlinnan ortodoksista kirkkoa 2020.

Millaiset asiat ovat ajankohtaisia työssäsi juuri nyt?

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Mitkä opiskeluaikana opitut asiat tai taidot ovat sellaisia, joista on ollut sinulle hyötyä työelämässä kaikkein eniten?

• Taidehistoriallisen kuvaston opettelusta on ollut itselleni todella paljon hyötyä sekä työssä että vapaa-ajalla. Kun päähän on koodattu kuvapankki, se on mielestäni taidehistorioitsijan perustyökalu, jonka pohjalta on hyvä tulkita minkä ajan taidetta tahansa.
• Taustatiedon etsimisen tärkeys. Eli kuinka lähteä tutkimaan tai lähestymään aihetta, josta en vielä tiedä mitään. Vaikka kuinka kouluttautuu, työelämä heittää aina jossain vaiheessa eteen uudenlaisia tilanteita ja asioita. Myös kriittinen kuvanlukutaito ja ylipäänsä kriittinen ajattelu ovat tärkeitä taitoja.
• Itsensä ilmaisu sekä suullisesti että kirjallisesti, ja omien näkökulmien perustelu. Ne ovat olleet tärkeitä taitoja sekä työtehtävissä että vuorovaikutustilanteissa. Työelämä perustuu vuorovaikutukseen.
• Yksittäisistä kursseista on ollut paljon hyötyä. Esimerkiksi valinnainen erikoiskurssi tutkimuskentältä, jossa tehtiin käytännön esineinventointia. Tämän kurssin pitäisi kuulua mielestäni pakollisena kaikille taidehistorioitsijoille, sillä se on hyvä työllistäjä. Samoin kuin rakennushistoriaselvitysten laatiminen. Näitä taitoja tarvitsee yllättävän monessa paikassa ja niissä on ns. keikkatyön mahdollisuuksia.

Valamon luostarin ikoninäyttelyn inventointiprojekti Keski-Suomen museossa 2013. Valinnainen taidehistorian erikoiskurssi.

Työelämä muuttuu jatkuvasti. Millaisia muutoksia tunnistat työelämässä oman kokemuksen kautta?

Monialaista osaamista arvostetaan koko ajan enemmän. Varsinaisen koulutuksen lisäksi työelämässä halutaan mahdollisuuksien mukaan hyödyntää myös työntekijöiden muita ominaisuuksia: mielenkiinnon kohteita ja erityistaitoja. Jos nämä valjastetaan yhteen oikealla tavalla, lopputuloksesta hyötyy mielestäni sekä työntekijä että työnantaja.

Jos voisit lisätä omaan osaamiseesi jonkin uuden taidon, jota koet tarvitsevasi tällä hetkellä työelämässä, niin mikä se olisi?

Markkinointi- ja talousosaaminen. Markkinointiosaamisesta on nykypäivänä hyötyä miltei työssä kuin työssä. Talousosaamisen vahvistaminen kaikenlaisten budjettiasioiden yhteydessä on tullut tämän uuden työn myötä tutuksi. Molemmat ovat sellaisia, joita tulee opeteltua työn yhteydessä.

Tulevaisuuden tutkijat listaavat taitoja, joita heidän mukaansa työelämä vaatii: luovuus, teknologiataidot, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot, oppimistaidot, medialukutaito, esiintymistaito, kulttuuriosaaminen, empatia, itsetuntemus, yrittäjyystaidot.
Millaisia ajatuksia tällaiset taitonäkymät herättävät?

Allekirjoitan kaikkien listattujen asioiden tärkeyden. Mainitsinkin aiemmin, että työelämään halutaan moniosaajia. Itse pidän tärkeimpinä taitoina itsetuntemusta, empatiaa, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja. Nämä ovat sellaisia taitoja, joissa työntekijän pitää mennä itseensä syvällisemmin ja pohtia sekä omaa että toisten toimintaa.

Ajattelen, että mm. luovuus, teknologiataidot, medialukutaito ja yrittäjyystaidot ovat sellaisia "ulkoisia taitoja", joita voi helpommin opetella löytämään ja hyödyntämään kuin minuuteen ja siihen sisältyviä taitoja.

Työelämä on lähtökohtaisesti aina itsetuntemusta, vuorovaikutusta ja ryhmätyötaitoja. Olen itse avoin ja pyrin sanoittamaan ajatukseni ja tunteeni myös muille. Joillekin tämä on vaikeaa (ymmärrän, tämä ei ole tyypillistä käytöstä suomalaisessa yhteiskunnassa), mutta kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia ja tunteita pääkopan läpi. Vuorovaikutustilanteissa ajatusten ja tunteiden sanoittaminen on ensiarvoisen tärkeää. Toiselle pitää pystyä kertomaan esimerkiksi oman huumorin rajoista tai siitä, jos toinen käyttäytyy tavalla tai toisella väärin. Kiittäminen ja anteeksi pyytäminen ovat myös hyviä sanoja arjessa. Mielestäni työyhteisön toimivuus ja hyvinvointi on samanlaista ihmissuhteiden ylläpitoa kuin ystävyys- tai parisuhde.

Nämä taidot ovat mielestäni vaikeimpia oppia ja omaksua, sillä noissa tilanteissa joutuu asettamaan itsensä haavoittuvaksi, myöntämään kenties olleensa väärässä, sietämään nolostumista tai epävarmuutta. Mutta helpottava faktatieto: me kaikki tunnemme välillä tismalleen samoja tunteita. Teknologia- ja medialukutaitoa voi opetella järjellä, mutta itsetuntemus, empatia, vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot vaativat tunteiden käsittelyä.

Kerron käytännön esimerkin. Uuden työn myötä hyppäsin pienestä työyhteisöstä yli kahdenkymmenen henkilön yksikköön, joten ymmärrettävästi vuorovaikutustaidot joutuivat testiin. Koen tavallisesti olevani hyvä ihmisten kanssa, lukevani tilanteita hyvin ja omaavani hyvät vuorovaikutustaidot. Nyt jouduin kuitenkin ensimmäistä kertaa työelämässä myöntämään itselleni, että en osannut lukea uutta työkaveriani ja hänen persoonaansa lainkaan. Luin häntä ajoittain väärin, en osannut olla oma itseni, ja hänen olemuksestaan lukemani itsevarmuus söi omaa itsevarmuuttani. Näiden väärinymmärrysten yhteisvaikutuksesta oloni oli epävarma, ja työkaveristani alkoi tulla mielessäni pelottava. Enkä tarkoita fyysisesti pelottava, vaan tilanteiden epävarmuus sai oloni pelokkaaksi.

Huomattuani tämän ajatussuunnan päätin, että minun on pakko ottaa asia puheeksi, sillä se alkoi vaikuttaa hiljalleen työssäolemiseni arkeen. Nämä ovat asioita, joita ei mielestäni pitäisi huudella koko työyhteisön kuullen, vaan käsitellä tilanne kohdehenkilön kanssa. Uskalsin avata suuni erään toisen keskustelun yhteydessä, jossa oli minun ja työkaverini lisäksi myös kolmas työntekijä. Jossain mielessä se kolmas tilanteessa ollut henkilö oli eräänlainen turvahenkilö, sillä hänen olemustaan ja persoonaansa olin jo oppinut lukemaan ja tulkitsemaan. 

Kerroin työkaverilleni, että hän vaikuttaa minusta pelottavalta. Selvensin, että pelottavuus ei ole fyysistä vaan liittyy väärinymmärryksiin, ja sen myötä omaan epämukavaan olotilaani. Kerroin myös, että tiedostan tilanteen olevan väliaikainen ja johtuvan siitä, etten osaa tulkita ja lukea hänen persoonaansa. Sanoin, että uskon tilanteen ajan kanssa hälvenevän, kun alamme oppia tuntemaan toisiamme paremmin.

Ja näin tapahtuikin. Olo oli "tunnustuksen" jälkeen helpottunut. Enää tilanteet eivät olleet mielessäni kummittelevia möykkyjä, ja aloin suhtautua työkaveriini rennommin. En yrittänyt luokitella häntä mihinkään mielessäni jo olevaan käyttäytymismallien lokeroon (joihin hän ei tuntunut sopivan), vaan aloin tietoisesti opetella hänen persoonaansa ja olemustaan puhtaalta pöydältä. Tämä tuntui aluksi haastavalta, mutta kannatti. Koen, että tuon keskustelutilanteen jälkeen pääsimme paremmin ns. samalle aaltopituudelle ja epävarmuuteni katosi. 

Joten ottakaa työyhteisössä esille vaikeitakin asioita ja käsitelkää ne. Asioiden ei aina tarvitse olla suuria, mutta jos niistä ei puhu, ne kasvavat suuriksi. Tärkeää on myös ymmärtää se, kuinka tuoda asioita esille. Syyttäminen ja syyllistäminen ei ole oikea tie. Ihmissuhteet ovat työelämässäkin vuorovaikutusta. Vaikka mielellämme katsomme asioita vain omasta näkökulmastamme käsin, pitää muistaa, että samalla tavalla se toinen katsoo samaa asiaa: omasta näkökulmastaan käsin. Voimme katsoa tismalleen samaa asiaa ja tulkita sen täysin eri lailla. Tämän jälkeen pitää pohtia, miksi me näemme saman asian eri tavoin ja kuinka pääsisimme kenties lähemmäs samanlaista näkökulmaa. Aina ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta olisi hyvä ymmärtää syyt molempien erilaisille näkemyksille. 

Mari Arvisen viidakkoaiheinen maalaus Lastenkirurgian poliklinikalla. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. 

Millaisia tulevaisuuden taiteen- ja kulttuurialan ammattitehtäviä visioit?

Omasta näkökulmastani koen, että sosiaali- ja terveydenhuollon parissa on tulevaisuudessa enemmänkin käyttöä kulttuurialan ammatttilaisille. Kansainvälisesti on kasvava kiinnostus kulttuurin vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin. Tässä tarvitaan kulttuurialan ammattilaisia.

Millaisia vinkkejä annat taidehistorian opiskelijoille työelämän näkökulmasta?

• Kulttuurikentälle on mielestäni vaikea työllistyä ja kilpailua on paikkakunnasta riippuen paljon. Tämän vuoksi kannustan tuomaan omaa osaamista ja kiinnostuksen kohteita esille. Some on näppärä ympäristö, sillä museot ja kulttuuritoimijat hyödyntävät mm. Facebookia ja Instagramia. Seuratkaa kulttuurikenttää, mitä siellä tapahtuu ja osallistukaa keskusteluun, jos siihen on mahdollisuus.
• Omaa osaamistaan ja persoonaa kannattaa brändätä. Minulle blogi on ollut mainio keino verkostoitumiseen ja oman osaamisen esille tuomiseen. Petteri Kivimäki antoi hyvän vinkin myös kuvallisen portfolion ja CV:n tekemisestä. Olkaa luovia, niin erotutte joukosta.
• Olkaa rohkeita tekemään erilaisia sivuaine- ja kurssivalintoja. Itse tosin suoritin yliopiston hyvin turvallisella yhdistelmällä: pääaineena taidehistoria, sivuaineina museologia ja etnologia. Koin saaneeni kuitenkin yliopistosta sen mitä lähdin sieltä hakemaan, mutta ihaillen seurasin silloisen opiskelukaverini taidehistorian yhdistämistä esimerkiksi psykologiaan.
• Ainevalintayhdistelmistä huolimatta koen, että kukaan ei ole koskaan työelämässä täysin valmis. Aina tarvitaan jonkinlaisia kursseja tai kouluttautumista.
• Harrastuksista voi olla tavalla tai toisella hyötyä työelämänkin kannalta. Minä olen esimerkiksi myynyt ottamiani kuvia esimerkiksi museoille, sanoma- ja aikakauslehdille sekä yksittäisille toimijoille. 
• Verkostoitukaa rohkeasti ja matalalla kynnyksellä. Jokainen työharjoittelu, haastattelu tai kurssin myötä saatu kontakti on potentiaalinen askel kohti työelämää. Aina kun olette yhteydessä toiseen henkilöön, luotte muistijäljen. Käyttäkää sitä hyväksenne, sillä verkostoituminen ei tarkoita sitä (niin kuin itse joskus ajattelin), että toisen henkilön kanssa pitää olla vähintään vakituinen työkaveri tai tehdä muuten töitä yhdessä ennen kuin uskaltaa sanoa verkostoituneensa. LinkedIn-profiilin luominen on suositeltavaa, vaikka kulttuuripuolella sen hyödyntäminen ei olekaan (vielä) niin aktiivista kuin joillain muilla aloilla.

Olen ylpeästi ponnistanut työelämään Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta. Kiitos kaikki ohjaajat, luennoitsijat, mentorit ja esikuvat! Opiskeluaika meni nopeasti ja nautin joka hetkestä. Voisin tulla joskus uudelleen, ikään kuin kertauskurssille....?

Kuva: Helmi Mähönen.

Ja lopuksi: jos haluat aiheeseen liittyen lisätietoa, vinkkejä tai muuten vain kommentoida, jätä viestisi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä minulle sähköpostia: hurmioitunut@gmail.com